2.17 Aloittamisen vaikeus

Pahoittelen hiljaiseloa niin muiden tarinoissa kuin omassanikin! Palaan asioihin pian.

***

Angleport oli kaupunki, jossa lammet eivät jäätyneet, ja jossa pysyvä lumi oli vielä harvinaisempaa kuin Anne Arborissa. Jotkin asiat kuitenkin pysyivät – jotkin asiat olivat yhä samanlaisia kuin sinä päivänä, jona olin viskonut hätäisesti muutaman vaatekappaleen autoon, napannut kitaralaukun ja painanut kaasun pohjaan paetakseni Garyn hyvin todennäköistä rangaistusta toiminnastani.

Muistin kaupunginosien nimet ulkoa. Muistin pikkuliikkeet katujen varsilla. Muistin antikvariaatin, josta olin ostanut vinyylilevyjä. Muistin sen, miten lunta satoi yhtenä päivänä ja vettä vielä samana iltana, ja miten kevät tuli kaupunkiin joka vuosi aikaisemmin.

Vastusteluistani huolimatta Nora oli hankkinut minulle kämpän sairaalassa ollessani. Se oli hyvä luukku: tarpeeksi kostea ja koliseva ollakseen halpa, tarpeeksi lähellä keskustaa ollakseen turvallinen ja tarpeeksi lähellä kaupungin halvinta markettia, jottei minun tarvinnut ikinä lähteä etuovelta kauas edes ruoan vuoksi.
   En ollut arvannut, että minua oikeasti pelottaisi asua täällä taas.

Kitaransoitto rauhoitti minua. Se ei peittänyt alleen alakerran bassonjytkettä perjantai-illasta sunnuntaiaamuun, mutta ei sen tarvinnutkaan. Mitä enemmän ympärilläni oli häiriötekijöitä, sitä kovemmin jouduin keskittymään, ja sitä vähemmän minulla oli aikaa ajatella suruja, pelkoja tai kaunoja. Adriania, jonka oikeudenkäynnistä ei ollut vielä kuulunut mitään – Elizabethia, jota olin rakastanut enemmän kuin olin tajunnutkaan – Garya, joka...
   Äh, vitut Garysta.

Sormeni eivät vieläkään toimineet niin kuin halusin. Ne eivät enää vapisseet yhtä pahasti kuin vaikkapa viikko sitten, mutta koordinaatiokykyni oli edelleen hukassa. Eteneminen tapahtui tuskastuttavan hitaasti. Harjoittelin päivittäin lähes koko sen ajan, jonka olin hereillä, ja se alkoi tuntua nivelsärkynä sormissa. Se taas pahensi koordinaatio-ongelmia entisestään, mutten voinut lopettaakaan harjoittelua. Jos lopettaisin, minun pitäisi keksiä muuta tekemistä. Niin kuin vaikka työnhakua... Ei, en todellakaan menisi matelemaan jonkun rekrypellen eteen ja ottamaan vastaan käskyjä, joiden sisältö minun koulutustaustallani olisi luultavasti suurin piirtein "nuole toimiston vessan istuinrengas puhtaaksi tunnin välein". Olin saanut kuulla sellaisia käskyjä jo ihan tarpeeksi yhdelle elämälle.



Päivittäinen ulkoiluni koostui kaupassakäyntien tai roskien viemisen lisäksi tupakoinnista. Nikotiini piti minut kyllin rentona, jotta uskalsin seisoskella kadulla peräti kolmen metrin päässä rappukäytävän ovesta.
   Tämä on ihan naurettavaa, ajattelin joka kerta, enkä silti tehnyt asialle mitään.



Totuus oli se, etten olisi osannut tehdä sille mitään vaikka olisin halunnutkin. Pelko ei riippunut siitä, mitä tein tai jätin tekemättä. Garyn kohtaaminen tilanteessa, jossa olin vähiten sitä odottanut, ja tilanteessa, jossa kaikkein viimeisimmäksi olisin halunnut tavata juuri hänet, oli jättänyt muistiini jäljen. Se kertoi minulle, ettei mihinkään saanut luottaa. Mikään ei ollut liian epätodennäköistä tapahtuvaksi – ei edes se, ettei Garya millään järjellä kiinnostaisi lähteä minun perääni Angleportiin varsinkaan, kun en ollut hänelle enää mitään velkaa.
   Toinen totuus oli se, ettei Gary ollut ainoa ihminen, jota pelkäsin.

Ne sanat olivat pinttyneet päähäni. Gary oli puhunut täsmälleen samalla tavalla täsmälleen samoissa tilanteissa.
   En anna sinulle ikinä anteeksi, Adrian oli sanonut ilmeisesti luullessaan, että se toinen luoti oli osunut. Järkeni huusi minulle, että minun pitäisi pysyä siitä ihmisestä ihan helvetin kaukana koko loppuikäni. Miten se olisi mahdollista, kun minun olisi pakko todistaa häntä vastaan oikeussalissa?

Aika kului, eikä Adrianista kuulunut mitään sen enempää kuin Garystakaan. Talven selkä taittui lopullisesti plusasteiden alle. Lämpötila olikin suunnilleen ainoa asia, joka omassa arjessani muuttui.

Nukuin aseen ja viskipullon kanssa. Viskishotti varmisti, että sain nukutuksi, ase taas sen, että jaksaisin uskoa herääväni hengissä. Toiselle niistä oli tullut vähän liikaa käyttöä viime aikoina.



Noralla oli avaimet kämppääni. En ollut vastustanut sitä, mutta en toisaalta myöskään pitänyt siitä, että hän hiippaili makuuhuoneeseeni, kun en ollut vielä pukeissa. En ylipäätään olisi halunnut puhua hänen kanssaan, koska tiesin ihan hyvin, miksi hän oli ovikellon soittamisen sijaan käyttänyt avaimia. Teeskentelin nukkuvaa, jotta hän lähtisi pois.

Nora seisoi siinä hämmästyttävän kärsivällisesti. En kuullut hänen liikkuvan ollenkaan, ja jouduin pidättelemään itseäni, etten vilkaisisi, oliko hän siinä yhä.
   "Nouse ylös, Darryll." Hänen äänestään kuulsi tyytymättömyys. "Olet saanut aikaa itsesi keräämiseen jo ihan riittävän paljon."
   En liikahtanutkaan. Nora tuhahti.
   "Älä viitsi. Tiedän ihan hyvin, että olet hereillä. Ajattelin keittää sinulle kahvia, ja jos et saa itseäsi muuten ylös, toimitan kupillisen syliisi. Sen luulisi herättävän."



Luovutin. Kun käännyin selälleni, Nora istuutui viereeni. Sängyn kuluneet jouset vinkaisivat jopa hänen vähäisen painonsa alla.
   "Mitä ajattelit tehdä tänään?" Nora kysyi. Se oli testi, jota en varmasti läpäisisi. Tyydyin kohauttamaan olkiani, ja Nora huokaisi.



Hän rapsutti kynsillään päiväpeiton karheaa pintaa ja imeskeli alahuultaan niin kuin hänellä oli tapana tehdä, kun hän yritti muotoilla asioita rehellisesti, mutta hillitysti.
   "Vaikka vuokranmaksu ei vaikuta toistaiseksi olevan sinulle ongelma, et voi eristäytyä tänne loppuelämäksesi."
   "Tiedän", mutisin, mutta Nora ei vaikuttanut kuulevan sitä.
   "En tiedä, mikä sinua vaivaa, mutta juuri siitä tulin puhumaan kanssasi." Nora vilkaisi rintakehääni. "Teen sinulle aamiaista. Elät ilmeisesti kahvilla."
   Ja tupakalla, olisin halunnut lisätä, mutten viitsinyt ärsyttää sisartani enempää.

Nora katosi keittiöön, ja minä pakotin itseni nousemaan. Kiskoin edellispäivän vaatteet päälleni sängyn alta ja yritin niellä häpeäni. Ei sen nyt ihan niin pitänyt mennä, että pikkusisko joutui kiskomaan aikuisen veljensä ylös sängystä, kun veli oli liian nössö tekemään tai saamaan aikaiseksi yhtään mitään elämässään. Kieltäydyin puolustautumasta omilta päänsisäisiltä syytöksiltäni sillä, että minulla oli oikeasti syy olla huolissani ja epävarma elämäni suunnasta. Nora ei tiennyt tarpeeksi Garysta ja vain vähän Adrianista, joten hänen osaltaan en voisi mitenkään puolustella omaa toimintaani.



Keittiöstä leijaili tummapaahtoisen kahvin tuoksu. Kahvinkeittimellä oli vielä hommat kesken, ja Nora potkaisi paljonpuhuvasti tuolia edessään.
   "Aamupalaa."
   Lähikaupan halvimmat vehnämurot olivat turvonneet pehmeiksi jauhorippeiden tahrimassa alennusjogurtissa.



Nora oli jättänyt tupakka-askini rauhaan, vaikka saatoin kuvitella, että hän olisi ehkä halunnut heittää ne pois tai ainakin pois näkyvistä. Minusta hän vältteli askiin katsomista tietoisesti.
   "Oletko hakenut töitä?" hän kysyi, eikä hänen äänessään ollut enää jälkeäkään tyytymättömyydestä. Hän oli vain aidosti utelias ja ilmeisesti aika iloinenkin siitä, että saisi olla avuksi.
   "En."
   "Mitään opiskelupaikkaa?"
   "En."
   "Oletko tehnyt mitään täällä ollessasi?"



Se kuulosti syytökseltä, vaikkei sitä varmasti ollut sellaiseksi tarkoitettu. Haroin lusikalla mautonta vehnämössöäni ja loin tietoisen himokkaita katseita tupakka-askiin.
   "Olen miettinyt juttuja. Liikaakin."
   "Kuten mitä?"
   "Se oikeudenkäynti."
   "Mitä siitä?"
   "Ei... Ei mitään." Nielaisin kuvotukseni ja koitin päästä eroon kiristävästä tunteesta kylkiluideni ympärillä. Aluksi se toi mieleen siteet, mutta jotenkin päädyin ajattelemaan johtoja. "Elizabeth on varmasti siellä myös."
   Hätävalhe meni läpi. Nora naputteli pöytää kärsimättömästi.
   "Ja?"
   "No ei hän halua nähdä minua."
   "Oletko varma?"
   Ensi kertaa vuosikausiin katsoin Noraan häpeämättömän murhaavasti.



Noran kasvoille hiipi itsetietoinen hymy. Sen takana kuulsivat tulkinnat, joita hän oli itsenäisesti minusta tehnyt, koska en ollut oma-aloitteisesti kertonut hänelle tarpeeksi Anne Arborin vuosistani. Ne tulkinnat olivat päin persettä jo nyt.
   "Se on vain oikeudenkäynti", hän sanoi ihan liian rauhalliseen tapaansa. "Menet sinne ja selvität asian."
   "Ei se ole niin –"
   "On se. Ja sen jälkeen juttelet yhdelle kaverilleni."
   "Nora –"
   "Sillä on psykoterapeutin koulutus –"
   "Lopeta!"



En ollut varma äänenvoimakkuudestani, mutta ainakin Nora hiljeni ja vetäytyi vähän kauemmas minusta. Taisin pelästyttää pikkusiskoni ihan kunnolla.
   "Anteeksi." Pyyhin otsalleni kihonnutta kylmää hikeä. "En tarkoittanut korottaa ääntäni."
   "Saat anteeksi", Nora sanoi, mutta hänen äänensä oli heikompi ja varovaisempi. Itsevarmuus ja tulkitseva hymy olivat poissa. Velvollisuuteni olisi selittää tämä juttu edes jotenkin päin. Ei nyt valheella, mutta puolitotuus olisi varmaan ihan sallittu.
   "Siitä oikeudenkäynnistä ei ole kuulunut mitään, ja... taidan vähän pelätä sen sisältöä. Ei se ollut helppo homma kenellekään."
   Pelkäsin, että Nora kysyisi pelkoni syistä tarkemmin. Onneksi hän ei tehnyt sitä, koska sellaista kysymystä olisi paljon vaikeampi vältellä suoranaisesti valehtelematta.



Nora pysyi hiljaa. Kadulta kaikui naurua, viereisen työmaan raksamiehet hakivat kai lounaspaikkaa. Joku tööttäsi liikennevaloissa.
   "Oli miten oli", Nora sanoi viimein, "sinun täytyy alkaa miettiä tulevaisuuttasi seuraavaa päivää pidemmälle. Jos et tee niin, koko paluusi Angleportiin on hukkareissu, ja jossain vaiheessa löydät itsesi ainakin taloudellisista ongelmista, jos et mistään muista sen lisäksi."
   Tiesin kyllä, mihin Nora viittasi sillä.



Sisareni lähti. Se, mitä hän oli sanonut, oli julmaa jopa minun korvilleni, ja jäin miettimään sitä juuri niin pitkäksi aikaa kuin hän oli varmasti halunnutkin. Tiesin, etten voisi jatkaa näin ikuisesti. Tuskin edes kesään saakka. Minun täytyisi ylittää jokin kynnys, mutta mikä? Minulla ei ollut kiinnekohtaa Angleportissa, enkä ollut tuonut Anne Arborista mitään sellaista, mikä olisi auttanut minua juurtumaan tänne uudelleen.



Okei, olin minä jotain tuonut. Mutta ei. En soittaisi julkisesti, en tällä motoriikalla. En ikinä.

Se ikuisuuden mittainen päätös kesti saman päivän iltaan, ei yhtään pidemmälle. Jotenkin löysin itseni Angleportin keskustasta kitaralaukkuineni. Jotenkin onnistuin myös vakuuttelemaan itselleni, että jos halusin nolata itseni Angleportissa oikein huolella, niin tänään olisi oikein hyvä päivä siihen.

Kitaralaukun pohjalle olisi pitänyt heittää pari kolikkoa malliksi. Olin tehnyt aina niin. Tällä kertaa minulla ei ollut pokkaa siihen. Tästä säheltämisestä en maksaisi edes itselleni.



Jollain kierolla tavalla se tuntui tutulta. Kitarakin tuntui tutulta, vaikka se oli kohtuullisen uusi. Osasin vielä virittää sen korvakuulolta ulkonakin, tai niin ainakin toivoin. Ei kai pirin käyttö vaikuttaisi sävelkorvaan? No niin, nythän olikin passeli hetki alkaa murehtia vielä sitäkin...
   Aloin soittaa.



Soittaisin kolme biisiä. Vain kolme. Muistaisin ne ulkoa, ja ehkä uskaltaisin avata suunikin siinä hommassa. Kuinka paljon ihmistä voisi alkaa hävettää kolmen biisin aikana?

Ensimmäisen kappaleen lopussa tuli selväksi, että aika helvetin paljon. Se ei ollut enää huonoa soittamista, ainakaan pelkästään – se oli noloa riittämättömyyden tunnetta ja umpisurkeaa esiintymistä. Ihmiset kävelivät ohitseni, joku puhui puhelimeen, joku kolmas hölkkäsi, neljäs antoi koiransa nostaa jalkaansa suihkulähdettä vasten. Yritin olla mahdollisimman huomaamaton, ja epäonnistuin siinä surkeasti.



Yleensä huomasin kyllä ihmiset, jotka jäivät sekunniksikin katsomaan. Vaistosin pitkät katseet ja päiden nyökkäykset, jos joku tykkäsi siitä, mitä soitin. Tällä kertaa yritin olla huomaamatta mitään reaktioita, ja paitsi että se oli vierasta, se oli epämukavaa. Olin suojaton. Henkisesti ja fyysisesti lyöty, surkuhupaisa ressukka.
   Kolmannen biisin loppu oli jo käsillä. Jätin sen soittamatta.



Sydämeni hakkasi. Keskityin tasaamaan pulssia ja hengittämään syvään. En ollut koskaan kärsinyt esiintymisjännityksestä, enkä antaisi sille periksi nyt.
   "Joko lopetit?"
   No niin, ensimmäinen teini tuli homottelemaan tai pyytämään Paranoidia. Johan siinä kestikin.



Ei, ei se ollut teini. Se oli kyllä nuori tyttö, mutta varmaan jo aikuinen.
   "Etkö soittaisi vielä vähän?" hän kysyi, pyöritteli hiussuortuviaan sormiensa välissä ja hymyili. Olisin halunnut vastata siihen myöntävästi, mutta sormeni olivat alkaneet jo hapuilla nauhojen ohi, eikä minun kannattaisi koetella itseluottamukseni rippeitä.
   "Ehkä myöhemmin", lupasin kaikilla mahdollisilla epämääräisyyden tasoilla. "En nyt."
   "Oletko täällä huomenna?"
   "Ehkä."
   "Tuletko, jos lupaan tulla kuuntelemaan?"



Olisin voinut vaikka vannoa, että tyttö iski silmää. Lyhyen keskustelun tavoitteet alkoivat käydä harvinaisen selviksi, ja vaikka vastapuolen pikkutyttömäinen nörttiolemus ei ihan omaan makuuni ollutkaan, lähdin leikkiin mukaan.
   "Ketä minun sopii odottaa?"
   Tyttö hymyili taas.
   "Nimi on Claire. Ja sinun?"
   Virnistin.
   "Pidän sinua jännityksessä huomiseen asti. Sama aika, sama paikka."



Jätin puiston taakseni. Ilta-aurinko värjäsi jopa taivaalle kohoavat saastepilvet oranssin ja punaisen eri sävyihin. Jossain huusi paloauton sireeni, ja hiljaisilla kaduilla juoksenteleva kulkukissa sähähti minulle varjoista.



En tiennyt, mihin olin menossa, mutta jatkoin päämäärätöntä vaelteluani. En ihan tajunnut, mikä oli saanut minut lupaamaan sellaista, mutta ehkä niin oli hyvä. Lupaus auttaisi minua raahautumaan paikalle huomennakin. Jos nolaisin itseni julkisesti tarpeeksi monta kertaa, tottuisin siihen. Siitä olisi suunta vain ylöspäin, ja ehkä joskus keikkailisin taas.
   Tai ehkä minun pitäisi olla kerrankin realisti ja etsiä jotain oikeita töitä.

Miten päädyin kanavan rannoille? En tiedä. Miksi päädyin sinne? Siitä tiesin vielä vähemmän. Minun olisi pitänyt pysyä sieltä poissa, vältellä sitä osaa kaupungista lopun elämääni... vältellä muistoa kanavan varteen sidotusta kalastusveneestä, jonka sisällä olimme keskustelleet ja sopineet yksityiskohdista satoja kertoja.

En osannut lähteä. En, vaikka illan pidentämät varjot alkoivat saada uhkaavia muotoja mielikuvituksessani. Silloin täällä oli ollut turvallista mihin kellonaikaan tahansa, koska kukaan ei koskenut Garyn suojatteihin. Miksen ollut heti tajunnut, mistä se johtui? Se oli johtunut siitä yksinkertaisesta syystä, että Gary oli vaarallisempi kuin kaikki Angleportin jengirikolliset ja huumediilerit yhteenlaskettuina, vaikka niille antaisi liekinheittimet käteen.

Sytytin tupakan. Se valaisi ihan liian vähän.



Pelkäsin aivan helvetisti. Ääniä. Varjoja. Eleitä. Ajatuksia. Muistoja.
   Juokse.

Koko kotimatkan ne samat ajatukset kiersivät päässäni.
   Mitä olin kuvitellut itsestäni?
   Että minusta olisi joskus soittajaksi? Että minusta olisi ylipäätään elämään tässä kaupungissa?
   Että saisin koskaan kunnon otetta mistään?

Kolme askia tupakkaa rauhoittivat pikkuhiljaa. Saisin kohta avata neljännen. Kauhu riipi sisäelimiäni ja ensimmäistä kertaa vähään aikaan toivoin tosissani, että olisin säästellyt niitä Adrianilta viemiäni opiaatteja. Tekisin mitä tahansa, jotta se kaiken turruttava kauhu loppuisi, ihan mitä tahansa. Paitsi Noralle en soittaisi.

Noran ajatteleminen rauhoitti myös. Edes joku halusi auttaa, edes vähän, vaikka se olikin pikkusisko, jonka ei pitäisi joutua kantamaan huolta veljestään. Joku oli raahannut minut Angleportiin mailien päähän kaikista uhkakuvista. Mailien päähän. Ajattele sitä, vitun angstinen visvaperse, hoin itselleni, ja vähitellen se toimi.

Vilkuilin yhä ovelle. Jalkani vapisivat ja kävelin seinänvierustoja myöten makuuhuoneeseen. Hylkäsin kitaralaukun matkalle ja sytytin vielä yhden tupakan.

Tänä yönä ase nukkuisi samassa sängyssä kanssani, samoin tupakat. Ne pitäisivät minut järjissäni. Ne ja viskishotti. Ehkä pullollinen... ei, en joisi itseltäni tajua pois, niin paljon kuin se houkuttelikin. Minun piti pystyä tähtäämään tarvittaessa. En voisi vetää lärvejä tänä yönä.



Se päätös piti. Nukahdin rauhattomaan uneen tupakka-askin ja pistoolin väliin. Pikkutunneilla tajusin vaihtaa vaatteeni vähän mukavampiin, ja yön viimeiset tunnit nukuin ainakin kohtalaisesti.

***

Nukuin melkein iltapäivään saakka, mutta ei sillä niin väliä ollut. Minulla olisi menoa vasta alkuillasta. Kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen kelpasi selata muutama työpaikkailmoitus, jos ei muuten, niin siksi, että voisin sanoa Noralle tehneeni niin.



Työpaikkoja oli kyllä, harmi vain, etteivät ne juuri kiinnostaneet. Copywriteriksi? Juu, ei. Terveyskeskuslääkäriksi? Kirjastonhoitajaksi? Vatsaelinkirurgian professuurikin olisi ollut tarjolla.
   Hetken aikaa kaikkein absurdeimpia vaihtoehtoja selattuani tajusin rajata hakutulokset sellaisiin ilmoituksiin, joissa koulutusvaatimuksena ei ollut perusasteen lisäksi muuta.

Ei se auttanut. Suodatettujen ilmoitusten selailu turhautti vielä enemmän, koska nyt ne vaatimukset piti ottaa tosissaan. Sellaiset adjektiivit kuin "innokas", "täsmällinen", "päämäärätietoinen" ja "tehokas" eivät kuulostaneet hyviltä, kun työnimike oli siivooja, hyllyjentäyttäjä tai kadunlakaisija. 'Olethan innokas, kun orjuutamme sinut isompien pomojen edessä!' Osasin kyllä yhdistää sellaiset korulauseet epämiellyttävään elämäntapaan.



Suljettuani läppärin katseeni eksyi väkisinkin kitaraan. Aloin epäröidä myös Clairelle antamani lupauksen suhteen. Miksi minun pitäisi mennä taas puistoon, jos en halunnut? Kenen vuoksi tekisin sen?
   Tyly vastaus oli, että tekisin sen itseni vuoksi. Sellaisesta lupauksesta oli vaikea luistaa.



Olisin silti halunnut jättää sen tekemättä. En voisi pettää itseäni enää sen pahemmin kuin olin Arborissa tehnyt. Olin miettinyt sitä jo aiemmin, ja mietin sitä nytkin: Dragan oli luvannut, etten pian kestäisi katsoa itseäni peilistä. Siihen pisteeseen oltiin päädytty jo melkoisen varmoin askelin.

***



Sain itseni raahattua puistoon silti. Hetken mielijohteesta heitin myös kitarasalkkuun pari kolikkoa: saisinpahan hävetä surkean esiintymiseni lisäksi sitä, että luulin selvästi liikoja itsestäni.
   Mielestäni en tosin ollut heittänyt salkkuun ainuttakaan seteliä. Joku aukion puluista oli varmaan tiputtanut sinne sellaisia.



Oli pakko myöntää, että soitto sujui tänään paremmin. Sormeni väsyivät edelleen nopeasti, mutta niiden liikkeet olivat helpommin hallittavissa. Mikä parasta, taisin nauttia soittamisesta itsekin, edes vähän.
   Ehkä odotin jotain.

Odotin häntä tarpeeksi innokkaasti huomatakseni hänet jo kaukaa. Teeskentelin, etten nähnyt häntä, vaikka täytyihän hänen huomata se itsevarmuuden aalto, jonka hänen läheisyytensä toi mukanaan.



Hän oli tullut tänne minua varten. Kuuntelemaan vain minua. Ja vaikka Claire itsessään ei ollut minulle ihan sitä, mitä hän ehkä itse toivoi olevansa, niin hänelle oli kiva soittaa.
   Pitäisi vaihtaa biisiä.



Osaisin sen vielä ulkoa. Ihan varmasti osaisin. Se olisi tarpeeksi helppo, ja...
   Ja ehkä voisin vähän laulaa. Ihan vähän. Ei kai se ketään satuttaisi?



"If we could take the time
   To lay it on the line
   I could rest my head
   Just knowin' that you were mine
   All mine"

   Ehkä kaikki olisi vielä hyvin. Ehkä.

"So if you want to love me
   Then darlin' don't refrain
   Or I'll just end up walkin'
   In the cold November rain..."