2.18 Oikeus ja kohtuus

Laki hyödyttää aina niitä, joilla on varallisuutta, ja vahingoittaa niitä joilla ei ole.
– Jean-Jacques Rousseau

Angleport ei nukkunut koskaan, ei edes hämärimmillä sivukujilla tai pimeimmän tunnin aikaan. Jos muuta ei liikkunut missään, niin takseja kyllä vilisi. Osa niistä oli pimeitä ja laskutti triplana. Osa oli laillisia ja laskutti silti triplana. Osassa myytiin huumeita, osassa seksiä, ja jotkut taksit olivat ehkä ihan tavallisia.
   Sille oli syynsä, että suosin kävelyä.

Oli Nora kyllä paikan valinnut. En edes muistanut siellä olevan baaria, mutta ulkonäöstään päätellen se räkälä oli ollut siellä jo pari vuosikymmentä, eikä sitä varmasti ollut remontoitu kertaakaan. Toivottavasti edes olut olisi halpaa. Musiikkikin voisi olla kohtalaista, mutta ei kai sen niin väliä ollut.



Musiikkia ei ollut lainkaan. Haravoin katseellani rapistuneita seiniä ja sinne tänne ripolteltuja baaripöytiä. Porukkaa ei tähän aikaan ollut paljoa, ja oletin Norankin olevan ehkä myöhässä.
   Ei hän ollut.



En tiennyt Noran osaavan pelata biljardia, tai edes tykkäävän siitä. Häntä ei suoraan sanottuna oltu koskaan siunattu minkäänlaisilla lahjoilla siinä, mitä tuli silmän ja käden yhteistyöhön. Koko lapsuutensa ajan hän oli vältellyt tilanteita, joissa hän saattaisi joutua nolaamaan itsensä kömpelyytensä vuoksi, ja nyt hän pelasi biljardia yksinään... lähes tyhjässä baarissa. Niinpä niin. Mutta kyllä hän silti aika hyvin siihen valkoiseen palloon osui.



Nappasin biljardikepin seinän viereltä ja kopautin sen lattiaan.
   "Otetaanko matsi?"



Noran kasvoilla häivähti odottamattoman haasteen tuoma hämmennys. Se karisi heti, kun hän tunnisti kasvoni.
   "Jos haluat tulla häviämään pikkusiskollesi", hän sanoi ja virnisti. Hymyilin.
   "Tuopista vetoa, etten häviä."
   "Se sopii."

Nora pelasi huolestuttavan vakavalla naamalla. Voittaminen vaikutti olevan ihan oikeasti hänen tavoitteensa. Jo parin ensimmäisen lyönnin ja niiden välissä minua kohti heitetyn virneen jälkeen olin suhteellisen varma, että Nora oli treenannut. Minä taas en.
   Valkoinen pallo sinkosi pöydän laidan kautta kohti kulmaa, vältti täpärästi pussin ja sinkosi pöydän keskelle. Virnistin.
   "Minun vuoroni."
   Nora näytti minulle kieltä siitä hyvästä.



Lyönnille oli vaikea löytää sopivaa kulmaa. Kaikkein parhaista asemista tekisi tiukkaa edes osua siihen palloon. Juuri kun olin lyömässä, Nora puhui.
   "Sinulla on joku tyttö."
   Maila osui palloon juuri ja juuri, ja kuin ihmeen kaupalla yksi värillisistä palloista sinkosi pussiin. Outo polte kiipesi poskilleni.
   "Eikä ole."
   "Poika sitten?"
   "Mistä sinä sait päähäsi, että minulla olisi –"
   "Älä yritä, veliseni. Kaulasi on ihan syöty."
   Nora hihitti. Purin huultani ja kaduin sitä, etten ollut valinnut vaikka poolopaitaa tälle baarireissulle.



Yritin keskittyä pelaamiseen enkä siihen, miten Noran katse poltteli kaulaani.
   "Onko se poika komea?"
   "Nora!"
   "Kerro nyt vähän edes!"
   "Ei se ole mies", vastasin ja hutaisin pallon ohi. Mailan kärki ei onneksi osunut palloon. "Eikä meillä ole mitään... vakavaa."
   "Mutta pussailette kuitenkin ilmeisen kiihkeästi?"
   "Mitä sitten?"
   "Onko se hyvä sängyssä?"
   "Nora, tämä on enemmän kuin vähän vaivaannuttava puheenaihe pikkusiskon kanssa", mutisin ja löin biljardikepillä summittaisesti valkoisen pallon suuntaan. Pallo singahti kaikkien värillisen pallojen ohi suoraan laitaan, kimposi siitä toiseen laitaan, osui kasipalloon ja vieri sen kanssa pussiin.

Nora tuijotti minua. Yritin pitää naamani peruslukemilla enkä katsonut häneen.
   "Haluatko sen tuopin?" kysyin. Nora hymähti.
   "Jos vastaat vielä yhteen kysymykseen."
   "Anna tulla."
   "Kai sinä käytät kumia? Ettei tule kutinoita..."
   Tönäisin häntä, mutta hän alkoi vain kikattaa.



En voinut sille mitään, se lapsellinen hihitys tarttui minuunkin. Nora taputti olkaani ihan kuin olisi luullut minun itkevän ja kaipaavan lohdutusta.
   "Alat jo vähän muistuttaa veljeäni", hän tokaisi. "Tule. Haetaan ne oluet... minä tarjoan."



Oikeastaan olisin halunnut jäädä pelaamaan biljardia mieluummin kuin istunut sisareni katseen alla juuri silloin. Ei minua hänen vihjailunsa oikeasti haitannut, se oli ollut vain ihan tavallista sisarusten välistä nälvimistä, ja olisin varmaan jossain vaiheessa heittänyt jotain takaisin Noran omasta tyttöystävästä. Joo... hänellä oli sellainen, enkä ollut vielä tavannut häntä. Asia kerrallaan, olin sanonut, ja Nora oli ollut samaa mieltä kanssani siitä, että minun pitäisi keskittyä saamaan muutama ajankohtaisempi asia alta pois.
   "Torstainako se oli?"
   Maistamalla Noran valitsemaa tummaa keskiolutta sain pari sekuntia aikaa kerätä ääntä.
   "Joo."
   "Millä menet sinne?"
   "Prätkällä."
   "Sinun pitää varmaan lähteä aika aikaisin."
 


Välttelin Noran katsetta nyt ihan eri syystä kuin aiemmin. Keskustelu oli saanut synkän käänteen, vaikka pakkohan siitä oli puhua.
   "Tiedätkö, miksi siinä kesti niin kauan?"
   "Eikö siinä pitäisi kestää?"
   "No... en minä tiedä. Mutta kai esitutkinta tuollaisissa tapauksissa hoituu aika... suoraviivaisesti."
   "Niinhän sitä luulisi."
   "Pelottaako sinua?"



En oikein tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt vastata. Totta kai minua pelotti, mutta ei millään konkreettisella tavalla. En harkinnut oikeudenkäynnin väliin jättämistä, eikä ainoa syy sille ollut se, että asianomistajana minut haettaisiin sinne väkisin, jos en ilmestyisi vapaaehtoisesti paikalle. Siis siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut mitään vaatimuksia ja että minua kuultaisiin vain yhtenä todistajana.
   "En tiedä", sanoin lopulta. "Haluaisin vain, että se olisi lopulta ihan kunnolla ohi, eikä minun tarvitsisi palata sinne enää ikinä."
   "No, torstai-iltana voit sitten huokaista. Se on ohi."
   "Mitä jos se ei pääty siihen?"
   "Mitä tarkoitat?"
   "En kai mitään."



Noran katseessa vilahti huolestuneisuus. Jostain hän kuitenkin taikoi aidon hymyn kasvoilleen ja kohotti olutpulloaan.
   "Torstai-illalle."
   "Maanantaina?"
   "Muutan mielelläni maanantain torstaiksi, jos se saa veljeni hymyilemään." Nora kilautti pullonsa kylkeä omaani. "Ja sen jälkeen tulet käymään. Tapaat Joannan."
  "Ja kissamummon."
   Nora purskahti nauruun.
   "Ja kissamummon", hän hekotti. "Kissamummolla onkin sitten rankka viikonloppu..."

***



Noralla oli takanaan viikon yövuorot polilla ja edessä neljän päivän vapaaputki, joten vietimme baarissa ihan hyvän tovin keskenämme. Emme me liikaa juoneet, se ei kuulunut Noran tapoihin, enkä itsekään halunnut joutua kanniskelemaan sammunutta pikkusiskoani kotiin. Johan se olisikin näyttänyt oudolta sen Joannan silmissä, jos vieras mies olisi tuonut hänen tyttönsä hartioillaan kotiovelle.



Olin tuskin ehtinyt sulkea ovea takanani, kun puhelimeni soi. Ilmoituspalkki tiesi kertoa sen soineen jo aiemminkin. Ruudulla vilkkui Clairen nimi.

Olin aika väsynyt, ja tähän aikaan minun olisi pitänyt olla nukkumassa ihan hyvistä syistä, mutta vastasin kuitenkin.



"Moi, Clai–"
   "Vastasithan sinä!" Claire huudahti puhelimeen. "Oletko kotona?"
   "Olen –"
   "Tulen sinne."
   "Nytkö?"
   "Nyt."



Clairen äänessä oli innostusta, johon en jaksanut eläytyä kahdelta yöllä.
   "Sori, Claire, mutta olen juuri menossa –"
   "Etkä ole. Olen ihan kulmilla ja sinulla on valot kämpässäsi. Eikä tämä asia voi odottaa."
   "Mikä asia?"
   "Kuulet sitten."
   Claire löi luurin korvaan ennen kuin ehdin sanoa mitään takaisin.



Siihen kellonaikaan helpointa olisi ollut vain irrottaa ovikello ja käydä nukkumaan, mutta en viitsinyt olla julma. Clairella oli varmaan jotain ihan oikeaakin asiaa, tai sitten häntä vain panetti. Siitähän tässä oli ollut jo muutaman viikon kyse. Me kumpikin olimme ihan täydellisen tyytyväisiä siihen friends with benefits -järjestelyyn, mutta minun mielestäni siihen ei kuulunut ylitsevuotava innostus jostain käsittämättömän tärkeästä asiasta yön pikkutunneilla.
   Toivottavasti tämä ei nyt ollut mitään alkusoittoa sille, että Claire haluaisi muutakin kuin seksiä.



Ovikello soi. Odotin, että Claire keksisi asian itse, mutta ei hän tajunnut.
   "Se on auki."
   Kahva kiertyi ja ovi raottui. Jäin tuijottamaan häntä.



En ollut tunnistaa häntä ilman silmälaseja. Kyllä hän oli aiemminkin valmistautunut tällaisiin tapaamisiin, mutta ei sentään tällä tavalla. Olin tykännyt siitä, miten vähän nörtähtävän ulkokuoren alta oli paljastunut keskivertoa parempi sänkykokemus... ja nyt hän myös näytti suunnilleen siltä, mitä vaatteiden alla oli odotettavissa.



Claire ei paljon kysellyt istuutuessaan syliini. Minun olisi pitänyt kysyä häneltä, mitä asiaa hänellä oli ollut. Jostain syystä ajattelin vain sitä, ettei hänellä tainnut olla alushousuja ollenkaan. Olisin tarkistanut asian, mutta hän työnsi käteni päättäväisesti pois.
   "Kuuntele", hän sanoi. "Minulla on asiaa, ja olisi hauskaa, jos se vaikuttaisi jotenkin siihen, mitä saan sinulta nyt."
   "Kerro", sanoin ja liu'utin vaihteeksi toista kättäni hänen helmansa alle, mutta hän siirsi senkin syrjään.
   "Järjestin sinulle keikan."
   Jähmetyin. En millään miehisellä tavalla, se oli tapahtunut jo aiemmin.



Claire hipaisi leukaani.
   "Olin toivonut vähän innostuneempaa reaktiota", hän kuiskasi. Pakotin itseni puhumaan.
   "Keikan", toistin. "Minne?"
   "Purple Blinkiin."
   "Etkä kysynyt minulta?"
   "No ei se ole vielä ihan lukkoon lyöty. Sinun pitäisi vain soittaa Gregille."
   "Ja sanoa... mitä?"
   "Että sinä olet se tyyppi, joka soittaa niissä Marien näyttämissä videoissa keskuspuistossa."
   "Kuka on Marie?"
   "Yksi tuttu." Clairen kulmat kurtistuivat, ja hänen liikkeistään tuli jähmeitä. "Luulin, että pitäisit siitä."
   En halunnut vastata. En ollut ajatellut esiintymistä mitenkään tosissani vielä. Kurkkua kuristi ja mieleeni palasi se, miten julkinen esiintyminen oli varmaan Anne Arborissakin edesauttanut löytämistäni.
   "Claire –"
   "Hän odottaa, että soitat hänelle loppuviikosta. Soitathan?"
   "J-joo."
   En soittaisi.



Annoin hänen luulla, etten epäröinyt. Että soittaisin kyllä Gregille, ja että olin iloinen hänen tuomistaan uutisista – niin iloinen, että hän saisi nauttia siitä koko yön.
   Hän loukkaantuisi, kun en soittaisikaan, ja sitten me emme enää tapaisi. Se oli hyvä. Pelkässä seksisuhteessa ei kuulunut järjestää kenellekään tällaisia palveluksia, joten Clairella oli oltava oikeasti jotain tunteita minua kohtaan. Olisi siis parasta, että tämä jäisi viimeiseksi kerraksemme. Ainakin tekisin siitä sen arvoista.



Hänellä ei ollut aikaa puhua, eikä ollut minullakaan. Ei meillä koskaan ollut. Totta puhuen hän oli yksi parhaita kokemuksiani, mutta ei meistä olisi mitään vakavaa koskaan tullut kuitenkaan. Pidin häntä seksikkäänä, ainakin ilman vaatteita, mutta en varsinaisesti pitänyt hänestä.



Se tuntui täydelliseltä päätepisteeltä suhteelle. Sen myöntäminen, että hän oli kyllä hyvä, mutta ei tyttöystäväainesta. Hän syyttäisi minua jonkin aikaa sydämensä särkemisestä, ja minä ajattelisin häntä joinain yksinäisinä iltoina enkä katuisi yhtään.
   Me emme tapaisi enää koskaan.

***



Torstaiaamu. Se tuli liian nopeasti, silti liian hitaasti.
   Olin liian väsynyt käydäkseni sitä läpi pääasiassa siksi, että olin nukkunut ehkä pari tuntia edellisenä yönä.



Tuomari käski kaikkia nousemaan, siis kaikkia paitsi yhtä. Katseemme eivät olleet kohdanneet oikeussalissa. Adrian ei vaikuttanut panevan merkille läsnäoloani tai vaivaantuvan koko tilanteesta erityisemmin.
   Olisiko asia ollut toisin, jos Elizabeth olisi istunut paikallani?



Olin kysynyt sitä syyttäjältä. Hän oli sanonut, että Liz olisi täällä. En vain nähnyt häntä missään.
   "Missä Elizabeth on?" kysyin häneltä kuiskaten, ja hän rypisti otsaansa.
   "Älä sinä siitä huolehdi", hän tokaisi.
   "Mikset voi sanoa sitä?"



Syyttäjä rypisti otsaansa. Hänellä olisi varmaan ollut joku lakipykälä muistissaan, jonka hän olisi voinut tässä kohtaa lausua ulkoa. Jotain yksityisyydestä tai mistä ikinä.
   "Se menee hyvin", hän tyytyi sanomaan, vaikken ollut sitä ääneen epäillytkään. Ehkä hermostukseni näkyi läpi.
   "Paskat menee", mutisin, kun istuuduimme alas.



Tuomarin hihat kahisivat. Hän antoi katseensa liukua valamiehistön yli. Pää nyökkäsi kaksitoista kertaa, ihan kuin hän olisi tervehtinyt heistä jokaista erikseen tai laskenut heidät.
   "Aloitetaan", hän lausui ja kumautti pöytää nuijallaan. "Adrian de Luca vastaan Anne Arborin piirisyyttäjä. Sihteeri, saisinko nimenhuudon?"



Sihteeri naputteli hetken tietokonettaan ja ryhtyi lukemaan listaa läpi.
   "Valamiehistö", hän lausui. "Anderson, Lawrence?"
   "Paikalla."
   "Clark, Bettany?"
   "Paikalla..."



"... syytetty de Luca, Adrian?"
   Olisin odottanut kuulevani hänen äänensä, mutta hänen asianajajansa vastasi.
   "Läsnä."
   "Asianomistajat", sihteeri lausui. "Gray, Darryll?"
   "Joo", vastasin. Kai se oli tarpeeksi muodollista.
   "White, Elizabeth?"
   Hätkähdin. Odotin hänen vastaavan jostakin. Syyttäjä puhui.
   "Neiti White ilmoitti tulevansa paikalle vasta kutsuttaessa. Häntä kuullaan näkösuojan takaa."
   Näkösuojan? No, kai se oli sillä tavalla helpompaa meille kaikille... mutta olin silti odottanut, että hän olisi tullut itse paikalle.
   "Läsnäolijoiden lista on näin ollen tarkistettu", tuomari sanoi ja kopautti nuijallaan pöytää. "Siirrytään syytteiden lukuun. Ole hyvä, piirisyyttäjä Allen."



Syyttäjä nousi ylös. Ihmettelin sitä, ettei hänellä ollut mitään papereita käsissään. Olin odottanut sellaisia tarvittavan aina. En pahemmin keskittynyt hänen puheeseensa, poimin vain muodollisen sanan sieltä ja toisen täältä.
   "... tuomiopiiri vaatii herra de Lucalle rangaistusta tapon yrityksestä ja törkeästä raiskauksesta..."
   Ne sanat läimäisivät minua avokämmenellä kasvoille.



Raiskauksesta. Törkeästä raiskauksesta.
   Miten en ollut tajunnut sitä? Miksen ollut kysynyt asiasta? Ei kai sellaisesta asiasta voinut mitenkään kysyä, mutta silti... Olin kyllä tiennyt kaiken aikaa, että se, mitä kämpillä oli tapahtunut, ei varmasti ollut mitään nättiä, mutta silti olin luullut...



Olin kuvitellut, että niissä syytteissä olisi ollut kaksi tapon yritystä. Tai pahoinpitely. Tai jotain. Ei sentään rais... ei mitään sellaista.
   Sen mulkun ilmekään ei värähtänyt, kun syyttäjä mainitsi lääkärinlausunnot ja lakanat, joissa oli ollut...
   Ei helvetti.



Se oli kuvottavaa. Se, miksi Liz oli halunnut näkösuojan, kävi täysin järkeen. Ei hän varmasti halunnut kohdata kenenkään katsetta. Se, että valamiehistön tuijotus oikealla puolellani vaivasi minua, ei ollut mitään siihen verrattuna, millaista sen täytyi hänelle olla.
   Tuomari mainitsi jotain puolustuksen esittelystä. Keskityin kuuntelemaan sitä. Haluaisin todellakin tietää, mitä sillä mulkulla oli sanottavaa puolustuksekseen. Minusta se homma oli aivan selvä, ja rangaistukseksi sopisi vaikka käsin tehty kastraatio ilman puudutusta. Voisin tehdä sen itse...
   Minun täytyy keskittyä.



Adrianin asianajaja oli noussut ylös. Äijä ei näyttänyt ihan halvan pään oikeusavustajalta, mutta eihän Adrianilla olisi koskaan varaa mistään sellaisesta maksaa, joten kyseessä oli pakko olla joku oikeusaputoimiston jamppa.
   "Päämieheni ei kiistä syytteitä, mutta vetoaa syyntakeettomuuteen. Sen tueksi käyn mielelläni läpi Snowdrop Gardensin psykiatrisessa sairaalassa kirjoitetun lääkärinlausunnon ja virallisen mielentilatutkimuksen, joka suoritettiin New Hampshiren oikeuspsykiatrian laitoksessa viime viikolla."



Loppu puolustusasianajajan puheesta ei ollut merkityksellistä. Paskat tästä. Ennen oikeudenkäynnin alkua en ollut välittänyt sen lopputuloksesta – merkitystä oli vain sillä, että asia saataisiin pois päiväjärjestyksestä. Nyt, kun minulle alkoi valjeta, miten pahasti Elizabethia oli satutettu, ajatus Adrianista kävelemässä salista ulos vapaana miehenä tuntui sietämättömältä. Jos niin kävisi, hoitaisin hänelle rangaistuksen itse...
   Ehkä en kuitenkaan. Asia vitutti silti.



Oikeudenkäynnin ilmapiiri muuttui hetki hetkeltä raskaammaksi. Se tapon yritystä koskeva osuus käytiin läpi ensin, ja sain tuijotella kyllästymiseen asti kuvia omasta ampumahaavastani ja luodin jättämästä kolosta asunnon lämpöpatterissa. Adrianin käyttämää asetta mittailtiin suunnilleen joka kulmasta, ja siinä olleita luoteja verrattiin kyljestäni kaivettuun luotiin.
   Lopulta minun käskettiin istua todistajanaitioon.



En tykännyt siitä yhtään. Valamiehistö tuijotti minua. Adrian ei tuijottanut. Olisin paljon mieluummin katsonut häneen kuin valamiehistöön käydessäni läpi samaa tarinaa, jonka olin kertonut jo kaksissa kuulusteluissa sairaalan sisällä.
   "... hän käski minun tulla pois makuuhuoneesta. Ryömien, koska en voinut kävellä."
   Ääneni oli kerrankin tasainen, jännityksestä huolimatta.
   "Uhkasiko hän ampua sinua uudelleen?"
   "Joo. Hän sanoi, että seuraava osuu päähän, tai jotain."



Syyttäjä nyökytteli päätään.
   "Ja sitten?"
   "Yritin puhua hänelle."
   "Kuunteliko hän sinua?"
   "Joo, mutta ei hän laskenut sitä asetta."
   "Mihin hän osoitti sinua?"
   "Päähän."
   "Missä vaiheessa hän ampui toisen kerran?"
   "Silloin, kun poliisipartio murtautui sisään."
   Syyttäjä nyökkäsi taas. Sihteeri naputteli tietokonettaan.
   "Kiitos, herra Gray."



Adrianin asianajaja halusi myös kysyä jotain. Se varmaan kuului kuvioon. Miehen naama ärsytti minua, enkä välittänyt pätkääkään siitä, ettei minua oikeasti ärsyttänyt mies itse, vaan hänen tehtävänsä.
   "Herra Gray", mies sanoi ja keinui hetken päkiöillään, "sanoit puhuneesi päämieheni kanssa. Mistä te puhuitte?"
   "Yritin rauhoitella häntä."
   "Miten?"
   "En muista kunnolla."
   "Asuit hänen kanssaan muutaman kuukauden, eikö vain?"
   "Joo."
   "Kun nyt mietit sitä päivää, jona hän ampui sinua, ja päiviä ennen sitä... käyttäytyikö hän mielestäsi normaalisti sinä päivänä verrattuna aiempiin päiviin?"



Puristin käteni nyrkkiin, jottei niiden vapina näkyisi. Minua alkoi oikeasti suututtaa. Tiesin kyllä, miksi tuollaista kysyttiin, enkä halunnut vastata siihen. Mitä siis tekisin?
   "Mitähän sinä mahdat tarkoittaa 'normaalilla' tässä kohtaa?"
   Hän tiesi kyllä, että pelasin vain aikaa, mutta hän vastasi kysymykseen yhtä kärsivällisesti kuin oli esittänyt omia kysymyksiään minulle.
   "Oliko hän ahdistunut? Pelokas? Ehkä jopa harhainen?"



Yritin sadannen kerran tavoitella Adrianin katsetta. En onnistunut siinä vieläkään. Jos se jätkä kuvitteli, että tulin tänne petaamaan hänelle tien vapauteen, niin...
   "Ei."
   "Ei?"
   "Minusta hän ymmärsi kyllä, mitä teki."



Asianajaja katsoi minua pitkään. Hän karaisi kurkkuaan.
   "Herra Gray, kuulusteluissa sanoitte hänen puhuneen entisestä tyttöystävästään melko kummalliseen tapaan."
   "Mitä sitten?"
   "Muistuttaisin, että olet vannonut valan –"
   "Joo, ja sen valan alla olen vastannut kaikkeen, mitä kysyit. Hän ymmärsi kaiken, mitä teki. Hän sanoi tappavansa minut. Oliko muuta asiaa?"



Tiesin kyllä, että se oli tyhmää ja turhaa. Minun sanani ei painaisi mitään mielentilatutkimusta vastaan, varsinkin, kun poikkesin niin selvästi siitä, mitä olin kuulusteluissa sanonut. Pahimmassa tapauksessa saisin siitä itse syytteen, mutta nyt siihen ei vielä puututtu.
   "Ei muita kysymyksiä", asianajaja sanoi ja poistui.



Palasin todistajanaitiosta väsymyksestä ja raivosta vapisten. Syyttäjä kallisti päätään puoleeni.
   "Ei ollut fiksu veto."
   Ei muuta.



Ei sillä ollut mitään väliä. En olisi kestänyt itseäni, jos olisin vähänkään myötävaikuttanut siihen, että Adriania olisi kohdeltu hellemmin tuomarin edessä kuin muita. En uskonut, että Elizabethkaan olisi halunnut kuulla mitään sellaista minun suustani.
   "Voinko lähteä?" kysyin syyttäjältä, ja hän nyökkäsi.
   "Kun sinulla ei kerran ole mitään vaatimuksia, ja todistelusi on jo otettu vastaan, niin..."
   En jäänyt kuuntelemaan hänen lausettaan loppuun.



Halusin pois. Halusin ulos ennen kuin Elizabethilta alettaisiin kysellä samoja asioita. En voisi luvata edes itselleni, että pysyisin kaukana sen asianajajan kauluksesta, jos se kyselisi Elizabethilta vähänkään jotain saman suuntaista. Ja kyllähän se kysyisi. Ja koska Elizabeth oli rehellinen, hän vastaisi, että Adrian ei todellakaan ollut oma itsensä ja että luultavasti tämä luuli nussivansa Lucya eikä Elizabethia, eikä Adrian varmaan ollut siinä tilanteessa ymmärtänyt, mitä "ei" tarkoittaa...
   En haluaisi ajatella sitä enempää.



En pitänyt kiirettä kotiinlähdön kanssa. Sytytin tupakan ja yritin rauhoittua. Tässä tilassa ajaisin luultavasti ensimmäistä liikennemerkkiä päin, jos nyt lähtisin.



Ei se oikeudenkäynti heti päättyisi. Minulla olisi hyvin aikaa liueta paikalta... Mutta halusinko lähteä? Halusinko nähdä Elizabethin, edes vilauksen hänestä?
   Olisi parempi, jos lähtisin. Sitä paitsi Nora odotti minua.



Yritin ajatella järkevästi. Liz ei haluaisi tavata minua. Hän ei halunnut varmasti näyttää kasvojaan kenellekään täällä, vähiten minulle. En ollut itse tajunnut, mitä siellä oli tapahtunut, ja nyt oli vähän liian myöhäistä edes yrittää tarjota olkapäätä, jota vasten itkeä. Olin sitä paitsi käyttäytynyt itsekin huonosti, joten Elizabeth ei todellakaan –
   Koiran haukuntaa. Susikoiran haukuntaa.



Tunnistin kyllä sen hurtan pahimmista painajaisunistani. Omistajan myös. Hän oli minuun selin, eikä hän ollut välttämättä nähnyt minua.
   Pääni tyhjeni heti.



Järkevin tapa toimia siinä tilanteessa ei todellakaan ollut se, että jäin paikoilleni ja toivoin, että Gary ei tajuaisi katsoa minun suuntaani eikä Felicia kiinnittäisi huomiota hajuuni. Silti tein niin. Olisin yhtä hyvin voinut työntää pääni puskaan ja luottaa siihen, että puskasta törröttävät jalat eivät näkyisi ajotielle...
   Sain itseni liikkeelle.



En uskaltanut juosta pidemmälle. Piilouduin lähimmän auton renkaan taakse ja jäin tarkkailemaan tilannetta. Gary vaikutti puhuvan puhelimeen. Felicia kyllästyi kuoppien kaivamiseen ja tarkkaili liikennettä isäntänsä ympärillä.
   Sydämeni hakkasi. Gary kääntyi ja tuli lähemmäs. Oliko hän nähnyt minut?



Vetäydyin niin kiinni renkaaseen kuin ikinä kykenin, ja toivoin, ettei se auto sattunut olemaan Garyn auto. Ajatuskin siitä salpasi hengen. En ollut tehnyt mitään väärää, en enää, mutta oliko se ennenkään rajoittanut Garyn halua pyytää minulta pieniä palveluksia?
   Kuulin hänen puhuvan lähelläni.
   "... jos se menee läpi, niin voit siirtää toisen erän ukon tilille."



Gary naurahti. Ääni oli minulle liiankin tuttu.
   "En minä välitä niistä uhkauksista. Äijä tietää, että menettää lääkärinlupansa, jos sössii." Hetken tauko, uusi naurahdus. "Sanotaanko näin, että tiedän hänestä asioita, joita hän ei halua päivänvaloon. Asuin sen kanssa puoli elämääni, helvetti soikoon... totta kai minä häntä osaan lukea."
   Felicia ravisteli päätään. Kaulapanta kilisi auton toisella puolen.



Gary huokaisi syvään. Hänen ääneensä ilmestyi uudenlaista kireyttä, ja vaikka se pelottikin, hänen sanoissaan oli jotain sellaista, joka herätti kiinnostukseni.
   "Se oli muutenkin ihan hemmetin iso raha yhdestä lääkärinlausunnosta. Mielentilatutkimuksestakin maksettiin vähemmän... ei siinä pitäisi olla mitään ongelmaa."
   Taas tauko. Felicia rapsutti itseään ja haukotteli.
   "Ai että sama tulos olisi saatu ilman rahaakin? Mistä lähtien sinulla on ollut lotto-onnea? Minä en usko lottoon, muru. Minä uskon järjestelyihin, ja näillä järjestelyillä juttu näyttäisi päättyvän juuri niin kuin halusinkin. Jos ne kerran ovat nyt julistamassa sitä syyntakeettomaksi ja passittamassa sitä takaisin Snowdropiin, niin kaikkihan on jo hoidossa, vai mitä?"



Jalkani puutuivat, mutten uskaltanut liikahtaakaan. Gary hymähti pari kertaa puhelimeen.
   "No, jos ei muu auta, niin sano ukolle, että Snowdrop Gardensiin voidaan varmaan nimittää joku toinenkin ylilääkäri, jos muuan Brian Mitchellin varhaiset tutkimukset nousevat esille. Että se voi joko ottaa rahat ja pysyä hiljaa tai vaihtaa paikkansa psykiatrisen sairaalan johdossa käsidesin juomiseen satamassa. Valitkoon itse."
   Gary taisi lopettaa puhelun, koska hänen puvuntakkinsa kahisi ja hän lähti liikkeelle.



Kuuntelin hänen askeliaan tarkasti ja odotin, että ne häipyivät kuulumattomiin. Laskin vielä sen jälkeen sataan ennen kuin liikuin. Jos minua oli aiemmin vapisuttanut raivo ja väsymys, niin nyt siinä vapinassa oli mukana aitoa kauhuakin.



Garya ei näkynyt. Felicia ei haukkunut. Taisin olla turvassa...
   Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mistä Gary oli oikein puhunut, mutta minulla oli hyvä arvaus siitä. Se mielentilatutkimus ei tainnutkaan olla niin aito kuin tuomioistuin kuvitteli.



Googlasin sen. Hakusanalla "Snowdrop Gardens" löytyi fiini vanhanajan kartano, jossa pyöritettiin yksityistä mielisairaalaa. Osastojen puhelinnumerot vilisivät silmissäni, samoin vierailuajat...
   Johtokunta-otsikon alla oli tuttu nimi. Garykin oli maininnut sen.



Brian Mitchell. Olin kuullut sen ennenkin. Hän ei ollut vain psykopatiaan ja sosiopatiaan erikoistunut tutkija ja Snowdrop Gardensin ylilääkäri... hän oli juuri sitä, mitä sukunimi vihjasikin hänen olevan. Garyn isä. Ja hänellä oli jotain tekemistä sen mielentilatutkimuksen kanssa... ja luultavasti se tutkimus ei ollut edes paikkansapitävä... ja ehkä tätä kautta saisin jotenkin hoidettua Adrianille kunnon rangaistuksen...
   Miksi tämä oli minun asiani?



Ei se ollutkaan, mutta sotkin itseni siihen silti. Olin kai tarpeeksi kiukkuinen oikeudenkäynnin jäljiltä, janosin tarpeeksi kostoa Elizabethin puolesta, ja ehkä halusin vähän vahingoittaa Garyakin... mutta sitä en sanoisi ääneen. Se olisi ihan liian vaarallista. Gary ei saisi koskaan tietää tästä... paitsi jos saisin myös Garyn jotenkin hoidettua loppuiäkseen lukkojen taakse. Pelkkä ajatus siitä, että tätä kautta saattaisin saada Garyn työnnettyä edes vähän kauemmas mistään etäisestikään minuun liittyvästä, oli kaikessa absurdiudessaan houkutteleva. Varmistaisin kuitenkin selustani: en menisi paikalle millään sellaisella ajoneuvolla, joka saattaisi kiinnittää huomiota sairaalan parkkipaikalla ja jonka rekisterinumero saattaisi paljastaa minut.
   "Saisinko taksin?"

"Anne Arborin oikeustalolta Snowdrop Gardensin sairaalaan, kiitos..."