1.25 Kunnes kuolema meidät erottaa

Kysymyspostaukseen ehtii vielä kommentoida, mutta nyt alkaa olla viimeiset hetket siihen hommaan! Alan tämän viikon aikana luonnostella vastauksia kysymyksiin. Ekstroja saa toki ehdottaa vielä vastauspostauksen julkaisun jälkeenkin.

♫

Mitään ei kuulunut. Ei hengitystä, ei askelia, ei liikehdintää. Oma sykkeeni hakkasi korvissani. En uskaltanut liikkua, mutta tulisin hulluksi, jos en saisi tietää, mitä äsken oli tapahtunut.

Vähitellen alkoi kuulua katkonaista hengistystä. Vaatteiden kahinaa... puhetta. Hiljaisia kuiskauksia, joista vain osasta sain selvää, mutta joista tunnistin kyllä puhujan.
   "... ei pitänyt olla siellä", Gary kuiskasi jollekulle. "Et sanonut... en tiennyt. En nähnyt.... en sillä silmällä... luulin sinua..."



"... en voinut tietää, käsitäthän sinä sen?"
   Sekoaisin, jos jäisin tänne. Minun olisi pakko katsoa, mitä täällä tapahtui.



Jos minulla olikin ollut joku arvaus siitä, kuka oli avannut oven, kuka oli vetänyt liipaisimesta ja kehen luoti oli osunut, en olisi arvannut mitään tällaista. Luoti, joka oli suunnattu minulle, oli osunut ainoaan ihmiseen, jota Gary ei halunnut satuttaa.
   Pakotin itseni riistämään katseeni Garysta ja Juliasta. Jos jäisin tähän tuijottamaan, jähmettymiseni veisi minulta muutaman arvokkaan sekunnin, jotka voisin käyttää paremminkin.



Pakotie kutsui minua. Olisin voinut juosta, olisin saattanut ehtiä jopa portaisiin asti ennen kuin Gary kykenisi toimimaan.
   Toisaalta en ollut vielä löytänyt Darryllia. En voisi lähteä. Voisinko hyökätä Garyn kimppuun nyt, kun mies oli toimintakyvytön?
   En ehtinyt päättää ennen iskua.



Lattialle kolahtanut esine kuulosti pullolta, mutta särkymisen ääntä ei kuulunut. Polte poskessani kertoi sen olleen jo valmiiksi rikki, kun se oli osunut ohimooni.
   Tahmea lattia haisi oksennukselle. Yritin liikkua, ryömiä edes johonkin suuntaan. Gary potkaisi minut ympäri.



Se nakse ei koskaan kuulostanut hyvältä, ei ainakaan aseen tälle puolelle jääneen näkökulmasta. Garyn käsi vapisi. Vakaata tähtäystä ei tarvittaisi, Gary tyhjentäisi lippaan otsaani, eikä osumatarkkuudella olisi lopputuloksen kannalta enää mitään väliä.



Miksei hän ampunut jo?
   Pitikö minun sanoa jotain?
   Mikä tässä kesti?!
   Varmistin naksahti takaisin päälle, ja hitaasti hän laski aseensa.



Luulin nähneeni Garyn vihaisena joskus aiemminkin, mutta pieni ärtymys ei ollut mitään sen rinnalla, mitä hän nyt yritti peittää katseessaan. Hän avasi suunsa ja joutui vetämään pari kertaa syvään henkeä ennen kuin puhui.
   "Sille, joka kärsii, kuolema on helpoin tie ulos." Kolmas hengenveto. "Jonain päivänä anelet polvillasi, että olisin auttanut sinua siinä."
  Gary veti jälleen henkeä. Hänen äänensä vapisi, sanat olivat katkonaisia ja niistä oli hankala saada selvää.
   "Suurin kärsimys tässä maailmassa on tieto siitä, että joutuu elämään loppuelämänsä ilman ihmistä, josta eniten välitti. Muista se. Muista se joka ikinen päivä, kun heräät, ja muistuta sen jälkeen itseäsi siitä, että minulla on ihan helvetin pitkä muisti."



Sen jälkeen hän lähti. Seurasin hänen loittonevaa varjoaan käytävässä. Joku tööttäsi ulkona, ja mielessäni kävi autonkuljettaja, jonka Gary oli maininnut. Garyn askelten ääni kiihtyi, portaat kolisivat.



En liikkunut mihinkään vielä silloinkaan, kun kuulin Felician haukahtavan tervehdyksen isännälleen alhaalla. Markin paniikinomainen huuto sai minut puristamaan silmäni kiinni, hänet vaientava laukaus aiheutti kehoni tahattoman vavahduksen. Ovi avautui ja sulkeutui. Auton moottori ärjäisi, renkaat vinkuivat asvaltilla.
   Joidenkin osalta kaikki oli jo ohi.



Hiljaisuus puristi taloa kasaan. Homeen haju tunkeutui sieraimiini voimakkaammin kuin aiemmin. Syke ei laskenut, mutta jalat sentään kantoivat paremmin, ja nousin horjuen ylös.



En vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja miksi, mutta oliko sillä väliä? Tärkeintä olisi käydä nyt talo läpi, etsiä ainoa ihminen, jonka haluaisin täältä mukaani. En tiennyt, oliko hän enää elossa. Väkisinkin ajattelin, että jos talossa ei olisi enää yhtäkään elävää ihmistä, haluaisin silti nähdä hänen ruumiinsa, ja veisin sen myös mennessäni.



En ollut koskaan pelännyt vanhoihin, pahvilaatikoilla täytettyihin ruokakomeroihin astumista niin paljon. Jostain syystä katsoin ensimmäisenä kattoon. Hetkeä myöhemmin tajusin sen johtuvan siitä, etten ollut kuullut yläkerrasta yhtäkään sellaista laukausta, joiden vastaanottajaa en olisi jo nähnyt. Köysinippuja taas olin nähnyt vähän liikaakin, ja ihmisen voisi kaiketi hirttää kohtalaisen hiljaisella tavalla...
   Pakotin itseni puhumaan.
   "Darryll?"
   Jos talossa ei olisi ollut totaalisen kuolemanhiljaista, ääneni ei olisi kantanut mihinkään. En saanut vastausta, joten nielin kauhuni ja ryhdyin siirtelemään näköesteitä edestäni.



Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin, kun näin hänet.
   Vaikka Darryll oli ollut koko ajan ihan lähellä, hän ei ollut sanonut mitään, ja siksi luulin, että hän oli kuollut. Olin sentään huhuillut häntä nimeltä. Ennen kuin ehdin itse sanoa mitään, Darryll puhui.
   "Sinun ei pitäisi olla täällä."
   Happi loppui. En ollut edes huomannut hengästyneeni.
   "Ei varmaan sinunkaan", sain soperrettua. "Miten tämä avataan?"
   "Ei sitä avata, Adrian. Mene pois."



Tuijotin Darryllia, mutta hän alkoi väistellä katsettani. Napautin paria meidät erottavaa tankoa kynnenkärjellä. Kilahdus kuulosti metalliselta.
   "Hommaan sinut pois sieltä", sanoin Darryllille koettaen tavoitella varmuutta ääneeni. "Tavalla tai toisella."
   "Adrian –"
   "Tarvitsen vain hetken miettimisaikaa –"
   Vaikenin kesken virkkeen, kun Darryll liikehti.



"Sinulla ei ole aikaa!" Darryll ärähti kaltereiden takaa. "Näetkö tuon laatikon nurkassa? Siinä on pari kiloa Anfoa, pohjapanoksena pätkä dynamiittia ja sytyttimenä pari kuorittua johtoa, jotka alkavat lyödä kipinää ihan kohta. Tiedän sen, koska asensin sen itse. Tiedän myös, että nämä tangot eivät lähde käsivoimin minnekään, koska nekin sain hitsata kiinni itse. Jos kuvittelit, että asensin sinun seinäkahleisiisi heikon kohdan vain siksi, että voisit alakerran sijaan posauttaa itsesi kilon palasiksi yläkerrassa, olet mulkku. Ala siis painua!"
   Hetkeen en sanonut mitään. Toisaalta en myöskään lähtenyt mihinkään.



Musta laatikko nurkassa näytti viattomalta, mutten epäillyt Darryllin sanoja. Hän tiesi, mitä sanoi ja mitä teki. Minä en.
   "Turha luulo."



"En lähde täältä ilman sinua."
   "Älä ole idiootti", hän ärähti takaisin.
   "Miten kuvittelit pääseväsi ulos sieltä ilman minua?"
   "En minä kuvittele mitään, mutta sinä kuvittelet voivasi –"
   "Meillä ei ole aikaa tapella tästä!"
   "Ei niin, joten lähde nyt, vitun--!"



Ontoista kaltereista lähtee yllättävän kova ääni, kun niitä potkaisee. Sen verran kova, että Darryll vaikeni. Tai ehkä se oli sittenkin sanojeni syytä.
   "Turpa kiinni ja anna minun puhua!"



"En olisi tässä ilman sinua!" karjuin Darryllille keuhkojeni täydeltä. "En olisi ollut moneen kuukauteen, ja jos en saa sinua sieltä ulos, minullakaan ei ole syytä lähteä enää mihinkään!"
   "Älä viitsi leikkiä sank–"
   "Minä en leiki sankaria! Olen itsekäs mulkku, joka haluaisi olla edes itsensä mielestä siedettävä ihminen, joten en jätä sinua sinne! Miten kuvittelet, että eläisin itseni kanssa, jos nyt lähtisin?!"
   "Varmaan paremmin kuin jäämällä tänne, koska jos jäät, meistä kumpikaan ei elä enää itsensä tai kenenkään muunkaan kanssa!"
   "Ihanko totta, Sherlock?! Luulitko, että minulla oli joku muukin vaihtoehto mielessäni?! Koska ei ole, ja jos sinullakaan ei ole, niin sittenhän päätös on jo tehty molempien puolesta! En ole lähdössä mihinkään, joten voisit ihan hyvin tehdä myös jotain yhteistyön tapaista, mutta enhän minä voi pakottaa!"



Lysähdin laatikoiden päälle istumaan. Siinä vaiheessa oli jo pakko myöntää, että alkoi itkettää.
   "Istutaan sitten tässä", sanoin hiljaa. "Eipähän tarvitse kuolla yksin."
   Hiljaisuus. Jatkoin vielä.
   "Jos haluat sanoa jotain, sano se nyt. Minulla on tapana vain pahentaa asioita puhumalla, joten aion olla loppuun asti hiljaa, jos sinäkään et enää sano mitään."
   Edelleen hiljaista.



Kuulin Darryllin nieleskelevän. Tai ehkä se olinkin minä itse. Ehkä molemmat. Olisin halunnut vielä sanoa jotain, mutta olin luvannut olla vaiti, ja viimeiseksi jäävää lupaustani en enää rikkoisi.
   Darryll liikehti. Viimein hän puhui, hiljaa ja karhealla äänellä, kaikkensa pois antaneena.
   "Näetkö siinä jossain lattialla ylimääräisen puhelimen?"



Se lojui jalkojeni juuressa ja näytti ihan tavalliselta älypuhelimelta. Ilmoituspalkissa oli jonkun sovelluksen kuvake, muuten se näytti olevan melkoisen toimeton.
   "On se tuossa."
   "Hyvä", Darryll sanoi. "Katso, mitä kello on. Älä kosketa näyttöä, älä paina mitään, äläkä ota sitä käteen, jos ei ole pakko."
   "Okei."



Kumarruin katsomaan puhelinta. Isot numerot näkyivät kauas.
   "20:54.39", ilmoitin Darryllille, joka kirosi hiljaa. "Mitä siitä?"
   Darryll nieleskeli.
   "Kuuntele tarkkaan", hän sanoi. "Älä koske siihen puhelimeen. Se on liitetty bluetooth-yhteydellä tuohon laatikkoon asennettuun pieneen tietokoneeseen. Kun kello on tasan yhdeksän, yhteys katkeaa, ja keskusyksikkö käynnistää virransyötön. Johdot lyövät kipinää ja... no, tajuat itsekin."
   "Eikö tämän voisi vain sammuttaa?"
   "Ei. Eikä kannata viedä sitä kantaman ulkopuolelle. Riittää, että yhteys katkeaa millä tahansa tavalla."
   "Eikä pommia voi purkaa? Sinähän sen asensit."
   "Joo, ja pulttasin päälle karkaistua terästä. Kuusi minuuttia ei riitä sen avaamiseen."
   "Viisi."

   "No kiva."

   Darryllin varoittavasta katseesta huolimatta siirsin puhelimen varovasti viereisen laatikon kannelle. Pelkäsin, että astuisin sen päälle, jos se lojuisi lattialla.

Nousin ylös. Seinässä törrötti iso vipu.
   "Mitä tästä tapahtuu?"
   "Sillä väännetään nämä auki", Darryll sanoi kopauttaen kaltereita. "Toimivat liukuovina. Mutta se on lukittu, niin kuin varmaan näet, ja tiedät kyllä, kenen taskussa avain on."
   Hapuilin lukon reunoja sormenpäälläni. Näytti vähän tavallista järeämmältä munalukon lukkopesältä. Sitä ei kannattaisi alkaa murtamaan tässä ajassa, mutta voisiko sille tehdä jotain muuta? Darryll tuhahti.
   "Vieläkö olet sitä mieltä, ettet ole lähdössä?"
   En vastannut.



Kaivoin oman puhelimeni taskustani – onneksi se sentään oli vielä siellä. Olisin voinut soittaa minne tahansa, vaikka poliisille, palokunnalle tai armeijan pomminpurkuyksikköön, mutta aikaa oli liian vähän kaiken kokeilemiseen. Siksi valitsin numerotiedoista sen, jonka tiesin osaavan auttaa tällaisissa asioissa. Ainakin toivoin, että hän osaisi.



Linja hälytti liian pitkään. Pelkäsin, ettei hän vastaisi, mutta lopulta kuulin naksahduksen.
   "Eliz–"
   "Älä sulje puhelinta", sanoin nopeasti heti alkuun. "Tiedän, että vihaat minua, syystäkin, mutta älä sulje, kuulitko? Tämän yhden kerran, Elizabeth, ole kiltti..."
   "Rauhoitu, Adrian, en minä vihaa –"
   "Hyvä homma, saanko siis laittaa videoyhteyden päälle?"
   Hän ei ehtinyt vastata ennen kuin tein jo niin.



Puhelin pysyi laatikon päällä ihan kelvollisesti. Elizabeth näytti hämmentyneeltä puhelimen ruudulla, ja hän oli sanomaisillaan jotain, mutta ehdin itse ensin.
   "Näetkö tuon lukon?"
   "Joo. Mistä on kyse?"
   "Se pitäisi tiirikoida auki."
   "Okei. Minne tulen?"
   "Et minnekään. Neuvot minua tässä ja nyt." Vilkaisin puhelinta, jonka näytöllä Elizabeth tuijotti minua elävänä kysymysmerkkinä. "Tiedän, että yritit vuosikaudet opettaa minua siinä, enkä koskaan ihan tajunnut sitä, mutta nyt tarvitsisi saada jotain ihan oikeasti auki. Älä pelästy, mutta aikaa on suunnilleen kolme minuuttia."
   "Kolme..." Elizabeth toisti. "Kolme minuuttia ennen kuin...?"
   "Ei puhuta siitä. Mistä aloitan?"
   "Adrian, hidasta vähän. Onko sinulla edes tiirikkaa?"
   Olin hiljaa. Purin huulta. Ei sitä kaikkea aina ajatellut.
   "Vittu..."



Veri pakkautui päähäni. Korvissa soi. Elizabeth jäi taakseni, Darryll yritti puhua minulle järkeä.
   "Mene jo", hän sanoi. "En ole sinulle vihainen, jos teet niin. Kukaan ei pidä sinua itsekkäänä."
   "Ole hiljaa."
   "Tajuatko sinä, että se ihan oikeasti räjähtää kohta? Tajuatko, että sinä kuolet?"
   "Ole hiljaa!"
   Elizabethin särisevä ääni kaikui huoneen toisella puolen.
   "Adrian, kuuletko sinä? Puhuiko joku räjähtämisestä? Mitä siellä tapahtuu?"



Sydän hakkasi pääni sisällä.
   Olkaa hiljaa.
   Olkaa hiljaa.
   Olkaa hiljaa.
   Hetki miettimisaikaa.
   "Adrian, ajattele järkevästi!"
   Kumpi se oli? Oliko se ajatus vai huuto?



Järjellä ajateltuna...
   Pommia ei voisi purkaa. Darryllia ei saisi näin nopeasti pois sen luota. Minäkään en välttämättä ehtisi enää juosta.
   Linkkiä ei saisi katkaista. Se katkeaisi tasalta. Puhelimen kellon mukaan...
   Poimin puhelimen käteeni.



"Adrian, mitä sinä teet?"
   Käteni vapisivat. Melkein pudotin puhelimen. Voisiko sillä soittaa jollekulle? Miksi se olisi eri asia kuin minun puhelimellani soittaminen? Kenelle soittaisin? Keitä tunsin? Lucy? Elizabeth? Rose? Rose oli Meksikossa eikä tuntenut minua. Mitä kello oli Meksikossa?
   "Adrian!"



"Adrian, voi vitun kusipää, painu helvettiin, saatanan äpärä, minä tapan sinut –!"
   "... vastaa minulle, tule pois sieltä, missä sinä olet?!"
   "Ymmärrätkö sinä enää puhetta?! Sinä tapat meidät molemmat!"
   Kello olisi Meksikossa tunnin vähemmän. Tunti riittäisi meille hyvin.



20:59.27
Asetukset
Päivämäärä ja aika
20:59.32
Automaattinen aikavyöhyke päällä
Pois päältä
"Adrian!!"
Ciudad de México, Yhdysvaltain itäinen aika (-6)
20:59.46
Tallenna?
Kyllä kiitos.
19:59.54
... 55
... 56
... 57



Siinä vaiheessa paine kasvoi liian kovaksi pääni sisällä.
   Puhelin putosi kädestäni, polvet pettivät alta. Pääni surisi kuin rikkinäinen radio, enkä uskaltanut katsoa, mitä tapahtuisi nyt.



Olin siinä, elin ja hengitin. Tuijotin lattiaa ja mietin, että kello oli jo ainakin minuutin yli. Joku hengitti katkonaisesti, enkä se ollut minä.
   Kohotin katseeni.



Hän oli pelännyt ihan yhtä paljon kuin minäkin. Vähintään.
   "Darryll?" kysyin varovasti. "Oletko... oletko okei?"
   Hän nyökkäsi vapisten, muttei sanonut mitään.



Puhelin oli pudonnut laatikoiden päälle. Kumarruin katsomaan sitä.
   20:01.34
   Etäyhteyden kuvake näkyi yläreunassa edelleen. Uskalsin viimein hengittää kunnolla. Nyt vasta itkettikin.
   "Adrian?"
   Elizabethin varovainen ääni oli täynnä huolta. Nousin varovasti jaloilleni.
   "Täällä ollaan, Elizabeth... ei huolta."



Tasapainoni oli hukassa. Oli pakko istua heti takaisin alas, pysähtyä hengittämään. Elizabeth ei sanonut mitään, mutta kuulin hänen huohottavan.
   "Unohdetaan se tiirikkahomma", sanoin ja vilkaisin Darrylliin. "Darryll, kerrotko Elizabethille tämän paikan osoitteen?"
   Numero ja kadunnimi menivät ohi korvieni. Kun Darryll oli vaiennut, annoin lisää ohjeita.
   "Kuulitko, Elizabeth?"
   "Joo."
   "Hyvä. Meillä on nyt tunti aikaa. Jos viitsit, tuo kirves tullessasi sen tiirikan sijaan, tai rautasaha, tai joku. En välttämättä kykene mihinkään hiuspinnien asetteluun juuri nyt."
   "Okei."
   "Pidä puhelin päällä. Ilmoita, jos tarvitset lisää aikaa."
   "Okei."
   "Ja sano, kun olet ulkona. Älä tule sisälle."
   "Okei."
   "Elizabeth?"
   "Joo?"
   "Kiitos."



Oli pitkään hiljaista. Elizabethin käyntiin jättämästä videopuhelusta kuului satunnaista liikkumisen ääntä. Jossain käynnistyi auto.
   Darryll vaihtoi asentoa pari kertaa.
   "Adrian?"
   Ynähdin vastaukseksi. Darryll jatkoi.
   "Olisit voinut lähteä."



Heti en osannut vastata mitään, enkä edes jaksanut.
   "Niin olisin", sanoin viimein.
   "Mikset lähtenyt?"
   Jos se olisi ollut haaste, olisin ärsyyntynyt. Mutta se oli vilpitön kysymys, ja vastasin siihen samalla vilpittömyydellä.
   "Koska ilman sinua en olisi edes yrittänyt päästä näin pitkälle. Koska olisin luovuttanut ajat sitten, jos sinua ei olisi. Ja koska millään muulla ei ollut enää väliä."
   "Luulin pitkään, ettet pidä siitä kappaleesta."
   Kohautin olkiani.
   "Riippuu, kuka sen soittaa."



Sen jälkeen emme puhuneet mitään. Emme jaksaneet, kyenneet emmekä halunneet.
   Eikä meidän tarvinnut.

* * *



En ollut päästänyt Elizabethia sisälle taloon, vaikka hän oli halunnut tulla paloittelemaan kalterit itse. Hän oli haalinut jostain käsisirkkelin ja kaksi erikokoista lekaa, joilla homma sujui tarpeeksi nopeasti. Jostain hän oli saanut myös auton, jonka arvo oli vähintään tuplasti hänen koko omaisuutensa verran.



Emme olleet menossa keskustaan. Olimme pyörineet jo vartin verran jossain kaupungin laitamilla, etsineet ehkä jotain. Viimein kysyin asiasta.
   "Minne olemme menossa?"
   "En tiedä", Elizabeth vastasi. "Jonnekin. Niin pitkälle kuin bensaa riittää... eli ehkä pari kilometriä vielä."
   "Voisit mennä kotiinkin. Me voimme kävellä."
   "Ettekä voi. Teillä ei ole kummallakaan paikkaa, mihin mennä, enkä aio päästää teitä silmistäni tänä yönä."
   Eipä siihen kannattanut enää mitään sanoa.



Darryll ei ollut sanonut mitään koko matkan aikana. Tarkistin ajoittain, että hän oli vielä tässä maailmassa.
   "Onko tässä mitään kioskia lähellä?" kysyin Elizabethilta. "Mitään, mistä saa tupakkaa?"
   "Ethän sinä polta."
   "En niin, mutta takapenkillä joku tarvitsee hermosauhut."
   Darryll pudisti päätään.
   "Lopetin sen homman", hän sanoi hiljaa. "Oli pakko."
   Arvasin pakon syyn kysymättäkin. Parempi, ettei siitä keskusteltaisi enempää.



Elizabeth oli tyyni. Vähän liiankin tyyni. Ehkä se oli joku naisten stressijuttu: pysytään tyynenä niin kauan kunnes kiehuu yli.
   "Tuolla on joku pusikko", hän sanoi ja painoi kaasua. Moottori alkoi kuulostaa hitaalta. "Vietetään siellä yö."
   "Mistä edes sait tämän auton?"
   "Noh, viime kerran jälkeen tulin ajatelleeksi, että auton käynnistäminen johdoista on taito, jolle voi tulla sinun kanssasi käyttöä." Elizabeth puri huultaan. "En aio ajaa tätä takaisin keskustaan. Mietitään huomenna, miten pääsemme pois täältä."



Paikka, johon moottori lopulta hyytyi, näytti olleen joskus leirintäalue tai vastaava. Tietä sinne ei kulkenut, mutta nuotiopaikka ja puita löytyi.
   Elizabeth kiskaisi käsijarrun päälle ja vapautti polkimet. Auto nytkähti sentin taaksepäin ja jäi siihen.



Tunsin Elizabethin katseen itsessäni. Se ei ollut syyttävä, pikemminkin huolestunut, mutta väistin sitä silti.
   "En aio kysyä mitään", hän sanoi hiljaa. "En tänä yönä, en kummaltakaan. Mutta jossain vaiheessa haluan tietää jotain, onko selvä?"
   Nyökkäsin. Elizabeth jatkoi.
   "Meidän täytyy nukkua. Jos tulee kylmä, akussa on varmaan sen verran virtaa, että saadaan lämmitin päälle. Hyvää yötä, pojat."
   "Hyvää yötä", Darryll vastasi, ja minä vastasin jollakin myöntymisen tapaisella äännähdyksellä.



He nukahtivat nopeasti. Nopeammin kuin olin uskaltanut toivoa.
   Minäkin olin väsynyt, ja sain taistella pysyäkseni hereillä. Reitti oli viimein selvä.



Garyn viimeiset sanat siinä talossa pyörivät yhä mielessäni.
   'Suurin kärsimys tässä maailmassa on tieto siitä, että joutuu elämään loppuelämänsä ilman ihmistä, josta eniten välitti. Muista se.'
   Gary ei ollut tappanut minua, koska halusi, että kärsin. Ja hän oli sanonut, että hänellä oli pitkä muisti. Anteeksiantoa oli turha odottaa: kukaan heistä ei olisi enää turvassa. Jos oikeasti välittäisin, lähtisin nyt, enkä enää palaisi.



Auton ovi avautui ja sulkeutui liki ääneti. Kostea ruoho kahisi jalkojeni alla.
   'Sille, joka kärsii, kuolema on helpoin tie ulos.'



Kalliolta oli suora pudotus jonnekin. Pimeässä ei erottanut pudotuksen päätepistettä.
   Se ei olisi varmaa. Ei tarpeeksi varmaa. Pitäisi miettiä jotain muuta.



Olisin säikähtänyt askelia, jos hän ei olisi rykäissyt tullessaan. Ei hän halunnut pelotella.
   "Sinun piti nukkua", sanoin hänelle, ja askeleet pysähtyivät.
   "Niin sinunkin."



"Luulitko oikeasti, etten nukkuisi toinen silmä auki tänä yönä?"
   En vastannut. Darryllkaan ei lopettanut.
   "Tiesin, etten voi jättää sinua vahtimatta. Sinulla on kova taipumus kadota tällaisissa tilanteissa. Olisi kiva, jos et tekisi niin, koska sinun etsimiseesi menee aina ihan tuhottomasti aikaa."
   "Ajattelin teitä."
   "Joo, mutta mekin ajatellaan sinua."



Hän tuli lähemmäs, enkä kieltänyt. Ainoa tieni oli alas, mutta kuten jo todettu, se ei ollut tarpeeksi varma päätös asioille. Darryll vilkaisi alas kielekkeeltä ja sen jälkeen minuun.
   "Jos mietit sitä, mitä luulen sinun miettivän, lyön sinua."
   "Anna mennä."
   "Joo, ensi viikolla. Pysyttele siihen asti elävien kirjoissa, niin palataan sitten asiaan."
   "Heko heko."
   "Ei se ollut vitsi."
   Se oli liikaa.



Luulin, että hän olisi vaivaantunut pillittämisestäni niin paljon, että olisi edes kääntänyt selkänsä. Mutta hän ei lähtenyt mihinkään. Eikä sanonut mitään. Antoi minun vain parkua ja seisoi siinä, toinen käsi jännittyneenä, ihan kuin aikoisi tarvittaessa napata hihastani kiinni tai jotain.
   Monta minuuttia meni niin. Vasta rauhoituttuani Darryll puhui.
   "Yhdessä tässä ollaan, Adrian."
   "Lopeta", kuiskasin hänelle. "Et ole minulle mitään velkaa."
   "En olekaan."



En estänyt häntä tulemasta lähelleni tai heittämästä kättä olalleni, enkä myöskään vetämästä minua vaivihkaa poispäin pudotuksesta.
   "En tiedä, miten sinä ymmärrät nämä asiat", Darryll sanoi, "mutta minulle tässä ei ole koskaan ollut kyse veloista tai niiden maksamisesta."
   "En tarkoittanut sitä. Minusta ei pitäisi olla kyse enää missään. Olen itsekäs kusipää, niin Elizabethkin sanoi..."
   "Itsekäs kusipää, joka olisi mieluummin pamauttanut itsensä paloiksi kuin jättänyt kaverinsa kuolemaan yksin?"
   En sanonut mitään siihen. Darryll taputti olkaani.
   "Niinpä", hän tokaisi lopulta.



Kylmä tuuli kävi kallion takaa iholle. Paitani oli kostea, olin kai hikoillut. Darryllkin värähti.
   "Läheisyys lämmittää ja sitä rataa, mutta täällä on oikeasti ihan helvetin kylmä..."
   Hymyilin. En ehkä aidosti, en vielä aikoihin, mutta edes vähän.

   "Mennään autoon."

***

theron kommentteja

Koittakaa kestää tuo tokavikan kuvan kummallinen fysiikka. Olen jättänyt nämä kuvat pääosin muokkaamatta, ja ajattelin, että korjaan mahdolliset kauneusvirheet sitten juuri ennen julkaisua. Se on kuitenkin yllättävän hankalaa sillä teknologian tasolla, jonka olen ottanut mukaani töihin.

Olen jokseenkin puuroisella tuulella taas, mutta ajattelin silti julkaista tämän tänään. Kiireinen työviikko tulossa, joten parempi julkaista osa vapaapäivän aikana.

Kysymyksiä helpottamaan kommentointia:

1. Mitä Gary tarkoitti viimeisillä sanoillaan Adrianille?

2. Miten Elizabeth suhtautuu tähän koko soppaan?

3. Nähdäänkö Garya vielä ja jos nähdään, niin milloin?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.