2.20 Hullu johtaa sokeaa

Pakko se oli myöntää, että Gary oli väsynyt. Niin jumalattoman väsynyt. Hän olisi voinut riisua liian pitkään pitämänsä puvuntakin, kääriä sen tyynyksi ja käpertyä hissin nurkkaan torkkumaan, jos sellainen heikkouden osoitus olisi ollut millään tasolla järkevää.
   Pieneksi hetkeksi hän sai sulkea silmänsä, sen kahden kerroksen nousun ajaksi. Hissi kilahti.
   "Kolmas kerros. Psykoosisairaudet ja akuutti harhaisuus", ilmoitti ääni nauhalta. Kulkukortinlukija välähti Garyn kädenheilautuksen alla vihreänä, ja ovi avautui.

Suoraan sanottuna häntä vitutti. Hänellä oli jo valmiiksi kädet täynnä töitä sekä tässä sairaalapelleilyssä että kuolevissa bisneksissä. Saatanan Ed, sekin rasvalettinen autonrassaaja oli yrittänyt ottaa jalat alleen vähän liian kriittisessä vaiheessa. Jonkinasteista tyydytystä Garylle toi ajatus siitä, että ainakin Felicia oli nyt pitkäksi aikaa hyvin ravittu ja paskoi joka päivä vähän lisää petturin jäännöksiä pihanurmelle.
    Joka tapauksessa... John olisi voinut valita pikkuisen paremman hetken hänen ärsyttämiseensä. Kyllä Garylle oli ollut jo täysin selvää, mihin hän Johnia voisi käyttää, mutta siihen aiheeseen ei ollut vielä päästy. Jos hän olisi viettänyt vielä minuutinkin sitä pelosta uikuttavaa rottaa tuijotellen, hän olisi alkanut paiskoa jotain seinille. Ehkä hän olisi asettanut sen sähköruoskan kaukosäätimen sängyn jalan alle tueksi, niin, että nappi jäisi nätisti pohjaan ja virransyöttöä riittäisi, kunnes akku loppuisi. Se ajatus kyllä houkutti... ehkä hänellä olisi sille vielä tilaisuutensa.



Hullut olivat silläkin kertaa hiljaa Garyn kävellessä ohi. Hyvä niin. Hän oli kyllä sanonut, että Adrianin olisi voinut sijoittaa vähän lähemmäs hissejä. Hänestä kenenkään ei tarvitsisi kävellä noiden tyhjyyteen tuijottavien ja turraksi lääkittyjen zombien ohi, vähiten hänen itsensä, mutta isä ei ollut tehnyt asialle vielä mitään. Ei noiden sekopäiden näkeminen ollut varmaan hyväksi Adrianillekaan, joten sitä suuremmalla syyllä pojun sijoittamista pitäisi miettiä uudelleen.



Vaikka hullut olivat hiljaa, hoitajat eivät yleensä olleet. Tälle kaverille riitti kuitenkin kulkukortin vilauttaminen kauluksen alta. Kukaan ei kysellyt mitään sen jälkeen. Ehkä häntä pidettiin sosiaalityöntekijänä. Gary tukahdutti ilottoman naurun ajatellessaan itseään auttamassa jotain oman elämänsä sössinyttä alkoholistia hankkimaan asuntoa itselleen. Hemmetti, hän olisi siinä hommassa juuri niin elementissään, että päihdeongelmaisten määrä alueella tippuisi hyvin nopeasti nollaan, ja nimettömien hautojen määrä taas nousisi suunnilleen samaa vauhtia.



Adrianin huoneesta ei kuulunut ääntäkään, ei edes koputuksen jälkeen. Jos Gary ei olisi käynyt täällä niin monta kertaa aiemminkin, hän olisi olettanut pojun olevan jossain muualla, kenties jossain hullujen askartelukerhossa, ja kääntynyt pois.
   Gary veti syvään henkeä, nieli väsymyksensä ja peitti kaiken ylimääräisen stressinsä tyynen, ystävällisen hymyn alle. Hän astui sisään.



Adrian ei kääntänyt katsettaan Garyyn eikä vaikuttanut panevan tämän läsnäoloa muutenkaan merkille. Gary veti oven hiljaa kiinni perässään.
   "Miten kävi?"
   No, kyllähän Gary sen tiesi. Ja vaikka Adrianin ei pitänytkään tietää ainakaan varmaksi, että Gary oli hankkinut tietonsa oikeudenkäynnin tuloksesta muualta jo tuntikausia sitten, hänenkin täytyi tietää, että kysymys oli turha. Jos oikeudenkäynti olisi päättynyt mihinkään muuhun kuin syyntakeettomuuteen ja pakkohoitoon, he eivät keskustelisi nyt asiasta tässä.



Eipä Adrian siihen kysymykseen muutenkaan vastannut. Selasi vain mielenosoituksellisesti kirjaansa, vaikka Gary oli kohtalaisen varma, ettei mies lukenut puoliksikaan niin nopeasti kuin sivujen kääntely antoi ymmärtää.
   "Oletan, että –"
   "Painu helvettiin."
   No niin, ainakin poju puhui. Se oli helpotus, Gary ei jaksanut leikkiä mykkäkoulua aikuisen ihmisen kanssa.



Gary ei mennyt minnekään, vaikka se tapa, jolla Adrian paiskasi kirjansa lattialle ja käänsi pyörätuolinsa häntä kohti olikin peräti uhkaava.
   "Rauhoitu", Gary totesi ja pyrki löytämään äänensävyn, joka olisi rauhallinen mutta ei ivaava. Se oli edelleen hänelle vieras tapa puhutella Adriania, mutta hän oppisi kyllä. "Yritän auttaa sinua. Tiedät sen."
   "Miksi uskoisin sinua?"
   "Käyn täällä joka päivä, Adrian. Joka ainut päivä."
   "En ole pyytänyt sinua käymään."
   "Et niin. Oletko pyytänyt jotakuta muuta?"
   "Se ei kuulu sinulle."
   "Siitä riippumatta... minä käyn luonasi."



Adrianin kasvojen lihakset pysyivät niin jännittyneinä, ettei Gary pystynyt mitenkään lukemaan miehen tunteita niiltä. Ei ainakaan mitään muuta kuin avointa vihaa, mutta se nyt ei ollut heistä kummallekaan uutinen.
   "Älä syötä minulle tuota paskaa, vitun psyko –"
   "Kukaan muu ei käy. Kukaan ei edes yritä ymmärtää. Ei Elizabeth eikä Darryll... Minä ymmärrän."
   "Olen tässä sinun takiasi."
   "Et täysin."
   "Lopeta!"
   Viimein Adrian korotti ääntään, ja se oli Garylle merkki sellaisesta murtumisesta, jonka turvin hän uskalsi mennä lähemmäs.



Gary polvistui. Totta puhuen hän oli yllättynyt siitä, ettei Adrian vetäytynyt lainkaan kauemmas hänestä. Hän ei osannut päätellä, oliko se hyvä vai huono merkki.
   "Käyn täällä joka päivä, koska haluan auttaa", Gary toisti. "Sillä, mitä tein, en koskaan tarkoittanut mitään tällaista, ja yritän korjata sen parhaani mukaan."
   Adrian hymähti jäykästi, mutta ei sanonut mitään. Gary jatkoi.
   "Se sinun oikeusavustajasi ei muuten ollut mistään hyväntekeväisyysjärjestöstä."
   Se oli virhe.



Hetkessä Adrianin ilme synkkeni entisestään. Jos kaveri ei olisi ollut pyörätuolissa, Gary olisi oikeasti pelännyt, että tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa.
   "Sinäkö se olit?"
   "Kenen muun kuvittelit sen olevan?"
   "En pyytänyt sinulta mitään tuollaista."
   "Et niin. Se oli lahja –"
   Garyn keuhkot tyhjenivät.



Onneksi Gary oli ollut polvillaan, siten ainakaan kaatuminen ei sattunut. Rintakehässä kyllä sykki Adrianin vasemman jalan kokoinen kipualue. Ei se mitään, Gary sanoi päänsä sisällä itselleen ja loukatulle arvokkuudelleen, jätkä on niin sekaisin, ettei tämä tarkoita yhtään mitään. Hän ei ollut menettämässä otettaan yhtään mistään, siitä tässä ei ollut kyse.
   Adrian näytti yhtä rauhalliselta kuin ennenkin potkua, mutta hänen äänensä värisi.
   "Olet ihan saatanan tyhmä jätkä, Gary", hän kuiskasi, "jos kuvittelet voivasi ostaa minut hyvällä asianajajalla ja sillä, että ravaat täällä aivopesemässä minua syistä, joita en edes yritä ymmärtää. En usko mihinkään muuhun kuin siihen, että olet kusipää ja tulet aina olemaan, eikä sinulla ole mitään sellaista, mistä olisi minulle ikinä hyötyä. Toistan sen siis vielä, jos et ensimmäisellä kerralla tajunnut: painu vittuun."
   Sillä hetkellä Gary ymmärsi pelkäävänsä Adriania ihan yhtä paljon kuin muutama kuukausi sitten.



Pelkäsi Gary tai ei, ainakin hän toivoi kykenevänsä näyttämään tyyneltä ja rauhalliselta suoristaessaan puvuntakkiaan. Hän oli kuulevinaan Adrianin hengittävän raskaasti, kenties tukahdutetun raivon, kenties surun takia. Jossain toisessa tilanteessa Gary olisi tarttunut siihen, mutta ei nyt. Hän tarvitsi Adrianin luottamuksen. Tarkkaan ottaen kenen tahansa aukottoman, pettämättömän ja täysin hänestä riippuvaisen luottamuksen. Niistä kriteereistä Adrian olisi helpoiten saatavilla... tai niin hän oli tähän saakka uskonut. Enää hän ei ollut varma. Gary tiesi, että hänen pitäisi harkita siirtoaan tarkkaan etukäteen, mutta jatkuva harkitseminen ja odottaminen alkoivat käydä sekä hermoille että lompakolle.
   "En käy täällä huvikseni", Gary sanoi hitaasti ja rauhallisesti, "enkä ärsyttääkseni. Olin ajatellut kertoa tämän myöhemmin, mutta kun kerran näytät epäilevän aikomuksiani..." Gary kohautti olkiaan. "Voisin hankkia sinulle vähän muutakin kuin asianajajan."



Adrian ei reagoinut. Gary kääntyi katsomaan nuorempaansa eikä huomannut ilmeenkään värähtävän. Hän vastasi kysymykseen, jota kukaan ei esittänyt.
   "Proteesin."
   Adrian oli yhä hiljaa. Pettymys virtasi Garyn sisuksiin ja muuttui vähitellen raivoksi. Hänen olisi pakko lähteä ennen kuin hän räjähtäisi.
   "Mieti sitä", hän sai sanottua, vaikka hän pelkäsikin äänensä tärisevän varsin kuuluvasti. "Vastalahjaksi pyydän vain, että voisimme jutella niin kuin mies miehelle. Ei olla lapsellisia. Me olemme sujut, ja sen ansiosta vihanpito on enää täysin hyödytöntä... ja jos mietit hetken, niin tajuat varmaan, että tarttumalla tarjoukseeni elämä olisi sinulle itsellesi paljon helpompaa."
   Ei vieläkään vastausta. Gary lähti.



Tuskin hän oli ehtinyt sulkea ovea perässään, kun kännykkä kilahti. Janicelta vastikään saapunut viesti vilkkui näytöllä. Liitteen esikatselussa näytti olevan jokin sosiaalisen median profiilikuva, jossa vaaleahiuksinen nainen poseerasi uimarannalla.
   "Hänen nimensä on Eleanor", viestin saatteessa luki, "mutta Noraksi häntä kutsutaan."
   Gary hymähti. Nora.



Olisihan hänen pitänyt itsekin muistaa Johnin pikkusiskon nimi.

***

Ajantajuni meni nopeasti sekaisin. Samassa asennossa makaaminen alkoi sattua raajoihin. Nälkä, väsymys, turvattomuuden tunne ja kaikki loputkin inhimilliset tarpeet alkoivat syödä ajattelukykyä. Se, että eristyshuoneessa vieraillut hoitaja ei edes maininnut siteiden avaamista, vaan käski minun kusta purkkiin, oli pelkästään nöyryyttävää, ja mahdollisen mikrofonin pelko piti minut hänenkin läsnäollessaan vaiti. Puhumattakaan siitä, että yleinen epäluottamus ihan jokaiseen hoitsuun tässä korruptoituneessa hullulassa esti minua uskomasta kenenkään haluavan laittaa tikkua ristiin avukseni.
   Ilman ajatusta Garysta ja Garyn sähköruoskasta olisin ehkä ajatellut selkeämmin.



En ollut enää varma siitä, mitä pelkäsin ja mitä toivoin. Nora olisi odottanut minun palaavan kotiin jo hyvän aikaa sitten, mutta en halunnut hänen pääsevän jäljilleni – hän ei osaisi kuitenkaan varautua tähän tilanteeseen eikä siihen, että etsimällä minua hän päätyisi takuuvarmasti Garyn tikkataulun taustaksi. Sitä en halunnut, mutta toisaalta Nora oli ainoa ihminen, jolla oli mitään edellytyksiä huolestua poissaolostani tai selvittää sen syytä. Jos hän ei tulisi hakemaan minua, kukaan ei tulisi. Ehkä oli silti parempi niin. Nora oli tehnyt jo nyt ihan liikaa veljensä takia, ja kaikkein viimeiseksi halusin hänen joutuvan tähän samaan kuseen kanssani.
   Jotain muuta olisi siis pakko keksiä. Jos ei muuta, niin minun olisi pakko alkaa vähitellen luottaa silkkaan tuuriin ja yrittää selittää kenelle tahansa seuraavaksi tapaamalleni ihmiselle, miksi oikeasti olin täällä. Minun olisi pakko vakuuttaa hänelle, etten houraillut. Jos saisin kenen tahansa tarpeeksi puolueettoman osapuolen edes katsomaan, mitä paitani alle oli piilotettu, niin sen luulisi käynnistävän jonkinlaisen selvitysprosessin.
   Mutta tiesinkö kenenkään olevan varmasti puolueeton?

Erotin valojen syttymisen suljettujen silmäluomieni läpi. Kuulin käytävästä askelia, jollaisia hoitsujen pehmeät työtossut eivät päästäneet. Ajatuksenjuoksuni katkesi välittömästi, ja jäljelle jäi kaiken lamauttava pelko siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.



Yön aikana olin ajatellut, ettei Garylle saisi näyttää pelkoaan. Nyt sen näyttäminen tuntuikin terveellisemmältä vaihtoehdolta kuin senkaltainen ylimielisyys, josta Gary oli jo aiemmin päättänyt minua rangaista. Takaraivossani hakkasi lapsellisen mukavitsikäs ajatus siitä, etten ollut aiemmin nähnyt sellaista sairaalaa, jossa ollessa täytyi jatkuvasti pohtia, miten epäterveelliseen hoitoon halusi joutua.
   "Huomenta, John."
   'Huomenta', olisin vastannut kuuliaisesti kuin hyvin koulutettu koira, mutta sanat takertuivat kurkkuun ja saatoin vain toivoa, ettei Gary pitäisi sitä vittuiluna.



Gary kallisti päätään. Hänen suupielensä nyki omituisella tavalla, ei ainakaan selkeästi ylöspäin.
   "Eikö tee mieli jutella?" hän kysyi. "Sinulla onkin tänään onnenpäivä, koska eipä tee juuri minunkaan. Menen siis suoraan asiaan: päästän sinut heti irti, jos teet niin kuin sanon."
   Ääneni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta sain ne sanat ulos. Hyvä niin, koska tähän tarjoukseen en voisi jättää suostumatta – valitettavasti.
   "Mitä haluat?"
   "Jotain tosi helppoa. Tapa Adrian."



Olin ihan varma, että olin kuullut väärin. Etsin jotain sairaan vitsailun merkkejä Garyn kasvoilta, mutta niitä ei ollut.
   "Voisitko toistaa?"
   "En. Kuulit kyllä."
   "Haluat minun tappavan Adrianin?"
   "Älä pidä minua tyhmänä, John. Älä siis myöskään kysele tyhmiä."
   "Mitä helvetin järkeä –"
   Garyn ei tarvinnut kuin liikuttaa kättään varoittavasti povitaskuaan kohti, ja tiesin jättää kysymyksen roikkumaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin itse välittänyt sen mulkun henkirievusta paskan vertaa, mutta en ymmärtänyt, mitä Gary oikein haki tällä. Jos hän halusi Adrianin kuolevan, miksei hän tehnyt sitä itse? Miksi hän luotti tehtävän minulle, kun vielä huomioitiin se, että minun ja Adrianin yhteistyö oli tuhonnut hänen omat suunnitelmansa aiemmin? Mitä en tajunnut?
   En ilmeisesti tajunnut ainakaan vastata ajoissa, koska Gary kyllästyi odotteluun. Sähköisku oli lyhyt, mutta ihan tarpeeksi kivulias.



Päässäni pyöri, voin pahoin, ja jälkikouristukset särkivät raajojani. Gary oli kiertänyt toiselle puolelleni, kai, vai oliko hän ollut siinä aina? Halusin vastata ennen kuin hän tekisi sen uudelleen.
   "Joo."
   "Mitä 'joo'?"
   "Teen sen. Vaikka heti."
   "Hyvä, koska haluan sinun tekevän sen heti."
   "Täällä?"
   "Juuri täällä. Saatan sinut hänen huoneeseensa."
   "Kaikella kunnioituksella – eikö matkan varrella ole aika monta turvakameraa?"
   "Älä sinä siitä huoli, John. Totta kai on. Tässäkin huoneessa on sellainen, ja jos en olisi huolehtinut siitäkin, meillä ei nyt olisi tätä iloista keskustelua."
   En luottanut Garyyn, mutta ei minulla ollut varaa olla luottamattakaan.
   "Millä teen sen?"



Gary vaikutti aidosti huvittuneelta. Hyvä niin, ainakaan en ollut ärsyttänyt häntä niin yksinkertaisella kysymyksellä.
   "Samahan tuo minulle on. Käytä vaikka pöytälamppua, jos haluat. Adrianin huoneessa muistaakseni on sellainen."
   "Hetkinen – olet siis lähettämässä minua sinne tyhjin käsin? Ilman minkäänlaista... sponsorointia?"
   "Rauhoitu, John. Etköhän sinä jotain keksi." Garyn hymy leveni. "Jos olet niin säälittävä, että et saa yksijalkaista miestä omin avuin hengiltä, niin ehkä sinunkin on sitten syytä miettiä asioita uudelleen. Luulenpa, että siinä tapauksessa pikkusiskosikaan ei kannata liiemmin luottaa isoveljensä suojelukseen, vai mitä?"



Jos olin aiemmin luullut olevani lyöty, niin ainakin Gary tiesi, että lyömisen lisäksi kannatti vielä vähän potkia. Se yksi ainut sana, 'pikkusiskosi', vei kaikki loputkin haluni miettiä pakosuunnitelmia tai Garya vastaan toimimista. Se mulkku tiesi Norasta, ja se tiesi myös, etten enää riskeeraisi mitään. Gary tiesi sen niin hyvin, ettei odottanut minun enää vastaavan, vaan ryhtyi avaamaan siteitä.
   Jo pelkästään se ele riitti kertomaan, ettei Garylla ollut mitään syytä epäillä voittoaan, eikä ollut minullakaan.



Me lähdimme heti, aivan kuten Gary oli sanonut. Hän saattoi minua käytävillä sanaakaan sanomatta, avasi ovet kulkukortilla ja saattoi minut hissiin. Minulla ei ollut suunnitelmaa, ei tarpeeksi taustatietoa sellaisen tekemiseen, eikä edes halua tehdä sitä. Jos epäonnistuisin, ärsyttäisin Garya niin paljon, että hän tappaisi minut. Kuolleen miehen pikkusiskon kiusaamisesta ei olisi hänellekään mitään iloa. Jos taas onnistuisin... no, niin pitkälle en osannut ajatella.



Kylmä automaattiääni puhui jotain psykooseista ja harhaisuudesta. Gary kulki tarpeeksi tiiviisti takanani, jotta tunsin hänen läsnäolonsa. Olisin halunnut hakea katseellani turvakameroita seiniltä, mutta en uskaltanut tehdä niin. Minun kuului nyt vain kävellä, ei mitään muuta.
   "Käytävän perälle", Gary ohjeisti. "Huone 12."
   Hän jättäytyi taakseni, mutta tajusin kyllä, että hän piti minut koko ajan näköpiirissään.



Vastaan tuli potilas ja hoitaja. Kävelin heidän ohitseen ja ajattelin, että siinä meni viimeinen tilaisuuteni saada tähän järjettömään tehtävään jokin mutka tai viivästys, jos ei jopa keskeytys. En löytänyt sanoja kiinnittääkseni huomiota, en niin, että Gary ei olisi tajunnut sitä.
   Jotain sentään ajattelin, kun näin potilashuoneiden juoksevan numeroinnin seinällä. Se ajatus kuului kutakuinkin 'voi vittu'.



Valot sammuivat. Sitä tuskin huomasi kirkkaana päivänä. Jostain kaukaa kuulunut television pauhu vaimeni. Sähkökatko? Voi olla. Ehkä Gary oli järjestänyt sen oikeasti suojellakseen minua niiltä turvakameroilta. Miksi hän halusi suojella minua? Varmaan jostain yhtä järjettömästä syystä kuin se, miksi hän halusi minun – ja juuri minun – tappavan Adrianin.
   Huone 12 oli vasemmalla puolellani heti ikkunoiden jälkeen. En uskaltanut jäädä harkitsemaan toimiani, vaan astuin heti sisään.



En ollut avannut ovea erityisen hiljaa, mutta siitä huolimatta sängyllä puolipukeissa lojuva hahmo ei vaikuttanut huomaavan minua. Pysähdyin vetämään henkeä ja katsoin ympärilleni. Se pöytälamppu ei osunut heti silmiini, pyörätuoli kyllä. Kuinka kovaa pyörätuolilla pitäisi lyödä aiheuttaakseen kallonmurtuman?
   Teki mieli nauraa ääneen. Koko tilanne oli ihan helvetin absurdi. Ehkä nauroinkin, koska juuri sillä hetkellä Adrian käänsi kylkeään.



Hän katsoi minuun lasittunein, unisin silmin. Hänen katseensa kirkastui ja hän selvästi tunnisti minut, mutta hän ei sanonut mitään. Sitä tilannetta oli mahdoton tulkita. Hänen oli pakko ihmetellä paikallaoloani, mutta väkisinkin ajattelin, että hänen puhumattomuutensa syynä oli jokin muukin. Ehkä hän olisi halunnut keskustella niin kuin järjissään olevat ihmiset keskustelevat?
   Minulla ei ollut aikaa jäädä ajattelemaan sitä runollisen kaunista anteeksipyyntöä, jonka toisaalta toivoin vielä häneltä kuulevani.



Hyökkäsin hänen kimppuunsa mitään sanomatta. Epäröin ehkä sekunnin ennen ensimmäistä lyöntiä. En tiennyt, mitä tein – tuskin nyt oikeasti ajattelin, että yksinkertaisesti hakkaisin Adrianin hengiltä, mutta halusin toimia nopeasti ja toimia edes jotenkin. Mätkin häntä sokkona mihin ylsin, ja kun Adrian lopulta vaikutti tajuavan, että olin tullut yksinkertaisesti vetämään häntä turpaan, hän alkoi tosissaan tapella vastaan. Horjahdin alas sängyltä ja hetken luulin vetäneeni hänet vahingossa mukanani.



Ei se mikään vahinko ollut. Adrian puristi lantiotani polvillaan niin kovaa kuin jaksoi ja alkoi antaa samalla mitalla takaisin. Hän ei sanonut mitään, ei edes huutanut, ja minua hämmensi se, miten hiljainen se tappelu oli.
   Sain hänen käsivarrestaan kiinni. Taitoin sitä niin äkäisesti, että lopultakin hän parahti ääneen, ja hetkellisen kivun sokaisemana hän oli niin heikko, että onnistuin kaatamaan hänet.



Adrianin huuto havahdutti minut siihen, että homma pitäisi hoitaa nopeasti. Kukaan ei ilmeisesti vielä rynnännyt tarkistamaan huudon alkuperää, joten minun olisi syytä huolehtia, ettei Adrian pääsisi huutamaan ainakaan toistamiseen.



Jollain tavalla se ote oli tyydyttävä. Muistin nähneeni mustelmat Elizabethin kaulalla ja tajusin kyllä, että ainakin jossain vaiheessa Adrian oli murtanut Lizin vastarinnan yksinkertaisesti hapenpuutteella. Käytin samaa taktiikkaa Adrianiin, ja vaikka hän yrittikin hapuilla vuorostaan minun kaulaani samassa toivossa, minä olin ollut nopeampi ja minulla oli enemmän voimia jäljellä.

Adrianin oma vastaus kuristukselleni muuttui raapimiseksi, sen jälkeen lähinnä lääppimiseksi. Hän yritti potkaista minua siinä onnistumatta. Jokin naksui sormieni alla, tuskin sentään niska, mutta ehkä jokin lihas. Toivoin vain, että jaksaisin tarpeeksi kauan – Noran takia.