1.22 Kärpästen herra

♫
Linkki on tuossa lähinnä kertomassa otsikon alkuperästä.

En saanut koskaan tietää, mitä tapahtui valojen ja sireenien jälkeen, ennen desinfiointiaineiden pistävää hajua ja sähkölaitteiden piipitystä. Tiesin sen, että vasenta kättäni särki ihan jumalattomasti, että se tuntui olkavarren kohdalta paksulta ja että en lojunut enää kylpyhuoneen lattialla oman vereni keskellä. Järkeni juoksi suunnilleen yhtä nopeasti kuin yksijalkainen kaivosponi, mutta kyllä minäkin tajusin, millaisessa paikassa kaikki oli kahisevaa sinivihreää tai muovista valkeutta.




Sairaanhoitajalla oli pinkit vaatteet. Pinkki ei ollut kahiseva väri. Hän tyrkkäsi neulan kyynärvarteeni ja huomasi vasta säpsähdyksestäni, että olin hereillä.
   ”Mitä sinä teet? Mitä siinä on?”
   ”Vahvaa kipulääkettä. Se auttaa.”
   ”Ei minuun satu.” Valhe, mutta se ei vaikuttanut asiaan, hoitaja kiinnitti kanyylin silti.
   ”Sellaisia ne kipulääkkeet ovat. Pysy aloillasi.”



Nainen ei lähtenyt vielä. Käytin tilaisuuden hyväkseni.
   ”Missä Elizabeth on?”
   ”Kuka?”
   ”Se… se nainen, joka toi minut tänne. Hän saattaa käyttää toistakin nimeä. Lizzie.”
   ”Mukanasi ei ollut ketään.”
   ”Olen hänelle velkaa jotain. Anteeksipyynnön vähintään.”
   Hoitaja ei vastannut.



Katto oli korkeammalla kuin hetki sitten. Särky ei kadonnut mihinkään, mutta huuleni liikkuivat hitaasti eivätkä jalkani nousseet sängystä ollenkaan.
   ”En halua sitä tippaa. Se… en voi.” Kuinka pahasti sammalsin? ”Sen kanssa. Se sekoittaa pääni. En jaksa liikkua.”
   ”Hyvä. Sinun pitääkin levätä.”
   ”Minua ei nukuta, sinä et käsitä –”
   ”Annahan, kun laitan tyynysi paremmin.”
   Sinä et edes halua ymmärtää.



En edes heti tajunnut, että hoitaja lähti. Minua ei väsyttänyt, mutta jalkojen jälkeen myös käteni muuttuivat raskaiksi. Kun tajusin, etteivät sormetkaan enää totelleet käskyjäni, asialle ei voinut enää tehdä mitään. Oli pysyttävä aloillaan ja odotettava.



Jossain vaiheessa olin vain sulkenut silmäni, eivätkä ne enää avautuneet. Tasaisesta piipityksestä ja ajoittaisista kohahduksista tiesin olevani yhä hereillä. Joku avasi oven ja astui sisään.
   ”Hei, Adrian. Kuuletko minua?”
   Tunnistin sen äänen. Aloin pelätä, ettei se suoneeni pumpattu kipulääke ollut ainakaan pelkästään mitään aspiriinia, ja että sitä oli annettu jostain ihan muusta kuin lääkinnällisistä syistä.



Tunsin, kuinka hän poimi käteni omiensa väliin ja taputti kämmenselkääni. Olisin sanonut jotain, jos olisin voinut. Miksen minä voi liikkua? Mekaaninen piipitys lähelläni kiihtyi, ja mies vierelläni hymähti.
   ”Pidän sykettäsi myöntävänä vastauksena.”
   Hän vetäytyi kauemmas, mutta tiesin, ettei hän lähtenyt.



Tunsin Garyn hengityksen kasvoillani. Koska en nähnyt häntä, hänen äänensä pehmeys oli pelottavampaa kuin koskaan. En tiennyt, mitä hän teki tai ajatteli, tai keitä muita hän oli ehkä tuonut mukanaan, tai mitä aseita.
   ”Oletko koskaan kuullut termistä anesthesia awareness?” Gary kysyi lempeästi. ”Luultavasti et, mutta se ei haittaa, koska periaatteessa koet jotain samantapaista juuri nyt. Suoniisi virtaa leikkaussaleissa käytettyä lääkettä, joka halvaannuttaa lihaksesi. Sen annostelu on aika tarkkaa, koska pienikin lipsahdus voi aiheuttaa vähän liian syvän halvaantumisen tilan, ja silloin sinä itse asiassa lakkaisit hengittämästä ja tukehtuisit.”
   Gary piti hetken tauon. Sykkeeni ei laskenut yhtään.
   ”Leikkausta varten sinulle olisi annettu myös nukutusainetta, jotta et tuntisi kipua tai olisi muutenkaan hereillä”, hän jatkoi. ”Mutta, kuten me kaikki tiedämme… joskus hoitovirheitä pääsee tapahtumaan. Voit vain kuvitella, millaista olisi tuntea kirurgin viiltävän sinut auki ja ronkkivan sisuskalujasi tyystin tietämättömänä siitä, että olet hereillä. Et voisi huutaa etkä liikkua: sinun pitäisi vain kestää se.”
   Hän pelotteli minua tarkoituksella ja myös onnistui siinä. En halunnut mitään muuta niin paljon kuin sitä, että hän vain lähtisi, jättäisi minut rauhaan, ja että jossakin vaiheessa ruumiini tottelisi taas käskyjäni kuten aina ennenkin.



Kuulin Garyn siirtyvän sängyn toiselle puolelle ja istuutuvan viereeni. Sillä puolella oli tippaletku. Voisin vain odottaa, mitä Gary keksisi lisätä lääkkeisiini. Ilmakuplia? Ei, siinä tapauksessa hänen pelottelunsa jäisi liian lyhytaikaiseksi…
   ”Lizzie Starlightin oikea nimi taitaa olla Elizabeth?”
   Piipitys kiihtyi taas, ja Gary sai väkisinkin vastauksensa. Pääni sisällä karjuin keuhkojeni täydeltä. Älä koske häneen, hän ei ole tehnyt sinulle yhtään mitään!
   ”Hassua”, Gary jatkoi huolettomasti. ”Minä luulin, että te olitte hyviäkin kavereita… jotain enemmän kuin katuhuora ja hänen vakiasiakkaansa. Mutta ainakaan et ollut kertonut hänelle, ettei hyvälle ystävällesi Darryllille ole mitään järkeä soittaa. Minä kun tunsin hänet paremmin nimellä John, ja kun vastasin entisen vuokralaiseni asuntoonsa jättämään puhelimeen, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähettää Ed tarkistamaan, miksi tuntematon strippari selittää minulle hysteerisenä tarvitsevansa Darryllin autoa ja miksi hän väittää, että tarvitset sairaalahoitoa jossain Anne Arborin ulkopuolella. Toisaalta taas, jos en olisi sitä tehnyt, et olisi nyt siinä. Oikeastaan olet siis aika onnekas, etkä ainoastaan sen suhteen, että nyt sinulla on minut henkivartijanasi.”
   Paskat...



Gary vaihtoi asentoa, lakanat kahisivat. Saatoin kuulla hymyn hänen äänestään. Hän selitti kaiken mielellään juurta jaksain, selvästi nauttien siitä, miten tyhmäksi hän sai minut tuntemaan itseni.
   ”Onnekas olen minäkin”, hän kertoi. ”Luulin mokanneeni sinun kanssasi. En uskonut, että lankeat niin selkeään johdatteluun. Kehotin sinua pysymään erossa veljestäni, muistatko? Sanoin, ettei hänen apuunsa kannata luottaa. Tiedät kai, mitä on käänteispsykologia? Vihaat minua tarpeeksi tehdäksesi mitä tahansa sellaista, mistä minä en pitäisi. Ihan mitä tahansa. Yllätyin siitä, miten helppoa se oli. Ehdin nimittäin varautua jo vähän pidempään prosessiin.”
    Ajatuksissani luettelin kaikki tuntemani kirosanat ja hakkasin päätäni kuvitteelliseen seinään. Gary naurahti.
   ”No, myönnettäköön, etten ollut varautunut ihan kaikkeen. Jos olisit toiminut täsmälleen kuten luulin sinun toimivan, olisin voinut suojella sinua veljeni haparoivalta liipaisinsormelta. Ja sitten oli se pankkikeikka. Ihailen kyllä luovuuttasi, se oli aika kekseliäs juttu, mutta sisäpiirin kontaktini halusi aika monta setelinippua palkkioksi Remmington Bankin turvakameratallenteiden tuhoamisesta.” Garyn ääni muuttui jyrkemmäksi, pehmeän toruvaksi. ”Siksi olen sinulle myös vähän kiukkuinen. Paitsi että koko homma oli hyvin lähellä päättyä huonosti, sen jälkipyykki oli minulle erittäin kallista hoidettavaa, joten toivon, ettet tee niin toiste.”



Gary nousi. Kuulin, että hän kiersi takaisin toiselle puolelleni. En uskaltanut edes arvailla, seisoiko hän vain siinä vai tekikö hän varsinaisesti jotakin, mutta ainakaan hänen puheensa ei paljastanut muita kuin sanallisia uhkauksia.
   ”Olet ehkä huomannut metallirenkaan kädessäsi”, Gary sanoi hiljaa. ”Se on sellainen tunnistelaatta, jollaisia sairaaloissa käytetään, ja siitä hoitajat saavat tarvittaessa henkilötietosi. Siinä on vain pari pientä lisävarustetta: siihen on lisätty langaton mikrofoni ja GPS-paikannin. Ajattelin, että se olisi sinusta mukavampi vaihtoehto kuin ranteesi lukitseminen käsiraudoilla sängynlaitaan, ja lisäksi se on huomaamaton. Kukaan ei kysele siitä mitään, etkä sinä kerro.”
   Gary antoi minun käsitellä tietoa hetken, olipa se tarpeen tai ei.
   ”Minun tuskin tarvitsee selittää sinulle, miksi se on sinulla”, hän lopulta sanoi. ”Tai erityisesti korostaa sitä, etten halua sinun luopuvan siitä. Nuku nyt, Adrian. Tulen uudestaan luoksesi, kun puhekykysi on palautunut, ja keskustelemme silloin lisää.”
   En ymmärtänyt. Oliko Gary lähdössä? Miksi hän päästäisi minut näin helpolla? Mitä hän edes halusi?



Silmäluomieni läpi kajastava valonhehku himmeni, muttei kadonnut kokonaan. Ovi avautui ja sulkeutui. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan se sähkölaitteen piipitys, joka tekisi minut kohta hulluksi. Ellei ollut tehnyt jo.



Aamuliikenteen kaiku raivasi tiensä huoneeseen. Jossain yläpuolellani joku liikkui, siirsi huonekaluja, kolisteli. Keskusradio kohahti, mutta mitään ei kuulunut. Joku kytki television päälle käytävässä.



Kun viimein kykenin avaamaan silmäni, huoneessa oli jo valoisaa. Gary oli luonnollisesti tiessään, eikä viereisessä käytävässäkään näkynyt ketään. Sormeni eivät vielä totelleet minua, mutta tiesin kokeilemattakin, ettei puhelimeni olisi vaatteideni taskussa eikä luultavasti koko huoneessa. Ainoa kontaktini ulkomaailmaan oli epämiellyttävän lähellä.



En tiennyt, puhuiko Gary totta mikrofonista ja paikantimesta. En aikonut ottaa riskiä sen suhteen. Hän oli sentään maininnut Elizabethin, ja kaikkein viimeiseksi halusin Garyn tekevän hänelle mitään. Olisi parasta, että pysyisin täällä, olisin hiljaa ja odottaisin, mitä tapahtuu. Eipä minulla ollut parempiakaan vaihtoehtoja.

* * *



Jos Gary ei olisi käynyt luonani, olisi ollut helppo tuudittautua valheelliseen turvallisuuden tunteeseen – siihen, että hoitajat ja lääkärit tekivät työnsä hyvin, että ampumahaava oli tikattu oikeaoppisesti ja että lääkkeissä ja puhdistusaineissa ei olisi mitään sellaista, mitä niissä ei pitäisi olla. Että olisin parhaissa mahdollisissa käsissä, ja että jos jotain tapahtuisi, olisin juuri nyt siihen nähden hyvässä paikassa.



Mutta eihän se niin ollut. En voinut luottaa siihen, kuka heistä nosti palkkaa sairaalalta ja kuka Garylta. En voinut kysellä liikaa, enkä mieluusti puhunut heille mitään. En edes yrittänyt soittaa Elizabethille, olkoonkin, etten edes tiennyt, haluaisiko hän kuulla minusta enää koskaan. Hänhän oli tullut vain hakemaan tavaroitaan, ei sen enempää.



Kun Gary saapui luokseni seuraavan kerran – edelleen ainoana vierailijana, ainoana, ketä minun sairaalassaoloni vaikutti kiinnostavan, niin absurdi kuin se ajatus olikin – hänellä oli minulle tarjous. Yksityiskohdat hän piti omana tietonaan, enkä tiennyt, miksi hän vaati minua tekemään sen, minkä vaati. Tällä kertaa olisin voinut sanoa hänelle jotakin, mutta ei minulla ollut mitään sanottavaa. Mihin olisin tarvinnut vastalauseita, kun en tiennyt itsekään, mitä olisin elämälläni tehnyt missään vaiheessa? Sama kai tehdä se, mitä Gary pyysi.
   Tai niin ainakin yritin itselleni vakuuttaa. Ei se silti helppoa ollut.



Hiljaisuus välillämme vaikutti huvittavan Garya aikansa. Lopulta hän hermostui.
   "Tulkitsenko vaitonaisuutesi myöntäväksi vastaukseksi? Kieltäytymistä nimittäin ihmettelisin kovasti. Minähän sentään pelastin henkesi, ja jos se asia kalvaa sinua kovasti, voin ottaa sen myös sinulta pois."
   En ihan tarkkaan ymmärtänyt, viittasiko Gary "sillä" henkeeni vai mihin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Hän oli joka tapauksessa niskan päällä. Hän oli aina ollut, vaikken ollut sitä itse tajunnut.
   "Minulla on keinoja, joita sinulta puuttuu", Gary jatkoi maanitteluaan. "Yhteyksiä, joihin sinulla ei ole varaa. Hoidan käytännön asiat, sinun tarvitsee vain esiintyä. Ei se ole vaikeaa, eihän? Ei kieltäytymisen arvoista?"



Olisi parasta vain suostua. Olla sanomatta edes puolikasta vastalausetta. Silti...
   "Tällaisenko tarjouksen teit Darryllillekin?" sanoin hiljaa ja hypistelin potilasrannekkeeksi naamioitua paikanninta ranteessani. "Suostu tai kärsi?"
   Gary ei vastannut. Jatkoin, vaikka muistin vähän liiankin hyvin sen päivän, jona Darryll oli kierinyt tuskaisena lattialla edessäni, ja olin pelännyt, ettei se loppuisi ikinä. Nyt se oli loppunut, mutta eri tavalla kuin olin toivonut.
   "Darryll kuoli mieluummin kuin piti sinun puoliasi. Tapoit hänet, kun hän ei enää ollutkaan ohjailtavissa. Kun hän olikin vahvempi kuin sinä."



Gary liikehti vaarallisen hiljaa. Katsomattakin tiesin hänen ilmeensä koventuneen. Ääni kertoi jostain enemmästä kuin ärtymyksestä.
    "John, tai Darryll, kuten sinä häntä nimität", Gary aloitti hitaasti, "oli minulle velkaa. Hänen piti maksaa velkansa työllä. Jos hän olisi tehnyt, kuten käskin, velka olisi ollut kuitattu jo ajat sitten, mutta sen sijaan hän päätti ryhtyä kukkoilemaan. Sinä olet niin ikään henkesi velkaa minulle. Oletan, ettet suhtaudu velkoihisi yhtä kevytmielisesti kuin John."
   "Miten tapoit hänet? Sähköiskuilla vai ampumalla?"
   "Olenko väittänyt tappaneeni hänet?"
   "Hänkö on siis elossa?"
   "Se on kysymys, johon et saa koskaan vastausta, jos ajatus yhteistyöstä minun kanssani on sinulle noin mahdoton."



Olin arvannutkin Garyn sanovan lopulta jotain sellaista. Hän piti siitä, että sain elää epävarmuudessa. Vaikka hän olisi puhunut suoraan, siihenkään ei voisi luottaa.
   Gary jatkoi, nyt tyynemmin ja painokkaammin, ja imin itseeni joka sanan kuin lentokoneista pudotelluista propagandalehtisistä, joita kai oli käytetty joskus sodissa.
   "Jos John olisi hoitanut työnsä kunnolla, sinun ei tarvitsisi olla täällä eikä meidän tarvitsisi ikinä keskustella", hän sanoi. "Johnin ja sinun piti tehdä yhteistyötä. Sinun piti tehdä tämä vapaaehtoisesti, omista syistäsi, ei minun syistäni. Minä olisin ollut vain taustatukena. Olisit saanut omiin tavoitteisiisi apua, jollaista et olisi koskaan uskaltanut edes haaveilla saavasi. Olisit saanut kaiken, eikä sinun olisi koskaan tarvinnut vaivata päätäsi minun roolillani siinä. John tiesi sen. Hän tiesi, että sinulla ja minulla on yhteisiä vihollisia, ja hän tiesi, etten halua sinulle mitään pahaa. Että tarvitsen sinua vain työkaluksi. Johnille sellainen järjestely ei kuitenkaan kelvannut, vaan hän petti minut toistamiseen, ja sen tehdessään hän tuhosi myös minun luottamukseni sinuun ja veti sinut mukanaan tähän. Jos vielä olet sitä mieltä, että John teki oikein, olet idiootti, mutta siitä ei varmaan kukaan yllättynyt."
   Tauko. Hiljaisuus. Suututti, itketti ja pelotti samaan aikaan. Gary näki sen, näki, että olin tolaltani, ja käytti sitä hyväkseen.
   "No? Suostutko?"
   Nyökkäsin.
   "Hyvä", Gary ehti sanoa ja kääntyi jo lähteäkseen. "Hoidan sen tapaamisen sinulle heti huomiseksi. Sopiiko?"
   "Mikäpä ettei." Suljin silmäni hetkeksi. "Joo, kyllä se sopii..."
   Hänen askeleensa etääntyivät ovelle. En voinut estää itseäni.
   "... vitun mulkku."



Hän pysähtyi selkäni taakse. En ollut enää ihan varma, oliko epätoivoni seassa pelkoa lainkaan, kun hän tuli lähemmäs.
   "Tämän kerran", hän sanoi hiljaa, "tämän ainoan kerran... leikitään, etten kuullut tuota."
   Sen jälkeen hän lähti.

* * *



"... olen sanonut jo sata kertaa, että tein parhaani enkä ampunut tahallani ohi!"
   "Turpa kiinni, Mark."
   "Mitä minun pitää tehdä? Olen pyytänyt anteeksi jo miljoonasti –"
   "Joo, ja olen kyllästynyt kuuntelemaan sitä. Ole hiljaa, yritän ajatella."
   "Ei siinä ole mitään ajateltavaa!"
   "Ei olisikaan, jos olisit osunut. Ole nyt hetki hiljaa."



Mark vaikeni, viimein. Julia sai kaipaamansa viisitoista sekuntia hiljaisuutta. Pojun viesti oli kilahtanut puhelimeen tunti sitten, eikä muusta ollut sen jälkeen puhuttu.
   "En tiedä, mitä se jätkä oikein meinaa", Julia mutisi puoliääneen. "Mutta eipä se näytä tietävän oikein itsekään."
   Hiljaisuus. Markin raskas hengitys. Julia puri huultaan.
   "Lähden tapaamaan sitä."
   "Et!"



Markin anteeksipyynnöt olivat vaihtuneet avoimeen suuttumukseen. Hän näytti valmiilta paiskomaan huonekalut seinille, jos ei muuten saisi haluamaansa.
   "Et lähde mihinkään", Mark sihahti. "Minä menen. Sinä pysyt täällä."
   Julia kohotti toista kulmaansa.
   "Niinkö meinaat?"
   "Se on liian vaarallista, Julia."
   Se oli liikaa.



Joskus Julia oikeasti vihasi tuota itserakasta kusipäätä. Omahyväistä virnettä ja kuvitelmia siitä, että jätkällä oli kykyjä missä tahansa toiminnassa ja asennossa kuin asennossa.
   "Millä meinasit estää minua menemästä?" Julia kysyi. "Tarkkuuskiväärillä? Sehän on jo nähty, ettet osu sillä mihinkään."
   "Et tiedä, mitä hän on suunnitellut varallesi. Et tiedä, onko hän aseistettu –"
   "Aseistettu? Jakaako Anne Arborin sairaala nykyään potilaille aseitakin?"
   Mark huokaisi.



Markin katse muuttui lempeämmäksi. Hän astui eteenpäin ja ojensi kätensä.
   "Ensimmäinen varoitus", Julia mutisi, ja kun Markin sormet hipoivat hänen omiaan, hän jatkoi. "Viimeinen varoitus."
   "Julia, minä rakastan sinua, enkä anna sinulle tapahtua mitään –"
   Julia riuhtaisi kätensä irti.



Polvi sopi aika hyvin Markin jalkojen väliin. Julia ei ollut koskaan kuullut niin eläimellistä ulahdusta. Lyönti nyrkillä vatsaan piti huolen siitä, että Mark myös kaatui lattialle eikä jäänyt jaloilleen pitelemään kulkusiaan.



Mark huohotti. Julia kumartui puolisonsa ylle.
   "Jos tulet perääni, leikkaan ne irti", hän uhkasi. "Sinä et sanele minulle mitään sääntöjä rakkauden tai yhtään minkään muunkaan nimissä, eunukki."



"Lähden vaihtamaan vaatteet."
   Yllättävää kyllä, Mark ei maininnut mitään luotiliiveistä tai muista övereistä suojavarusteista. Parempi niin.

* * *



'Onnittelut, rakas minä. Sössit sitten aivan uudenlaisella tavalla, etkä edes yritä korjata asiaa.'
Myönnettävä se kai oli vähintään itselleen. Kusessa voi olla monella tavalla, ja minä taisin olla sitä kaulaani myöten.



Kättä särki. Hermostutti. Tippaletku teki käden käyttämisestä tarpeettoman hankalaa, varsinkin, kun siinä ei edes virrannut mitään keittosuolaa kummempaa. Se oli ollut Garyn idea, tekisin kuulemma heidän olonsa turvallisemmaksi siten. Toisin sanoen näyttäisin lyödyltä, sairaalta ja heikolta, ja silloin ryömimiseni näyttäisi uskottavammalta.
   Mutta missä ne kaksi olivat? Gary oli väittänyt heidän suostuneen.



Ikkuna pelotti minua. Ohi kävelevä hoitaja pelotti minua. Gary oli sanonut, että puuttuisi asiaan, jos jokin menisi pieleen. Tosin ilman Garya tätä ei tarvitsisi tehdä ollenkaan –
   Jokin kolahti pöytään. Nostin katseeni.



Julia hymyili samalla tavalla, jolla oli virnuillut minulle silloin, kun oli päättänyt jättää minut nääntymään patterin viereen.
   "Toin sinulle kokista", hän sanoi ja viittasi eteeni ilmestyneeseen pulloon. "Olen ollut huomaavinani, että nuoret pojat tykkäävät siitä."



Hän istui sopivan välimatkan päähän – tarpeeksi lähelle puhuakseen hiljaa, mutta sopivan kauas säilyttääkseen varautuneisuutensa. Hän ei pitänyt minun seurastani enkä minä hänen seurastaan, ja meistä kumpikin taisi yrittää peittää epämukavuutensa ylimielisyydellä.
   Julia antoi katseensa kulkea tippaletkusta kyynärvarteeni ja siitä ylemmäs paksunnäköiseen kohtaan olkavarressani, jota paidan alla peitti sidos.
   ”Sori tuosta”, hän sanoi. ”Ei muistella pahalla.”
   ”Joo”, vastasin ja hymyilin niin leveästi, että vittuileva sävy ei voinut jäädä Julialta huomaamatta. ”Mitäpä pienistä. Meni vähän ohi päästäni, mutta hei, vahinkoja sattuu.”



Julia jätti kuittailuni huomioimatta.
   ”Halusit jutella. Sopii aloittaa, minulla on tänään muutakin tekemistä.”
   ”Missä Mark on?”
   ”Asioilla.”
   ”Miksei hän ole täällä?”
   ”Miksi haluat tietää? Kerron hänelle kaiken tarvittavan, älä sinä siitä huolehdi.”
   ”Onko teillä välirikko?”
   Julia oli hiljaa. Hänen huulensa kapenivat, ja tiesin jo siitä vastauksen kysymykseeni. Yllätyksekseni hän sanoi sen myös ääneen.
   ”Meillä on vähän erilaisia näkemyksiä asioista, mutta se ei kuulu sinulle. Mistä halusit puhua?”



"Meistä."
   Julia kohotti kulmiaan sanavalinnalleni. Hyvä, sain hänen huomionsa.
   "Se keikka oli pelkästään teitä varten. Halusin saada yhteyden teihin." Vedin syvään henkeä nenän kautta, huomaamattomasti – toivottavasti. "Minulla ei ole rahaa eikä liittolaisia, mutta ehkä se auttoi teitä näkemään, mihin olen valmis. Jos minulla olisi enemmän –"
   "Menehän asiaan, poju."
   "Haluan liittyä teihin."
   Julian kulmat kohosivat entisestään.



Hetken luulin, että hän olisi nauranut. Virnistänyt ainakin. Mutta ei, sen sijaan hän nojautui eteenpäin ja vaikutti ottavan minut täysin tosissaan.
   "Vai haluat sinä meidän suojatiksemme", Julia virkkoi hiljaa. "Ihan ymmärrettävää. Ethän sinä yksin pärjää, ja nyt, kun olet saanut jo siipeesi... no, et sinä tyhmä ole."
   "Minulla ei ole rahaa", toistin. "Kämppä menee ihan kohta alta. En osaa tehdä mitään muita töitä kuin... no, teidän juttujanne."
   "Sen sijaan, että kerjäisit säälipisteitä, kertoisitko jotakin uutta? Vaikkapa siitä, mitä sellaista sinulla on, mitä meillä ei jo olisi? Me kun emme juuri nyt tarvitse uusia palkollisia, eikä varsinkaan Mark varmasti viehättyisi sinun naamasi näkemisestä. Mitä tarjoat meille?"
   "Tietoa."
   "Mistä?"



Ei epäilystäkään, Julia oli kiinnostunut. Ei tosin välttämättä minusta, vaan avoimista kysymyksistään, mutta se riittäisi.
   "Mitä tiedät firmasta nimeltä Phoenix Ltd?"
   Julia harkitsi hetken vastaustaan.
   "Ehkä jotain, ehkä en mitään", hän sanoi ja selvästi yritti peitellä tietämättömyyttään. "Kuinka niin?"
   "Mitä tiedät Markin veljen liikkeistä viime aikoina?"
   Hän oli hiljaa. Tarpeeksi hiljaa, jotta tajusin hänen tajunneen.



Hän tuijotti ohitseni tyhjyyteen. Ei peloissaan, ei edes hämmentyneenä – vain ja ainoastaan kiinnostuneena. Ajatuksissaan hän lipaisi huuliaan, kahdesti. Lopulta hän nyökkäsi.
   "No, se on jotain", hän sanoi huolettomasti ja paljastamatta mitään siitä, mitä tekisi jätehuoltofirman omistajan nimellä ylipäätään. "Voin harkita asiaa... montaakin asiaa."
   Olin hiljaa. Odotin hänen jatkavan, mutta kun hän ei tehnyt niin, täydensin itse hiljaisuuden.
   "Voin kertoa lisää, mutta tarvitsemme siihen suojaisamman paikan. Odotatko pari päivää, että pääsen pois täältä?"
   "Senhän sinä haluaisit tietää", hän sanoi ja nousi ylös.



Ennen lähtöään hän kumartui korvani juureen kuiskaamaan.
   "Tiedätkös, poju... en koskaan vihannut sinua. En ainakaan samalla tavalla kuin Mitchellin veljekset." Julia hymähti. "Se on joku miesjuttu. Tunteet ajavat bisneksien edelle... olette sillä tavalla yksinkertaisia, koko porukka. Parane pian, muru. Saatan ehkä soittaa."



Odotin, että hänen korkojensa kopina etääntyi hissien luo ja katosi lopulta kokonaan. Vasta sen jälkeen palasin itse omaan kerrokseeni. Matkalla revin kanyylin teipit irti kyynärtaipeestani, siinä kun ei ollut edes neula paikoillaan.



Olin toivonut, ettei hän olisi siellä jo valmiina. Kaikkeahan saa aina toivoa.
   "Tervetuloa takaisin, Adrian. Onnittelut."



"Se meni hyvin", Gary kehui ilmeisen hyväntuulisena. "Paremmin kuin Johnilla koskaan. Tiedätkös, jos olisit käynyt kouluja, sinulla voisi olla lahjoja jossain teatterikorkeassa –"
   "Oliko sinulla jotain asiaakin?"
   "Älä ole noin kiukkuinen", Gary myhäili. "Tulin vain kehumaan suoritustasi, ja toki myös ohjeistamaan seuraavaasi."
   "Seuraavaani?"



Gary kohotti kulmiaan, minä kohotin nyrkkejäni.
   "Seuraavaa ei pitänyt tulla", ärähdin hänelle. "Sanoit, että yksi palvelus, ja jätät minut rauhaan –"
   "Yksi jatkuvaluonteinen palvelus, Adrian", Gary tarkensi. "Tai palvelusten kokonaisuus. En saanut vielä haluamaani."
   "Sinä lupasit."
   "Niin lupasin. Sinä taas lupasit maksaa velkasi palveluksella, jonka keston määritän minä. Istu, ole hyvä."
   "Minä en –"
   "Istu, Adrian. Älä koettele kärsivällisyyttäni."



En katsonut häneen. En jumalauta suostunut. Olin raivoissani, peloissani, surullinen, epätoivoinen ja murhanhimoinen, kaikkea yhtä aikaa, ja mitään en voisi päästää ulos. Gary kuunteli raskasta hengitystäni ja naksautti kieltään.
   "Joko unohdit, mistä oikeastaan olet velkaa?" Gary kysyi. "Minun mielestäni velkasumma oli suunnilleen yhtä kuin sinun henkesi pelastaminen. Jos kuvittelit, että yksi lyhyt keskustelu kuittaa sen kaiken, sinulla täytyy olla todella halpa käsitys elämästäsi."
   'Ei se ole käsitys. Se on fakta.'
   "Oliko sinulla jotain tarkennuksia sopimukseemme? Jotain, mitä haluaisit lisätä?" Garyn ääni oli näennäisen kiltti. "Voin harkita kaikenlaisia muutoksia, jos hinnasta sovitaan. Sano vain."
   "On."
   "Anna tulla."



Ryhti ei pysynyt. Pääni valui alas, katseeni lattiaan. Käteni vapisivat. Gary ei ollut koskaan ollut ainoastaan minun ongelmani.
   "Lisäehto", sanoin hammasta purren. "Se koskee Elizabethia."
   "Mielenkiintoista. Olen pelkkänä korvana."
   "Teen mitä haluat. Ihan mitä haluat. Loppuelämäni, enkä pistä hanttiin." Syvä henkäys. "Kunhan jätät Elizabethin rauhaan."
   Vaikenin. Gary ei vastannut heti. Hänkin olisi voinut nauraa, mutta sen sijaan hän esitti kysymyksen.
   "Onko se ainoa ehtosi?"
   "On."
   "Loppuelämän ehtosi?"
   "Joo."



Viimeistään siinä vaiheessa olisin odottanut hänen edes hymähtävän.
   "Eiköhän se järjesty", hän viimein sanoi äänellä, jonka sävystä oli paha tulkita mitään. Ei niin, että olisin edes halunnut tulkita.

* * *

theron kommentteja

Ihan ensimmäiseksi muistutan, että kysymyksiä ja ekstraehdotuksia otetaan vastaan! :)

Toisekseen koetan olla johdattelematta lukijoita myönnetään, olen tänään laiska kommentoimaan omaa tekstiäni, joten annan teille nyt vain niitä kommentointia helpottavia kysymyksiä. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

1. Miksi Gary haluaa Adrianin liittoutuvan Markin ja Julian kanssa?
2. Gary ei suoraan vastannut kysymykseen siitä, mitä Darryllille on tapahtunut. Onko veikkauksia?
3. Mitä Adrian oikein meni lopussa lupaamaan, ja mitä merkitystä sillä mahdollisesti on?