2.21 Ihmisyyden mitta

Jos olin kuvitellut kuristavani aikuisen miehen hengiltä paljain käsin siinä väsymyksen tilassa, jossa sillä hetkellä olin, minua ei voinut ainakaan huonosta mielikuvituksesta syyttää.

Vaikka Adrianin huulet sinersivät ja vaikka hänen vastustelunsa oli koko ajan heikompaa, minunkin voimani alkoivat ehtyä, enkä yksinkertaisesti kyennyt ylläpitämään niin tasaista painetta, että saisin Adrianilta edes tajua kankaalle. Tarvitsin jotain avukseni, joko sen Garyn mainitseman pöytälampun johtoineen tai tyynyn. Jos päästäisin irti, Adrian huutaisi takuuvarmasti. Minun olisi pakko pitää huoli siitä, että hän olisi edes pari sekuntia hiljaa.
   Hetken mielijohteesta paiskasin hänen päänsä lattiaan. Jos onnistuisin siinä pari kertaa, jätkä olisi niin pyörällä päästään, ettei ymmärtäisi päästää ääntäkään.
   Jostain syystä pelkäsin hänen saavan siitä aivovaurion, vaikkei siinä ollut mitään järkeä, kun tarkoituksena oli tappaa toinen. Silti epäröin hetken ennen kuin tein sen uudelleen, ja sihahdin hänelle huulteni raosta jotain, mitä en olisi koskaan odottanut sanovani hänelle.
   "Kuole, saatanan paskiainen!"
   Takaani kuului kolahdus.



Ripeät askeleet lähestyivät meitä. Kuulosti siltä, että ne pysähtyivät hetkeksi, kuin empien. Sen jälkeen tunsin, kuinka jonkun kädet riuhtoivat minua kauemmas ja näin, miten joku toinen syöksyi eteeni ja kiskoi Adrianin ulottumattomiini.
   He puhuivat vain vähän, mutta tunnistin kyllä isän ja pojan äänet.



Luulin, että Garyn isä yritti raudoittaa minua, mutta ei kyse ollut siitä. Hän taittoi vain käteni sellaiseen lukkoon, ettei minkäänlainen pyristeleminen tuntunut vaarattomalta tai kivuttomalta.
   Ajatukseni kerääntyivät hitaasti kokoon. Tajusin ensin sen, että Garyn antama tehtävä oli keskeytetty, ja vasta tovin sen jälkeen sen, että Gary itse oli sen keskeyttänyt. Miksi helvetissä?



Se, mitä näin Garyn tekevän, herätti vain lisää kysymyksiä. Adrian haukkoi henkeään lattialla ja Gary tunnusteli tämän kaulaa.
   "Oletko kunnossa?" hän kysyi. "Adrian?"
   Pienen hetken olin täysin varma, että hullujenhuone oli minulle sittenkin ihan oikea paikka. Mistä lähtien Gary oli ollut huolissaan Adrianin hyvinvoinnista? Ja mistä lähtien Adrian oli vastannut Garylle – sillä vaikka en kuullutkaan hänen sanojaan, näin hänen huultensa liikkuvan ja Garyn nyökkäävän sellaisella tavalla, ettei asiasta jäänyt epäilystäkään. Gary ja Adrian keskustelivat, ja vieläpä ilmeisen tervehenkisesti.



Brian riuhtoi minut ylös. Kun jalkani tavoittivat tasapainon, palaset loksahtivat kohdilleen pääni sisällä.
   "Vitun kusipää", ärähdin Garylle. "Tämä oli suunniteltua, vai mitä?"
   "Rauhoitu", Brian kuiskasi ja alkoi kiskoa minua ovelle. "Ole ihan hiljaa –"
   "Kaikki näkevät kaksinaamaisuutesi läpi, Gary", jatkoin lääkäristä tai Garyn hiljaisuudesta välittämättä. "Edes Adrian ei ole niin tyhmä, että uskoisi sinun tulleen hänen avukseen ihan sattumalta."
   Brian riuhtaisi minut kynnyksen yli ja sulki oven edestäni.



Garyn isä kiskoi minua eteenpäin autioituneella käytävällä. Ajattelin pakenemista. Ajattelin Noraa. Minun olisi pakko päästä täältä ulos, mutta hississä oli selvinnyt, että ovet aukeaisivat vain kulkukortilla, ja paloportaatkin olivat tällaisissa paikoissa aina lukittuja. Jos yrittäisin paeta enkä onnistuisi, Gary suuttuisi niin paljon, että kostaisi sen Noralle.
   Ja siitä huolimatta olin mennyt laukomaan epäilykseni ääneen Garyn ja Adrianin läsnäollessa. En ollut voinut sille mitään: olin aivan käsittämättömän vihainen siitä, millaisella tavalla Gary oli kusettanut minua. Sehän oli ihan selvää: Gary halusi minun yrittävän tappaa Adrianin, jotta voisi itse tulla pelastavana enkelinä paikalle. Se tekisi minusta Adrianin silmissä syyllisen ja Garysta luottamuksen arvoisen. Minulla tosin ei ollut hajuakaan, miksi Gary halusi Adrianin luottamuksen, mutta tähän asti seuraukset olivat täysin selvät: Adrian kuvitteli minun hyökänneen hänen kimppuunsa täysin omasta halustani. Se ei ollut lainkaan kaukaa haettu ajatus, kun otti huomioon, että minulla oli noin tuhat syytä vihata sitä jätkää. Joka tapauksessa Gary ei ollut halunnut minun onnistuvan, ja siinä suhteessa aseiden tai minkään muunkaan avun puute kävi täysin järkeen.
   Nyt aloin tosissani pelätä aiheuttaneeni sen aivovaurion, vaikka toisaalta – Adrianin ei ollut pakko olla Garylle mitenkään korvaamattoman arvokas, kun Gary kerran oli valmis ottamaan riskin siitä, että miehelle olisi oikeasti käynyt pahasti tässä sotkussa. En kuitenkaan voinut olla varma siitä, ettei sekin olisi Garyn mielestä minun vikani ja kostoon oikeuttava moka.



Niin tai näin, en voinut luottaa Garyn sanaan siitä, että Noraan ei sattuisi. Tähän saakka se mies oli sekopäisyydestään huolimatta toiminut mielestäni jokseenkin loogisesti ja sopimuksia kunnioittavalla tavalla, mutta nyt hän vaikutti viittavan kintaalla pitkäjänteiseen suunnitteluun ja psykologiseen peliin. Voisin odottaa häneltä mitä tahansa. Minun olisi pakko paeta, koska vain siten minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus sekä selvitä itse että auttaa Nora ulos sotkusta, johon hän ei edes tiennyt joutuneensa osalliseksi.
   "Auta minua, niin minä autan sinua", kuiskasin Brianille, kun hän hapuili avaimet taskustaan ja ryhtyi avaamaan nimettömän oven lukkoa käytävän varrella. Hetkeksi hänen kätensä pysähtyi, mutta hän ei vastannut lyhyeen tarjoukseeni mitään.



Se huone vaikutti sellaiselta tilalta, jossa käytiin hoitoneuvotteluja. Brian painoi minut istumaan nojatuolin käsinojaa vasten, enkä tehnyt vastarintaa jo pelkästään siksi, että uskoin luottamuksen olevan ainoa oikea keino saada Garyn isä puolelleni.
   "Sinun ei tarvitse tehdä näin", sanoin hänelle. "Ei niin kuin hän sanoo."



Brian jähmettyi. Hän väisti katsettani olkani yli ja huokaisi.
   "Sinulla ei ole lapsia", hän totesi, "vai mitä?" Odottamatta vastausta hän jatkoi. "Ja jos olisikin, et silti ymmärtäisi."
   "Ei voi olla niin, että teet niin kuin hän haluaa vain siksi, että hän sattuu olemaan poikasi. Hän uhkailee sinua –"
   Sanat tarttuivat kurkkuuni, kun tuttu sähkövirta iski ruoskana kehoni läpi. Se kesti vain sekunnin murto-osan, mutta sen seurauksena Brian hätkähti ja harppasi taaksepäin. Kirottu mikrofoni.



Ei siinä ollut mikrofonista kyse. Gary veti oven hiljaa kiinni perässään ja katsoi minua huvittuneena.
   "Minun ei kai pitäisi olla edes yllättynyt siitä, että olet tarpeeksi tyhmä uskoaksesi tuon toimivan", hän virkkoi. "Vaikka toisaalta... sinä tuskin muutenkaan kykenet käsittämään, että isät ja pojat pitävät aina toistensa puolia. Aina, John... paitsi siinä tapauksessa, että poika päättää eräänä aamuna tappaa isänsä keittiöveitsellä. Minunkin isäni kyllä tajuaa, ettei sellainen ihminen voi käsittää verisiteen tuomaa uskollisuutta."
   Sen ottaminen puheeksi olisi normaalitapauksessa kuvottanut, mutta juuri nyt mikään asia maailmassa ei voinut kuvottaa minua enempää kuin Garyn läsnäolo ylipäätään. Gary tuli lähemmäs eikä välittänyt siitä, ettei Brian vastannut hänelle lainkaan.



Gary pysähtyi käsivarrenmitan päähän minusta. Olisin halunnut lyödä häntä, ja olisin varmaan sen tehnytkin, jos Brian olisi jo ollut puolellani.
   "Kusipää", sain sanottua hänelle. "Tajuan kyllä, miksi kusetit minua, mutta sitä en käsitä, mihin edes tarvitset häntä. Luuletko, että Adrian suostuu pitämään puoliasi sen jälkeen, mitä hänelle teit?"
   "Hänellä on kaksi vaihtoehtoa", Gary totesi kylmästi. "Hän voi pitää tämänhetkisen elämänsä, jossa hänellä on vain yksi jalka, jossa hänellä ei ole ystäviä eikä sukulaisia ja jossa kukaan ei yksinkertaisesti välitä hänestä paskan vertaa. Siinä elämässä hänen entinen paras kaverinsa vihaa häntä niin paljon, että olisi valmis tappamaan hänet."
   "Sinun käskystäsi."
   "Älä viitsi olla pikkumainen. Minä sentään käyn täällä joka päivä. Montako kertaa olet itse käynyt?"
   "Sinä aivopeset häntä!"
   "Olepa itsellesi rehellinen, John: vaikka päästäisin sinut nyt lähtemään täältä ja vaikka lupaisin, etten enää koskaan ole missään tekemisissä kanssasi, niin välittäisitkö hänen kohtalostaan oikeasti pätkääkään? Vai onko kyse sittenkin siitä, ettet halua minun saavan, mitä haluan? Koska jos niin on, niin silloinhan minulla on jo monta syytä hankkiutua sinusta eroon ennen kuin aiheutat lisää ongelmia."



En vastannut siihen mitään. Oikeaa vastausta ei olisi. Gary puhui jo niin uhkaavasti, etten halunnut antaa hänelle yhtään lisää tekosyitä toteuttaa uhkauksiaan.
   "Se toinen elämä", Gary jatkoi pehmeään sävyyn. "Siinä hänellä olisi minut."
   Olisin nauranut ääneen, jos olisin uskaltanut. Adrian oli puhunut liian monta kertaa syvästä vihastaan Garya kohtaan jo ennen Lucyn kuolemaa, jotta olisin voinut uskoa tuon vaihtoehdon realistisuuteen. Gary kuitenkin jatkoi, ja mitä pidemmälle hän pääsi sanoissaan, sen houkuttelevammalta vaihtoehdolta hän sai itsensä kuulostamaan jopa minun korviini.
   "Hänellä olisi joku, joka antaisi hänen elämälleen jonkin suunnan. Joku, jota oikeasti kiinnostaa, miten hänellä menee. Joku, jota se kiinnostaa niin paljon, että hän taisi juuri vastaanottaa tarjouksen jalkaproteesista ihan vain sovinnon eleenä. Vastahakoisesti, ja siivittäen sitä sanoilla 'jotta voin potkaista sitä mulkkua munille vielä joskus'... mutta hän teki sen. Mitä olet itse tarjonnut hänelle?"
   Siinä vaiheessa tajusin, että Brian puuhaili jotain Garyn selän takana. Minusta alkoi tuntua siltä, että Gary oli kiinnittänyt huomioni tietoisesti muualle isänsä toimista. Kun Brian kääntyi, tajusin kyllä, miksi hän oli halunnut toimiensa pysyvän katseeni ulottumattomissa.



Hänellä oli kädessään ruisku, ja ruiskun säiliössä oli jotakin ikävän pastellinsävyistä nestettä. Olin näkevinäni Brianin työntävän kaksi tyhjää ampullia taskuunsa, mutta en ehtinyt nähdä niiden etikettejä. Joka tapauksessa, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, kenelle tuo neula oli tarkoitettu, eikä myöskään siitä, ettei ruiskun sisältämä neste ollut mitään keittosuolaa.
   "Sinusta ei ole mitään hyötyä kenellekään", Gary jatkoi lempeästi. "Pikemminkin vain haittaa. Mutta älä huoli, sillä järjestin sinulle ihan rauhallisen ulospääsyn... tai no, isä järjesti. En tiedä ihan tarkkaan, mitä siinä on, mutta se ei kuulemma satu."



Brian empi Garyn takana. Vaikka tiesin, ettei hänen epäröintinsä kestäisi niin kauaa, että minun kannattaisi jäädä sekunniksikaan aloilleni miettimään pakosuunnitelmaa, jäin silti. Kykenin vain tuijottamaan miestä, ajattelemaan lukittuja ovia ja sitä, ettei minulla ollut ketään sellaista puolellani, joka auttaisi minua pääsemään lukituista ovista tai turvalasilla peitetyistä ikkunoista läpi. Tällaiset paikat rakennettiin pitämään ihmiset paremmin sisätiloissa kuin vankilat.
   "Me voidaan vielä puhua tästä", sain sanotuksi Garylle, ja jo ennen hänen nauruaan tajusin, miten typerältä se kuulosti.
   "Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Hoida homma, isä."
   "Jos tulet lähemmäs, niin syötän sen ruiskun sinulle." Ääneni vapisi, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä tasaamaan sitä. Brian empi yhä, ja jos saisin hänet pidettyä epävarmuudessa, keksisin ehkä jotain. "Minusta tuntuu, ettei poikasikaan erityisemmin välittäisi, jos –"
   Tuttu sähköisku kouristi rintaani.



Löysin itseni nelinkontin lattialta. Gary tiuski isälleen yläpuolellani.
   "Mikä vittu sinua vaivaa? Kai sinä olet ennenkin suonensisäisiä lääkkeitä antanut?"
   "Gary –"
   "Jos se ei onnistu sinulta, niin minäkin voin alkaa opetella asiaa. Sen jälkeen minun on varmasti pakko uhrata muutama ajatus isäsuhteeni uudelleenmäärittelylle."
   "Gary, ole kiltti –"
   "Lopeta se vinkuminen ja tee työsi!"



Pääni alkoi selkiytyä. Gary ei välttämättä katsonut minuun juuri nyt, ja voisin käyttää sitä hyödykseni. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään järkeä, mutta se oli parempi kuin mitään. Nostin toisen käteni lattialta ja hapuilin paidanhelmaa, johtoja, joita repiä irti, jotta voisin laittaa hanttiin, mutta totta kai Gary huomasi sen.



Se sähköisku kesti pidempään kuin yksikään aiempi. Se poltti rintakehääni tavalla, jolla mikään tuli ei voinut polttaa. Huutoni takertui kurkkuuni ja minusta tuntui, että tukehtuisin. Olin varma siitä, että Gary keskusteli koko sen ajan isänsä kanssa, mutta en saanut sanoista mitään selvää.



Gary kyyristyi eteeni. Tiesin tarkalleen, mihin hän oli pyrkinyt: hän halusi minun olevan kykenemätön pidättelemään Briania tai puolustautumaan muutenkaan. Hän myös onnistui siinä. Niin kauan kuin hän hallitsi niitä keinoja, joilla hän kykeni aiheuttamaan minulle sokaisevaa ja kaiken lamauttavaa kipua, hänellä oli myös keinot pidellä minua aloillani koskematta minuun mitenkään.
   "Älä viitsi heittäytyä hankalaksi, John", hän sanoi. "Lupaan, ettei se satu... sinä vain nukahdat, ja sitten sydämesi pysähtyy. Se olisi varmasti paljon mukavampaa, jos pysyisit hetken paikoillasi, vai mitä? Sillä tavoin minunkaan ei tarvitse aiheuttaa sinulle ylimääräistä tuskaa."



Hengitin suun kautta. Minua oksetti. Olisin halunnut sanoa jotakin, pyörtää Garyn päätöksen, saada Brianin puolelleni – ihan mitä tahansa, mutta mihinkään ei ollut sanoja. Ei mihinkään muuhun kuin yhteen asiaan.
   "Anna minun elää. Ole kiltti."
   Gary oli vastaamaisillaan siihen jotakin, mutta hän käänsi katseensa nopeasti pois.



Brian oli tullut viereemme. Näin hänen hapuilevan ruiskua kädessään yhtä epävarmana kuin aiemminkin. Gary tuijotti isäänsä, ja jos en väärin nähnyt, hänen silmänsä kapenivat joka hetki vähän enemmän.
   "Anna mennä", Gary sanoi, ja kun Brian kumartui, minun teki mieli sulkea silmäni. Hyvä, etten tehnyt niin.



Brian kääntyi minun sijastani Garyn puoleen. Hänellä oli puolellaan sekä yllätyksen suoma etu että Garyn epätasapainoinen kyyryasento, ja hetkessä hän oli asettunut poikansa päälle. Olin kuvitellut, että Brian oli viskannut ruiskun sivuun, mutta näin hänen pitelevän sitä yhä – ja mikä kummallisinta, Brian näytti sohivan neulalla poikansa kaulaa kohti.
   Gary huusi merkityksettömiä sanoja, joista ei saanut selvää. Brianin ääni oli hiljainen, mutta selkeä.
   "Olen lääkäri, Gary. En tapa ihmisiä, vaan pelastan heitä."



Brian iski ruiskulla ensin yhteen kohtaan, sitten toiseen, ja piteli toisella kädellä poikansa päätä aloillaan. Kuulin hänen ähkäisevän ponnistuksesta ja näin, miten ruiskun mäntä painui alas.
   Garyn vastarinta hiipui. Hänen liian nopeista ja epäselvistä vastalauseistaan tuli hiljaisia, tukahtuneita korahduksia, ja vähitellen nekin loppuivat. Ihan viimeiseksi olin kuulevinani, että hän olisi sanonut ääneen "isä", mutta se saattoi yhtä hyvin olla epätavallisen raskas tapa vetää henkeä.



Ja lopulta... se oli ohi. Garyn keho antoi periksi, ja Brian laski poikansa velton pään lattialle hellästi, kuin asetellakseen tämän nukkumaan. Garyn rintakehä nousi syvän hengenvedon saattamana kerran, eikä toista enää tullut.
   "En tapa ihmisiä", Brian kuiskasi, "ja sinussa minun oli vaikea nähdä enää ihmistä."
   Hän vaikeni. Koko huoneeseen laskeutui paksu, epätodellinen hiljaisuuden usva.



Tajusin itse liikkua ensimmäisenä. Koko kehoni vapisi enkä ollut ihan varma, olinko elossa vai sittenkin jo kuollut ja olemassa vain jossain astraalitason harhassa. Siltä varalta, että tämä kaikki oli sittenkin totta, työnsin käteni paitani alle ja kiskoin tutut kaksi johtoa irti rintakehästäni. Hädin tuskin edes tunsin mitään, kun revin ilmastointiteippiä ihostani. Sitä taisi jäädä muutama pala jonnekin kylkeni tienoille, mutten edes yrittänyt osua niihin vapisevilla ja tunnottomilla sormenpäilläni.
   Heitin johdot vaivihkaa selkäni taakse ja jäin odottamaan, että jotain tapahtuisi.



Brian pysyi vaiti poikansa ruumiin äärellä. Hän ei itkenyt eikä vaikuttanut tuntevan mitään muutakaan. Aloin jo pohtia äijän kulkukortin ryöstämistä ja omaehtoista pakenemista, kun hän lopulta sanoi jotakin.
   "Tätä huonetta tarvitaan seuraavan kerran parin tunnin päästä." Brian nielaisi kuuluvasti. "Minulla on siis pari tuntia aikaa hoitaa asioita. Jos se sopii sinulle, niin tarjoaisin sinulle kyydin kotiin."
   "Kotiin?"
   "Älä huoli. Kukaan ei saa koskaan tietää osuudestasi kuitenkaan." Brian hymähti ilottomasti. "Turvakamerat eivät toimi, ja oletan, että se eilen sisäänkirjaamani herra Jonathan Facker ei ole kukaan oikea henkilö."
   Ei se kokonaisuudessaan toki ollutkaan, ainakaan minun tietääkseni, mutta en ollut ensimmäisenä odottanut tällaista tarjousta lääkäriltä, joka oli juuri menettänyt... tappanut oman poikansa.



Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Okei, olihan niitä – olisin voinut kieltäytyä ja tilata taksin, siis olettaen, että olisin todellakin nyt vapaa lähtemään täältä. En kuitenkaan uskaltanut asettua vähääkään poikkiteloin Brianin kanssa. En nyt, kun ovet olivat vielä lukossa ja minä niiden sisäpuolella... enkä muutenkaan uskonut, että Brian haluaisi minulle mitään pahaa. Tuskin, kun otti huomioon, että hän oli juuri tappanut oman poikansa, jottei hänen tarvitsisi tappaa minua.
   "Se sopii."
   "Hyvä. Saat vaatteesi vastaanotosta." Brian nousi jaloilleen ja puisteli lääkärintakkiaan. "Odota minua siellä."

***



En osannut sanoa, herättikö siihen autoon astuminen minussa enemmän pelkoa vai helpotusta. Olin yhä shokissa, tajusin sen itsekin. Kyselin jatkuvasti itseltäni, oliko minulla aavistustakaan siitä, miten tähän oli päädytty tai mihin olin nyt päätymässä.
   Jälkimmäistä kysyi myös Brian.
   "Missä asut?"



Lääkäri painoi jo kaasua, ja sairaala jäi vähitellen taakse. Katsoin hänen tyyntä, lammasmaista ilmettään ja käsitin, ettei Brian varmasti ollut aivan selvinpäin. En silti puuttunut siihen. En itsekään ollut niin vakaassa tilassa, että osaisin ajaa autoa yhtään häntä turvallisemmin, ja ainakin toistaiseksi auto vaikutti seuraavan tiemerkintöjä ihan tavallisella huolellisuuden tasolla.
   "Angleportissa... mutta minulla on moottoripyörä oikeustalolla."
   "Oli", Brian tokaisi.
   "Miten niin oli?"
   "Jos jätit sen sinne eilen, se on jo hinattu pois." Brian irrotti toisen kätensä ratista ja ryhtyi naputtelemaan navigaattoria vilkuillen välillä näyttöä ja välillä tietä. "Voit soitella sen perään maanantaina. Angleport, niinkö sanoit?"



Siinä vaiheessa ajatus asuinpaikkani kertomisesta alkoi vaikuttaa virheeltä. Minua pelotti vahvistaa sitä tietoa Garyn isälle, mutta tajusin kyllä pelon olevan absurdi. Sitä paitsi vahinko oli tapahtunut jo.
   "Joo."
   "Selvä." Kartta ilmestyi navigaattoriin, ja naisääni käski ajaa muutaman kilometrin suoraan. "Pysähdytään matkalla jollain huoltoasemalla. Tämä taisi olla rankka vuorokausi kummallekin."
   Lievästi sanottuna.



Brian ei sanonut enää mitään, enkä sanonut minäkään. Matka-aikaa olisi tiedossa ainakin pari tuntia Brianin valitsemalla reitillä. Asetin sammuneen puhelimeni kysymättä hänen autonsa lataustelakkaan ja jäin odottamaan vain sitä, että matka päättyisi ja olisin viimeinkin jossain sellaisessa paikassa, jossa voisin tuntea oloni turvalliseksi.

***



'Rankka vuorokausi', niin Brian oli sanonut. Se oli ollut tarpeeksi rankka, jotta huoltoasemapysähdyksen jälkeen onnistuin nukahtamaan hänen autoonsa. Hän herätti minut vasta kun tiet ja rakennukset alkoivat olla jo tuttuja.
   "Mihin jätän sinut?"



Räpyttelin hetken silmiäni ja mittailin etäisyyksiä mielessäni. Äh, ei sillä ollut mitään väliä – olimme Angleportissa, saisin pian jättää tämän hikisen auton ja uuden ajan tohtori Mengelen taakseni ja olisin onnellinen, kun edessä olisi avara katu ja paljon ihmisiä.
   "Ihan sama."
   "Keskustan liepeille?"
   "Joo. Vaikka."
   Brian nyökkäsi, kääntyi ensimmäisestä vastaantulleesta liikennevaloristeyksestä ja pysäytti auton.



Hän ei katsonut minuun eikä puhunut enää mitään. Mietin, mitä nyt pitäisi sanoa. Pitäisikö minun kiittää häntä? Ei, se ei tuntunut hyvältä... enkä totta puhuen ollut sellaisessa tilassa, että olisin jaksanut miettiä, miten tällaisissa tilanteissa hyvästeltiin toinen ihminen.
   Avasin auton oven ja astuin ulos.



Tuskin olin ehtinyt paiskata oven kiinni perässäni, kun Brian teki U-käännöksen ja ajoi pois. En tiennyt, minne hän oli menossa, eikä se minua kiinnostanutkaan. Oikeastaan pidin aika todennäköisenä, että hän aikoi ajaa lähimmältä sillalta mereen tai rysäyttäisi päin Angleportin ohittavaa pitkän matkan junaa.
   En puuttunut siihen, koska en halunnut enkä voinut. Väkisinkin mietin, olisiko minun silti pitänyt.

Hengitin syvään pölyistä katuilmaa, jossa ei ollut enää jälkeäkään sairaalan kirpeästä puhdistusaineiden tuoksusta. Jos olisin pysynyt erossa asioista, jotka eivät minulle kuuluneet, en olisi ikinä joutunut tällaiseen tilanteeseen. Muuta en jaksanut ajatella, ja se oli tarpeeksi saadakseen minut unohtamaan Brian Mitchellin.



Vaikka tunsin Angleportin jo lapsuudesta kuin omat taskuni, sillä kertaa en ollut varma, osaisinko kotiin. Toivoin osaavani, koska jalkani eivät todellakaan kantaisi pitkälle.

***



Kotiin päästyäni vaihdoin ensimmäisenä vaatteet. Tärkeysjärjestyksessä toinen asia oli vanhan kahvikupin täyttäminen viskillä. Kiskoin siitä puolet kerralla alas ennen kuin avasin puhelimeni.
   Neljätoista puhelua ja kaksi viestiä, kaikki Noralta. En jaksanut lukea viestejä enkä olisi jaksanut edes puhua, mutta tiesin kyllä, ettei olisi reilua jättää häntä epätietoisuuteen. Sitä paitsi halusin varmistaa, että hän oli kunnossa. Gary ei ollut millään tapaa vihjannut, että Nora olisi tiennyt mitään häneen kohdistuvista uhkauksista, ja jos Garya yhtään tunsin, niin tietämättömyys oli hänelle etu. Halusin silti kuulla hänen äänensä.
   "Hei –"
   "Missä sinä olet ollut?"



Olisin halunnut siinä vaiheessa juoda loputkin viskit, mutta olisi parempi vastata heti.
   "Rauhoitu, Nora. Olen kotona."
   "En kysynyt sitä. Luulin, että tulet kotiin heti sen oikeudenkäynnin jälkeen... tai että vastaisit edes puhelimeen."
   "Olin... muualla. Puhutaan siitä joskus."
   "Missä 'muualla'?"
   "Tapaamassa ihmisiä." No, olihan se osittain totta. "Nora hei, en oikeasti jaksaisi –"
   "Kai sinä tajuat, että voit kyllä kertoa minulle, missä olit... ja mitä tekemässä?"



Se sattui. En ollut tajunnut, että hän ajatteli sitä niin, vaikka totta kai hän ajatteli. Yritin miettiä, mitä sanoisin, ja Nora veti hiljaisuudesta omat johtopäätöksensä.
   "Darryll." Hänen äänensä oli lempeä, suostutteleva. "Se oli rankka päivä sinulle. En ole vihainen, jos retkahdit."
   "Ei kyse ole siitä."
   "Lupaan, etten suutu. Haluan vain auttaa."
   "Nora... oikeasti. Tajuan kyllä, miksi ajattelet noin, mutta usko minua nyt." Pyyhin kylmänhikeä otsaltani ja mietin, että tarkemmin ajateltuna minua ei olisi haitannut saada Brianilta muutamaa rauhoittavaa mukaan. "Selitän tämän myöhemmin, jooko? Minua väsyttää."
   "Tulenko sinne?"



Sitä kysymystä en ollut odottanut. Mietin sitä hetken. Totta puhuen en olisi halunnut olla yksin nyt, mutta en kai minä nyt mitään lapsenvahtia tarvitsisi – varsinkaan pikkusiskostani.
   "Älä. Ei sinun tarvitse." Purin huultani. "Haluaisin vain nukkua... ja sen jälkeen minun pitää kai hoitaa asioita."
   "Mitä asioita?"
   "En... en ole ihan varma. Tai siis... no, haluaisitko, että tulen käymään?"
   "Tapaamaan Joannan?"
   "Joo, ja kissamummon."
   "Se sopii. Milloin haluaisit tulla?"
   "Sovitaan siitä huomenna. Ajattelin, että hoidan sitä ennen yhden jutun." Tavoittelin hymyä ääneeni. "Jos minulla on töitä siihen mennessä, niin sinun ei tarvitse hävetä minua niin kovasti."
   "En minä häpeä, Darryll..."
   "En ollut tosissani." Hymähdin. "Haluaisin oikeasti nukkua vähän aikaa, jooko? Soitan sinulle myöhemmin."
   "Se käy. Kauniita unia."
   "Heippa."



Kaaduin sänkyyn kiitollisena siitä, ettei Nora ollut jatkanut kuulusteluaan sen pidemmälle. Mietin, miten voisin ylipäätään selittää tämän kaiken Noralle. Jotenkinhan se täytyisi tehdä, mutta en halunnut aiheuttaa hänelle ylimääräistä huolta... en nyt, kun kaikki huoli oli poissa. Tai kun sen piti olla. En ollut varma, oliko niin sittenkään.



Ehdin maata sängyssä pitkän aikaa. Vasta juuri ennen nukahtamista se ajatus iski selkeänä tajuntaani.
   Gary oli kuollut. Poissa. Lopullisesti muualla. Kuollut.
   Silti tiesin, ettei pelko hellittäisi ihan saman tien, ja hiljaa mielessäni kiitin Briania siitä, minkä olin löytänyt hänen autonsa jalkatilasta ja sujauttanut takkini povitaskuun, kun hän tankkasi autoa.

En oppisi varmasti ikinä nukkumaan ilman asetta, mutta ei kai sillä ollut väliä. Pelko hellittäisi ajallaan, ensin päivällä ja lopulta yöllä, nyt kun viimeinkin tiesin, ettei Garyn kaltaista vaaraa ollut enää olemassa.