1.23 Ikuisesti sinun

(Kirjoittajan muistutus: Kysymyspostaus ja ekstratoiveet odottavat juuri sinun kontribuutiotasi!)

Gary ei käynyt luonani sen jälkeen, eikä käynyt kukaan muukaan. Yksinäisyys sekoitti ajantajuni, päivät kulkivat eteenpäin ja haavat paranivat asteittain. Sopeuduin tilanteeseen, johon ei olisi pitänyt sopeutua, ja tuudittauduin siihen uskoon, että selviytymisensä voi suunnitella korkeintaan seuraavaan aamuun asti.

Olisi minun kai silti pitänyt tajuta tehdä jotain muutakin kuin vain odottaa. Se, etten ollut pitänyt kiinni ihmisistä lähelläni tai huolehtinut siitä, että joku olisi minua vastassa kotona, oli ollut tietoinen valinta. Se, etten ollut huolehtinut siitä, että minulla olisi ylipäätään koti, johon palata… no, se ei ollut tarkoitukseni.



Avainta olisi turha kaivaa taskusta. Se ei sopisi enää. Häätöilmoituksessa oli vuokraemännän haparoiva allekirjoitus vanhahtavalla kaunolla ja paikallisen lakifirman leima. Sen alla oli toinenkin viesti, käsin kirjoitettu.
   ’Tein parhaani, mutten saanut kahta vuokraa millään kokoon. Olen pahoillani. Soita, niin keksitään jotain. Elizabeth’



Soittaisinko?
   En.
   Gary oli luvannut jättää Elizabethin rauhaan vastineeksi elinikäisestä orjuudestani, mutta en pitänyt Garya niin luotettavana, että olisin varauksetta uskonut hänen pitävän kiinni lupauksestaan. Hän oli rikkonut sopimuksia ennenkin, ja Elizabethin kannalta olisi parempi, ettei hän kuulisi minusta enää mitään.



Sateessa saattoi hyräillä ilman, että kukaan kuuli. Jostain syystä yhdistin siihen kappaleeseen särisevän autoradion ja kemikaaleja kuljettavan rekan. Kai olin kuullut sen parkkipaikalla joskus kauan sitten.
   A long road to nowhere, where a million miles ago
   I reach for you...



And I know that I've been blind, girl...
   I know that I was wrong...
   ... stubborn through and through...
   Puhelin soi, enkä voinut edes harkita, etten olisi vastannut.



Gary ei turhaan tervehtinyt. Aikaahan sellaiset kohteliaisuudet veisivät.
   "Pysy siinä. Ed hakee sinut kohta."
   En kysynyt, mistä hän tiesi, missä olin. Potilasrannekkeen sisukset oli teipattu paitani alle. Sen sijaan olisin halunnut kysyä, oliko hänellä jotain tekemistä häädön kanssa, mutta en ehtinyt, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyäkään.



Sade sentään pyyhkäisi ylitseni kauemmas keskustaan. En siirtynyt tien vierestä askeltakaan, eikä minun tarvinnut kauaa odotella.



Auto oli vasta vahattu, kuljettaja sen sisällä taas ei ollut vaihtanut vaatteitaan hetkeen eikä varmaan käynyt suihkussakaan.
   "Hyppää kyytiin."
   En tuntenut häntä entuudestaan, joten sinänsä autoon nousemisessa oli omat riskinsä. Gary varmaan kyllä soittaisi minulle joka tapauksessa, jos näkisi minun etääntyvän lähtöpisteestä jonkun toisen auton kyydissä. Ja olihan Garylla mikrofoni. Hän olisi jo ihmetellyt kuljettajan ääntä.



Ed ei ollut puhelias tyyppi, enkä ollut minäkään. Ajomatkan aikana sain käteeni avainnipun enkä mitään muuta. En selityksiä, osoitteita tai edes jäähyväisiä ennen kuin Ed pysäytti auton ja komensi minut ulos.
   Mutta minä tunnistin sen talon, ja sen asunnon, ja kaiken sen, mitä siihen liittyi.



Pahvilaatikon päälle jätetyssä lapussa kerrottiin, että loota sisältäisi vaatteeni ja jotain pientä syötävää, "jonka voimin voisin asettua taloksi". Makuupussinikin oli löytynyt jostain. Kumpaakaan niistä, laatikkoa tai makuupussia, en edes avannut.



Asunto haisi liikaa vahvoille pesuaineille, jotta olisin voinut nukkua. Kemikaaleille, joilla saatiin lattiaan pinttyneet entiset asukkaat liuotettua pois. Kuinka tahmea läntti Darryllista oli mahtanut jäädä asunnon lattiaan?
   Vähempikin ajattelu alkoi oksettaa, eikä se pirun rekkakuskilaulu helpottanut asiaa.
    For your love I've been broken down, scattered around...
    and I pick up the pieces...

* * *



"Iltaa, Adrian. Ethän nuku vielä?"

   En sanonut ensimmäistä ajatustani ääneen: 'Sinäkö kuvittelet, että nukun sinun asunnossasi?'

   "En."

   "Hyvä, koska sinulla on tapaaminen."
   "Milloin?"

   "Nyt."

Matkalla ajattelin orjia. Sitä, miten täysipäiväinen orja ei ole mikään sanomaan isännälleen vastaan. Orja kiskoo takin päälle, jos ehtii, ja lähtee harppomaan yhdeltä yöllä kujille, joilla kukaan tervejärkinen ei liiku yksin päiväseltäänkään. Ehkä orja pääsee perille asti, ehkä ei. Sen päättäisi Gary, en minä.



Siitä oli ikuisuus, kun olin viimeksi käynyt Club Basixissa. Ja oikeastaan kun asiaa mietti pidemmälle, saattoi tajuta, että ikuisuus oli aika lyhyt aika. Että ikuisuudessa mikään ei ehtinyt muuttua, paitsi yksi asia.



Vakiokitaristi oli lopettanut. Tilalla ei ollut uutta. Eivätkö he löytäneet tarpeeksi hyvää? Tarpeeksi halpaa? Joka tapauksessa soittajan tuoli oli tyhjä. Joskus kauan sitten siinä oli istunut joku poninhäntäpäinen mulkero ja kyräillyt minua ikävästi, kun olin kompuroinut savukoneeseen.
   "Etsitkö jotain?"



Se mies täsmäsi kuvaukseen. Hänkin vaikutti saaneen minusta jonkinlaisen luonnehdinnan, päätellen tavasta, jolla hän kävi katseellaan läpi kaiken käsieni asennosta sotkuisiin hiuksiin ja silmien väristä kehonkieleen, jonka muuten pysäytin jostain syystä täysin.
   "Zero?" kysyin lyhyesti, ja mies nousi ylös vastaamatta mitään.



Zero ohjasi minua käsivarresta, mutta jättäytyi puolen askeleen päähän minusta.
   "Sinä kävelet edellä. Älä työnnä käsiäsi taskuihin."
   Vau, kaverihan oli suunnilleen yhtä ystävällinen kuin Garyn autonkuljettaja. Paitsi että Ed ei ollut ihan noin selkeästi vihjaillut mitään siitä, että yksikin väärä liike tietäisi nyrkkiä nenään. Tai nappia otsaan.



Tuskin olin päässyt kunnolla takahuoneen kynnyksen yli, kun uusi paras ystäväni kiepautti minut yhdellä kädellä seinää vasten ja nosti minut kauluksesta ylös. Hän piti minua siinä tarpeeksi pitkään, jotta ymmärsin eleen olevan voimannäyte ja uhkaus siitä, että tämä kaveri löisi kyllä tarpeeksi kovaa saadakseen tahtonsa läpi kenelle tahansa.



Häntä vaikutti ärsyttävän se, etten oikeastaan välittänyt koko uhkauksesta. Tai sitten hänen raivokas äänensä oli teatterin jatketta.
   "Onko sinulla aseita taskussasi?" Pudistin päätäni. "Puukkoja, veitsiä, naskaleita?" Uusi pään pudistus. "Räjähteitä?" Kolmas pään pudistus ja nielaisu, joka vei naurahduksen mennessään. "Mikrofoneja tai muita lähettimiä?" Sekunnin harkintatauko ja taas pään pudistus. Toivoin, ettei Zero saisi päähänsä ruveta tekemään ruumiintarkastusta, koska hän todennäköisesti kuristaisi minut johtoon, jonka löytäisi paitani alta.
   Siinä suhteessa olin onnekas, sillä viimeinen vastaukseni avasi oven eteenpäin. Sain astua sisään ennen Zeroa.



Tila oli vähän ahdistavan kokoinen. Panin hermostuneena merkille, että Zero nojasi takanani ainoaan uloskäyntiin eikä vaikuttanut halukkaalta siirtymään ihan heti.
   Julia näytti ystävällisemmältä kuin yleensä. Kiinnostuneelta, kenties.
   "Anteeksi tuosta, Adrian. Arvaan, että Zero saattoi olla vähän kovakourainen esittäytyessään."
   Mitäpä tuosta, mietin itsekseni. Kivahan se oli, että minun varustukseeni kiinnitettiin noin suurta huomiota, mutta nämä tyypit itse olivat molemmat varmaan hampaisiin asti aseistettuja, eivätkä tietenkään kertoneet sitä minulle.
   "Missä Mark on?" kysyin jupinani sijaan.



Julia kurtisti kulmiaan tuskin huomattavasti.
   "Mark?" hän toisti. "Miksi mahdat edelleen olla niin kiinnostunut hänestä?"
   "Luulin, että te teette yhteistyötä. Olette, hmm, kimpassa."
   "Kimpassa ehkä, mutta ei välttämättä sillä tavalla kuin sinä kuvittelet. Tai kuten Mark itse kuvittelee."
   Julia nousi.



Hän katseli minua pitkään. Tuskin hän yritti mitään löytää, luulen, että hän vain harkitsi yhä sanojaan. Kun Julia pudisti lopuksi päätään itsekseen, osasin arvata, että hänellä oli ristiriitaisia tunteita omista päätöksistään.
   "Osaatko pitää salaisuuden, poju?" hän kysyi ja jatkoi vastausta odottamatta. "Minulla on suunnitelmia, ja otan sinut niihin mielelläni mukaan. Mutta niissä suunnitelmissa ei mainita Markia. Jos ihan tarkkoja ollaan, niissä mainitaan kyllä eräs toinen Mitchell, ja sinä varmaan mielelläsi autat minua siinä."
   En vastannut mitään, eikä Julia sitä odottanutkaan.



Julia ei vieläkään vaikuttanut täysin varmalta asiastaan. Hän puhui hitaasti, venytellen, eikä hän pitänyt kiirettä lauseidensa rakentamisessa.
   "Zero on hyvä tyyppi", Julia sanoi, ja Zero hymähti kuin isommankin kehun saadessaan. "Hoitaa asiat hyvin ja hiljaa, jälkiä jättämättä. Zero traces, zero evidence... siitä se nimikin tulee." Julia kallisti päätään toiselle puolelle. "Meistä tulisi aika hyvä tiimi. Joutuisit likaamaan puhtoiset kätesi vähän eri tavalla kuin ennen, mutta toisaalta riskit olisivat pienemmät ja tuotto isompi kuin ennen. Saisit ehkä vähän enemmänkin saalista kuin pari hikistä lompakkoa Roaring Heightsin metrosta. Suostutko?"



Siitäkin huolimatta, että olin vain peitetehtävissä eikä mitään oikeita sitoumuksia tarvitsisi koskaan täyttää, yksityiskohtien puute häiritsi minua. Ehkä se oli hyvä asia. Epäröintini näyttäisi luonnolliselta.
   "Sanoit, ettei Mark ole mukana. Mihin ajattelit hänet heivata?"
   Julia hymähti.
   "Älä sinä siitä huolehdi. Onko meillä sopimus?"
   Pysyin hiljaa, ja vastasin vasta, kun Julia alkoi vaikuttaa kärsimättömältä.
   "On."



Jos minulta olisi kysytty pari viikkoa sitten, paiskaisinko kohta kättä Julia Jacksonin kanssa, olisin nauranut koko ajatukselle. Eihän sellaisia käänteitä tapahdu. Ei pitänyt tapahtua – ja silti tapahtui.
   Mitä minä olisin enää mistään voinut tietää? En päättänyt asioista enkä vedellyt naruista, enkä enää jaksanut edes toivoa muutosta siihen asiaan.



Saavuin varhain aamuyöstä takaisin asunnolle, jota minun olisi pitänyt kutsua kodikseni. Nälkä piinasi jo ennestään sekavaa päätäni, enkä enää muistanut, milloin olin viimeksi syönyt. Tai nukkunut kunnolla.



Olin väsynyt, ihan saatanan väsynyt. Makuupussi oli vieläkin rullalla – viime yön olin nukkunut lattialla. Asunnossa oli kylmä ja lattian tasolla veti pahasti. Kohta minulla olisi varmaan keuhkokuume, mutta väliäkö sillä.
   "Tervehdys, Adrian."
   Oli lähellä, etten yrittänyt hypätä saman tien ikkunasta pakoon.



Gary ei näyttänyt turhan väsyneeltä kellonajasta huolimatta. Nähdessään ilmeeni hän hymähti.
   "En kai pelästyttänyt?"
   'Mitäpä luulisit?' "Et."
   "Hyvä."



Pöydälle oli ilmestynyt pullo ja kaksi lasia. Gary antoi minun ihmetellä niitä hetken ennen kuin puhui.
   "Pidätkö punaviinistä?"
   "Enpä erityisemmin", mutisin ja työnsin syrjään muistikuvan siitä, missä olin juonut viimeksi punaviiniä ja mitä siitä illasta oli seurannut.
   "No, nyt on hyvä hetki opetella. Juot sitä huomenna."
   'Sepä kiva.'
   "Tule tänne", Gary komensi, ja minä tein kuten käskettiin.



Katsoin vähän hänen ohitseen. Tahallani. Gary ei antanut sen häiritä.
   "Olen muuttanut suunnitelmiani", hän sanoi ja hipoi viinipullon etikettiä sormillaan. "Aikaistanut asioita. Luulin, että tarvitsisin sinun apuasi näyttämään Julialle, että pikkuveljeni on idiootti, mutta ilmeisesti sille ei olekaan tarvetta, koska Mark näyttää sössineen asiansa ihan itse."
   En sanonut mitään. Gary siristi silmiään.
   "Mietit varmaan, miten punaviini tähän liittyy?"
   'Niin no, eihän tässä varmaan muuta mietittävää olekaan.'
   "Juot siitä maljan Julian kanssa." Gary kallisti päätään. "Tiimityön kunniaksi. Siitä Zerosta voi myöhemmin tulla vähän liikaa hidasteita ja ongelmia, joten haluan, että hoidat sen heti aamulla. Pakkaat pullon ja lasit mukaan, menet Julian asunnolle ja juttelette mukavia viinilasillisen äärellä. Helppoa, eikö?"



En katsonut enää sitäkään vähää Garyyn. Yritin keksiä jotain, mitä tahansa, jonkin verukkeen.
   "Kuvittelet varmaan, että Mark ei yhtään ihmettele tuloani?"
   Gary hymähti.
   "Älä sinä siitä huolehdi." Gary kuulosti hämmästyttävän samalta kuin Julia hetki sitten. "Markin yöllinen työtehtävä viivästyy. Hän ei ole aamulla kotona, pidän siitä huolen."
   "Miten luulet, että saan Julian juomaan mitään, mitä tuon hänelle jossain hikisessä repussa? Sehän voi olla vaikka myrkytettyä." 'Luultavasti onkin', jatkoin mielessäni, ja pelkäsin Garyn vastausta.
   "Älä ole idiootti", Gary murahti. "Hän luottaa sinuun eikä epäile mitään, koska sinä juot myös. Miksi joisit omaa myrkkyäsi?"
   'Sitähän tässä sopiikin miettiä. Vaikka ihan ajan kanssa...'
   "Saat lisäohjeet puhelimeesi", Gary jatkoi tyynesti. "Onnea matkaan, Adrian. Näillä näkymin tämä on viimeinen tehtäväsi."



Korvissani kohisi ja seinille alkoi nousta varjoja. Oven kolahdus Garyn perässä ei enää herättänyt tunteita.
   Viimeinen tehtäväsi.



Viimeinen tehtäväsi. Viimeinen...
   No, senpä jälkeen en olisi enää kenenkään orja. Paitsi Saatanan, ehkä.
   Toivottavasti se viini olisi edes hyvää. Sen enempää ei kannattaisi enää toivoa, jos sitäkään.

* * *



Garyn ohjeistuksen mukaisesti olin rappukäytävässä tasan yhdeltätoista. Pullo kilisi laseja vasten repussani ja olin aika varma, että ainakin toinen laseista oli särkynyt matkalla. Tai ehkä se ääni olikin kuulunut päästäni. Hajottihan tässä itse kutakin.



Vääntelin sormiani ovella kuin ujo teinipoika. Mikäs tässä, tytöille viiniä viedessä... koko homma olisi naurattanut, jos se ei olisi vähän itkettänyt.
   Ovikelloa ei ollut. Koputin oveen.



Kiskaistessaan oven auki Julia oli sanomaisillaan jotain, mutta tunnistettuaan minut hän vaikeni äkisti. Hän oli varautunut ja vaikutti katsovan tarkkaan käsieni sijaintia.
   "Pitäisikö minun huolestua siitä, että ilmestyt asuntoni ovelle kutsumatta, vaikka en tietääkseni ole antanut sinulle osoitettani tai lupaa etsiä sitä?" Julian silmät kapenivat, mutta hän ei odottanut vastausta. "Tule sisään. Parempi, ettet roiku ainakaan käytävässä yhtään kauempaa."



Julia ei selvästikään halunnut kääntää selkäänsä minulle. Luottamuspula oli edelleen ilmeinen.
   "Reppu", hän tokaisi ja ojensi kätensä. Annoin sen Julialle, joka kantoi sen keittiöön. Suljin oven perässäni ja jäin odottamaan.



Repun vetoketjun avaamisesta kuuluva ääni oli monimutkaisin aistikokemus, johon pystyin syventymään. Katsoin ympärilleni asunnossa ja mietin, että olisin kuvitellut heidän asuvan vähän prameammin. Ehkä Julialla ja Markilla ei ollut aikaa siihen. Tai kiinnostusta. Liikaa bisneksiä...
   "Oletko nyt ihan tosissasi?"



Vaikka Julian kysymys olikin tiukka, hän vaikutti silti olevan hyvillään repun sisällöstä. Hymy oli melkein jopa hyväksyvä.
   "Et sinä ihan turha jätkä ole", Julia sanoi. "Sattuu muuten olemaan suosikkiviiniäni. Mitä tässä on takana?"
   Kohautin olkiani.
   "Ei mitään. Tulin juhlistamaan diiliä. On siellä lasitkin, mutta toinen niistä taitaa olla palasina –"
   "Ei tässä laseja ole ennenkään tarvittu. Istu alas. Haluat varmaan juoda ensin."



Istuuduin pullon ääreen ja tuin käteni reisiäni vasten. Vapina ei toivottavasti näkyisi.
   "Toin sen sinulle", tokaisin ja nyökkäsin kohti pulloa. "Sinunhan se kuuluisi korkata."
   "Älä pidä minua tyhmänä, poju. Jos minusta alkaa näyttää siltä, että toit minulle jotain, jota et itse haluaisi millään maistella, pakotan sinut juomaan sen kokonaan."
   Yritin näyttää muka yllättyneeltä, vähän loukkaantuneeltakin moisesta vihjauksesta.
   "Toki", sanoin ja kohautin taas olkiani. "Omapa on menetyksesi."
   Tartuin pulloon ja kiersin korkin auki.



Julia seurasi tarkkaan juomistani. Hän ei vaikuttanut tyytyväiseltä yhteen huikkaan, joten join neljä, ja toivoin, että tekstiviestitse saamissani ohjeissa mainittu arvio "muutamasta minuutista" piti paikkansa ja että ne minuutit riittäisivät tähän. Miksi minä siitä välitin? Ai niin, Elizabethin takia. Tämä on sinulle, Lizzie.



Ojensin pullon Julialle. Hän epäröi, mutta tarttui siihen ja joi. Me olimme hiljaa ja tarkkailimme toisiamme, eikä juhlatunnelmasta tai maljojen kohottamisesta ollut toistaiseksi tietoakaan.



Julia vilkuili säännöllisesti ovelle. Ajattelin, että minun pitäisi varmaan kysyä, missä Mark mahtoi olla – minunhan ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tietää, ettei Mark ollut kotona. Toisaalta taas, eikö Juliasta vaikuttanut yhtään oudolta, että saavuin ovelle hänen salaliittolaisenaan juuri sellaisena hetkenä, kun salaliitosta onnellisen tietämätön Mark ei ollut paikalla? Juliaa se yksityiskohta ei tainnut liikaa vaivata.
   "Kusiaivo", Julia tuhahti kuin olisi lukenut ajatukseni. Katsoin häntä kysyvästi.



Hänen katseensa ei ollut enää ihan tarkka. Ei tosin ollut minunkaan.
   "Sinulla varmaan on joku?" Julia pamautti yhtäkkiä.
   "M-mikä?"
   "Joku tyttö. Tai no, en minä tiedä, vaikka se olisi poikakin. En minä tuomitse, jos olet sinne päin kallellasi..."
   "Itse asiassa ei. Miksi kysyt?"
   Julia oli hiljaa liian pitkään, jotta se olisi ollut luonnollista. Hitaasti hänen kasvoilleen piirtyi ilkikurinen hymy.
   "Älä kuvittele mitään, poju. Viiniä tai ei, en minä siksi kysynyt."
   Mielessäni pyöri suunnilleen sata eri tapaa oikaista Julian mahdollisesti saama käsitys sanoistani, mutten käyttänyt niistä yhtäkään. Julia huokaisi syvään.
   "Oli miten oli, toivon, että osaat valita paremmin kuin minä", hän sanoi ja kurotti kohti viinipulloa. Kesken liikkeen hän vetäytyi kauemmas.



Julia ähkäisi pari kertaa itsekseen. Hän ravisti päätään ja läpsäytti itseään poskelle.
   "Huono viinapää?" kysyin muina miehinä, ja Julia naurahti.
   "Suuret luulot sinulla. Joisin sinut pöydän alle milloin tahansa." Hän otti tukea pöydästä noustakseen. "Haen lasin vettä."



Ei hän päässyt pitkälle. En vaivautunut kysymään, voisinko auttaa häntä jotenkin – mitäänhän olisi enää turha esittää. Omakin katseeni alkoi olla siinä määrin sumuinen, ettei liika puhuminen hyödyttäisi ketään eivätkä sanatkaan ehkä olisi enää ymmärrettäviä.
   Julia oli sanomaisillaan jotain. Hän veti henkeä ja ehti päästää tunnistamattoman äännähdyksen suustaan ennen kuin hänen tasapainonsa petti.



Julian keho vavahti pari kertaa ja lakkasi lopulta liikkumasta kokonaan. Saattoi olla, että hän hengitti yhä. En tiennyt. En edes tiennyt, pitikö niiden tippojen varsinaisesti tappaa ketään. Sen tiesin, että jos jonkun muun oli tarkoitus tappaa, niin tajuton uhri ei paljonkaan voisi asiaan vaikuttaa.



Minulla olisi enää yksi homma hoidettavana. Olisi sen voinut jättää hoitamattakin: olin jo juonut tarpeeksi tietääkseni, etten enää kävelisi täältä ulos. Mutta sama kai se olisi vetää lärvit ainakin siihen asti, kun vielä ehtisi.
   "Kippis."



Juuri ennen kuin pullo kirposi otteestani ja lattia kääntyi ympäri, ajattelin vain yhtä kysymystä, yhtä ainutta epävarmuuden tunnetta, yhtä asiaa, johon en saisi enää vastausta.
   Niitä asioita ja ihmisiä, joiden vuoksi kaikkensa menettänyt poju oli valmis kiskomaan kitusiinsa pullon, jonka oli täyttänyt mies, jolla ei ollut mitään periaatteellista tai edes moraalista estettä olla tappamatta sitä pojua. Riskejä, jotka eivät olleet enää riskejä, koska ne olivat jo varmoja. Ennusteita, joissa se pienikin epävarmuuden siemen oli tässä vaiheessa merkityksetön, ja joiden toteutumatta jääminen olisi vain uusi ja entistä kirvelevämpi tappio.



Sitä, oliko se kaikki lopultakaan ollut sen arvoista.

   Toivoin, että oli.

* * *

theron kommentteja

En ole jaksanut aikoihin tehdä mitään ylimääräistä (cboxissa mainitsin jo syynkin kiireilleni), ja kun nää loppukommentit tuntui tässä väsymyksessä ylitsepääsemättömän haastavilta kirjoitettavilta, päätin, etten edes yritä. Saatte kerrankin nauttia osasta ilman kirjoittajan ylipitkiä hölinöitä ;)