2.45 Haamut

Aiemmin tapahtunutta:

- Darryll on palkattu viihteellisen kamppailuteatteri No Fear Inc.:n uudeksi esiintyjäksi. Tarkoitus on luoda Darryllille lähinnä suunsoittajan ja provokaattorin rooli kamppailuteatterin tarinaa varten.

- No Fearin tähtiesiintyjä Shaun on juuri lomautettu, ja tästä raivostuneena Shaun on haistattanut pitkät koko firmalle. No Fearin toinen esiintyjä Jimmy taas muistaa Darryllin lähinnä kouluajoilta, jolloin Jimmy oli pahasti kiusattu ja Darryll varsin usein kiusaajan roolissa.

- Darryll on tappanut huumekeisari Draganin, mikä ei viehättänyt Darryllin kautta Draganin steroideja ostanutta Shaunia. Shaun on tästä syystä joutunut vaihtamaan testosteronit suonensisäiseen nandroloniin (molemmat ovat anabolisia steroideja).

- Darryll on jokin aika sitten menettänyt muistinsa moottoripyöräonnettomuudessa, minkä seurauksena hän muistaa erittäin huonosti esimerkiksi entistä tyttöystäväänsä Elizabethia tai entistä parasta kaveriaan Adriania. Jason, joka on aikanaan kuullut Darryllin elämäntarinan, on ystävällisesti kerrannut kuulemansa Darryllille ja on ollut sitä mieltä, että Darryllin tulisi jutella Elizabethin kanssa tämän jätettyä aiemmin Darryllille kirjeen, jossa toivoi yhteydenottoa.

- Snowdrop Gardens -nimiseen mielisairaalaan pakkohoitoon määrätty Adrian on saanut proteesin ja kirmaa varmasti pian kuin ainakin humalainen metsäkauris.

Blacklight Gaugessa oli hiljaista. Siksi kai eturivissä istuva nainen laskikin viinilasinsa varovasti, kuin peläten, että se räjähtäisi.

Minulla oli kaikki valta räjäyttää hiljaisuus palasiksi.

Kolme kertaa samat soinnut, pehmeästi, nousut ja laskut saumattomasti toisissaan kiinni. Seuraava osuus, takaisin näppäilyyn. Toinen osuus, takaisin näppäilyyn. Pidä kitaraa niin kuin rakastaisit sitä, oli musiikinopettaja joskus sanonut, ja laula niin kuin laulaisit sille.

"So close, no matter how far
Couldn't be much more from the heart..."



"... All these words, I don't just say
And nothing else matters"

Musiikinopettajan ääni kaikui päässäni. Rakasta sitä. Rakasta yleisöä...



... ja nosta katseesi välillä. Se myy, jos teet sen oikein.
Eturivin nainen vastasi hymyyn,

"Forever trusting who we are
No, nothing else matters "

 


Keikan jälkeen Jason pamautti pöytään kaksi tuoppia.

"Trevor tarjosi", hän sanoi. "Käski pahoitella sitä, että on niin hiljaista. Vaikka minusta täällä on suhteellisen paljon porukkaa, kun ottaa huomioon, että on keskiviikko." 

Jason rojahti eteeni sohvalle. Hänen hymynsä tarttui väkisinkin.

"Olisit kuullut, mitä ne viinilasien kanssa eturivissä istuneet mimmit supattivat."

Virnistin hänelle. "Kerro nyt vähän."

"Sanotaan näin, että sinulla alkaa olla pelottavan kiihkeää fanikuntaa." Jason iski silmää. "Niin että jos yöseura kiinnostaa, luulen, että sen punatukan eteen ei tarvitse pahemmin nähdä vaivaa..."

"Pidä hyvänäsi, Jason. Tiedät ihan hyvin, että minulla on aikainen herätys huomenna."

"Ei se ole sinua ennenkään estänyt."

"Ei niin, mutta viimeksi kun raahustin Miken treeniin puoliunessa, hän kosti sen minulle. En meinannut päästä portaita ylös kotona kahteen päivään, muistatko?"

"Joo. Lupasin, että ensi kerralla kannan sinut." Jason nauroi, mutta vakavoitui pian. "Treenit? Taas? Eihän sinun pitänyt tehdä No Fearissa paljon muuta kuin soittaa kitaraa ja suutasi? Lausua muutama vuorosana pari kertaa kuussa?" 

Jasonin huolenpito huvitti. Olimme olleet pitkään kämppiksiä, ja minusta tuntui, että Noran haamu alkoi asettua taloksi hänen kehoonsa.

"Rauhoitu. Mike haluaa minun olevan ihan kelvollisen näköinen."

"Kunhan se ei ala syöttämään sinulle mitään... lisäravinteita." Jason katsoi yhtäkkiä käsivarsiani. "Oikeasti. Olen elvyttänyt sinua kerran, enkä halua tehdä sitä uudestaan."

"Joo joo, äiti. Osaan sanoa ei, eikä Mike ole idiootti."

Se oli totta. Mikelle oli ollut alusta asti täysin selvää, missä rajani kulkivat, ja hän oli asettanut omansa. Ei laitonta kamaa eikä edes puolilaillista, ei niin kauan kuin lääkärikin sen ehdottomasti kielsi.

"Tapasin Christinan viime viikolla", lisäsin Jasonille. "Tiedäthän, sen No Fearin sopimuslääkärin, joka päivystää matsien aikana yläkerrassa. Usko tai älä, mutta Mike taitaa vähän pelätä Christinaa."

"Sehän on, mitä, kaksikymppinen?"

"Pakko olla vanhempi, koska hänellä on lääkärin paperit. Mutta Christina osaa puhua tavalla, jota Mike kuuntelee." 

Jason rentoutui. Huomasin, että hän vilkuili välillä puhelintaan, välillä taas olkansa yli.

"Ketä odotat?" kysyin. Jason hätkähti.

"Hmm... erästä."

"Kerro nyt vähän lisää."

"En." Jasonin toinen suupieli kaartui hymyyn. Arvasin, minkä laatuisesta tuttavuudesta oli kyse, enkä voinut estää hymyä itseltänikään.

"Se selittää, miksen ole nähnyt sinua töissä täällä." Hymähdin Jasonin ilmeelle. "Rauhoitu. En kerro tytöllesi sivuduuneistasi."

"Parempi olisi", Jason mutisi, mutta hänen kiukkunsa suli yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin.

Me kumpikin tiesimme, että Jason myi yhä kamaa, mutta emme puhuneet siitä. Luulen, että hän halusi pitää minut etäällä siitä hommasta tarkoituksella, ja vaikka se olikin hassua, arvostin sitä silti. Hän olisi voinut täysin oikeutetusti suuttua siitä, etten ollut lupauksistani huolimatta koskaan auttanut häntä niissä hommissa. Repullinen kokaiinia oli kadonnut huoneestani, enkä ollut tietävinäni koko asiasta. Oli toki parempikin, etten muka tiennyt siitä. Toivoin vilpittömästi, ettei Jason jäisi kiinni, mutta jos jäisi, tietämättömyys oli paras alibini. 

Tietämättömyys oli myös yksi niistä syistä, joiden vuoksi minun piti olla aamulla aikaisin Miken luona. Ei tosin oma tietämättömyyteni, vaan kaikkien muiden.

Otin vielä huikan oluestani ja viittasin kitaralaukkuni suuntaan.

"Kai se pitää palata lavalle", huokaisin. "Muuten en saa itseäni sängystä ylös."

"Onko Mike kertonut, milloin saatte lopettaa aamukuuden treenit?"

"Ei vielä vähään aikaan." Pyöräytin silmiäni ja tuhahdin. "Ei ennen kuin kässäri ja mainosmateriaali on valmiina. Vasta sitten kaikki muut No Fearissa saavat tietää."

'Huolellinen salassapito', Mike oli sanonut. 'Ja se lakkaa vasta, kun sille on oikea hetki.' En ollut kysynyt, oliko se normaali käytäntö uusien esiintyjien suhteen, mutta kaipa se oli. Sitä kuitenkaan en osannut arvata, että 'oikea hetki' tulisi niin puskista kuin se lopulta tuli.


***



Miken piti odottaa minua sinä aamuna No Fearin treenitiloissa. Meidän piti käydä läpi käsikirjoitusluonnosta, joka Miken piti lähettää sähköpostitse kirjoitustiimilleen. En tiennyt pahemmin mitään käsikirjoituksen sisällöstä, ja saatoin vain toivoa, ettei Mike olisi tekemässä minusta ihan täyttä pelleä.

Oven takaa kuuluvista äänistä tiesin, ettei Mike ollut yksin.

 

Jakella oli treenit menossa. Siihen nähden Mike vaikutti harvinaisen passiiviselta: olin tottunut siihen, että Mike pörräsi treenattavansa ympärillä kuin herhiläinen ja antoi virheiden kuulua. Toisaalta hän ei unohtanut kehujakaan. Nyt Mike oli niin hiljaa, että Jaken huohotus ja säännölliset pamaukset nyrkkeilysäkin nahkaa vasten kaikuivat esteettä seinistä. Näin hien virtaavan hänen kasvoillaan.

Mike huomasi minut. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
"Jake treenaa sinua tänään", hän sanoi värittömästi, väsyneenä. Kulmani kohosivat, ja Mike luki kysymyksen kasvoiltani. "Suunnitelmanmuutos. Hän tietää jo."
"Mitä tapahtui huolelliselle salassapidolle toistaiseksi?" minun oli pakko kysyä. 

 

Mike ei vastannut mitään. Näin Jaken leukaperien kiristyvän. Hän pyyhkäisi hikipisaran kasvoiltaan ja pakotti suunsa kiinni, vaikka olikin hengästynyt. Puuskutus karkasi hänen sieraimistaan, ja hän keskeytti säkin hakkaamisen puhuakseen.
"Ilman sitä huolellista salassapitoanne tämä juttu olisi selvitetty jo ajat sitten..."
"Riittää jo", Mike ärähti, mutta Jake jatkoi.
"Paskanpuhuminen on se, mikä tässä riittää. Ja ajanhukka. Kuinka monta kuukautta olisit antanut olla, jos en olisi uhannut mennä sinne itse?"
En käsittänyt yhtään, mistä oli kyse, mutta näin kyllä Miken ilmeen synkkenevän.

Mike ei sanonut enää mitään. Hän harppoi ilmeettömänä toimistoonsa ja sulki oven hitaasti perässään.

"Pel...kuri", Jake mutisi iskujen välissä huohottaen. "Saatanan... pelkuri..." 

Jake jatkoi yhä treeniä eikä ollut huomaavinaankaan, että siirryin lähemmäs häntä. Ehkä hän halusi brassailla kovalla kunnollaan minulle, ehkä hän tylsytti suuttumuksensa terävintä kärkeä, ehkä hän odotti, että avaisin itse keskustelun. En aikonut tehdä niin, ja asia vaikutti valkenevan Jakelle vähitellen. Hän hidasti tahtiaan ja tähtäsi enää muutaman satunnaisen potkun tai lyönnin säkkiin samalla kun vilkuili minua.

"Tahdon tehdä yhden asian selväksi: tämä ei ole henkilökohtaista", hän sanoi. "Mikään ei koskaan ollut henkilökohtaista. Olin siinä mukana vain, koska... no, se on hemmetin hankala juttu selittää, mutta Shaun tarvitsee joskus vähän lapsenvahtia. Jonkun sanomaan, milloin riittää, tajuatko?"

Tajusin kyllä Jaken puhuvan siitä kerrasta, jona Shaun ja Jake olivat tulleet Purple Blinkiin hakkaamaan minut. Siitä oli jo ikuisuus, ja olin tehnyt tilit selviksi Shaunin kanssa ajat sitten. Kohautin olkiani.

"Mistä tässä on kyse?" 

Jaken ilme kiristyi. Iskuihin tuli uudenlaista kovuutta.

"Shaun", hän ärähti. "Mike väitti, että pitää häneen yhteyttä."

En sanonut siihen mitään. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, missä Shaun oli tai kenen kanssa hän puhui. Olin itse lakannut tavoittelemasta häntä, kun katoamisesta tuli täyteen kuukauden päivät eikä hänen korkeutensa ollut vaivautunut vastaamaan edes puhelimeen.

"Ja?"

"Ja sanoin Mikelle, että haluan keskustella hänen kanssaan. Että en ole nähnyt parasta kaveriani moneen viikkoon ja että Miken olisi parempi järjestää hänet puhelimeen kanssani, tai menen itse tapaamaan häntä." Jake sylkäisi lattialle ja pyyhki hikensä nyrkkeilyhanskoihin. "Ja siinä vaiheessa minulle selvisi, ettei Mikekaan ole hänen kanssaan puhunut eikä edes vittu yrittänyt." 

Aloin käydä kärsimättömäksi.

"Ja tämä liittyy minuun ja treeniin, koska...?"

"Koska sanoin Mikelle, että menen hakemaan Shaunin itse pois sieltä enkä piittaa seurauksista. Ja koska Mike kielsi minua menemästä ja ehdotti, että lähetetään sinne joku, jota siellä ei tunneta. Joku uusi."

"En tajua yhtään."

"Perse penkkiin, niin alan selittää." 

Jake huohotti vieläkin heilauttaessaan jalkansa kehän reunan yli. Hänen äänensävynsä kuitenkin tasaantui vähitellen.

"Minä en treenaa sinua tänään", hän sanoi, vaikka sen verran olin osannut päätellä itsekin: tässä oli kyse jostain ihan muusta kuin treenistä. "Tarvitsen apuasi... tai oikeastaan Shaun tarvitsee apuasi. Hän ei ole kunnossa, tajuatko? Jonkun täytyy puhua hänen kanssaan, mutta arvaan, ettei hän varmaan vastaa sinunkaan puheluihisi?"

"En ole viime aikoina enää yrittänyt."

Jake tuhahti.

"Joka tapauksessa – jonkun täytyy puhua hänelle. Olen nähnyt, mitä Finchin läsnäolo tekee hänelle. Se on psykologinen juttu. Hän ei pääse pois, ellei joku hae häntä."

"Hetkinen – mistä paikasta? Ja mikset hae häntä itse?"

Jaken suupielet kapenivat.

"Porttikielto", hän sanoi lyhyesti. "Meillä kaikilla. Finch tuntee meidät kyllä. Sinua taas... no, Mike puhui ohi suunsa ja vihjasi uudesta esiintyjästä. En usko, että hänen tarkoituksensa oli kertoa sinusta minulle vielä, mutta ongin sen tiedon hänestä puoliväkisin. Sinä olet uusi eikä sinua ole mainostettu, mutta toisaalta tunnet Shaunin ja olet se linkki, joka tarvitaan Shaunin ja meidän muiden välille, jotta hänet saadaan takaisin elävien kirjoihin. Ymmärrätkö?"

"Jossain määrin." Katsoin Jakea silmiin. "Mutta en tajua sitä, miten yksi porttikielto sinua pidättelee, kun kyse on kerran parhaasta kaveristasi. Luulisi, että edes yrittäisit päästä hänen luokseen."

"Sanoinhan, että meidät tunnetaan siellä", Jake tokaisi. "Finch sanoi, että jos No Fearista kukaan astuu ikinä lähellekään porttia, hän henkilökohtaisesti takaa, että koko No Fear katoaa Angleportista ja me kaikki saamme menolipun helvettiin. Oliko siinä tarpeeksi selitystä?"

 


Jaken sanat upposivat päähäni kuin kuumat veitset ja mursivat keskittymiskykyni. Hän puhui vielä jotain, kertoi kai paikan omistajasta, mutta en enää kuunnellut. Puhuin hiljaa, mutta tarpeeksi painokkaasti, jotta Jake keskeytti monologinsa.

"Sinä siis haluat", sanoin hitaasti ja suomatta vilkaisuakaan Jakeen, "että menen hakemaan Shaunia jonkun tappouhkauksia viljelevän murhaajan luota, koska et itse uskalla mennä sinne?"

"Et tajua. Kyse ei ole uskalluksesta." Jake pudisti päätään. "Ei se ole murhaaja tai edes väkivaltainen. Ukolla vain on tuttuja..."

"Vankilassa? Joo, sellaisilla tyypeillä tuppaa olemaan." Loin Jakeen niin jäisen katseen kuin ikinä pystyin. "Unohda koko juttu." 

Jaken ilmekään ei värähtänyt, kun nousin ja käänsin hänelle selkäni. Yritin kävellä tyynesti. Päässäni hakkasi vain yksi ajatus: 'ei tällaisia diilejä, ei tällaisia diilejä, ei tällaisia diilejä'.

Pian Jake avasi taas suunsa.

"Kaavoituslautakunnassa."

Pysähdyin, mutta en suostunut katsomaan Jakeen. Tämä jatkoi.

"Finchillä on tuttuja kaavoituslautakunnassa. Niillä on valta pakkolunastaa koko tämä tontti ja rakentaa tähän pari kaapelikeskusta, jos annamme niille syyn tehdä niin." Kuulin Jaken nielaisevan. "Menen sinne, jos on pakko, mutta seuraukset No Fearille ovat aika saatanan tuhoisat."

 


En voinut sille mitään. Minun oli pakko kysyä lisää.

"Vähän niin kuin menolippu helvettiin? Luulisi, että kaavoitusosaston ukot eivät sentään ihan murhaamaan rupea..."

"En minä sitä tarkoittanut. Eikö se sinusta käy järkeen?" Jaken kulmat kurtistuivat. "Hetkinen - tiedätkö sinä, kuka on Finch?"

"Ei aavistustakaan."

"Isaac Finch? Shaunin eno?" Jaken kasvoille piirtyi tyrmistys. "Ai... nyt alan tajuta..."

Niin aloin minäkin. 

Käännyin viimein Jakea kohti. Heitin arvaukseni ilmoille ennen kuin Jake itse ehti jatkaa.

"Finch? Alder Harbor Roadin…?"

Jake nyökkäsi. Huokaisin.

"Kaipa minä voin käydä siellä." Pudistin päätäni. "Vaikka joudunkin sitten helvettiin."


***


Jake maksoi minulle taksin, muttei lähtenyt mukaan. Hän pelkäsi liikaa nähdyksi tulemista. No Fearin väki vaikutti ottavan isä Finchin kytkökset tosissaan, ja ymmärsin sen oikeastaan ihan hyvin - jopa niin hyvin, että olin panostanut tähän operaatioon heidänkin puolestaan.




Käytin pukukenkiä liian harvoin, sen tajusi jokaisissa juhlissa. Olin viimeksi tainnut käyttää näitä sisareni hautajaisissa. Niistä tuntui olevan ikuisuus, ehkä siksi, etten ollut oikeastaan ehtinyt tutustua sisareeni uudelleen ennen kuin tiemme olivat jälleen eronneet.



Noran hautajaisjärjestelyt olivatkin se syy, miksi Isaac Finch oli kuulostanut tutulta. Olin soittanut netin numerohaun ensimmäiselle papille tajuamatta, että Angleportissa oli useampi kuin yksi hautausmaa ja useampi kuin yksi kirkko. Nora ei ollut katolilainen, ja isä Finch oli avuliaasti opastanut minut erään tuttavansa puheille – baptistikirkon sihteerin. Sen hautausmaalla sijaitsee perhehautamme, ja sinne minutkin sitten joskus haudattaisiin.
 

 

Peitetarina oli valmiina, ja siihen pukukin liittyi. Olin sosiaalityöntekijä, jos isä Finch sattuisi kysymään. En suinkaan Shaunin tuttuja enkä varsinkaan mitenkään kytköksissä No Feariin. Sen enempää en ollut miettinyt sitä, miksi sosiaalityöntekijä oli tullut kirkkoon juuri nyt, mutta säveltäisin tarvittaessa lennosta jotakin. Ehkä olin tullut keskustelemaan yhteistyöstä kirkon kanssa jossain sosiaalitoimen ohjelmassa. Puhuisin ympäripyöreitä. Heittelisin keskusteluun kaikki tietämäni vaikeat sanat, sellaiset kuin integraatio ja yhteiskuntavastuu ja sosioekonominen asema, ja kuulostaisin ihan pätevältä. 

Toivoin tietty, ettei varasuunnitelmalle tulisi käyttöä. Olisi parempi, jos en törmäisi Finchiin ollenkaan. Jake luotti minuun, samoin Mike, enkä saisi aiheuttaa No Fearille ongelmia vierailullani.

Vaikka tiesin varautua, hätkähdin nähdessäni hänet. 

En ollut koskaan nähnyt Finchiä, mutta Jaken kuvauksesta tunnistin hänet kyllä. Finch nyökäytti päätään minulle tervehdykseksi ja oli selvästi lähdössä jonnekin.

”Isä”, tervehdin niin kohteliaasti kuin osasin. ”Enhän tullut huonoon aikaan?”

”Et suinkaan”, Finch sanoi samalla lempeällä äänellä, jolla oli ohjannut minut baptistikirkon sihteerin puheille. ”Mutta seuraava messu on vasta huomenna. Tulitko hiljentymään? Olen itse lähdössä hoitamaan asioita, mutta sisarenpoikani…”

Täydellistä. Finch ei olisi paikalla ollenkaan, joten voisin unohtaa sosiaalityöntekijän roolin.

”Olen täällä vain hetken, jos sopii. Jos kirkko suinkin on auki.”

”Käykää sisään.” 

”Kiitos.”

En mahtanut sille mitään: minun oli vaikea uskoa tämän miehen uhkailevan Mikea, niin kuin Jake oli kertonut hänen tekevän. Jake oli sanonut, että Finch halveksi kaikkea, mikä liittyi No Feariin ja syytti Mikea Shaunin ”houkuttelemisesta pimeille poluille”. Ehkä hän ajatteli toimivansa oikein. Ehkä hän oikeasti toimi oikein, mistä minä sen tietäisin? Shaun oli käsitykseni mukaan enonsa luona vapaaehtoisesti, ei pakotettuna tai edes uhattuna.

No, asianlaita selviäisi varmaan nyt.



Olin osannut tulkita Jaken puheista sen verran, että Shaun asui kirkon tiloissa, mutta en tiennyt järjestelystä mitään muuta. Siksi olin varautunut etsimään häntä. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen.



Hän oli selvästi kuullut jonkun astuvan sisään, mutta ei nostanut katsettaan pesuainelätäköstä.

”Joo joo”, hän jupisi samalla äänellä jolla teinipojat ärhentelivät komenteleville vanhemmilleen. ”En unohda hokea sitä. Terve Maria, armoitettu…”

Jossain toisessa tilanteessa se, että Shaun moppasi kirkon lattiaa ääneen rukoillen, olisi ollut äärimmäisen huvittavaa. Nyt en tiennyt, miten reagoida, eikä asiaa helpottanut se, että Shaun jatkoi.

”… pyhä Maria, Jumalan äiti…”

Minusta alkoi tuntua siltä, ettei minun kuulunut nähdä tätä, joten avasin suuni.

”Shaun?”

Hän hiljeni ja jähmettyi kuin joku olisi sammuttanut hänestä virran. 

Shaun ei hievahtanutkaan eikä edes katsonut minuun. Kun katsoin tarkkaan, näin hänen moppia puristavien käsiensä tärisevän.

En ollut ihan varma, miksi hän reagoi niin. Toisaalta en ollut ihan varma siitäkään, miten olin odottanut hänen vastaavan tervehdykseeni. En ajatellut, että hän juoksisi kädet levällään kukkakedon yli kaulaani, mutta oli tässä silti jotain outoa; me olimme käsitykseni mukaan edelleen jonkin tason kavereita, enkä tietääkseni ollut loukannut häntä mitenkään.

”Voisimmeko jutel—”

Moppi rämähti lattialle.




Shaunin kädet vapisivat entistä pahemmin. Muutaman pitkän sekunnin ajan hän vain tuijotti minua.

”Mitä vittua sinä teet täällä?” hän lopulta kysyi.

”Juurihan sanoin. Tulin puhumaan kanssasi.” 

Epäusko täytti Shaunin kasvot, ja hänen suupielensä vääristyivät.

”Puhumaan”, hän toisti. ”Meillä ei ole mitään puhuttavaa. Eikä enoni anna lupaa puhua kanssasi.” 

Tyrmistyksen oli pakko näkyä ilmeestäni, en voinut sille mitään. Shaunin puhe kuulosti niin väärältä.

”Mistä lähtien sinä olet kysellyt lupia mihinkään, mitä teet?”

Shaun naurahti ilottomasti.

”Siitä lähtien, kun sinä veit minulta kaiken. Siitä lähtien, kun minulla ei ollut enää muuta paikkaa, minne mennä. Isaac voi olla ankara ja käskeä minua lukemaan sata Ave Mariaa päivässä ja määrätä viisi erilaista katumusharjoitusta, mutta ainakaan hän ei puukota minua selkään, tajuatko?”

En, olisin halunnut sanoa. En todellakaan tajunnut.

”Mitä minä olen sinulle tehnyt?” kysyin aidosti ihmeissäni. 

Shaunin ääni tasaantui, mutta viha kuulsi siitä silti läpi.

”Katso nyt itseäsi”, hän sanoi. ”Fiini puku ja kaikkea. Tulitko ilkkumaan minulle? Vai kiinnittikö Mike sinuun kameran?”

Värähdin tahtomattanikin. Kameroita, johtoja, mikrofoneja, ilmastointiteippiä iholla.

”Kameran?”

”Mainosmateriaalia, tiedäthän. 'Falcon ’The Choker’ Diazin nousu ja tuho.’” Shaun naurahti jälleen. ”Paljonko sinulle maksetaan siitä tarinasta? Muista pyytää ainakin nelinumeroinen summa, vaikka Mike tarjoaisi ensin –”

”Shaun, lopeta.” 

Yllätyin siitä, että hän oikeasti vaikeni. Yritin olla näyttämättä sitä.

”Istutaanko alas?” ehdotin, mutta Shaun pudisti päätään.

”Älä tule lähemmäs.”

”Shaun, minä –”

”Älä tule lähemmäs, tai murskaan pääsi lattiaan. Minulla on moppikin valmiina ihan sitä varten.”

Pysähdyin, mutta vain siksi, että hahmottaisin kunnolla näkemäni.



Vanhoja arpia. Vanhimpien oli pakko olla viikkojen takaa. Niitä oli raavittu, kai ne kutisivat paranemisvaiheessa.

En ollut koskaan käyttänyt suonensisäisiä, mutta osasin arvata, ettei tuollaisia jälkiä tullut mistään muusta kuin neulasta.

Revin katseeni Shaunin käsistä ennen kuin hän tajuaisi, että olin huomannut jäljet. Aloin turhautua. Miten vaikeaa Shaunille voisi olla istua alas kahdeksi minuutiksi ja kertoa, mistä tässä oli oikein kyse? Hänelle puhuminen vaikutti yhtä tulokselliselta kuin seinän kanssa väitteleminen, mutta yritin silti.

”En tiedä, mitä kuvittelet, mutta en todellakaan tullut ilkkumaan sinulle. Enkä hakemaan mainosmateriaalia, enkä edes riitelemään kanssasi. Tulin puhumaan kanssasi. Olen yrittänyt soittaa sinulle ja miettinyt, missä oikein olet ja oletko kunnossa. Jos tarvitset jotain, voin ehkä auttaa –”

”Auttaa?” Shaun toisti, eivätkä nyt vapisseet enää vain kädet, vaan koko kroppa. ”Minä en tarvitse apuasi.”

”No ei sitten, mutta voisitko vaikka kertoa, mikä sinua minun naamassani tällä kertaa riepoo?”

Shaun veti syvään henkeä ja yritti selvästi pysyä jotenkuten kasassa.

”Luuletko, ettei kukaan kertonut minulle?” Shaunin ääni oli jäätä. ”Sinulla on liikaa vihamiehiä, jotta voisit uskoa jonkun pitävän aina puoliasi. Jimmy kävi täällä jo kauan ennen sinua.” 

Se nimi tuntui iskulta vatsaan. Ei siksi, että olisin pelännyt kusinaamaa, vaan siksi, ettei se tässä yhteydessä yksinkertaisesti voinut tarkoittaa mitään hyvää.

”Jimmy?”

”Jep. Hänellä oli luova ratkaisu siihen – hän tuli hakkaamaan sakastin ikkunaa kolmelta yöllä.” Shaun kohautti olkiaan. ”Jännä, ettei se jotenkin vain sattunut juolahtamaan mieleesi, vaikka muka yritit tavoitella minua.”

”Juolahtiko sinun mieleesi, etten ehkä tietäisi sinun olevan täällä? Mistä helvetistä minun olisi pitänyt se tietää?”

”Älä puhu paskaa, Darryll. Ihan varmasti joku on kertonut sinulle, ettei No Fearin porukalla ole tänne mitään asiaa.”

En tiennyt, mitä sanoa siihen. Kenenkään ei pitänyt tietää, että minulla oli sopimus Miken kanssa, paitsi Jaken, joka oli saanut tietää asiasta vasta tänään. Shaun ei ollut ihan suoraan sanonut tietävänsä asiasta, enkä uskaltaisi siksi sanoa mitään sellaista, mistä hän voisi sen tiedon saada. Helvetin salassapito.

”Mitä Jimmy oikein sanoi sinulle?” kysyin sen sijaan.

”Ei mitään sellaista, mitä et tietäisi jo.”

”Voi helvetti sinun kanssasi – jos et puhu minulle, niin voisitko edes puhua jonkun muun, Miken tai Jaken tai jonkun –”

Paljon muuta en ehtinyt sanoakaan.



Shaun kohotti nyrkkinsä sillä sekunnilla, kun mainitsin Miken ja Jaken. Jokin osa Miken treenistä oli kai iskostunut omaankin päähäni, koska vaistomainen reaktioni oli nostaa omat nyrkkini kasvojeni eteen.

En silti alkaisi tapella Shaunin kanssa. Shaun ei ehkä ollut ihan niin pumpattu kuin vielä vähän aikaa sitten, mutta hän oli silti minua isompi ja – mikä tärkeintä – minua paljon sekavampi ja väkivaltaisempi.



Väistin häntä yhdellä ainoalla ristiaskeleella. Se, että märästä lattiasta varoittava kyltti oli takanani, oli silkkaa tuuria eikä mietitty veto, mutta sitä suurempaa hyötyä siitä oli. 

Huomasin kyllä, ettei Shaunin reaktiokyky ollut entisellään. Hän kompastui kylttiin ja sai vain vaivoin pidettyä tasapainonsa. Sillä välin kun hän sekoili paljain jaloin marmorilattialla minulla oli aikaa varautua uuteen hyökkäykseen.



Shaun kääntyi minua kohti, mutta pysähtyi niille sijoilleen. Vasta näin läheltä huomasin, miten syvälle kuoppiinsa hänen väsyneet silmänsä olivat painuneet, miten hänen ihonsa oli harmaantunut ja noussut pienille näpyille kuin jonkin allergisen reaktion takia. Mietin hänen käsiensä vapinaa. Saiko Shaun hankittua steroideja kirkkoon? Jos ei, millaisia vieroitusoireita niistä tuli?

Shaunin koko ylävartalo vapisi. Hän puri huultaan ja saatoin miltei nähdä, miten hän yritti pitää raivonsa kehonsa sisällä, vangita sen luiden ja lihasten alle, olla tekemättä mitään tyhmää.

”Et ole tosissasi”, hän sanoi tukahtuneella äänellä.
 


En olisi halunnut tehdä niin, en ystävälle. Mutta Shaun jätti minulle hyvin vähän vaihtoehtoja.

”Tätä kutsutaan itsepuolustukseksi”, sanoin ja poistin varmistimen vasta siinä vaiheessa. Naksahdus sai Shaunin hätkähtämään.

”Et sinä ammu.”

”Etkä sinä käy kimppuuni.” Toivoin, että se olisi tarpeeksi ympäripyöreästi sanottu, jottei Shaunkaan olisi varma, oliko se uhkaus vai ei. ”Minulla on sinulle kolme juttua. Vain kolme.” Hillitsin haluni näyttää hänelle kolmea sormea kuin viisivuotiaalle lapselle. ”Kerron ne sinulle ja lähden sitten.”



Shaun ei vastannut mitään, mutta toisaalta minäkään en vaivautunut kyselemään hänen suostumustaan. Tiesin kyllä, mitä siihen olisi saanut vastaukseksi.

”Yksi.” Vilkaisin vaivihkaa kirkon ovelle ja toivoin, ettei kukaan tulisi vielä pariin minuuttiin sisälle. ”Mike on sinusta huolissaan. Jake on sinusta huolissaan. Mike on ilmeisesti liian ylpeä ottaakseen ensimmäisenä yhteyttä, mutta Jake oli valmis tulemaan tänne silläkin uhalla, että siitä seuraa ongelmia No Fearille. Jos siis et mitään muuta jaksa tehdä, niin soita edes Jakelle.”

Shaunin ilmekään ei värähtänyt. Jatkoin.

”Kaksi. Minulla ei ole minkäänlaista käryä siitä, mistä sinä minua oikein syytät. Alan uskoa, että se juontaa juurensa jostakin, mitä Jimmy on sinulle sanonut, ja jos mietit oikein tarkkaan, niin minä ja Jimmy emme varsinaisesti ole mitään sydänystäviä.” Vilkaisu ovelle: ei liikettä, ei askelia. ”Ja kolme: haluaisin oikeasti auttaa sinua. Tiedän ihan hyvin, että se, mitä minun ja… erään serbialaisen välillä tapahtui, on ongelmiesi juurisyy. Haluan kuitenkin sanoa, että katsot entistä narkkaria, joka tietää ihan täsmälleen, millaista paskaa se homma lopulta on.”



Tältä etäisyydeltä huomasin kyllä, että Shaunin oli vaikeaa katsoa minua silmiin ja että valo sattui häneen. Sen vuoksi ehdin jo kuvitella, että olin saanut otteen hänestä ja että voisin laittaa aseen pois ja voisimme jutella.

Ei.

”Sinulla on viisitoista sekuntia aikaa painua helvettiin. Jos et tee niin, enoni saa tietää, että kävit täällä. Tiedät kyllä, mitä siitä seuraa, ja tiedät myös, ketä Mike syyttää siitä.” 

Tuijotin Shaunia. Toivoin, että hän peruisi puheensa. Laskin hiljaa mielessäni: yksi, kaksi… Päästyäni viiteen en enää turhaan hukannut aikaa.

”Soita, jos muutat mieltäsi.” 

Ovelle asti toivoin, että hän olisi sanonut jotain. Pyytänyt odottamaan, tai Shaunin tuntien alkanut haistatella tavalla, josta tietäisi itsekin, että se saisi minut jäämään. Sitä ei tapahtunut.

Puhelimeni soi. Numero, jota en ollut vielä ehtinyt tallentaa, mutta jonka tunnistin kuuluvan Jakelle, vilkkui näytöllä. Olisin halunnut jättää vastaamatta.

Totta kai Jake kysyi, joko olin käynyt kirkossa ja onnistuinko. Ei, en onnistunut. Se vain haistatteli ja uhkaili. Jake ei olisi halunnut uskoa sitä.

”Voitko yrittää uudestaan?”

”En voi.”

”Älä viitsi. Luulin, että te olette kavereita.”

”Niin minäkin, mutta en ota riskiä.”

”Darryll -”

”Jake, kuuntele.”



Sen sanominen oli raskasta, eikä pelkästään siksi, että tiesin Jaken olevan Shaunin ystävä tavalla, joka ei ollut lähelläkään minun ja Shaunin on-off-kaverisuhdetta.

”Shaun tarvitsee apua. Ongelma on se, että hän ei halua apua – ei ainakaan vielä.”

”Miksi sinä menit kysymään, haluaako hän?”

”Et tajua, Jake. Jotta ihmisen voi auttaa tuosta suosta, hänen pitää itse haluta sitä.”

”Entä jos hän ei ala haluta?”

En olisi halunnut vastata siihen, mutta kai minun olisi pakko. 

”Sitten ei ole enää paljon tehtävissä.”

Tiesin puhuvani rehellisesti, mutta ei se siitä kivaa tehnyt.

***



Seuraava Blacklight Gaugen keikkani oli jo samalla viikolla. En ollut suoraan sanottuna yhtään soittotuulella, ja keikka meni omasta mielestäni päin persettä.

Soitin ikivanhaa, omaa sovitustani Paradise Citysta. En ollut edes tiennyt osaavani sen vielä ulkoa ennen kuin olin viikko sitten kokeillut sitä.

“Take me down to the paradise city
Where the grass is green and the girls are pretty…” 

Onneksi lihasmuisti toimi, koska ajatukseni olivat muualla. Shaunissa. Miken treeneissä, lähestyvässä salassapidon päättymisessä, Jimmyssä, siinä, mitä helkkaria tämä oli mennyt Shaunille sanomaan. Jakessakin. Vähän Trevorissa, joka haikaili Solid Ironin aikojen perään ja oli kysellyt, vieläkö bändihommat kiinnostaisivat, enkä ollut varma, oliko se vitsi.



Trevor piti soitostani. Jasonkin oli tullut paikalle, vaikka hänen piti vain hakea minut töistä. Siirryin illan viimeiseen biisiin.

” Talk to me softly
There's something in your eyes
Don't hang your head in sorrow
And please don't cry” 

“Don't you cry tonight
There's a heaven above you, baby
And don't you cry tonight…” 

Pakkasin kitarani jäämättä juttelemaan kenenkään kanssa. Olin paskalla tuulella ja halusin vain kotiin nukkumaan. Onneksi pääsisin Jasonin kyydissä kotiin, ja onneksi seuraava keikka olisi vasta viikon päästä.

”Hei”, hiljainen ääni sanoi juuri ennen kuin ehdin hissiin. 

Ei helvetti. Se oli se sama muija, joka oli sekoillut täällä viimeksikin. Yli-innokas stalkkeri tästä nyt puuttuikin: en jaksanut olla kiltti, en sinä iltana. Tule ensi viikolla uudestaan, jooko?

”Heipä hei.”

Hissi kilahti. Olin juuri kääntämässä selkäni muijalle, kun tämä jatkoi.

”Darryll?”



Käännyin takaisin häntä kohti. Hiljaisuus välillämme oli pitkä ja painostava.

”No?” kysyin kärsimättömänä. Nainen säpsähti. ”Oliko jotain asiaa?”

Halusin vain nukkumaan, en mitään muuta. Kun nainen ei sanonut mitään, tuhahdin. 

Onneksi kukaan ei ollut ehtinyt viedä sitä hissiä. Katsoin naista sulkeutuvien hissinovien välistä. Jokin hänessä kiusasi minua, härkki päätäni kuin paarma kesähelteellä, mutten saanut ajatuksesta oikein kiinni.



Jason odotti minua hissiaulassa.

”No?” hän kysyi kuin pikkulapsi jouluaattona. ”Puhuitteko?”

”Täh? Ketkä?”

”Sinä ja hän.”

”Ai, se muija?” Rutistin silmäni kiinni. ”En jaksa tänään mitään ylimääräistä. Sano, ettei sinullakaan ole seuralaista kotiin vietäväksi, eihän? Haluaisin vain nuk—”

”Hetkinen”, Jason keskeytti. ”Kai hän… kai te tapasitte?”

Jasonin ääni kuulosti niin oudolta, että hämmennykseltäni vaikenin.



Jasonin silmät laajenivat.

”Darryll – kai sinä tajusit, kuka se oli?”

”Se brune? Olisiko pitänyt?”

Äkkiä Jasonin kasvot vääristyivät niin kuin hänen olisi tehnyt mieli huutaa.

”Helvetin idiootti”, hän tuhahti. ”Voi helvetin… Darryll, väistä.”

Hissi kilahti takanani uudestaan.
Jokin kilahti päässäni. Ihan varmasti kilahti. Jokin järjen loksahdus, jokin ajatus kaukaa jostain… 

En osannut kuin tuijottaa hänen etääntyvää selkäänsä. Kiharoita, joiden läpi olin kuljettanut sormiani ja jotka eivät olleet ikinä takussa. Muistin hänen hoitoaineensa tuoksun ja muistin, miltä tuntui, kun se kilon pullo putosi suihkussa varpailleni ja muistin, miten se ei ollut siinä tilanteessa haitannut, koska olimme Lizin kanssa suihkussa yhdessä ja –

Voi hyvä helvetti



Voi helvetti

Voi helvetin helvetti

Voi…

Pitikö tässä sanoa tai tehdä jotain, juosta perään tai –

”Juokse”, joku kuiskasi, ja vaikka se oli takuuvarmasti Jason, halusin pitää sitä pääni sisäisenä järjen äänenä.



Hän ei ollut ehtinyt pihan suihkulähteitä pidemmälle, onneksi.

”Liz!”

Ei vastausta. Ehkä hän ei kuullut. Ojensin kättäni.

”Liz, odota.”

Hän pysähtyi.



Asento oli ikävä. Pelkäsin koko ajan, että menettäisin tasapainoni ja rojahtaisin kyljelleni, mutten yksinkertaisesti uskaltanut ottaa askeltakaan eteenpäin. Toisaalta en voinut perääntyäkään: en halunnut antaa pienintäkään vihjettä siitä, että halusin hänen lähtevän.

”Anteeksi.”

Siinä kaikki, mitä sain sanottua. Anteeksi.

Suihkulähteiden sihinä täytti korvani. Liz katsoi minun suuntaani, mutta ei ihan silmiin asti.

”Minä… en tiedä, miten selittäisin…” Ei, en todellakaan tiennyt. ”En halunnut loukata sinua. En muistanut sinua.” Ei helvetti, tämä kuulosti niin huonolta selitykseltä. ”Olen, tuota… unohtanut… aika paljon… juttuja.” Selvä, nyt aloin kuulostaa sekopäältä. ”Se oli onnettomuus. En käytä mitään.” Jep, siltähän tämä kuulosti.

Liz veti kätensä hitaasti pois, kuin kysyen, oliko se OK. Tietenkin oli. 

Hänen katseensa eksyi entistäkin sivummalle. En halunnut pakottaa häntä mihinkään ja katsoin siksi itsekin vähän poispäin. Olin loukannut häntä reaktiollani, ehkä pelottanutkin, enkä todellakaan halunnut tehdä niin uudestaan.

Lizin ääni kuulosti korviini vieraalta, mutta kyllä se oli hän.

”Ajattelin vain…” Hän puraisi huultaan, kohautti olkiaan. ”Olisimme voineet vaihtaa pari sanaa.”

”Totta kai”, karkasi suustani ennen kuin mietin koko asiaa. ”Mihin menemme?”

”Ei nyt, Darryll. Ei nyt.”



”Soittelen sinulle.”

Hän ei sanonut muuta lähtiessään pois, enkä yrittänyt enää estää. 

***

Vapaus.

Ilma tuoksui hyvältä. Poikkeuksellisen raikkaalta. Raikkaammalta kuin kotilomilla tai pakollisilla ulkoiluilla tai edes fysioterapiakäyntien välissä.

Raikkaammalta kuin ikinä.

Proteesia kutitti ja särki. Haamukipuja, Adrian tiesi sen. Niistä ei kai pääsisi ikinä eroon.

Mutta ehdonalaisvangin jalkapannasta pääsi, kun tiesi, mitä teki. Kun vähän hämäsi sitä, jonka tehtävä oli kiinnittää se joka kerta Adrianin poistuessa seurantajaksoiltaan Snowdropista, ja joka oli tällä kertaa viimein laittanut sen väärään jalkaan. Candy hihitteli vieläkin.

"Gary oli varmaan ajatellut jotain tällaista tilatessaan sen silikonisukan. Fiksu mies."

Nuori nainen pudisteli päätään ja virnisti.

"Se on kyllä hieno. Harmi, että se pitää nyt leikata halki."

"Älä huoli. Gary jätti testamentissaan minulle ihan tarpeeksi uuteen silikonisukkaan." Adrian haukotteli. "Haittaako sinua, jos nukun?"

"Sen kun. Herätän sinut perillä."

Vapaana miehenä oli kiva nukkua. Tai no - tavallaan vapaana. Kunhan hän ei käyttäisi omaa nimeään, ja kunhan jalkapanta saisi toisen omistajan, hän olisi teknisesti ottaen vapaa. Hän tekisi mitä haluaisi, menisi minne haluaisi – tapaisi ketä haluaisi.

Kukaan ei löytäisi häntä, eikä kukaan tulisi hänen peräänsä. Ei ainakaan sinne, minne hän oli menossa.

Sillä mitä tekemistä Adrianilla voisikaan olla Angleportissa?