1.11 Ei tule ikävä

Metallinen kolahdus suorastaan kaikui asunnossani paiskatessani avainnipun pöydälle aggressiivisesti. Avainnippua seurasi väkisin päästä revitty naamio ja vuolas kirosanojen luettelo, jonka onnistuin latelemaan hengästyksestäni huolimatta.
   ”… helvetin mulkku…” ärisin itsekseni eteisessä ja jatkoin. ”Kusipää, saatanan pelkuri…”

Nojasin eteisen pöytään ja tasasin hengitystäni. Olin juossut useamman kilometrin lähes tauotta. Jalkalihakset huusivat hoosiannaa. Hiki virtasi otsallani, villapipo kutitti ja tajusin riisua sen pois vasta, kun pulssini oli normaalin tasolla ja hengenvetoni kulkivat rauhallisesti.



Olin vihainen, niin raivoissani, että paiskasin ohi kulkiessani toisen keittiön tuoleista kumoon. En voinut uskoa tätä. Näin ei voinut tapahtua. Ei Darryll ollut sellainen… Darryll ei jättäisi minua yksin sellaisessa tilanteessa, ei pettäisi lupaustaan ja pakenisi itse paikalta.
   Paitsi että hän näytti tehneen juuri äsken täsmälleen niin.



Saatanan jänishousu!
   Olimme suunnitelleet Darryllin kanssa niin paljon. Tehneet yhteistyötä. Selvinneet tiukoista paikoista yhteistyöllä… Minulla olisi pari erittäin hyvin valittua sanaa sille jätkälle sanottavanani…



Yritin soittaa hänelle. Hän ei vastannut. Mikä yllätys, kun kyseessä oli hänen kaltaisensa pelkuri.



Se ei silti estänyt minua lähettämästä hänelle tekstiviestiä.

***



Auto oli jätetty muutaman sadan metrin päähän keskelle pusikkoa. Ajo-ohjeet kaupungin laitamille antanut Gary ei ollut sanonut, miksi. Hän oli vain komentanut Darryllin ulos autosta ja seurannut itse perässä ohjeistaen miehen kävelemään suuntaan, johon halusi.



Darryll ei pistänyt vastaan. Eihän hän voinut. Aseen piippu painoi kivuliaasti hänen lapaluutaan ja Gary hänen takanaan komensi vauhdittamaan askelta. Darryll itse oli aseeton, hänen oma pistoolinsa oli jäänyt auton lattialle, jonne Gary oli käskenyt sen jättää.
   He tulivat jonkin rakennuksen pihaan. Darryll kurtisti kulmiaan.



Rakennus näytti jollain tapaa tutulta. Selvästi se oli autokorjaamo, sen Darryll näki heti, mutta ei hän ollut käynyt täällä ennen. Jokin rakennuksessa kuitenkin muistutti häntä jostain… jostakusta. Pian Darryll kiinnitti huomionsa siihen, minkä oli ehkä jo alitajuisesti huomannutkin.



Autokorjaamo Brown & Co.
   Brown. Brown. Brown. Nimi toisti itseään Darryllin päässä ja sai polvet veteliksi. Ei kai se Brown?



Darryllin epäilys muuttui piinaavaksi todellisuudeksi, kun Gary hänen takanaan hymähti.
   ”Näyttääkö tutulta, John?” mies kysyi. ”Odotat varmasti jälleennäkemistäsi hänen kanssaan yhtä paljon kuin minunkin kanssani. Pääovista sisään, ole hyvä.”
   Darryllilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. Hän käveli kuuliaisesti ovelle ja veti sen auki kavahtaen vaistomaisesti taaksepäin.



Ensimmäinen, mitä Darryll näki sisällä korjaamolla, oli koira. Suuri ja vihainen koira, joka murisi hänelle hampaat irvessä ja kuulosti niin ikään tutulta.
   ”Rauha, Felicia”, Gary kuului sanovan Darryllin takana vetäessään oven kiinni. Koira vaikeni, mutta katsoi Darryllia silti epäluuloisena eikä vaikuttanut haluavan päästää miestä sisälle.



Käyttäen hyväksi tilaisuuden viritellä jonkinlaista small talkia hänen ja Garyn välille – ja samalla rauhoitellen itseään – Darryll sanoi jotain värisevällä äänellä, pitäen katseensa koirassa.
   ”Si-sinulla on tuo siis yhä?” Darryll sanoi ja kavahti jälleen taakse Felician murahtaessa. ”Onpa se… kasvanut.”
   ”Sillä on nimikin”, Gary sanoi rauhallisesti Darryllin takana. ”Ota typerä naamarisi pois, niin Felicia saattaa päästää sinut peremmälle.”
   Darryll nielaisi.
   ”Mitä jos en halua peremmälle?”
   ”Älä leiki kanssani, John.” Garyn ääni oli kuiva. ”Tiedät hyvin, etten pidä turhista viivytyksistä.”
   Darryll totteli Garyn käskyä.



Kun Darryll oli antanut naamionsa Garylle, Gary kiskoi huoneen nurkasta tuolin ja komensi Darryllin istumaan. Tekemättä edes sanallista vastarintaa Darryll totteli, ja Gary käveli kohti sivuovea. Hetken ajan Darryll harkitsi pakenevansa nyt, kun Garyn silmä vältti, mutta oven eteen makoilemaan jääneen Felician olemassaolo oli tarpeeksi, jotta pakoyritykset jäivät ajatuksen tasolle.



Gary koputti oveen. Tai ei oikeastaan edes koputtanut, vaan löi sitä kerran rystysillään.
   ”Ed!” mies kutsui oven läpi. ”Meillä on vieraita, joten alahan tulla sieltä!”
   Darryll tuijotti Garyn selkää ja mietti edelleen pakovaihtoehtoja. Päähän tosin mahtui vain yksi asia: nimi, jota Gary oli äsken käyttänyt. Ed. Edward Brown.
   Kun ovi avautui, Darryll sai lopultakin varman tiedon asiasta.



Ed Brown seisoi Darryllin edessä kädet nyrkkiin puristuneina. Gary vilkaisi miehen oikeaa kättä ja puhui huvittuneella äänensävyllä.
   ”Mitä kädellesi on tapahtunut?”
   ”Koirasi puri”, Ed sanoi kireällä äänellä. ”Mutta sillä ei ole merkitystä, kunhan se pysyy nyt poissa tieltäni.”
   Ed harppoi kiivain askelin lähemmäs.



Yhdellä nopealla riuhtaisulla Ed kiskaisi Darryllin selälleen lattialle ja tarttui verisellä kädellään miehen korvalehteen. Ote sattui, ja Darryll veti terävästi henkeä kivun vuoksi, mutta onnistui hillitsemään tuskanäännähdyksensä.
   ”Anna minulle yksikin hyvä syy olla hakkaamatta sinua nyt siihen kuntoon, ettei äitisikään tunnista sinua”, Ed ärisi. ”Niin käy sinunlaisillesi ennemmin tai myöhemmin…”
   Gary rykäisi kauempana. Darryll saattoi kuulla hymyn hänen äänestään.
   ”Niin paljon kuin haluaisinkin nähdä sen tapahtuvan, Ed, minun täytyy kieltää se etuoikeus sinulta”, mies sanoi. ”Hän ei saa näyttää hakatulta palatessaan. Ei merkkiäkään siitä, että hän on käynyt luonamme, eihän?”
   Vastahakoisesti Ed irrotti otteensa ja vetäytyi kauemmas.



Darryll veti vapisten henkeä. Mies pälyili kahta edessään seisovaa tuttavaansa, entistä työnantajaansa ja entistä kollegaansa ja mietti Garyn sanoja. ’Hän ei saa näyttää hakatulta palatessaan.’
   ”Ette siis aio tappaa minua”, Darryll sanoi hiljaa. ”Sehän on sentään vähintäänkin positiivista. Saan varmaan sitten lähteä?”



Ivallinen hymy katosi Garyn kasvoilta. Mies ei pitänyt huumorista, ei tällaisesta huumorista.
   ”Sinä et ole välttämätön osa suunnitelmaani, John”, Gary ärähti. ”Jos käyt ärsyttämään minua liikaa, saatan hyvinkin tappaa sinut, joten sinuna pitäisin turpani kiinni niin kauan, kuin mitään ei kysytä. Ja mitä Edin toimintaan tulee, niin minä todella mielelläni antaisin hänen piestä sinut ja osallistuisin toki itsekin. Minä kun en ole unohtanut, eikä ole kukaan muukaan.”



Darryllin kohottautuessa istumaan lattialle Gary tuli lähemmäs, ja Darryll väisti miehen katsetta vaistomaisesti.
   ”Darryll Gray”, Gary lausui hiljaa. ”John Mooren uusi nimi… sinä siis pelkäsit petoksesi jälkeen minua – meitä – niin paljon, että vaihdoit nimesi ja muutit Anne Arboriin? Sattumalta samaan kaupunkiin, johon minä aioin koko ajan palata takaisin. Et tainnut odottaa jälleennäkemistä? Et sitä, että petoksesi jäljet seuraisivat sinua loppuun saakka?”
   ”Se oli vahinko”, Darryll sai sanottua hiljaa. ”En minä tahallani…”
   ”Vahinko”, Gary toisti kylmällä äänellä. ”Vahinko, jonka myötä me kaikki olimme joutua vankilaan. Sinun piti ajaa pakoautoa. Sinä pakenit ja jätit johtajasi ilman kyytiä, olkoonkin, että asianlaidan valjettua keksin itse tavan ratkaista ongelma. Sellaisesta toiminnasta saa maksaa, John. Ehkä raskaimman kautta.”



Suuttumus nosti päätään Darryllin sisällä ja työnsi pelon tieltään. Mies uskalsi viimein katsoa entistä pomoaan silmiin.
   ”Mitä ikinä aiotkin, se ei tule onnistumaan”, Darryll sihahti. ”Minulla oli rikostoveri tietullilla. Hän ei usko ikimaailmassa, että jätin hänet sinne. Hän epäilee jotain ja hän lähtee perääni. Hän löytää minut --”
   Darryllin puhe katkesi Garyn kylmään nauruun.
   ”Oletko aivan varma, John?” Gary kysyi. ”Muistanet antaneesi puhelimesi minulle? Siihen tuli muuan tekstiviesti matkan aikana. Yritettiin soittaakin. Haluatko, että luen viestin sinulle?”



Gary nousi. Hän kaivoi Darryllin puhelimen taskustaan hymyillen ja muutti sitten ilmeensä teeskennellyn myötätuntoiseksi.
   ”Viesti Adrianilta”, hän totesi, ja Darryll värähti. ”Adrian de Lucalta, oletan?”
   ”Mistä sinä --” Darryll aloitti, mutta Gary vaiensi hänet käden liikkeellä ja Darryll tajusi itsekin olla paljastamatta enempää hänen ja Adrianin välisestä ystävyydestä.
   ”Helvetin kusipää”, Gary luki viestiä ääneen ja virnisti. ”Anna olla viimeinen kerta, kun teet jotain tuollaista. Minä luotin sinuun. En luota enää. Jos sinulla ei ole antaa hiton hyvää selitystä toiminnallesi, niin meidän ei tarvitse enää tavata. Mulkku.”



Gary polvistui Darryllin eteen ja katsoi miestä suorastaan sadistinen hymy kasvoillaan. Darryll tunsi hikoilevansa.
   ”Voi voi”, Gary sanoi ivallisesti. ”Vaikuttaa siltä, että sinua pidetään ystäviesi joukossa juuri sellaisena petturina kuin oletkin. Eikä kukaan ole tulossa avuksesi. Ei kukaan.”
   Darryllin hengityksen rytmi kiihtyi. Mies yritti vielä jotain varsin epätoivoista.
   ”Tänne tulee asiakkaita aamulla, ette te voi pitää minua täällä...”
   ”Siihen on helppo ratkaisu”, Gary totesi vakavoituen. ”Erittäin helppo.”



Garyn rauhallinen ilme kylmäsi Darryllia. Mies puhui rennosti kuin puheenaiheena olisi ollut sää.
   ”Sinä et ole täällä enää aamulla”, mies sanoi hiljaa. ”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko suostut aamuun mennessä tekemään, kuten haluan, tai kuolet. Oletko perinteitten mies? Edillä on nimittäin täällä sementtiä ja merelle on vain pari kilometriä --”
   ”Mitä haluat minun tekevän?” Darryll keskeytti Garyn ennen kuin mies ehti jatkaa kylmäävää puhettaan pidemmälle. Gary hymyili jälleen.
   ”Minäpä kerron.”



Darryll kuunteli Garyn vaatimusta hetki hetkeltä huolestuneempi katse silmissään. Mitä pidemmälle tehtävänannossa päästiin, sitä epätoivoisemmaksi Darryll olonsa tunsi.
   Lupaukset siitä, että Gary olisi tarpeeksi voimakas suojellakseen Darryllia, voimakkaampi kuin kukaan muu tässä kaupungissa, kaikuivat Darryllin päässä. Samoin uhkaus siitä, että jos Darryll ei tottelisi, hän kokisi hukkumiskuoleman.
   Mutta silti…



Vaakakupissa toisella puolella oli Darryll ja Darryllin oma henki ja sitä uhkaava tuskallinen kuolema.
   Toisella puolella jonkun muun elämä, luultavasti yhtä tuskallinen hengenmenetys, hengenvaara Darryllille itselleen sekä hyvin suuri määrä moraaliseikkoja.
   Olisiko Darryllista siihen? Gary vaati vastausta. Päätös olisi tehtävä heti.



”Minä suostun.”
   Gary nyökkäsi hyväksyvästi. Hymy hänen kasvoillaan leveni, ja pian autokorjaamolla kaikui kylmä, pahaenteinen nauru. Ääni kuulosti piinaavalta Darryllin korvissa. Mitä hän olikaan mennyt lupaamaan?

***



Unissaan sitä saattoi unohtaa todellisen maailman huolet ja murheet. Tai ainakin yrittää. Tosiasiassa murehdin unissanikin niin paljon, että olin potkinut peiton pois päältäni ja nyt palelin puoliunessa sängylläni.



Yhtäkkinen ääni ravisteli minut puoliunesta täysin hereille. Kimeä ääni, jota olin jo kertaalleen luullut palohälyttimeksi. Hetken luulin niin nytkin, mutta pian tajusin, että ääni tuli puhelimesta. Kuka hitto minulle soitti tähän aikaan?



Poimittuani puhelimen lattialta oli pakko sytyttää lamppu sängyn vierestä ja nousta jaloilleen, että heräisin paremmin ja kuulostaisin jotakuinkin pirteältä. Vilkaisin puhelimen ruutua ja oletin jo näkeväni Darryllin nimen, sillä miehellä kun olisi minulle selitettävää… mutta ei, soittaja oli joku muu. Lucy. Mitä ihmettä? En edes harkinnut vastaamatta jättämistä.



”Haloo?”
   ”Adrian?”
   Lucyn ääni kuulosti pelottavalta. Epätoivoiselta. Melkein… itkuiselta.
   ”Lucy? Onko jotain sattunut?” kysyin heti ja sain varmistuksen epäilyilleni, kun Lucy kuului nyyhkäisevän. Nainen puhui hiljaa.
   ”En voi olla puhelimessa pitkään, Ray on suihkussa ja tulee pian”, Lucy sanoi värisevällä äänellä. ”Soitin vain… vain… lopettaakseni sen, minkä minä typeryyksissäni aloitin.”



Oli hiljaista. Saatoin kuulla Lucyn vapisevan hengityksen linjan toisesta päästä. Vasta pitkän ajan kuluttua sain sanottua jotain, vapisevalla äänellä itsekin.
   ”Mi-mitä tarkoitat?”
   ”Tiedät kyllä, Adrian”, Lucy kuiskasi. ”Me emme voi enää tavata. Emme nyt, kun… kun liian paljon on pelissä. Ei ole kyse enää vain minusta ja sinusta, eikä edes Raysta.”
   ”Voisitko olla yhtään tarkempi sanoissasi?” kysyin hermostuneena, ja Lucy vastasi heti.
   ”Olen raskaana. Odotan lasta.” Lucy kuului kokoavan itsensä ja puhui paljon tiukemmalla äänellä nyt. ”Ja siksi me emme voi enää tavata. Hyvästi, Adrian. Kaikkea hyvää sinulle.”

   Naksahdus ja tuuttaava ääni sen jälkeen kertoi puhelun päättymisestä.



Laskin puhelimen hitaasti korvaltani. Se tärisi kädessäni.
   Lucy. Raskaana. Ei voi tavata minua enää.
   Entä jos lapsi oli minun? Typerä ajatus, ei tietenkään ollut, Lucy sanoi käyttävänsä ehkäisypillereitä. Hän oli ehkä lopettanut ne viime tapaamisemme jälkeen ja tullut raskaaksi Raylle sitten tai… tai sitten hän oli ollut raskaana kaiken aikaa ja syönyt pillereitä ollessaan kanssani, koska ei tiennyt olevansa jo raskaana. Joka tapauksessa, lapsi ei olisi minun. Lucy ei olisi minun. Ei koskaan enää.



Suru oli sanaton, suunnaton, mahdoton kuvailla. Se, joka väitti, että miehet eivät itke, oli pahasti väärässä.
   Lucy oli ollut ainoa syyni palata Anne Arboriin. Hänen vuokseen olin jättänyt kaiken taakseni. Ilman häntä en olisi mitään. Joku ehkä saattaisi nimittää rakkauttani häntä kohtaan pakkomielteiseksikin, mutta en voinut itselleni mitään.
   Ehkä pitäisi voida.



Ehkä pitäisi voida ratkaista kaikki. Hävittää itsensä Lucyn elämästä, niin, ja Darryllin myös. Kadota olemasta. Kokonaan. Päätökseni kypsyi hitaasti, mutta varmasti.

***



Mies nimeltä Darryll Gray, John Moorenakin tunnettu, käveli tuttua käytävää pitkin kohti Adrianin asuntoa. Yö alkoi kääntyä aamun puolelle, mutta vielä oli hämärää. Darryll oli tullut tänne niin nopeasti kuin oli päässyt. Mies oli käynyt vain vaihtamassa vaatteet ja tasaamassa hetken hengitystään kotona.



Darryll koputti oveen. Vastausta ei kuulunut heti, joten hän koputti lujempaa. Adrian varmaankin nukkui. Ainakin mies oli luultavasti päässyt tietullilta kunnialla kotiin viestistään päätellen. Darryll potkaisi ovea voimalla ja huusi sen läpi.
   ”Adrian?”
   Ei vastausta. Darryll huokaisi syvään, Adrian taisi todellakin olla hänelle vihainen. Ja miksei olisi ollut? Garyn hänelle lukemasta tekstiviestistä päätellen hänen ystävänsä eli siinä uskossa, että Darryll oli vain hylännyt Adrianin tiukan paikan tullen ja pelastanut oman nahkansa.
   ”Adrian, haluaisin selittää.”
   Darryllilla ei tosin ollut hajuakaan, miten hän tämän selittäisi, mutta se olisi sen ajan murhe. Totuutta hän ei voisi kuitenkaan kertoa.



Darryll nojasi oveen ja yritti löytää oikeat sanat. Hänen olisi puhuttava Adrianin kanssa. Olisi pakko. Mies kieltäytyi ajattelemasta, että hänen tuli pysyä hyvissä väleissä Adrianiin tehtävän vuoksi, sen sijaan hän pyrki pitämään mielessään sen tosiasian, ettei halunnut menettää Adrianin kaltaista ystävää. Olkoonkin, että tehtävän myötä se saattaisi tapahtua kuitenkin, mutta… äh, hitot tästä, hän halusi puhua Adrianin kanssa nyt.
   ”Älä pakota minua murtamaan oveasi”, Darryll lopulta ärähti. ”Tiedät, että tekisin sen kyllä.”
   Ei vieläkään vastausta. Darryll iski rystysensä oveen ja muutti taktiikkaansa.
   ”Adrian, ole kiltti!”
   Askelia.



Darryll joutui väistymään, kun ovi kiskaistiin aggressiivisesti auki ja Adrian astui ulos asunnosta reppu selässään. Adrian vilkaisi Darryllia lyhyesti ja kiskaisi sitten oven kiinni perässään mitään sanomatta.
   ”Adrian?” Darryll sanoi varovasti saamatta minkäänlaista vastausta.



Adrian kääntyi ja lähti harppomaan kohti portaita reppu olallaan roikkuen. Darryll jäi tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä.
   ”Mihin olet menossa?” Darryll kysyi, ja yllättäen Adrian vastasi yhdellä lyhyellä sanalla.
   ”Pois.”
   ”Miksi?” Darryll harppoi Adrianin perään. ”Adrian, miksi, minne ja kuinka pitkäksi aikaa?”



Reppu rojahti lattialle kolahtaen, kun Adrian käännähti kohti Darryllia. Liike oli niin nopea, että Darryll pelästyi jo sitäkin. Myös Adrianin häneen luoma katse sai Darryllin kavahtamaan taaksepäin.



”Miksi?” Adrian toisti, ja Darryll kohotti kätensä rauhoitellakseen miestä. Toinen ei kuitenkaan pysähtynyt kuuntelemaan, vaan jatkoi puhettaan äänenvoimakkuus sana sanalta kohoten. ”Olisiko vaikka siksi, etten ole löytänyt tästä kaupungista mitään? En mitään muuta kuin petollisen naikkosen ja vielä petollisemman miehen, jota hetken ajan kutsuin ystäväkseni? Miehen, joka kyllä mielellään on puolellani niin kauan, kuin asiat sujuvat hyvin – mutta sitten kun tuleekin ongelmia, hän on valmis jättämään minut selviämään niiden kanssa yksin?!”



Adrian vaikeni hetkeksi vetääkseen henkeä. Darryll saattoi nähdä hänen rintakehänsä kohoilevan kiivaana raivosta.
   ”Ad--” Darryll aloitti, mutta Adrian jatkoi yhä.
   ”Se taas, minne minä olen menossa, ei kuulu sinulle pätkääkään!” mies huusi ja joku naapuri hakkasi jo seinää. ”Ei myöskään se, kuinka pitkäksi aikaa, mutta kerrottakoon nyt, että loppuelämä on oikein hyvä ajan määre!”



Adrian poimi reppunsa käytävän lattialta. Mies kääntyi vielä kerran Darryllin puoleen.
   ”Yksi asia on varma”, mies sihahti raivosta vääntyneiden huultensa välistä. ”Nimittäin se, ettei sinua tule ikävä. Ei todellakaan.”
   Adrian käänsi selkänsä Darryllille ja lähti kävelemään poispäin.



Darryll ei halunnut luovuttaa näin helposti. Eihän hän voinut. Mies harppoi Adrianin perässä ja yritti pysäyttää miehen.
   ”Pysähdy”, Darryll pyysi. ”Anna minun selittää --”
   ”Irti minusta”, Adrian ärähti tuntiessaan Darryllin koskettavan käsivarttaan.
   ”Sinä et edes yritä kuunnella!”
   ”En niin.”



Taksi odotti pihalla. Darryll yritti kaikkensa. Maanitella, anella, uhkailla.
   ”Adrian, kuuntele!”
   Kaikki miehen sanat kaikuivat kuuroille korville. Adrian astui taksiin, veti oven kiinni Darryllin nenän edestä ja lukitsi sen.



”Adrian!”
   Ensimmäiset metrit Darryll juoksi liikkuvan taksin perässä. Vain ensimmäiset. Lopulta hän pysähtyi.



”Sinä et ymmärrä…”
   Ne olivat viimeiset sanat, joilla Darryll yritti käännyttää ystävänsä. Sanat, jotka lausuttiin hiljaa valkenevaan aamuun, niin hiljaa, ettei Adrian voinut niitä enää mitenkään kuulla.



Miten tehtävän nyt kävisi?
   Miten sopimuksen kävisi?
   Miten hänen kävisi?
   Ja näkisikö hän ystäväänsä enää koskaan?

***



vähän myöhemmin samana päivänä

Keskuspuiston portti oli jylhä ja jotenkin kutsuvan näköinen. Siivekkäät hevoset sen molemmin puolin toivottivat tulijan tervetulleeksi. Taksikuski käänsi rattia ja ohjasi auton antamaani osoitteeseen edes yrittämättä enää vääntää minkäänlaista small talkia.



Maksoin kuskille ja jäin katsomaan mitäänsanomattoman betonilaatikkotalon alaovea. En tiennyt, oliko osoite enää oikea. Mitä jos hän oli muuttanut? Tai mitä jos hän ei halunnut enää nähdä minua?
No, siinä tapauksessa nukkuisin kai puistossa. Mutta tämä kortti oli katsottava ensin.



Porraskäytävässä haisi palaneelle. Joku oli kai polttanut ruoan pohjaan jossain asunnossa. Tuttu ovi vasemmalla puolella veti minua puoleensa.



Päästyäni oven luo jouduin hetken keräämään rohkeutta. Mitä oikein sanoisin hänelle? ”Hei taas, tulin tervehtimään ja haluaisin jäädä luoksesi yöksi, koska sössin asiat eikä minulla ole muuta paikkaa mihin mennä”? Kuulosti hiton hyvältä. Saman tien voisin pudottautua polvilleni maahan ja anella kädet ristissä.
   Huokaisten koputin oveen. Ei tässä auttanut muu kuin yrittää.



Ovi avautui. En saanut mitään sanottua. Hän sai, aivan kuin olisi odottanut näkevänsä minut.
   ”Tuhlaajapojan paluu”, hän hymähti ja viittoili minut peremmälle.

***

Irviksen kommentteja:
Mitäs tästä sanoisi. Ei mulla kai just nyt mitään kummempaa sanottavaa ole. Pari kysymystä ehkä, taas sellaisia joihin ei ole pakko vastata (eikä ole pakko vastata kaikkiin jos vastaa yhteen):

1. Gary Mitchell antoi Darryll Graylle tehtävän. Mitä tuo tehtävä pitää sisällään?

2. Mihin Adrian matkusti taksilla? Tunnistitteko kaupungin kuvista?

3. Palaako Adrian enää Anne Arboriin? Tapaako hän enää Lucya?

4. Kuka Adriania tervehti viimeisessä kuvassa? Nimeä ei tarvitse tietää, mutta veikkauksia: mies, nainen, millainen henkilö ja millainen hänen suhteensa Adrianiin on? Millainen hänen roolinsa tarinassa tulee olemaan?