1.24 Rakkaudesta, rahasta ja rajattomasta vihasta

Auringon ei pitänyt paistaa tänään.
Uutta aamua ei pitänyt tulla... mitään ei pitänyt olla.
Viimeinen palvelus oli tehty, viimeiset viinit juotu.



Minä hävisin. Pois. Kokonaan.
Isoäidin kasvimaa jäi vielä kitkemättä.



Minulla on krapula.
Miksi?



Valo sattui silmiin. Jalkoja särki. Joku oli ripustanut hikisen paitani kuivumaan, mutta unohtanut ottaa minut pois sen sisältä. Oksetti, ja asennon vaihtaminen aiheutti kummallisen, kilisevän äänen.
   "No mutta huomenta."
   Ääni oli niin tuttu, että puhujan kasvot välähtivät mielessäni ilman niitä esittelevää ajatusta.



Mark oli saanut turpaansa jo jonkin aikaa sitten. Veri oli kuivunut hänen kasvoilleen paksuksi sotamaalaukseksi, joka hilseili iholta vaatteille ivallisen hymyn irrottamana. Hänen äänensä oli tukkoinen, mutta siitä kuuli peitellyn raivon vaivatta.
   "Jos jokin minua tässä lohduttaa, niin se, että olemme molemmat samassa kusessa", hän tokaisi. "Sinä kaiketi kuvittelit saaneesi jotain etuoikeuksia veljeltäni. Kiva nähdä tuo pettymys ja kusetetuksi tulemisen tunne naamallasi."
   En ymmärtänyt yhtään mitään. Viinin ja huumeiden syytä, toivottavasti. Koetin vaihtaa asentoa, mutta yritystä seurasi vain kolkko kilinä. Jostain syystä se toi mieleeni lämpöpatterit lakkautetuissa tehtaissa ja liian ahtaan kauluspaidan.



Voi vittu.
   Ensimmäinen ajatukseni oli se, etten olisi halunnut olla enää näkemässä käsiäni seinään kahlittuina. Rehellisesti sanottuna en olisi halunnut nähdä enää yhtään mitään. Gary olisi voinut edes päästää minut päiviltäni saman tien, kaikki olisi ollut paljon helpompaa niin.
   "Kivaa, vai mitä?" Mark naljaili. "Sen siitä saa, kun lyöttäytyy porukoihin, joihin ei todellakaan ole pikkurikollisilla mitään asiaa. Kuvittelitko olevasi jotain isoakin?"



Sain tehdä työtä pitääkseni oksennuksen sisälläni. Kylmä hiki virtasi käsivarsiani pitkin paitani sisälle. Sain silti sanottua jotain takaisin Markille.
   "Suurta puhetta kaverilta, joka ei ole yhtään sen paremmassa jamassa."
   "No, minä en sentään ole tässä puhdasta tyhmyyttäni. Minä sentään olisin arvannut, ettei veljeni kanssa kannata tehdä yhteistyötä..."
   "Turpa kiinni, Mark. Sinulla ei vaikuta olevan pienintäkään aavistusta siitä, miten tähän on päädytty."
   "Sinullako on?"
   "Haista sinä –!"
   "Älä riehu, poju. Koira suuttuu."



Mark oli oikeassa, kerrankin. Se hullu susikoira torkkui oven edessä. Jos en väärin nähnyt, sen rintakarvoissa oli veripisaroita, ja ne taisivat selittää ainakin osan Markin haavojen alkuperästä.
   "Onko täällä muita?" kysyin Markilta, joka hymähti.
   "Senhän sinä haluaisit tietää."
   "Älä ole mulkku."
   "Miten sinun auttamisesi auttaa minua, kun molemmat olemme liikuntakyvyttömiä?"
   En jaksanut edes yrittää takoa Markin päähän järkeä. Jostain kuului ääntä.



Tömähdykset katossa kertoivat sen, että talo oli kaksikerroksinen ja että yläkerrassa oli joku. Talosta kuului myös matalaa puhetta, naisen naurua ja korkokenkien kopinaa. Matalammat tömäykset kielivät jonkun kävelevän ilman korkokenkiä, ja yksi vilkaisu Markin kasvoihin riitti kertomaan, kuka yläkerrassa liikkui ja mihin suuntaan.



Kierreportaiden kolahdukset riisuivat itsevarmuuden Markin kasvoilta. Hän ei peitellyt pelkoaan, eikä siinä olisi mitään järkeäkään enää ollut. Me molemmat tiesimme, ettemme olleet täällä huviksemme, vaan jonkun toisen huviksi.



Gary pysähtyi ensin minun eteeni. Hän antoi katseensa liukua päästä varpaisiini ja takaisin kiirettä pitämättä. Oliko hänen katseensa aina ollut noin toispuolinen? En ollut koskaan katsonut hänen silmiinsä kovinkaan pitkään, mutta nyt näin selkeästi, ettei hänen vasen silmänsä liikkunut oikean tahdissa. Kaikkeen sitä kiinnitti huomiota, kun pelotti.
   "Kiitos", Gary viimein lausui ja hymyili. "Sain mitä halusin, ja paljon nopeammalla aikataululla kuin uskalsin sinulta edes toivoa."



Viha ei yltänyt pelon yli, mutta silti se tärisytti ääntäni nyt enemmän kuin pelko.
   "Lupasit, että se olisi viimeinen keikka. Ettet pyydä enää sen jälkeen mitään."
   Gary hymähti.
   "Enhän minä pyydäkään. Ei sinun mielipidettäsi enää tarvitse kysellä." Hän kallisti päätään ja jatkoi pehmeämmällä äänellä, kuin puhuisi lapselle. "Jos sinulta kysyttäisiin, et varmaan haluaisi olla siinä. Minä kuitenkin haluan, että pysyt poissa tieltäni. Estettähän minun tahdolleni ja määräysvallalleni ei ole, sillä nyt, kun työsuhteesi on ohi, minulla ei ole sinulle tai uskollisuudellesi enää mitään käyttöä."



Gary kääntyi ympäri veljeään kohti. Mark laski katseensa lattiaan, mutta veljeksistä vanhempi ei antanut sen häiritä.
   "Tulin vain kertomaan, että olit väärässä", Gary sanoi. "Väitit, ettei hän halua lähteä mukaani, ja muistaakseni halusit lyödä ihan vetoakin. Hän nauroi, kun kuuli sen, rakas veliseni. Me lähdemme heti, kun autonkuljettajani saapuu."
   Mark ei hievahtanutkaan. En ollut varma, hengittikö hän edes. Gary jatkoi.
   "Neuvoni sinulle on: älä lähde kilpailemaan ensin syntyneen kanssa älynlahjoista, äläkä luule, että puolisokeanakaan en enää näkisi kokonaisuuksia. Olit vuosikaudet minun vastuullani. Minä toin ruokaa ja rahaa meille molemmille, kun isä ei siihen enää kyennyt. Sinäkö kuvittelet, että olet meistä se fiksumpi, kun sinun ei tarvinnut koskaan tehdä mitään elämäsi eteen? Ihminen, joka saa kaiken eteensä syntymäoikeutena, ei opi selviytymään viekkaampiensa joukossa. Harmi, ettet koskaan tajunnut sitä, sillä nyt alkaa olla liian myöhäistä anella armoa. Teistä kumpikaan ei ole täällä puolta tuntia pidempään, enkä nyt puhu ainoastaan tässä talossa olemisesta."
   Koiran liikehdintä rikkoi hiljaisuuden. Kun Gary kääntyi, kuulin Markin vetävän syvään ja katkonaisesti henkeä.



Lähtiessään Gary kohotti katseensa ylös.
   "John!" hän huusi yläkertaan. "Ruoki Felicia!"
   John. Missä olin kuullut sen nimen aiemmin? John... Darryll.

   Darryll oli täällä. Elossa. Ehkä. Toivottavasti. Luultavasti. Ellei Garyn mainitsema nimi ollut taas joku sairas kusetus.

Heti, kun Gary oli kadonnut portaisiin, käytin tilaisuuden hyväkseni.
   "Mark", sihahdin edessäni hiljaa vapisevalle miehelle. "Mark, kuuletko sinä? Keitä muita täällä on? Minkä näköisiä?" Miltä Darryll näytti? "Ketään... tatuoitua, pitkähiuksista, blondia?"
   Ei vastausta. Portaista kuului taas ääntä, mutta tulija oli minulle pettymys.



Julia oli siinä viekkaine hymyineen ja huomattavasti parempivointisena kuin minä. Hän oli juonut vähemmän. Muistaakseni. Ei, en minä tiennyt, ja kohta varmaan oksentaisin Julian paidalle.
   "Sori, poju", hän sanoi tyynesti. "Tämä on bisnestä, ei mitään henkilökohtaista."
   En vastannut mitään. Huomasin, ettei Mark osoittanut mitään kiinnostusta Juliaa kohtaan eikä Juliakaan edes katsonut Markiin päin. Lisäksi huomasin, että portaisiin astui jälleen uusi ihminen, ja tällä kertaa se oli joku sellainen, jota olin kaivannut jo ihan tarpeeksi kauan.



Julia jatkoi selittelyjään. Sanoi jotain siitä, miten kovassa maailmassa diilit pitävät niin kauan kuin niistä on hyötyä. Yritin tavoitella jotakin pussukkaa kanniskelevan Darryllin katsetta Julian ohi. Mies vaikutti olevan ainakin fyysisesti kunnossa, mutta oliko se sittenkään hyvä asia? Hän vältteli katsettani tarkoituksella, enkä tiennyt syytä sille.



Julia lähti pois hyvästelemättä. Darryll ei edelleenkään osoittanut mitään merkkejä siitä, että haluaisi puhua minulle. Yritin silti.
   "Darryll?"
   Koiranruokapussi melkein putosi hänen käsistään, mutta katsekontaktia en vieläkään saanut. Felicia alkoi ahmia kuppiaan tyhjäksi.



Kun Darryll käänsi minulle selkänsä, ainoa ajatus päässäni oli se, ettei tämä voisi näin päättyä. Tähän asti olin vain ajelehtinut eteenpäin ilman syytä välittää mistään, vähiten itsestäni. Darryll oli kuitenkin ihminen, jolle en halunnut jättää sellaista mielikuvaa, etten olisi hänestäkään välittänyt. Hän oli sentään yrittänyt kaikkensa, ja itse olin vain sössinyt kaiken hänen jälkeensä. En lähtisi täältä missään muodossa, elossa, ruumiina, savuna ilmassa tai vaikka happoon liuotettuna, sanomatta hänelle mitään.
   "Älä mene."
   Ainakin hän pysähtyi.



Jotain olisi varmaan pitänyt osata sanoa, jotain rohkaisevaa tai edes hyvittävää. Jotain, mitä voisi pitää viimeisinä sanoina, jos emme enää näkisi toisiamme.
   Minua ei vain oltu koskaan liiallisilla puheenlahjoilla siunattu, eikä hänellä ollut aikaa jäädä odottamaan tyhjiä sanojani.



Ennen lähtöään Darryll heitti lattialle jotakin. En ollut täysin varma, mitä se oli, mutta minusta ne näyttivät ruuveilta.
   Miksi Darryll heittelisi ruuveja lattialle? Miksi hänellä olisi ruuveja ylipäätään taskussaan?



Darryll ei ollut tyhmä. Minä olin, koska en tajunnut, mitä hän yritti viestittää. Mitä tekisin ruuveilla, kun ne olivat monen metrin päässä lattialla ja minä kiinni seinässä?
   Ruuveilla kiinni seinässä...



Jokuhan nekin kahleet oli seinään ruuvannut. Gary tuskin olisi vaivautunut tekemään sitä alusta loppuun saakka itse: hän olisi vain tarkistanut työn jäljen ulkoapäin ja jättänyt raskaammat työt palkollisilleen. Ja jos Darryllilla oli ruuveja taskussa, hän oli varmaan tarvinnut sellaisia johonkin Garyn käskystä.
   Nykäisin käsiäni ensin varovasti, sitten kovemmin. Kiinnitykset eivät liikkuneet mihinkään suuntaan, mutta jos Darryll oli jättänyt niihin jonkinlaisen takaportin, se ei voisi muutenkaan olla kovin helposti löydettävissä. En halunnut edes ajatella, mitä Gary olisi tehnyt Darryllille, jos olisi sattunut huomaamaan, että kiinnitysten kanssa olisi temppuiltu.
   "Mitä vittua sinä teet?"



Mark katseli ärsyyntyneenä riuhtomistani.
   "Lopeta", hän ärähti. "Koira hermostuu."
   "Sittenpä hermostuu. Järjestän itseni vapaaksi."
   "Rautakahleista? Miten?"
   "Ei ole sinun asiasi. Turpa kiinni, yritän ajatella."
   "Mitäpä meinasit tehdä vapautumisesi jälkeen? Koira saattaa suuttua siitä. Jos et huomannut, se vahtii meitä."
   "Se vahtii ulko-ovea. En ole menossa sinne päin."
   Mark vaikeni, luultavasti hämmennystään.



Valhehan se oli: en todellakaan tiennyt, vahtiko Felicia ovea, meitä vai jotain muuta, tai miten vahtikoiran psyyke tai kyky hahmottaa saatujen käskyjen ulottuvuuksia toimi. Ainoa tapa selvittää olisi kokeilla, suuttuisiko rakki liikkumisestani ja toivoa parasta. Siis jos olin ylipäätään oikeilla jäljillä ja Darryll oli yrittänyt vihjata minulle, etteivät ketjut olleet turhan tiukasti kiinni seinässä. Se minulle oli jo selvää, että kahleisiin itseensä ei tarvittu avaimia: jos saisin edes toisen käteni irti, voisin vain napsauttaa kahleet auki ja pääsisin niistä eroon.
   Ranteisiin sattui. Oksetti, päätä särki, kaikki se oli pakko vain niellä ja kestää. Mark kiemurteli hermostuneena tuolillaan. Kilinä raastoi korvia.
   Naps.



Oikeanpuoleisen ketjun kiinnikkeen mukana lattialle putosi muovinen nippuside. En tiennyt, miten se oli viritetty seinän sisään, mutta pääasia, ettei kaikki kiinnityksissä käytetty materiaali ollut metallia. Jalkani vapisivat, ja hädin tuskin pysyin pystyssä ilman kahleiden molemminpuolista tukea.
   En osannut lukea Markin ilmettä: joko hän oli pelästynyt, yllättynyt, iloinen tai shokissa tai niitä kaikkia. Vaikka olisinhan minäkin hämmentynyt, jos olisin juuri nähnyt jonkun kiskovan rautaa irti seinästä paljain käsin ja vielä onnistuvan siinä.
   "Varo sitä koiraa", Mark sihahti.



Olin ollut oikeassa: Felicia torkkui ruokakuppinsa äärellä eikä vaikuttanut kiinnostuneelta minusta. Kahleet loksahtivat auki, ja laskin ne lattialle niin hiljaa kuin kykenin. Muistoksi niistä jäi sykkivä nivelsärky.
   Olisin halunnut vetää henkeä tai laatia jonkinlaisen suunnitelman, mutta siihen ei ollut aikaa. Gary oli puhunut puolesta tunnista, enkä aikonut jäädä katsomaan, mitä sen jälkeen tapahtuisi.



Kuulin Markin huohottavan hätääntyneenä, kun kävelin hänen ohitseen.
   "Et kai jätä minua tänne?"
   En vastannut. Olisin jatkanut matkaani pysähtymättä, mutta Markin sanat estivät sen.
   "Jos jätät minut, huudan niin kovaa, että hän varmasti kuulee. Sinä et lähde täältä ilman minua."
   Käännyin hitaasti häntä kohti.



Tukahdutin haluni nostaa hylätyt ostoskärryt lattialta ja läimäistä Markia niillä naamaan.
   "En ole lähdössä minnekään", sanoin hitaasti ja selkeästi. "En ilman Darryllia."
   "Saatanan homot... jos nyt menet hakemaan poikaystävääsi, ilmiannan sinut heti."
   "Sinä pidät turpasi kiinni. Tulen takaisin heti, kun olen löytänyt hänet. Jos huudat, sinulla ei ole enää sitäkään toivoa."
   Markin vaitonaisuus riitti minulle lupaukseksi.



Portaat kitisivät parilla askelmalla vähän liian kovaa. Homeen haju voimistui yläkerrassa. Darryllin ääntä ei kuulunut, mutta Garyn onton muminan kuulin jostain, jonkin seinän tai oven toiselta puolen. Kukaan ei vastannut siihen puheeseen. Siitä ja äänenpainosta päätellen Gary puhui puhelimessa.



Käytävässä oli yksi suljettu ovi ja yksi puoliksi saranoiltaan roikkuva ovi. Puhe kuului suljetun oven takaa, joten sinne ei voisi mennä, ainakaan ilman aseita. Rojua oli joka paikassa: rikkinäisiä huonekaluja, särkyneitä pulloja, neuloja ja ruiskuja sekä nuotioiden jäänteitä. Askeleitaan olisi pakko varoa. Viimeinen, mitä tässä kaivattiin, oli se, että kompastuisin johonkin jalattomaan tuolinraatoon lattialla ja kiroaisin kovaan ääneen.



Puolikiinnitetty ovi narahti, kun työnsin sen auki. Mumina käytävän toisella puolen ei vaiennut. Käytävästä pääsi eteenpäin, mutta en voisi tietää, mitä edessäpäin olisi tai missä Darryll oli. Rojukasoista voisi yrittää kaivella jotakin kättä pidempää, hätätapauksessa vaikka laudankappaleen tai särkyneen olutpullon.



Olin kumartumaisillani poltettujen laudankappaleiden puoleen, kun ovi avautui käytävässä. Tartuin ensimmäiseen lautaan edessäni ja yritin kiskaista sen itselleni aseeksi, kun vielä ehdin.
   Lauta oli liian raskas kannettavaksi, ja kun se lipesi käsistäni, se rysähti takaisin nuotioon ääniä säästelemättä. Ase jäi saamatta, mutta huomiota olin kyllä saanut: kolkko nakse kertoi Garyn käsittelevän pistoolia ja harppovan lähemmäs.



Ei kai kukaan siinä tilanteessa ajattele järkevästi. Minä en ole siinäkään suhteessa poikkeus.
   Vaihtoehtoja oli kaksi: taistele tai pakene, ja minä valitsin niistä jälkimmäisen, vaikkei minulla ollut mitään järkevää pakopaikkaa.



Ensimmäinen laukaus lävisti käytävän päätyseinän. Felicia haukkui alakerrassa.
   Toinen laukaus lohkaisi mennessään palan seuraavan huoneen ovenkarmista, ja ajattelin, että tässä tilanteessa oli oltu joskus aiemminkin, vieläpä saman ihmisen kanssa.



Siinä huoneessa oli vielä enemmän romua ja roskaa. Kompuroin eteenpäin, melkein kaaduin. Yksi ovi oli jollakin seinustalla, mutta paniikki sotki suuntavaistoni. Heittäydyin rikkinäisen lipaston yli ensimmäiseen piiloon, johon tiesin varmasti ehtiväni, enkä ajatellut, että sitten olisin nurkassa enkä pääsisi enää pois.



Pelkäsin ihan saatanasti. Pelkäsin veren kohinaa korvissani ja sydäntä, jonka jokainen lyönti teki kipeää. Pelkäsin hikeä, joka tippui lattialle ja piti liian kovaa ääntä. Pelkäsin hengittämistä ja sen loppumista.
   Olisiko nyt aika rukoilla?



Gary tiesi, että olin siellä. Hän ei ollut kuullut oven avautuvan missään.
   "Yksi huone, Adrian", hän sanoi teeskennellyn pehmeällä äänellä, mutta kuulin silti ärtyneen jännityksen hänen puheestaan. "En jaksaisi leikkiä mitään piiloleikkiä sinun kanssasi, en enää. Jos luulit, että voit harhauttaa minua samalla jekulla kuin viimeksi, sinulla on omituinen käsitys ihmisen taipumuksesta oppia toistojen kautta."
   Felicia haukahti taas alakerrassa. Odottiko se isännältään lupaa tulla yläkertaan? En tiennyt, mutta ainakin koiran ääni vaikutti inspiroivan Garya.
   "Felicia on nopea etsimään. Sääli, että se ehti jo syödä."
   Mihin Gary sillä viittasi?



Mitään ääntä ei kuulunut. Tiesin Garyn pysähtyneen, ja näin mielessäni, kuinka hän pälyili ympärilleen ja etsi pientäkin liikettä huoneesta. Varmasti hän myös kuunteli. Pienikin rasahdus tietäisi laukausta.
   Jossain aukesi ovi.



Se, mitä seuraavaksi tapahtui, ylitti päättelykykyni ja järkeni rajat.
   Oven avautumisen jälkeen kuului nimittäin käsiaseen laukaus, sen jälkeen korahdus, lopuksi mätkähdys.



Sen jälkeen oli tyyntä ja hiljaista, eikä minulla ollut enää hajuakaan siitä, mitä huoneessa tapahtui.
  Tai mitä tapahtuisi seuraavaksi, tai kuka meistä selviäisi... jos kukaan.

* * *

theron kommentteja:

Terveisiä yli kymmentuntisen työpäivän tuoksinasta :D Just nyt mulla ei oikein kulje ajatus, mutta yritän raapustella tähän jotain elonmerkkejä itsestäni. Olen siis saapunut kesätyöpaikkakunnalle, ja sehän siis tarkoittaa sitä, että mulla ei ole mahdollisuutta työstää uutta osaa ennen elokuuta. Julkaisen kesän ajan noin joka toinen viikko yhden varastossa valmiiksi kirjoitettuna makaavan osan, ja lisäksi teen pari ekstraa, ainakin kysymyspostauksen ja spin-offin. Ekstratoiveita ja kysymyspostauksen kysymyksiä saa muuten edelleen lähettää! Niitä vastaanotetaan tänne, kunnes toisin ilmoitan. Luultavasti pääsen kirjoittelemaan ekstroja vasta heinäkuun puolella, joten älkää olko huolissanne siitä, että kysymysten lähettämisellä tai ekstratoiveilla olisi hirveä kiire juuri nyt.

Muistaakseni tän osan kohdalla olin jotenkin tosi pettynyt siihen, etten tavoittanut osaan sellaista tunnelmaa ja soljuvuutta kuin olin etukäteen ajatellut. Nyt jälkeenpäin lukiessani en oikein tiedä, mitä olin sillä itselleni antamallani kritiikillä tarkoittanut. Siis onhan tässä osassa omat heikkoutensa, mutta en löydä tästä niitä puutteita, joista itseäni moitin maaliskuussa, kun tämän osan kirjoitin. Mitä te tykkäsitte?

Kysymyksiä kommentointia helpottamaan:

1. Löytyykö Darryll vielä?

2. Ja tärkein kysymys osan lopusta: Kuka ampui, keneen osui, vai osuiko keneenkään?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.