2.19 Sätkynukke

Snowdrop Gardens ei ollut kovin kaukana Anne Arborista, mutta se oli silti kaupungin ulkopuolella, ja sinne pääseminen taksilla maksoi kiitettävän paljon. En todellakaan tiennyt, oliko reissu sen arvoinen. Tuskin oli. En tiennyt, mitä olin sairaalasta varsinaisesti hakemassa. Ehkä päätepistettä jollekin, joka oli alkanut jo vuosia sitten. Garyn asioiden sotkemista ei oman turvallisuuteni takia kannattaisi varmasti edes ajatella, mutta ajattelin sitä silti, ja tein sen vähän liian toiveikkaana.

Ristiriitaisia tunteita sillä matkalla riitti. Koko tilanne oli ihan naurettava.
   Olin päässyt jo ihan tarpeeksi kauas Garysta, mutta etäisyys Angleportin ja Anne Arborin välillä ei riittänyt. Koko sen ajan, jonka olin viettänyt Angleportissa, olin pelännyt Garya edelleen säännöllisesti. Ajatus siitä, että sairaalasta saattaisi löytyä jotakin, jonka avulla pääsisin siitä psykosta lopullisesti eroon, oli kaikessa epäuskottavuudessaan liian houkutteleva, ja matkan aikana onnistuin runnomaan sen pääni sisään tarpeeksi tehokkaaksi motivaatioksi jatkaa yhä matkaa. Viha Elizabethin puolesta oli laatunut ajat sitten – nyt oli jäljellä enää absurdi toiveikkuus, johon uskoin omastakin mielestäni sokeasti.
   Joten... Tässä sitä oltiin taas, juoksentelemassa Adrianin perässä sairaaloissa, joita kammosin muutenkin. Kämmenistäni jäi märät läntit puvunhousujen reisiin, eikä ainoa syy sille ollut loppukevään lämmin auringonpaiste taksin ikkunoiden läpi.



Taksikuski pysäytti auton ja napautti taksamittaria.
   "Se tekee... kuusikymppiä", hän sanoi, ja huomasin mittarin lukemasta hänen pyöristävän summaa pikkuisen alaspäin. "Oletko vierailulla?"
   "Joo."
   "Tarvitsetko kyydin takaisin?"
   Ladoin kuskin ojennettuun kämmeneen viidenkympin setelin ja epämääräisen kasan kolikoita."
   "En. Pidä loput, jos niitä on."
   Olisi voinut olla fiksua jättää taksikuski pitämään pakoautoa selkäni takana, mutta se olisi ollut kallista, enkä muutenkaan voinut luottaa taksikuskin vaitioloon. Jokuhan saattaisi kysellä äijältä, ketä hän oli kyyditsemässä.



Kuski nosti kytkintä takanani. Tuijotin panssarilasisten ikkunoiden harmaata heijastusta. Sairaalan takapihalta kuului jonkin pallopelin ääniä.
   Tämä oli ihan vitun paska idea.



Pelkäsin. En pelännyt ainoastaan sairaalan steriiliä hajua, huutavia potilaita enkä virnuilevia erikoislääkäreitä. Pelkäsin, että Gary vahti minua. Jos jäisin kiinni, saattaisin löytää itseni taas kurkkuani myöten kusesta.
   No, nyt kun täällä oltiin... minusta tuntui, että minun kannattaisi ainakin katsoa, mitä täältä saisi irti. Olin jo liian lähellä voidakseni välttyä ongelmilta, jos olin sellaisiin jo joutumassa...



... ja ehkä ne ongelmat auttaisivat minut lopultakin eroon Garysta, vaikka tämä saisikin tietää, että olin käynyt täällä päinkään.

***



Taksi oli lähtenyt oikeustalon pihalta liian sopivaan aikaan. Gary ei ollut kiinnittänyt siihen pahemmin huomiota, takseja kun tuli ja meni... mutta nähtyään saman taksin pysähtyvän sairaalan eteen vain muutaman minuutin sen jälkeen, kun hän itse oli noussut autosta saman sairaalan pihalla, hän oli osannut aavistaa pahaa.
   No, "pahaa" oli ehkä liioittelua. "Järjettömyyttä" oli osuvampi sana. Hän ei tiennyt, mitä John haki sairaalalta, mutta hän osasi kyllä arvata, että se liittyi juuri häneen, eikä hän ollut tiennyt Johnin olevan oikeasti niin tyhmä. Hän oli kuvitellut tehneensä asemansa Johniin nähden jotakuinkin selväksi jo ajat sitten.



Oli miten oli, onneksi Gary tiesi, mitä tehdä. Ja onneksi aikaa oli vielä ihan kivasti. Adrian oli odotetusti syyntakeeton ja velvoitettu palaamaan pakkohoitoonsa, mutta häntä takaisin osastolle kuljettava ambulanssi oli vielä hyvän matkan päässä sairaalasta. Gary ehtisi hoitaa Johnin pois alta ennen kuin mitään mahdollisuutta heidän välisestään tapaamisesta koskaan syntyisi, siis jos John oli sellaista ajatellut. Gary ei ollut enää ihan varma, mitä sen idiootin päässä liikkui, mutta tuskin se oli mitään erityisen huomionarvoista.



"Osasto S2, miten voin auttaa?"
   "He-hei", Gary änkytti puhelimeen sopivan ahdistuneelta kuulostavalla äänellä. "En mielelläni vaivaisi teitä tällaisella asialla, mutta eräs ystäväni on jokseenkin tolaltaan, ja hän uhkasi tulla käymään sairaalallanne. Hän saattaa olla vaaraksi itselleen ja ehkä muillekin..."

***



Aulahoitaja naputteli tietokonettaan kuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. Olin varma, että hän kuuli kyllä.
   "Kuulitko? Voitko järjestää edes viisi minuuttia?"
   Pään pudistus. Jatkoin.
   "Ole kiltti. Se on tärkeää."
   "Tohtori Mitchell on peruuttanut kaikki tapaamisensa tältä viikolta. En usko, että hän haluaa tavata ketään ilman ajanvarausta."
   "En haluai–"
   "Jos et halua jättää viestiä, en voi auttaa muuten."

Vilkaisin ympärilleni. Aulassa oli vain yksi toinen henkilö, joku dementoituneen näköinen vanhus, joka vaikutti syventyneen lehteensä. Huokaisin. Tästä tulisi kallis keikka.
   Sujautin viisikymppiä hoitajan pöydän yli.



Raha toki kelpasi. Hoitaja klikkaili jotakin tietokoneeltaan.
   "Nimi?"
   "Dar..." Tajusin vaieta viime hetkellä: en kertoisi tänne sellaisia nimiä, joista minut voisi tunnistaa, en nykyisiä enkä entisiä. "Ömm... Jonathan... Facker."
   Se nimiyhdistelmä tuli ensimmäisenä mieleeni, ja saatoin vain toivoa, että Facker oli sukunimi jossain päin maailmaa. Sairaanhoitajan toinen suupieli nytkähti. Hän kirjoitti jotakin tietokoneelle ja viittasi aulan päätyyn.
   "Ovesta sisään. Tohtori Mitchell vastaanottaa sinut heti, herra Facker."



Ovi oli avautunut selkäni takana. Garyn isä oli siis saanut tiedon tulostani. Askeleeni hidastuivat ovella, mutten pysähtynyt: olin liian syvällä suossa kääntyäkseni enää takaisin.
   "Päivää, herra Facker", kuulin hänen sanovan jo ennen kuin itse näin hänet.



Ainakin tiesin heti puhuvani oikean tyypin kanssa. Hänen lääkärintakkinsa rintataskussa oli pieni nimilaatta, josta hyvällä tahdolla erotti tekstin "Dr. Mitchell", kun tiesi, mitä etsi.
   Hän kurtisti kulmiaan.
   "Millä asialla tulit?" hän kysyi niin selkeän varautuneesti, että hänellä täytyi olla jokin paha ennakkoaavistus minusta.



Toteuttaisin sen ennakkoaavistuksen kyllä, mutta halusin ensin varmistaa, ettei hän kutsuisi vartijoita heti, kun avaisin suuni.
   "En millään pahalla asialla", sanoin niin rauhoittavasti kuin kykenin, vaikka itse en tainnutkaan olla tässä ympäristössä mikään rauhallisuuden perikuva. "En tullut aiheuttamaan ongelmia tai satuttamaan sinua, Brian. Kuuntele asiani loppuun ennen kuin teet mitään tyhmää."
   No... se ei ollut maailman paras tapa aloittaa rauhoittava keskustelu. Tohtori Mitchellin jokainen lihas jännittyi ja näin hänen hapuilevan arkistopöytänsä laatikkoa.
   "Minulla ei ole asetta, joten sinäkään et sellaista tarvitse", sanoin ja tajusin puhuvani vielä tottakin. Pistoolin kanssa en olisi päässyt oikeustalon metallinpaljastimista läpi, joten se oli jäänyt moottoripyörän tavaratilaan. Sen mainitseminen olisi saattanut olla virheliike, mutta ainakin Mitchell lakkasi kopeloimasta laatikoitaan.



Mitchell näytti yhä jännittyneeltä. Hän taisi varautua juoksemaan.
   "Tiedän, että sinua kiristetään", sanoin ja jatkoin vielä samalla hengenvedolla. "Haluan auttaa."
   Paskat halusin, mutta ainakin Mitchell pysyi toistaiseksi paikoillaan. Rohkaistuin puhumaan lisääkin.
   "Sinulta ostettiin lääkärinlausunto taannoin, vai mitä? Entä mielentilatutkimus?"
   "En tiedä, mistä puhut."
   "Älä viitsi, Mitchell. Puhun Adrian de Lucasta ja sinun pojastasi, joka –"
   "Minulla ei ole poikaa."
   "Sellaista todellisuuttahan tässä on itse kukin ehtinyt toivoa", tuhahdin. Epätoivoni alkoi varmasti näkyä ja kuulua. Jos tämä lekuri ei olisi puolellani, hän olisi Garyn puolella, ja hän kielisi käynnistäni eteenpäin aivan varmasti. "Oletteko te molemmat yhtä psykoja, vai mikä tässä mättää?"



Mitchell naurahti kireästi. Erotin hänen otsallaan kiiltävän hikipisaran, ja olin aivan varma, että hänellä oli paljonkin sanottavaa asiasta. Olisin epäillyt hänen kantavan mikrofonia, mutta hänen seuraavat sanansa saivat minut ymmärtämään, ettei hän sanoisi mitään sellaista Garyn kuullen.
   "Ainoa poikani kuoli vuosi sitten, enkä anna kenenkään tulla toimistooni herjaamaan Markin muistoa."
   "Mielenkiintoinen kommentti, kun ottaa huomioon, että Gary tappoi oman veljensä."
   "En tiedä, mistä –"
   "Jumalauta!"



Tohtorin pilleripurkki heilahti ja melkein kaatui. Tunnistin kyllä ne pillerit, ja osasin arvata, että se vajaa purkki ilman reseptitarraa ei kuulunut yhdellekään potilaalle.
   "Saatanan pelkuri", ärähdin Mitchellille pöydän yli, vaikka omatkin raajani vapisivat. "Piilottelet fiinissä toimistossasi tammipuisen pöytäsi takana ja kuvittelet, että se suojaa sinua, kun poikasi ampuu aivosi päin kirjahyllyä. Vedät rauhoittavia pitääksesi pääsi kasassa oman pentusi edessä, ja vakuutat ainoalle ihmiselle, joka voisi mitenkään auttaa sinua, ettet tiedä mitään koko ihmisestä. Voin kyllä lähteä, mutta tiedä, etten tule enää takaisin enkä ole täällä kuulemassa, kuinka ryömit omassa paskassasi ja anelet armoa oman poikasi kädeltä. Valitse itse."



Jotain vaikutusta niillä sanoilla sentään oli tohtoriin. Hänen vahamainen ilmeensä alkoi vähitellen sulaa. Suoristin selkäni ja aioin jo ottaa pari askelta ovelle uhkauksena, kun hän puhui.
   "Odota." Mitchell nuolaisi kuivia huuliaan. "Voimmeko puhua tästä?"
   "Jos voimme istua alas. En aio selittää tätä kiireessä."
   "Se sopii."
   Hän nousi jaloilleen.



Tohtori harppoi ohitseni huoneen perälle. Hän hoippui vähän ja kompuroi tuolinjalkoihin.
   "Istu", hän komensi lyhyesti ja avasi kaapin peräseinältä.



Kuuntelin, kuinka Mitchell kilisteli laseja peräseinällä ja kiersi jonkin pullon auki. Kuulin hänen kaatavan jotakin juotavaa ja avaavan äänekkäästi hurisevan kylmälaitteen. Lisää kilinää.
   En ollut vieläkään ihan varma siitä, miten tästä keskustelusta olisi minulle hyötyä, mutta ehkä se selviäisi aikanaan.



Mitchell lysähti tuolille eteeni ja yritti selvästi näyttää rennolta, vaikka oli kaikkea muuta kuin sitä. Hän kiskaisi viskistään kunnon kulauksen ja odotti näköjään minun puhuvan.
   "Satuin kuulemaan, kun Gary puhui siitä oikeudenkäynnistä", totesin ja huomasin tohtorin sävähtävän poikansa nimen kohdalla. Tuttu tunne. "Hän antoi ymmärtää, että hän oli maksanut sinulle siitä lääkärinlausunnosta, ja että jos et olisi kirjoittanut sitä, hän olisi paljastanut jotakin ikävää sinusta."
   Ei vastausta. Tohtori siemaisi viskiään ja rypisti otsaansa.
   "Että miten on?" kysyin, ja hän pudisti päätään.
   "Miksi minun pitäisi luottaa sinuun?"
   "Koska minä en ole psykopaatti."
   "Ja Garyko on?"



Tuijotin häntä. Äijä ei voinut olla noin tyhmä... eikä varmasti ollutkaan.
   "Helvetti, Mitchell... sinä olet joku psykoihin erikoistunut päälekuri ja sinusta Gary on ihan terve?"
   "En sanonut niin."
   "Kai sinä nyt itse näet, millainen kusipää se on?"
   "Eikö meistä kaikilla ole joskus jotain pientä vikaa päässä?"
   "Pientä vikaa? Oletko miettinyt, miksi Adrianilta puuttuu toinen jalka?" Äänenvoimakkuuteni kohosi vaarallisen korkealle, ja sain pakottaa itseni vaimentamaan sitä. "Koska sinun poikasi antoi sen ensin kaluttavaksi koiralleen, ampui sen jälkeen polvilumpion sirpaleiksi ja kiristi sen lopuksi niin tiukkaan siteeseen, että –"
   "Lopeta."
   "Mitä, eikö puoskari kestäkään totuutta? Saisinko nähdä tutkintotodistuksesi?"
   Mitchell huokaisi ja puristi silmänsä kiinni.



Jääpalat kilkkasivat lasin reunoihin. Tohtorin käsi vapisi niin rajusti, että lasi näytti putoavan häneltä hetkenä minä hyvänsä.
   "Onko sinulla lapsia, Facker?"
   "Gray."
   "Mitä?"
   "Nimi on Gray." Puraisin huultani. "Otin ihan helvetillisen riskin, kun kerroin sen sinulle. Jos poikasi saa tietää, että kävin täällä, hän paloittelee minut haarukalla. Sinun vuorosi."



Mitchell katsoi minua arvioivasti. Sydämeni hakkasi. Olin puhunut ihan totta siitä, että olin ottanut riskin, ja pelkäsin sen riskin jäävän turhaksi. Riskin sijaan se olikin pelko, joka oli turhaa.
   "Gary", hän sanoi hiljaa ja pudisti päätään. "Minä yritin, ihan totta yritin. Ei kai kukaan meistä halua lukita omaa poikaansa... tällaisiin paikkoihin."
   Mitchell pyyhki silmäkulmaansa. Aloin olla malttamaton, ja yritin keksiä sopivan tavan hoputtaa häntä murtamatta hitaasti kehittyvää luottamusta välillämme. Tässä istuminen alkoi pikkuhiljaa kuumottaa, kun tiesin Garyn olevan minuakin kiinnostuneempi tästä miehestä.
   "Se lääkärinlausunto", hän sanoi hiljaa. "Gary pyysi sitä."
   "Ja?"
   "No... minä kirjoitin sen."



Nojauduin eteenpäin. Kämmeneni hikosivat taas.
   "Kuinka suuri osa siitä lausunnosta oli totta?"
   "Periaatteessa kaikki", hän sanoi. "Mutta... no, sanotaan nyt niin, että se oli aito lääkärintodistus, mutta väärällä päivämäärällä."
   "Mitä tarkoitat?"
   "Se harhaisuuden aste... suunnilleen niin olin sitä kuvannut sinä päivänä, kun hän saapui. Mutta hän on päässyt jo pitkälle."
   "Sinä siis liioittelit hänen ongelmiaan."
   "Pikemminkin jätin huomioimatta hänen paranemisprosessinsa."
   "Entä se mielentilatutkimus?"
   "Ei ole aito."
   "Vaan?"
   "No... minulla on pari kaveria ja kulkulupa oikeuspsykiatrian –"
   Mitchellin puhelin soi. Hän jähmettyi, ja nyökkäsin hänelle hiljaa.
   "Minun puolestani."



Totta puhuen en olisi halunnut antaa hänelle lupaa siihen, mutta halusin yhä pitää luottamuksestamme kiinni. Jos Mitchell alkaisikin jänistää ja lähtisin täältä tyhjin käsin, olisin paljon todennäköisemmin kusessa kuin ottamalla pienen ajanhallinnallisen riskin ja jäämällä tänne istuksimaan.
   Mitchell ei sanonut puhelimeen juuri mitään, ynähteli vain. Mietin, oliko sittenkään ollut järkevää antaa hänen puhua yksityisesti, ilman kaiutinta.



Yhtäkkiä Mitchell kääntyi. Hän rypisti otsaansa minua kohti, avasi suunsa ja näytti harkitsevan sekunnin tai pari ennen sanojaan.
   "Gray?" hän toisti. "On..."

"... se sopii, kirjoitan sen heti..."
   Hän olisi voinut mainita kertomani sukunimen sadasta eri syystä. Hän olisi voinut viitata johonkin muuhun kuin minuun.
   Minulla ei todellakaan ollut varaa jäädä arvioimaan asiaa, joten otin jalat alleni.



En ehtinyt edes ovelle asti, kun se aukesi edestäni. Kaksi isommanpuoleista mieshoitajaa asettui tielleni.
   "Otetaanpa rauhallisesti, Darryll", toinen heistä sanoi liioitellun ystävällisesti. "Haluamme auttaa sinua."
   Yritin rynniä heidän välistään, mutta eihän siitä mitään tullut.



Kykenin kääntymään heidän otteessaan. Yritin tavoitella tohtori Mitchellin katsetta, mutta hän oli keskittynyt viskiinsä.
   "Brian?" Yritin peittää paniikin äänessäni. "Halusin auttaa. Sano jotain, niin voimme –"
   Jokin pisti olkavarttani.



Toinen hoitajista laskeutui samaa vauhtia kanssani. Yritin huitaista häntä kädelläni kauemmas, mutta en osunut. Hänen äänensä puuroutui korvissani.
   "Ihan rauhallisesti, herra Gray", hän toisti. "Ei ole mitään hätää..."
      'Brian'
      'Brian Mitchell, sano jotain'



Loppukin lihasvoima katosi. Kun hoitajat laskivat ruumiini hellästi muovilattialle, ajattelin vain, että neuvottelun sijasta olisi pitänyt tajuta turvautua väkivaltaan, kun se oli vielä mahdollista.

***



Valo särisi silmissäni. Jostain kaukaa kuului putkien kohinaa. Joku huusi äitiä jossain alapuolellani kammottavan heiveröisellä äänellä.
   Seinät näyttivät pehmustetuilta. Yritin nousta ylös ja katsoa niitä tarkemmin, mutta se ei onnistunut.



Sekä käteni että jalkani olivat kiinni siinä sängyssä. Joku oli vaihtanut vaatteeni. En tajunnut yhdistää niitä kahta asiaa mihinkään, mutta vaisto käski repiä niitä nahkahihnoja niin kovaa kuin ikinä jaksaisin.
   "Älähän nyt, John..."
   Jähmetyin aloilleni.



"... nuo lepositeet ovat kestäneet satoja ja taas satoja hulluja ennen sinua."
   Päässäni ei sillä hetkellä kiertänyt kovinkaan montaa ajatusta. Veri kyllä kiersi, ja sen kohina vaiensi kaiken järkevän ajattelun yrityksenkin. En tiennyt, miten Gary oli päässyt jäljilleni näin nopeasti, mutta ei kai sillä ollut väliäkään. Tiesin, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: voisin alkaa suunnitella pakoa tai tuudittautua koko ajan kasvavaan riskiin siitä, ettei minun kohta tarvitsisi suunnitella enää edes seuraavaa päivää.
   "Jos et avaa näitä, alan huutaa", sanoin, vaikka ääneni vapisikin koomisella tavalla. Gary ilmeisesti löysi tuon komiikan, koska hän purskahti nauruun.
   "Mitähän kuvittelit siitä hyötyväsi?"
   "Joku tulee katsomaan –"
   "Kävikö mielessäsi, ettet ole varmaan ensimmäinen eristykseen paiskattu hullu, joka huutaa täällä kurkku suorana?" Gary virnisti. "Kyllä sinä voit sen tehdä, en kiellä. Toivon sinun silti säästävän ääntäsi, koska meidän täytyy vähän jutella."
   Gary nousi seisomaan ja tuli lähemmäs. Olisin antanut vaikka toisen käteni siitä, että siteet olisivat antaneet minun vetäytyä edes vähän kauemmas hänestä.



Gary levitteli käsiään tuttuun tapaansa kuin olisi ollut tuomassa suurtakin ilouutista.
   "Tässä me olemme taas, John-rakas", hän virkkoi maireasti. "Kävelit luokseni ihan itse. Aivan kuten vuosia sitten, muistatko? Tällä kertaa minun on tosin sanottava, ettet ole enää tervetullut siipieni suojaan. Arvaatko, miksi?"
   En vastannut. Halusin ajatella olevani itsepäinen, mutta lähinnä tässä oli kyse siitä, etten uskaltanut sanoa mitään. Gary kumartui lähemmäs.
   "Koska en pidä sinusta enää. En pidä siitä, miten juonit selkäni takana, vaikka meidän väliemme piti olla jo kauan aikaa sitten selvät. Jos olisin vielä vähän vihaisempi, et olisi enää herännyt tähän keskusteluun, mutta toisaalta..." Gary virnisti. "No, voimmehan me vaihtaa vähän kuulumisia. Miten menee, John?"
   Tämä keskustelu ei kuulostanut siltä, että Garylla olisi mielessään mitään minun kannaltani kivaa missään vaiheessa... taaskaan. Jokin nimetön, repivä tunne riuhtoi sisuskalujani, enkä tiennyt, mikä siinä epätoivon, raivon ja kauhun sekoituksessa oli voittava elementti.



Vereni kohisi korvissani entistä kovemmin ja pelko nousi hikihelmiksi otsalle, mutta kohottauduin silti niin ylös kuin pystyin ja katsoin häntä silmiin. Olin ehkä peloissani, mutta myös raivoissani ja turhautunut. Olin halunnut vain ulos tästä paskasta, ja nyt olin palannut takaisin siihen ihan vain omaa tyhmyyttäni ja omien absurdien kuvitelmieni vuoksi. Olin anellut Garylta armoa jo monta kertaa, eikä se ollut auttanut ennenkään, joten sama se olisi kokeilla jotain muutakin.
   "Ihan hyvin", kujersin hänelle. "Sinä sen sijaan näytät olevan ihan yhtä sekaisin kuin aina ennenkin."
   "Kiitos."
   "Ei se ollut kehu. Onko tuo yhä sama sormus? Se, jossa on kuolleen muijasi nimi? Kaiverrutitko jo päivämäärän – sehän on kai sama kuin se päivä, jona itse ammuit hänet?"



Gary oli hiljaa. Vaarallisen hiljaa.
   Minua alkoi kaduttaa jo ennen kuin hän kaivoi taskustaan sen pienen laitteen, jonka tunnistin yhä.
   "Älä –!"



Oma huutoni kaikui rikkinäisen palovaroittimen tasaisena vinkunana korvissani. Valkoiset kipinät sinkoilivat suljettuja silmäluomiani vasten.
   Se oli ohi nopeammin kuin olin pelännyt, mutta se jätti jälkeensä poltteen, joka muistuttaisi tästä vielä useamman minuutin. Niin se oli aina ollut, mutta tällä kertaa iskun jälkeensä jättämä kipu oli voimakkaampi.
   "En ole kummoinenkaan sähkömies", kuulin Garyn sanovan hiljaa, "mutta Edillä on ollut muita kiireitä, joten... no, ainakin se toimii yhtä hyvin kuin aina ennenkin, vai mitä?"



Huohotin. Henki ei kulkenut. Tuijotin Garya ja halusin syyttää häntä jostakin, mutta en tiennyt, mistä. Garylla oli aina oikeutus teoilleen. Hän oli aina oikeassa.
   "Vai mitä, John?" Gary kysyi uudelleen ja kohotti kaukosäädintä paljonpuhuvasti.
   "J-joo", sain sanottua. "Joo..."
   "Tein sen ihan sinua varten."
   "Kiitos."
   "Eipä kestä, John. Mitä tahansa vanhoille kavereille, vai mitä?"
   "Tietty."

Gary hymähti.
   "Hyvä poika", hän sanoi. "Minun ei varmaankaan tarvitse enää huolehtia siitä, että hyppisit nenilleni."
   Se ei ollut kysymys, enkä uskaltanut siksi vastata. Tällä kertaa niin tekeminen kannatti.
   "Kun kerran kuulumisten vaihto ei kiinnosta... voimme varmaan mennä suoraan asiaan." Gary kallisti päätään ja tuli taas lähemmäs. "En oikeastaan tarvitse sinua, mutta nyt, kun olet siinä, voit saman tien olla hyödyksi."
   "Mitä haluat minun tekevän?"
   Garyn hymy leveni. Hän piti äänensävystäni. Itse inhosin itseäni ja sitä, miten helposti hän sai minut taivutettua takaisin tähän asemaan.



Gary hipelöi sormustaan mietteliäänä.
   "En ole ihan varma, haluanko kertoa sitä vielä", hän virkkoi. "Haluan varmistaa, että teet täsmälleen, kuten pyydän. Ettei tule mitään... epäselvyyksiä."
   Niillä sanoilla oli kaiku, jota en olisi halunnut enää koskaan joutua kuulemaan.