1.26 Ristiliitos

Se hiton kasvimaa jää aina kitkemättä.
   Joka kerta se unohtuu.
   Ne rehut kuolevat, jos niitä ei hoida.



Minä jätin ne oman onnensa nojaan, nekin, joista minulla oli vastuu.
   Mitähän isoäitikin sanoisi, jos tietäisi?



Näin liian usein unta kasvimaista tajutakseni, ettei jokainen puureunus tarkoittanut porkkanamaan reunaa. Tai ettei jokainen minua unen rajamailta takaisin todellisuuteen kiskova ääni ollut peräisin kuokasta tai puutarhalapiosta.
   Tai ettei mitään kasvimaata ylipäätään ollut, tai ettei minulla ollut enää vuosikausiin ollut mitään syytä ajatella rikkaruohoja.



Paahteinen tuoksu tunkeutui nenääni, ja kotoisa kahvinkeittimen porina muistutti minua siitä, missä oikeastaan olin, kenen kanssa, ja kuinka paljon aikaa oli kulunut eri tapahtumien välillä. Valuvan kahvin ääni esti minua nukahtamasta uudelleen, vaikka olisin halunnut vielä nukkua, kasvimaista huolimatta.



Kun keittiöstä kuului kolahdus ja kuiskaten sihahdettu kirosana, luovutin. Jos huoneeseeni lankeavaan valonkajoon oli luottaminen, kello olisi joka tapauksessa enemmän kuin kolme yöllä. Potkin peittoni sivuun ja nousin ylös.



Darryll oli juuri kaatanut kahvinsa kuppiin. Verestävät silmät ja niiden alle kasaantunut turvotus kielivät vähäisistä yöunista. Höyry kasteli kahvinkeittimen kyljen, vesi taisi olla tälläkin kertaa vähän turhan kuumaa kahviksi.
   "Huomenta, päivänsäde", Darryll sanoi jaksamatta edes virnistää. "En kai herättänyt?"
   "Väliäkö sillä. Kai sitä on jo aikakin nousta..." – vilkaisin uunin kelloa ja muistin, että se edisti tunnin – "... kuudelta aamulla."
   "Sori."
   "Ei se mitään."



Silmien hierominen ei auttanut väsymykseen yhtään. Darryllin kahvi houkutteli, vaikka väristä ja tuoksusta päätellen se olikin keitetty vähintään kaksinkertaiseen määrään kahvinpuruja.
   "Miksi olet hereillä tähän aikaan? Ja pukeissa?"
   "Meni myöhäiseksi", Darryll vastasi ja kulautti puolet kahvimukillisestaan kurkkuunsa kerralla. "Tulin vartti sitten kotiin."
   "Vartti? Eikö Basix mene kiinni suunnilleen kolmelta?"
   "No joo, yleensä, mutta tänään... siis eilen siellä oli jonkun polttarit, ja ne loppuivat vasta viiden kieppeillä. Minullehan siitä ei ollut etukäteen mitään kerrottu, mutta väliäkö sillä. Ihan kiva saada ylimääräistä, vaikka sitten joutuukin soittamaan jokusen tunnin nonstoppina." Darryll joi loputkin kahvistaan. "Ja luulen, että se polttareitaan juhlinut mimmi sujautti ainakin yhden setelin housuihini, joten kai se oli pienen sormisäryn ja kurkkukivun arvoista."
   "Se selittää, miksi olet hereillä, mutta ei sitä, miksi kittaat kahvia nukkumisen sijaan."
   "Odotan päivän lehteä. Onpahan sekin asia sitten hoidettu."
   Postiluukku kolahti. Darryll laski tyhjän kahvikuppinsa tiskille.



Seurasin Darryllia olohuoneeseen. Hän vilkaisi minuun olkansa yli.
   "Sinun olisi helpompi nukkua, jos sinulla olisi kunnon ovi eikä pelkkää verhoa sen paikalla."
   "Tiedät ihan hyvin, ettei ruokakomeron karmiin ole helppo asentaa mitään standardimittaista ovea. Eihän se mahdu aukeamaan mihinkään suuntaan."
   "Ruokakomerossa punkkaamisellekin oli vaihtoehto."
   "Huoneita oli kaksi, asukkaita kolme. Yksi heistä tarvitsee täysin oman huoneen, ja minä en aio nukkua sinun vieressäsi."
   "Kyllä siinä tilaa olisi. Kainaloonkin pääsee, jos olet kiltisti..."
   "Unissasi ehkä."
   "Olisihan sinne mahtunut toinen sänkykin. Tai kerrossänky. Mutta siinä tapauksessa minä olisin päällä, et sinä."
   "Heko heko."



Darryll kumartui poimimaan lehteä ja minä yritin pysyä hereillä.
   "Voisit silti miettiä jotain parempaa ratkaisua kuin ruokakomeron", Darryll sanoi. "Tai ainakin paremman äänieristeen kuin oviverhon."
   "Me ollaan käyty tämä keskustelu jo parikin kertaa. Olen ihan tyytyväinen verhooni."
   "Iiihan varmasti."



Darryll syventyi lehteensä. Hänen silmänsä skannasivat etusivun varmaan neljä kertaa, ja tiesin, ettei hän kyennyt keskittymään.
   "Heitä se minulle. Olet liian väsynyt tuohon."
   Sanaakaan sanomatta Darryll repi lehdestä muutaman aukeaman ja viskasi ne minun suuntaani. Sain ne kiinni ilmasta juuri ja juuri.



Se oli rutiini, josta ei puhuttu, mutta jonka kumpikin osasi suorittaa ilman ohjeita tai keskustelua. Merkkisanojen hakeminen, huolestuttavien otsikoiden bongaaminen, tiettyjen jätehuoltofirmojen mainokset tai työpaikkailmoitukset. Uutiset eivät kiinnostaneet niin kauan kuin ne eivät laukaisseet kummankaan päänsisäistä hälytystä. Tähän mennessä niin ei ollut käynyt kertaakaan, ja turhautuminen alkoi näkyä, vaikkei kumpikaan meistä toisaalta toivonut löytävänsä mitään.



Darryll oli valmis vähän minun jälkeeni. Hän taitteli lehden hitaasti, ajatuksiinsa vaipuneena, ja alkoi silputa etusivun kulmaa kynsillään. Paperihilse kerääntyi pöydälle.
   "Olen laskenut näitä", hän sanoi hitaasti, kuin punniten sanojaan. "Tämä on kahdestoista."
   En vastannut mitään. Hän jatkoi.
   "Jos jotain löytyisi, mitä se edes muuttaisi? Miten alas meinasimme vajota?"



Vakuutin itselleni, että Darryllin kysymyksen aiheuttama ärtymys oli pohjimmiltaan aamuväsymyksen syytä, mutta ei se tainnut olla totta.
   "Ei kai terve itsesuojeluvaisto ole alas vajoamista?"
   Darrylla oli vastaus valmiina.
   "Miten samojen lehtien lukeminen samanlaisina aamuina samassa hiljaisuudessa suojelee ketään? Jos siellä sattuisikin lukemaan, että Phoenix Ltd rekrytoi palkkamurhaajia hoitamaan tämän alueen jätehuoltoa, olisiko siitä tiedosta jotain oikeaa hyötyä?"
   "Ainakin meillä olisi teoriassa jotain puolellamme. Tietoa, edes."
   "Jep. Teoriassa."



Darryll ei katsonut minuun. Minulla alkoi mennä hermot.
   "Et voi tosissasi väittää, että olisi ihan sama, yritämmekö ottaa selvää Garyn liikkeistä vai ei."
   "Gary ei ilmoita meille sellaisista asioista. Jos siitä lukisi lehdessä, se olisi siellä tarkoituksella, ja silloin se olisi syötti eikä mikään kohtelias ilmoitus siitä, missä se puolisokea psykopaatti tänään riehuu."
   "Oli syötti tai ei, minä ainakin haluaisin tietää siitä. En tiedä sinusta, mutta kun ottaa huomioon, että Gary saattaa olettaa sinun olevan kuollut, pitäisin sinuna pikkuisen matalampaa profiilia."
   "Aivan. Koska mikäänhän ei ole yhtä matalaprofiilista kuin toimeentulonsa hankkiminen keikkailemalla omalla nimellään Arborin kuuluisimmassa räkälässä."
   "Jumalauta, Darryll!"



Purin huultani, vedin henkeä, tasasin sykettä. Äänenvoimakkuutta voisi kai laskea, en halunnut herättää ketään.
   "Tiedän, että sinua ärsyttää", sanoin niin rauhallisesti kuin ikinä kykenin. "Ei kukaan tästä tykkää. Tiedän myös, ettet pidä siitä, että muistutan sinua tästä, mutta silti; onko sinulla mitään käsitystä siitä, miltä tuntui katsoa vierestä, kun se psyko –"
   "Älä", Darryll keskeytti hiljaa. "Älä jatka."
   "Jatkanpas, koska jos teeskentelet, ettei sellaisia asioita tapahtunut, et myöskään varo niiden tapahtumista uudelleen. Sähköruoska, Darryll. Ihan jokainen niistä iskuista olisi huonolla tuurilla ollut tarpeeksi aiheuttamaan jonkun sortin rytmihäiriön. Jos ei, niin oikosulku tai virtapiikki olisi myös ollut ihan mahdollinen." Vedin henkeä ja luettelin loputkin syyni ärtyä Darryllin huolettomuudesta. "Se, että sinä tunnet Garyn, ei tarkoita, ettei Gary tuntisi sinua. Voisin melkein lyödä vetoa sitä, että se silmäpuoli oikein odottaa, että sinulla tai minulla loppuu kärsivällisyys ja että hän saa tilaisuuden haukkua meidät molemmat idiooteiksi ennen kuin käynnistää moottorisahansa."



Pitkään aikaan Darryll ei sanonut sanaakaan. Jostain kuului kolinaa, vaatekaapin avaamisen ja sulkemisen ääntä, hiusten harjaamista. Ääntä taisi sittenkin olla liikaa.
   "Sori", Darryll sanoi lähes kuiskaten. "Tarkoitit hyvää."
   "Niin sinäkin. Kestä vielä vähän aikaa, jooko? Kai tästä joskus päästään eteenpäin, vai mitä?"
   Hän ei vastannut, koska ei ehtinyt. Ovi avautui, ja Darryll nosti katseensa tulijaan. Hetkessä hänen ilmeensä pehmeni ja äänensävy palautui normaalin kujeilevaksi.
   "Huomenta, Lara."



Elizabeth ei näyttänyt tyytyväiseltä.
   "Miksikä sinä minua kutsuit?" hän kysyi Darryllilta vaaraa ennakoivalla äänellä. Darryll hymähti.
   "Eikö Lara ole ihan kiva nimi? Näyttää tänään ihan sopivalta."
   Elizabeth siristi silmiään.



Liityin mukaan Darryllin vitsailuun, vaikka olinkin itse syypää siihen, että Elizabeth ylipäätään oli herännyt näin aikaisin ja oli siksi kiukkuinen.
   "Älä käy noin hitaalla. Croft."
   "Lara Croft?"
   "Joo. Pistooliholsterit vain puuttuvat. Mihin olet menossa tuossa asussa?"
   Elizabethin silmät kaventuivat entisestään.



"Ihan kiva, että pidät käsiäsi siinä jalkovälisi suojana", Elizabeth ärähti. "Ei muuten, mutta silmäni ovat ihan pikkuisen ylempänä, jos tiedät, mitä tarkoitan."
   "Rauhoitu, Liz", Darryll murahti. "Se oli kysymys."
   "Työhaastatteluun olen menossa. Suosittelen teillekin. Kolmella työttömällä ihmisellä voi olla kohta vaikeuksia maksaa seuraavan kuun vuokraa, kun kellään ei ole mitään säästöjäkään."
   Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi kylpyhuoneeseen samassa raivonpuuskassa jossa oli olohuoneeseen ilmestynytkin.



Darryll katsoi minua pitkään ja vihelsi hiljaa.
   "Vau. Mikä häntä riivaa?"
   "Aamuherätyksen lisäksi? Lempinimet, luulisin." Rääkkäsin hetken päätäni ja laskin päiviä. "Ja ehkä joku muukin."
   "Siis joku muu kuin rahapula?"
   "Sanotaan näin, että jos hän ostaa samalla kertaa sekä tyttöjen juttuja että suklaata, älä koske siihen suklaaseen, jos henkesi on sinulle kallis."
   Darryll naurahti, mutta vakavoitui nopeasti.



Tiesin, että hän kehitteli mielessään taas tapaa puhua jostakin, jota ei voisi ottaa noin vain puheeksi. Tällä kertaa se vei vielä enemmän aikaa kuin aiemmin, mutta annoin hänen tehdä sen rauhassa.
   "Ymmärrän, ettet halua vielä alkaa rakentamaan bisneksiä", Darryll virkkoi mietteliäänä ja niin hiljaa, että tiesin hänen varovan Elizabethin korvia, "mutta sitten kun haluat... oletko yhä samaa mieltä Elizabethista?"
   "Joo."
   "Ihan varmasti? Hänestä voisi olla hyötyä. Minäkin osaan käynnistää auton johdoista, mutta en osaa tiirikoida, ja Elizabeth on muutenkin –"
   "En väitä, ettei hän olisi taitava, mutta teimme Garyn kanssa hyvin selkeän sopimuksen siitä, että hän jättää Elizabethin rauhaan. Tiedät sen sopimuksen ehdot, ja tiedät myös, että minä en pitänyt kiinni omasta osuudestani."
   Darryll nyökkäsi.

   "Kuten haluat."

   "Ei kyse ole siitä, mitä minä haluan."

   Uusi nyökkäys. Kumpikaan meistä ei sanonut ääneen sitä, kenen haluamiset merkitsivät minun halujani enemmän, vaikka molemmat tiesivät vastauksen.

Nousin ylös. Darryll vastasi katseeseeni, hyvä niin. En halunnut tapella, ja sellaiseen tilanteeseen saatettaisiin päätyä vahingossakin, jos en voisi luottaa siihen, että hän kuunteli.
   "En haluaisi määräillä näistä asioista yksin tai leikkiä mitään pikkupomoa, Darryll."
   "Tiedän."
   "Eikä sinun tarvitse totella minua. Et ole yhtään sen huonompi päättämään näistä kuin minä."
   "Tiedän senkin."
   "En minä ole sinun isäsi."
   "Luojan kiitos."
   Purskahdin väkisinkin nauruun.
   "Mene nukkumaan, Darryll", sain sanottua. "Huumorisi on nyt niin huonoa, että se uppoaa jo minuunkin. Minun täytyy lähteä."



En ehtinyt kauas hänestä, kun hän huhuili jo perääni.
   "Onko sinullakin työhaastattelu?"
   "No ei. Unohditko jo?"
   "Ai niin. Karkkipäivä."
   "Jep. Rahanmenopäivä. Älä kerro Elizabethille."
   "Voin heittää sinut autolla sinne."



Hymähdin Darryllin ehdotukselle.
   "Sinun kyydissäsi olisikin varmaan tosi turvallista, kun ottaa huomioon, ettet ole nukkunut koko yönä."
   "Ei sinulla varmaan metrokorttiakaan ole."
   "No ei, mutta ei se ole ennenkään hidastanut."
   "Hyvä homma, mutta jos lipuntarkastajat pääsevät yllättämään, niin minä en sitten kannustanut sinua tuomaan satasen tarkastusmaksua kotiin, ja sinä olet meistä se, jonka Liz hirttää munista kattoon."
   "Sovitaan niin."



Keittiön kivilattia turrutti varpaat. Sukelsin verhon ali ruokakomerooni ja löin pääni katosta roikkuviin henkareihin. Kolme niistä putosi kolisten alas, neljäs teki saman otsani kautta.
   "Vittu!"
   Kuulin Darryllin nauravan.



"Neljäs kerta peräkkäin, Adrian!" hän huikkasi. "Vieläkö pidät siitä vedonlyönnistä kiinni?"
   "Neljä viskishottia ei tunnu vielä missään. Kuun loppuun mennessä olet itse niitä velkaa ainakin kymmenen."
   "Sitä odotellessa, kultsi. Sitä odotellessa..."
   "Äh, ole hiljaa."
   "Älähän nyt, henkareidesi keräily kuuluu paremmin hiljaisuudessa."
   "Hyvää yötä, Darryll!"
   "Hyvää yötä. Pidä hauskaa asemalla."
   "Aina."

***



"Ole hyvä, paina peukalo tuohon. Sen jälkeen etusormi... noin juuri."
   "Mihin menen tästä?"
   "Kerrosta ylempänä on odotusaula. Sinut huudetaan sieltä sisään."
   Älytöntä luukkuhippaa.



Vanhemman konstaapelin nimi oli ollut Rheagan tai jotain sinne päin. Mitä kauemmin katselin hänen ryppyisiä kasvojaan, päätteen valossa siristyviä silmiään ja vapisevia sormiaan, sitä varmempi olin siitä, että jos kaikki poliisit olisivat noin vanhoja ja hitaita, tämä maa olisi kusessa.
   "Toukokuu", mies mutisi ja klikkasi jotain koneelta. "Kahdeksas..."
   Miksi niihin rekistereihin piti erikseen merkitä syntymäaika? En vaivautunut kysymään.
   "Meneekö tässä vielä kauankin?"
   "Ehkä. Voit lueskella näitä odotellessasi."



Konstaapeli veti lasin sivuun ja levitti kolme värikästä lehtistä tiskille. Päällimmäisen otsikko oli 'Sinun oikeutesi; sinun vastuusi', ja sitä alemman 'Me välitämme sinun turvallisuudestasi, välitä sinäkin muiden'.
   "En tarvitse noita."
   "Liittovaltion ohjeistuksen mukaan minun täytyy tarjota niitä jokaiselle takavarikoitua asettaan lunastamaan tulleelle. Ota tai jätä. Tiedä vaikka auttaisivat."



Keskustelu ei vaikuttanut häiritsevän konstaapelin verkkaista työskentelyä. Jatkoin rupattelua ihan vain lämpimikseni. Tai no, puhdasta vittuiluahan se oli, eikä mitään keskustelua.
   "Jos olisinkin suunnitellut vuosikaudet jotain massamurhaa, niin liittovaltion mukaan nuo lappuset siis estäisivät minua tekemästä sitä? Oikeasti?"
   "En ota kantaa siihen."
   "Onko nuo painettu luodinkestävälle paperille? Tai löytyykö keskiaukeamalta maalitaulu-juliste?"
   "Hys nyt. Annahan se maksukuitti, jonka sait tiskiltä."



Konstaapeli laski ojentamani kuitin tiskille ja kopioi sen sisältämät numerot tietokoneelle. Tulostin heräsi käyntiin pöydän alla.
   "Leimaan sinulle lapun, jota vastaan voit hakea aseesi."
   "Mistä haen sen?"
   "Kaksi kerrosta alempana. Perheosastolle päin, isyysasiatiskin ohi vasemmalle. Löydätkö?"
   "Joo... enköhän."

Ei siinä lopulta mennyt kauaa. Jo vartin päästä olin hyvää vauhtia matkalla kotiin, ase povitaskussa ja lunastuskuitti silppuna roskiksessa. Pää puuroisena ajatuksista.

   Isyysasiatiskin ohi vasemmalle.

   Löydätkö?
   Sinähän löydät sen suunnan varmaan aika helposti.



Siellä oli ollut joku homopari jonossa. En tiedä, millä asialla, mutta heillä oli vihkisormukset ja lapsi mukana.
   Kuinka kauan niihin toisiin häihin mahtoi olla?
   Olimme jakaneet lehden Darryllin kanssa joka aamu, ja minusta tuntui, että hän valitsi itselleen jäävät sivut paljon huolellisemmin kuin antoi ymmärtää. Minä taisin saada sarjakuvat, kolumnit ja mainokset, Darryll piti paikallisuutiset. Ja talousuutiset. Ja seurapiirihöpinät. Ja kaiken sen, mikä voisi muistuttaa jostakin, josta Darryllkin pelkäsi muistuttaa minua.



Metrossa oli tarpeeksi hälinää peittämään liiat ajatukset, tai ainakin toivoin niin. Ruuhkaiseen vaunuun kokoontui kirjava joukko enemmän ja vähemmän surullisia ihmisiä. Kukaan ei välittänyt, vaikka poissaoleva vanhus puhui itsekseen eikä vaikuttanut muistavan, mistä oli tullut tai mihin oli menossa. Kukaan ei välittänyt narkkarista, joka raapi penkin kangasta allaan, vapisi holtittomasti ja pureskeli sytyttämätöntä sätkää suussaan.
   Eikä kukaan huomannut liputonta matkustajaa, joka oli hypännyt metrotunneliin porttien yli sen sijaan että olisi avannut ne metrokorttinsa viivakoodilla kuten olisi pitänyt.



Lapsi valitteli nälkäänsä takanani. Sen äiti sanoi, että kohta ollaan kotona, isi on tehnyt ruokaa. Harkitsin vaihtavani paikkaa. Vaunu huojui ja nyki mutkassa, valot särisivät ja välähtivät pari kertaa. Yksi niistä sammui kokonaan. Jonkun puhelin soi, jossain aukesi liukuovi. Jos tarkastaja tulisi, olisin ainakin rahallisessa kusessa, siis vielä syvemmällä kuin nyt.



Mies vieressäni oli kalpea ja huonovointisen näköinen. Matkapahoinvointia tai krapulaa, ei minua kiinnostanut, kunhan se ei nyt päälle oksentaisi.
   Jos olisin ollut oikein kiltti, olisin kysynyt, onko äijällä kaikki hyvin.



Nauhakengät olivat aina hyvä valinta julkiseen liikenteeseen. Jos halusi kumartua ruuhkassa, sille täytyi olla näkyvä syy, joka ei kiinnostaisi ketään. Kengännauhojen sitominen ei kiinnostanut yleensä edes lapsia, ja heillekin voi vaikka kääntää selkänsä kumartuessaan, niin kukaan ei huomaa mitään.



Sopivan tekniikan löytäminen oli pitkään ollut sarja yritystä ja erehdystä. Jotain olin niistä oppinutkin, kuten sen, että kengännauhoja sitova ihminen ei koskaan pysähdy kokonaan; vähintään sormet liikkuvat. Ja sitä ylempänä pää saa liikkua vain vähän. Jos pelkkien silmien liike ei riitä siihen, että näkee, mitä tekee, koko homma on susi jo syntyessään ja on pakko vaihtaa vaunua.
   Minun silmieni liike riitti ihan hyvin. Kuka idiootti piti lompakkoa reisitaskussa?



Mikään ei ole koskaan ohi vielä silloin, kun saalis on jo taskussasi. Sen jälkeen pitää vielä tajuta olla hetki paikallaan, odottaa ja lähteä vasta sitten, kun se näyttää luonnolliselta. Vaikka syke kiihtyy, ei saa panikoida. Vaunusta saa poistua vasta seuraavalla pysäkillä, toisaalta myös viimeistään seuraavalla.



Huomiota pitää välttää. Ei saa reagoida, jos joku itseäsikin hämärämmän näköinen kaveri on vallannut äskeisen paikkasi. Ei edes silloin, kun alat miettiä, ettet taida olla ainoa, joka keventää kanssamatkustajien taskuja täällä.
   Eikä siinäkään tapauksessa, ettet enää löydä puhelintasi.



Pysäkki oli tarpeeksi lähellä, ja puhelin oli liian kallis hukattavaksi. Pyrimme ulos yhtä aikaa, ensimmäisten joukossa. Sinä et lähde täältä minun puhelimeni kanssa.



Seurasin tyyppiä sopivan matkan päästä. Olin varma, ettei hän huomannut minua. Ruuhkaa oli niin vähän, ettei minulla ollut edes kiire saavuttaa häntä, joten olisi parempi, että selvittelisimme tällaiset asiat jossain metrotunnelia vähemmän julkisessa paikassa.
   Yhtäkkiä kaveri lähtikin juoksuun, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin kiihdyttää vauhtia.



Kadulle päästyämme välimatka kasvoi. Olin minäkin joskus juossut, isommistakin syistä kuin parinsadan dollarin puhelimen takia, mutta tämä kaveri oli sprintteri ja minä pikemminkin kestävyysjuoksija, ja välimatkaa oli äkkiä ihan liikaa. Harkitsin huutavani hänen peräänsä, mutta ennen sitä hän kääntyi kulman taakse ja katosi.



Seurasin häntä niin pitkälle kuin olin varma suunnasta. Kuja päättyi jonkun talon roskakatokseen, ja siihen päättyi myös minun lottoni taskuvarkaan määränpäästä.
   Voi v...
   Elizabeth ei tykkäisi tästä.



Pyörin ympyrää ja haravoin seinänvierustoja katseellani. Olin jo nyt joutunut maksamaan asioita, joiden loppusummasta Elizabeth ei edes tiennyt, kuten ne tänään maksamani sakot aserekisterivelvollisuuden laiminlyönnistä, pistoolin lunastusmaksun ja ne pakolliset rekisteröintikustannukset, joita vastaan sain aseeni takaisin. Töistä ei ollut tietoakaan, minun ja Darryllin bisnekset olivat jäissä ja äsken kähveltämäni lompakko ei painanut tarpeeksi lohduttaakseen. Uuden puhelimen hankkiminen olisi iso ongelma.
   Käännyin lähteäkseni jo pois sivukujalta, ja siinähän se huppupäinen taskuvaras sitten olikin.



"Etsitkö jotain?"
   Zero vaikutti hyväntuuliselta ja vähemmän aggressiiviselta kuin viimeksi. Pidin hänen äänensävyään silti uhkaavana, eivätkä hänen seuraavat sanansa vähentäneet sitä tunnetta.
   "Sanovat, että olet aika helposti johdateltavissa. En enää epäile."
   Vaivihkaa hivutin kättäni lähemmäs povitaskua.
   "Ketkä sanovat?"
   "Edesmenneet ihmiset. Älä siitä välitä. Tulin juttelemaan."



Zero otti puhelimen taskustaan ja alkoi näppäillä sitä. Tunnistin laitteen omakseni.
   "Jutellaan vain, mutta haluaisin omaisuuteni takaisin."
   "Älähän hätäile. Teen yhden jutun."
   "Minkä jutun?"
   "Tallennan sinulle numeroni. Ymmärtääkseni et sellaista koskaan saanut."
   Puhelin ilmoitti uudesta tallennuksesta vaimealla kilahduksella. Zero astui lähemmäs, ja sain tehdä töitä pysyäkseni itse rauhassa paikoillani.



Hän ei ojentanut puhelinta minulle heti, enkä vaatinutkaan sitä. Odotin, että hän avaa keskustelun, ja hän tekikin sen.
   "En koskaan purkanut sopimusta välillämme."
   "Mitä sopimusta?"
   "Älä ole tyhmä. Sitä, josta löit kättä päälle Club Basixissa muuan neiti Jacksonin kanssa."
   Olin vähällä kysyä, oliko Zero nykyään neiti Jackson, mutta en halunnut ärsyttää noin kilarin näköistä kaveria.



Zero luki kysymykseni minusta ilman että sitä esitin.
   "Julia on kadonnut ja ehkä kuollut", hän jatkoi, "sinä kai tiedät siitä, mutta sopimus koski meitä kolmea. Nyt siis sinua ja minua. Tulin varmistamaan, että se on sinunkin mielestäsi vielä samoilla ehdoilla voimassa."
   "Luulin, että olet enemmän Julian kaveri kuin minun."
   "Väärin. En ole kenenkään kaveri, kun puhutaan bisneksistä." Zero kohensi ryhtiään. "Liittoja kyllä muodostan, mutta jollain ihan muulla kuin moraalisilla perusteilla. Julia tykkäsi siitä, me oltiin sillä tavalla samanhenkisiä."

   "Sepä hauskaa. Ollaanko me siis liittolaisia?"

   "Sopimuskumppaneita."

   "Mutta olet puolellani?"

   Zero kohautti olkiaan.

   "Ehkä. Riippuu, mitä voit tarjota."

   Purin huultani. Zerosta oli vaikea päätellä mitään.

   "Voidaan jutella siitä myöhemmin, paremmalla ajalla ja paremmassa tilanteessa. Sopiiko?"
   Zero kohotti kulmiaan eikä vastannut.

Ennen lähtöään Zero sujautti puhelimeni hupparini taskuun. Hän ei turhaan hyvästellyt, enkä minäkään tehnyt niin.

   Vilkaisin nimelle "0" tallennettua numeroa ruudulta. Jossain mieleni perukoilla alkoi muodostua synkkä ajatus siitä, miten tällaisilla väkisin solmituilla liitoilla oli yleensä tapana olla vähän vähemmän luotettavia ja päättyä vähemmän onnellisesti, ainakin jommankumman sopimuspuolen kannalta.

***

theron kommentteja

Silloin kun kirjoitin tätä osaa, aikahyppy suoraan Darryllin, Adrianin ja Elizabethin uuteen kämppään tuntui ihan täysin loogiselta, mutta nyt mietin vaan sitä, kuinkakohan paljon lukijat hämmentyivät tästä :D

Plus tajusin vasta nyt, miten idiootilta tuo Elizabethin punainen paita näyttää tuossa alussa. Ja miten vähän se näyttää itseltään ilman meikkiä. Sama tyyppi on siis kyseessä, trust me!

Mutta juu, ehkäpä lopetan kirjallisten tuotosteni haukkumisen tässä kohtaa ja palaan johonkin oikeasti merkitykselliseen asiaan, eli tämän tarinan tulevaisuuteen. (Ei, tämä ei ole se surullisenkuuluisa ilmoitus lopettamisesta tai mistään muustakaan. Vain käytännön järjestelyjä.) Sori, tämä on pitkä, koska en osaa vieläkään selittää asioita lyhyesti.

Kuten siis aiemmin täällä mainitsin, mun oli tarkoitus lähteä maaliskuun puolivälissä ulkomaille opiskelemaan puoleksi vuodeksi, mutta olen edelleen Suomessa. Jos keksitte itse syyn sille, miksen voinut lähteä, olette fiksumpia kuin Kelan käsittelijä, joka vaati kirjallista selvitystä 7 päivän sisällä siitä, miksi ulkoministeriön mukaan en olekaan ulkomailla, vaikka minulle on myönnetty ulkomailla opiskelevan asumislisä.

Nyt siis minulle olisi kuitenkin paikka muuan ulkomaisessa yliopistossa lokakuusta maaliskuuhun, ja tällä hetkellä siis näyttää siltä, että pääsen lähtemään. Tilanne voi muuttua hyvin nopeasti, mutta niin kauan kuin a) yliopisto b) Suomen hallitus c) kohdemaan hallitus eivät kiellä mua matkustamasta, olen lähdössä syyskuun lopussa pois Suomesta.

Tämä siis vaikuttaa tähän tarinaan siten, että en tosiaan pysty sitä kunnon pelikonettani ottamaan mukaani ulkomaille, eli loka-maaliskuu välillä en pysty tekemään uusia osia.

Tällä hetkellähän olen niin ikään työasioissa 400 kilometrin päässä kotoani, eli kaikki nämä osat, mitä on kesän aikana julkaistu, ovat olleet jo valmiiksi kirjoitettuja (kuten olen aiemmin maininnut). Työsopimustani saatetaan pidentää elokuun loppuun, eli toisin sanoen olisin vain syyskuun ajan kotona koneen äärellä ja sitten lähtisin taas muualle ilman tarinantekomahdollisuuksia.

Summa summarum ja tl;dr: koitan takoa syyskuussa niin monta osaa valmiiksi kuin ikinä ehdin. Kova tavoitteeni on saada tämä tarinan luku 1 ihan kokonaan valmiiksi, koska luvusta 2 olisi sitten luontevaa jatkaa kotiin palatessani.

Mutta koska tilanne muuttuu jatkuvasti ja koska olen tämän kevään aikana oppinut, että mitään ei kannata tänä vuonna pomminvarmasti suunnitella seuraavaa päivää pitemmäksi ajaksi, en lupaa mitään enkä tee mitään kiveen hakattuja suunnitelmia. Tämä oli vain tämmöinen tilannepäivitys tästä poikkeuksellisesta tilanteesta.

- - -

Kysymyksiä kommentointia helpottamaan:

1. Yleistä spekulointia Adrianin ja Zeron pakkoavioliitosta? (Lupaan näyttää pari yliopistotason tenttikysymystä sille, joka kehtaa sanoa, että kieliopillisestihan tämä ei ole kysymys.)

2. Miten Darryllin ja Adrianin bisnekset lähtevät käyntiin, jos lähtevät?

3. Missä Gary luuraa?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

P.S. Ekstrat ovat nyt valitettavan myöhässä. Töitä on ollut paljon, viime viikolla 53 h (vertailun vuoksi: työsopimuksessa lukee 37,5 h) ja sekä viime että tällä viikolla sunnuntain vapaapäiväni on muuttunut viime hetkellä työpäiväksi. Mutta kyllä ne ekstrat sieltä on ennemmin tai myöhemmin tulossa. :)