2.22 Epävarmuustekijä

Nukuin pitkälle iltaan. Heräsin säpsähtäen kaupunkielämän ääneen, joka saattoi olla yhtä hyvin hälytysajoneuvon sireeni, teinien huutelua tai epävireisesti laulava naapuri.
   Sekunnin murto-osan ajan luulin sen olleen äänen sijaan sähköisku.

Päätäni särki, eikä sen syynä ollut se kahvimukillinen viskiä – ei siitäkään huolimatta, että olin kiskonut sen autuaasti tyhjään vatsaan ja että vähäinenkin määrä alkoholia oli noussut päähän tarpeeksi nopeasti auttaakseen minua nukahtamaan. Olin kohtuullisen varma, että olin nukkunut puolet tästä ajasta levottomuuttani vapisten ja henkeä pidättäen. Odotin vain, milloin Gary tulisi taas herättämään minut, ja –
   Hetkinen. Gary. Gary oli...
   Se ajatus pysäytti.

Sytytin tupakan kaikessa rauhassa, vedin syvään henkeä ja runnoin ajatusta väkivalloin päähäni. Gary oli kuollut. Lopullisesti, ikuisesti poissa. Ei täällä enää koskaan, ei minun lähelläni eikä kenenkään muunkaan lähellä.
   Voisin vannoa, etten ollut koskaan aiemmin polttanut niin hyvän makuista sätkää.

Olin tajunnut sen täysin vasta nukuttuani useamman tunnin kunnolla ja päästyäni sellaiseen paikkaan, jossa mitään aktiivista uhkaa ei häälynyt ympärilläni jatkuvasti. Siitä huolimatta en voi väittää, ettenkö olisi pelännyt. Kaikki ne vuodet, joina olin tuntenut Gary Mitchellin, ja joina hän oli joko vaatinut mahdottomia työtehtäviä aivan liian lyhyellä aikataululla Angleportissa tai vainonnut ja kiristänyt minua Anne Arborissa, jättivät minuun jälkensä.
   Ne jäljet eivät haalistuisi ikinä, jos en tekisi töitä sen eteen. Töitä. Nimenomaan, minun piti saada elämääni muutakin sisältöä kuin Garyn pelkääminen. Sillä tavalla tottuisin siihen ajatukseen, ettei pelättävää ollut.

En ollut todellakaan ajatellut tekeväni kuten Claire oli minua kehottanut, mutta sillä hetkellä se oli ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia, jolla saisin itseni liikkeelle. Siksi katsoin netistä, missä sijaitsee paikka nimeltä Purple Blink, haukkasin palan leipää pysyäkseni jalkeilla ja huuhdoin mielisairaalan hajun kehostani vaikuttaakseni palkkaamisen arvoiselta.

En antanut itselleni aikaa jäädä harkitsemaan mitään. Yritin pysyä jatkuvasti liikkeessä, pukea päälleni, pakata kitaralaukkua, keskittyä kaikilla ajatuksilla pelkästään siihen, mitä juuri sillä sekunnilla tein. Ovella pysähdyin hetkeksi ja sain heti huomata pysähtymisen olevan virhe. Kuvittelinko oikeasti vain käveleväni sen Clairen mainitseman Gregin eteen ja väittäväni, että osaan jotakin? Se ajatus puhui Garyn äänellä, ja ehkä juuri siksi minua alkoi ärsyttää niin paljon, että suorastaan halusin marssia Purple Blinkiin nolaamaan itseni.



Kaupunki oli käpertynyt yöksi kokoon. Kadut olivat hiljenneet, mutta tiesin, että lähempänä keskiyötä ihmisiä alkaisi taas liikkua. Oli vielä liian aikaista juhlia ja liian myöhäistä liikkua keskustassa mistään muusta syystä.
   Olisin toivonut, että ihmisiä olisi ollut enemmän.



Pistooli painoi taskussani, mutta se ei juuri rauhoittanut. Tiesin, että Garylla olisi sata erilaista tapaa riisua minut aseista ennen kuin ehtisin koskea liipaisimeen...
   Voi vittu nyt. Gary oli kuollut. Kuollut. Sanoin sen ääneen itselleni.
   "Se paskiainen makaa jo kylmiössä lakana naamallaan."
   'Ja jos se ei mitään muuta hyödyllistä elämässään ikinä tehnyt', jatkoin mielessäni, 'niin kohta se ruokkii matoja. Ne syövät kuulemma silmät ensimmäisenä... ehkä niille kelpaa lasisilmäkin, ken tietää.'

Mitä lähemmäs jatkoin matkaani kohti Purple Blinkiä, sitä varmempi olin siitä, ettei sellaista baaria ollut olemassa silloin, kun olin viimeksi täällä asunut. Sen sijainti oli vähän kummallinen, kaukana muista juhlapaikoista ja taksitolpista, liian lähellä kalliita asuinalueita. Oli muitakin syitä, miksei sitä ollut helppo löytää.



Olin ihan varma, että olin oikeassa osoitteessa. Mitään mainoksia tai kylttejä ei kuitenkaan ollut. Talon oudosta valaistuksesta saattoi päätellä sen, ettei katutasossa ollut ainakaan yksityisasuntoja, mutta olisin silti odottanut paikan mainostavan itseään edes jotenkin. Epäilys hiipi mieleeni ja pohdin, mahtaisinko itse näyttää liian epäilyttävältä, jos kävelisin sisään käsi valmiiksi povitaskussa.



Vedin syvään henkeä. En pitänyt siitä, että jouduin tasapainottelemaan pelkoon johtavan liian ajattelun ja rohkeutta antavan hätiköinnin välillä. Kuinka paljon harkintaa olisi tarpeeksi ja kuinka paljon olisi liikaa? Jos nyt kävelisin sisään olettaen, että astuisin vain ihan tavalliseen baariin, olisiko se ihan normaali oletus vai typerä virhe, jonka joku toinen ihminen jossain toisessa tilanteessa ymmärtäisi olla tekemättä? En suoraan sanottuna osannut enää vetää rajaa tyhmänrohkeuden ja ihan tavallisen arkielämän välille, ja samalla ymmärsin, että muille ihmisille sellainen raja oli ihan selkeä.
   Gary nauraisi katketakseen, jos tietäisi, miten tiukasti hän piti mieltäni otteessaan vielä kuolemansakin jälkeen. Jos en minkään muun takia menisi nyt sisään, niin siksi, että ainakin vastustin häntä viimeiseen asti.

En tiennyt, millaista jengiluolaa olin oikein odottanut, mutta Purple Blink vaikutti sisäpuolelta ihan tavalliselta yökerholta. Aika flegmaattinen meno siellä oli, ja suurin osa pöydistä oli tyhjinä, mutta ei kai se ihme ollut. Itse olin sentään tiennyt, minne olin menossa, enkä silti ollut aivan varma siitä, oliko Purple Blink täällä vai ei.
   Yksi juttu siinä paikassa oli kuitenkin vialla.
   "Etsitkö jotain?" kysyi vieras ääni vasemmalta.



Baarimikko ei katsonut minuun, mutta hänen äänensä oli ystävällinen.
   "Enpä oikeastaan", oli lyhyt vastaukseni. Mies ei sanonut siihen mitään, mutta nosti kyllä katseensa. Hänen ilmeensä antoi ymmärtää, että hän tunnisti minut.

"Kas", mies tokaisi, ja kirosin heti mielessäni sitä, että olin ottanut kitaran mukaan. Olisin mieluummin katsellut paikkaa hetken ja kysellyt sen jälkeen itse sen Gregin perään enkä antanut heidän kysellä minun perääni ensin. "Olet se katusoittaja."
   "Tunnustan."
   Mies ei joko kuullut tai halunnut kuulla ärtymystä äänestäni. Hän viittasi kädellään tiskin toiselle puolelle.
   "Istu ihmeessä alas. Odotin, että soittaisit ensin, mutta tänään on niin hiljaista, ettei minua haittaa jutella."
   Minua se kyllä haittasi, mutta jätin sen sanomatta. Ottaisin tämän välittömän keskustelun ei-toivottuna, mutta mahdollisesti hyödyllisenä tilaisuutena.

Riisuin kitaralaukkuni ja jätin sen nojaamaan tiskiä vasten. Baarimikko järjesteli laseja tiskin alle kaikessa rauhassa.
   "Oletan, että olet Greg."
   Mies nyökkäsi hymynkare suupielessään.
   "Minä taas oletan, että nimesi on Darryll", hän sanoi. "Marie on kertonut sinusta paljon."
   "Kiva", sanoin, vaikka minua edelleen häiritsi se, etten edes tiennyt, kuka oli Marie tai kuinka paljon hän tiesi minusta.



Varautuneisuuteni ei vaikuttanut häiritsevän Gregiä. Hän keskittyi laseihinsa ja jatkoi keskustelua verkkaisesti.
   "Minähän en ymmärrä musiikista mitään", hän tokaisi ilmeisesti tajuamatta, että sen sanominen palkkaajan asemassa muusikolle tuntui aika hemmetin pahalta. "Mutta tunnistan kyllä sellaisen äänen, josta pidän. Ajattelin, että läsnäolosi saattaisi tuoda tänne joskus asiakkaitakin, niitä kun ei ole ihan tungokseksi asti. Mitä sanot?"
   No, ainakin Greg oli rehellinen. Hänellä ei todellakaan ollut asiakkaita tarpeeksi eikä hän myöskään ymmärtänyt mitään siitä musiikista, jota soitin.
   "En oikein usko, että olisin vastaus siihen ongelmaan."
   Greg kohotti kulmiaan ja kohotti katseensa viimein minuun.

Vilkaisin selkäni taakse, en niinkään siksi, että minun olisi vielä pitänyt tarkistaa Purple Blinkin tunnelma, vaan siksi, että tuntemattoman miehen elekieli ei vaikuttaisi suorapuheisuuteeni.
   "Tämä on yökerho", sanoin ja jätin lisäämättä 'tai ainakin yrittää olla'. "Tällaisiin paikkoihin mies ja kitara -henkinen esiintyminen sopii aika huonosti. Voin kokemuksesta sanoa, että asiakkaasi haluavat repiä minut hiuksista ulos, jos heidän tanssimusiikkiaan yritetään vaientaa minun takiani."
   "Oletko todella sitä mieltä?"
   "Sanottakoon näin: yksikään esiintyvä taiteilija ei ole niin itsetuhoinen, että kieltäytyisi keikasta jo ennen kuin palkkiosta edes puhutaan ilman painavaa syytä."
   "Vai niin."

Vaikka Greg ei mitään selkeää hyvästelyä antanutkaan, oletin keskustelun päättyneen siihen. Jokin hänen eleissään kuitenkin pidätteli minua, ja hyvä niin, koska oli hänellä muutakin sanottavaa.
   "Suostuisit siis, jos paikan tunnelma olisi toisenlainen?" hän kysyi tiskin takaa. Kallistin päätäni.
   "Riippuu tarjouksesta."
   "Hyvä. Ensimmäinen tarjoukseni on tämä..."
   Sydämeni jätti lyönnin väliin. Kun Greg nosti päätään tiskin takaa, toinen käteni oli jo liikahtanut povitaskua kohti.

Hän ojensi minulle drinkkiä. Ei haulikkoa. Otin lasin vastaan, mutta en juonut siitä heti. Greg jatkoi.
   "Talo tarjoaa, jos kuuntelet tarjoustani hetken."
   No, ei kai se juoma mitään myrkkyä voinut olla, ei näin julkisella paikalla ja vielä suoraan liikkeenharjoittajalta.

Drinkki oli mieto eikä maistunut miltään tunnistettavalta, mutta oli se ihan kelvollinen. Kuuntelin Gregin selitystä ja pyrin näyttämään siltä, ettei tilanne hermostuttanut minua ollenkaan.
   "Olen jo jonkin aikaa miettinyt yläkerran remontoimista. Sinne voisi tehdä uudistuksia."
   Hyvä, etten tukehtunut juomaani sillä hetkellä.

Katsoin Gregiä pitkään. Mies vaikutti olevan täysin tosissaan. Mietin sopivaa tapaa kertoa hänelle, etten oikeasti ollut niin hyvä, että täällä kannattaisi alkaa järjestellä seiniä uudelleen minun takiani, mutta Greg ehti puhua ensin.
   "Näet ihan hyvin, ettei tämä toimi", hän sanoi hiljaisella äänellä. "Jos en tee tälle mitään, minulta loppuvat rahat. Ideat taas loppuivat aikoja sitten, ja jaksaminenkin alkaa olla kortilla. Minulla ei ole montaakaan vaihtoehtoa tämän bisneksen jatkon suhteen, joten voin saman tien ottaa riskin ja palkata sinut jonkinlaiseksi... ideamyllyksi."
   "Olen kitaristi, en baarimikko. Tai edes yrittäjä."
   "Mutta näytät silti tietävän enemmän näistä paikoista ja näihin sopivista tapahtumista kuin minä."
   En tiennyt, mitä vastata. Olihan tämä tosi outoa, mutta ainakin se ratkaisisi työllistymisongelmani kertaheitolla, siis jos ehdoista sovittaisiin. Myönsin kyllä olevani vainoharhainen, mutta Greg vaikutti silti epäilyttävän ystävälliseltä ja luottavaiselta. Ehkä en vain tajunnut, millaiseen oravanpyörään äijä oli itsensä kuolevan yrityksensä keskellä saattanut.
   Joku tervehti meitä. Ääni oli tuttu.

Claire antoi katseensa vaeltaa minun ja Gregin välillä itsetietoinen hymy huulillaan.
   "Päädyitte ilmeisesti neuvottelemaan", hän totesi. "Mille päivälle sovitte keikan?"
   "Katsotaan nyt ensin, mihin lopputulokseen tässä päädytään", Greg sanoi arvoituksellisesti ja naulitsi katseensa minuun. En tiennyt, kumman katse tuntui kuumottavammalta, Gregin vaatimusten täyttämä vai Clairen ylpeän odottava.

Valitsin helpommaksi katseen kohteeksi Clairen. Hän iski minulle silmää ja kumarsi päätään vähän lähemmäs kuiskatakseen.
   "Odotan sinua kämpilläsi."
   En ehtinyt edes ajatella mitään vastausta siihen, kun hän jo lähti.

Greg virnuili minulle tietäväisen näköisenä.
   "Hän on mahtava, vai mitä?" hän hymähti. Päätin vaihtaa puheenaihetta.
   "Mitä ihan tarkkaan ottaen haluaisit minun tekevän, ja millä hinnalla?"
   Gregin hymy leveni. Hän tiesi jo voittaneensa.
   "Voisimme keskustella siitä vähän rauhallisempanakin aikana. Miten olisi sunnuntai? Baari on kiinni silloin, joten voisin näyttää sinulle paikkoja, ja jos olet edelleen suostuvainen, sovitaan samalla yksityiskohdista. Sopiiko?"

En voi sanoa, etteikö vainoharhaisuuteni olisi saanut uutta pontta siitä ajatuksesta, että tänne olisi pitänyt tulla vielä aukioloaikojen ulkopuolella. Järjellä ajateltuna oli oltava niin, että vain ylireagoin. Greg ei tietääkseni kantanut mitään elinikäisiä kaunoja minua kohtaan, enkä ollut mitään velkaa Clairellekaan. Voisin siis ihan hyvin suostua.
   Sen myös tein. Sovimme tapaavamme iltapäivällä.

Mielialani koheni heti, kun pääsin ulos Purple Blinkistä. Jos olin Gregin aikomuksia jostain syystä epäillytkin, avoimella paikalla sellaiset luulot olivat vain naurettavia. Olin hyvällä tuulella. Minulla oli töitä, jotain kerrottavaa Noralle... ja ilmeisesti kotona minua odottaisi joku, jota en ehkä ihan vielä dumppaisikaan ihmissuhteitteni roskakoriin.

Hän odotti minua rappukäytävässä lupauksensa mukaisesti. Hän oli selvästi aikeissa kysyä jotakin, mutta ei hän ehtinyt.



Me aloitimme jo rappukäytävässä, eikä se vaikuttanut häiritsevän häntä ollenkaan.

***

Aamu valkeni kuumana ja kirkkaana. Tai ehkä se ei ollut enää aamu siinä kohtaa, kun vaivauduin heräämään.



Muistelin, että aurinko oli jo noussut siinä vaiheessa, kun olimme päässeet nukkumaan asti. Emme olleet puhuneet paljoa, mutta kai Claire oli sen verran tajunnut, että jotain diilejä olin Gregin kanssa tehnyt.
   Ehtisimme puhua myöhemminkin. Claire, jota olin tähän saakka pitänyt vähän tylsänä, alkoi vaikuttaa sellaiselta tytöltä, jota en ihan heti päästäisikään käsistäni.

Claire nukkui vielä ja olisin itsekin jatkanut mielelläni unia, mutta kännykän vaativa pirinä pakotti minut nousemaan. Hain äänen lähdettä katseellani makuuhuoneesta. Muistin, että puhelin oli jäänyt housujeni taskuun ja housut jonnekin päin olohuonetta – ja samassa muistin jotain muutakin. Äkkiä tuli kiire vastata siihen pirun puhelimeen.



Puhelin lojui housuntaskun sijaan sohvalla. Noran nimi vilkkui näytöllä.
   "Huomenta", sanoin ja yritin olla kuulostamatta hengästyneeltä.
   "Huomenta, unikeko. Muistatko, mitä sovimme?"
   "Joo. Aioin kyllä soittaa."
   "No, minä ehdin ensin. Haluatko tulla tänään?"

Vilkaisin ikkunasta ulos. Päivä oli jo niin pitkällä, ettei minulla olisi yhtäkään hyvää syytä kieltäytyä. En muutenkaan halunnut rikkoa lupaustani Noralle, mutta hänen tyttöystävänsä tapaaminen vähän jännitti.
   "Se sopii. Milloin?"
   "Tunnin päästä?"
   "Okei. Lähden pian tulemaan."



Lopetettuani puhelun Noran kanssa palasin vielä Clairen luo. Nainen ei selvästikään enää nukkunut, enkä antanut hänen edes teeskennellä sellaista.
   "Kutittaa", hän mutisi.
   "Tarkoituksella."

Claire ei vielä tehnyt elettäkään noustakseen, mutta ei hänen minun puolestani tarvinnutkaan.
   "Minun täytyy lähteä", sanoin ja sipaisin hänen hiuksensa niskaan. "Lupasin käydä siskon luona tänään. Nuku niin pitkään kuin tykkäät, ja jos löydät jotain jääkaapista, sen saa syödä."
   Claire kääntyi ja nosti päätään.

Hän ei sanonut mitään, suikkasi vain suukon huulilleni ja painoi päänsä takaisin tyynyyn.
   "Nuku hyvin", sain hämmennykseltäni sanottua ja aloin tehdä lähtöä.

***

Olin tietoisesti vältellyt sitä kaupunginosaa, ja kun pääsin sinne asti, muistin hyvin, miksi. Muistin niin monta asiaa, jotka mieluummisin olisin jättänyt muistamatta.



Muistin junaradan, joka oli ollut toiminnassa vielä silloin, kun aloitin koulun. Muistin, miten paljon äiti pelkäsi, että jäisin koulumatkalla junan alle.
   Muistin, miten isä oli järjestellyt työnsä siten, että hän saattoi minut tasoristeyksen yli ja oli minua vastassa joka päivä samassa paikassa, kun palasin kotiin. Muistin, miten se oli ollut ihan hirveän noloa, miten monta kertaa olin kiukutellut asiasta – ja miten helpottunut olin ollut, kun junaliikenne sillä radalla oli lakkautettu ja kun sain kävellä koulumatkani yksin.
   Toivoin, että isä ei ollut ajatellut niitä vuosien takaisia kiistoja ainakaan ihan viimeisenä ennen kuolemaansa. Riitti, kun itse ajattelin niitä. Jollain tasolla tajusin itsekin, ettei isälle ollut voinut jäädä sellaista kuvaa, että meillä olisi ollut mitenkään huonot välit tai etten olisi rakastanut häntä.



Siinä talossa hän oli sanonut sen viimeisen kerran. "John, minä rakastan sinua." Sen jälkeen hän oli keskittynyt huutamaan apua niin kauan kuin pystyi.
   Hän oli yrittänyt torjua minua paljain käsin. En muistanut sitä itse, mutta muistin kyllä sen, miten ne vammat oli käyty läpi oikeussalissa – ja miltä ne olivat näyttäneet valokuvissa.



Oksetti. En halunnut mennä siihen taloon. En ollut käynyt siellä kertaakaan tapahtuneen jälkeen. Vuosi oli mennyt vuorotellen pakkohoidossa ja mielentilatutkimuksessa, kaksi kuukautta nuorisovankilassa, sen jälkeen juttu käsiteltiin uudelleen ja loput teinivuodet vierähtivät koulukodissa. Muistin siitä paikasta sen, ettei se ollut eronnut nuorisovankilasta juuri muuten kuin seinien värin osalta. Olin silti ollut siellä mieluummin kuin kotona, ja vaikka äiti oli vakuuttanut muuta, olin varma, ettei hän olisi uskaltanut asua kanssani samassa talossa enää ikinä.
   Nora kuitenkin luotti minuun.



Onnistuin raahautumaan pihaportille asti. Vielä siinäkin epäröin, ja olisin saattanut hyvinkin alkaa keksiä päästäni jotakin syytä sille, miksi jouduinkin kääntymään takaisin, ellei ovi olisi auennut.
   "Tulehan sisälle sieltä."



"Luulitko, että antaisin sinulle mahdollisuuden jänistää?"
   Nora tunsi minut liiankin hyvin. Hänen tervehdyksessään ja läsnäolossaan oli kaikki se varmuus ja rauhallisuus, joka itseltäni puuttui.



Seurasin Noraa sisätiloihin. Luulen, että hän harppoi keittiöön tarkoituksellisen nopeasti ja katsomatta minuun, jotten ehtisi ehdottaa mitään neutraalimpaa ajanviettopaikkaa.
   "Olen juuri tekemässä aamiaista", hän tokaisi edelläni. "Et ole kuitenkaan syönyt vielä mitään."
   Siinäkin hän oli ihan oikeassa.



Vaikka Nora saikin minut houkuteltua aika pitkälle taloon, keittiön kynnyksellä sykkeeni kiihtyi. Jaloille oli vaikea löytää tasaista alustaa. Verhosin naurettavan pelkoni ajankohtaisen kysymyksen alle.
   "Eikö tyttösi olekaan kotona?"
   "Joanna on vielä töissä", Nora sanoi ja hymähti. "Hänellä on joskus aika pitkiä keikkoja."
   "Ahaa. Jos hän oli yövuorossa, oletko varma, että hän jaksaa katsella minua tänään?"
   "Älä sinä siitä huolehdi. Joanna ei ole kovin hyvä nukkumaan univelkojaan aamuvarhaisella muutenkaan. Hän tervehtii sinua ihan normaalisti ja menee nukkumaan joskus iltapäivällä."
   "Mitä hän muuten tekee työkseen?"
   "Keikkailee siivoojana."



Se siitä. Enempää kysymyksiä ei ollut. Noran pitelemä keittiöveitsi hakkasi leikkuulautaa ja olin ihan varma, että koko talo sortuisi ja seinät kaatuisivat päälleni, jos jäisin ovensuuhun jumittamaan.
   "Voisin keittää kahvia", mutisin ja nykäisin jalkani väkisin liikkeelle. Kerran se vain kirpaisisi.

Nora paloitteli leipiin tomaattia, ja minä mittasin vettä kahvinkeittimeen. Emme puhuneet mitään, mutta Nora täytti hiljaisuuden hyräilyllä. Se rauhoitti. Ainakaan hän ei kysynyt, miltä minusta tuntui olla täällä taas tai mitään muuta yhtä absurdia. Hän paahtoi leivät voileipägrillissä, ja kahvinkeitin alkoi olla valmis hommissaan suunnilleen samaan aikaan kun hän asetteli viimeisen leivän lautaselle.

Aloimme syödä, ja teimme sen yhtä hiljaa kuin olimme aamiaista laittaneetkin. Kahvi oli pahaa, enkä oikein välittänyt paahtoleivistäkään, mutta se oli toissijaista. Tässä istuminen tuntui hemmetin hyvältä, ikään kuin voitolta jostakin, jolle olin hävinnyt lukemin 6–0 jo ihan tarpeeksi pitkän aikaa.



Jossain vaiheessa hiljaisuudenkin oli loputtava. Nora tuijotti minua pitkään pöydän toiselta puolelta, näki selvästi tilaisuutensa tulleen ja kysyi sitä viimein.
   "Lupasit kertoa minulle jotain poissaolostasi."
   Hänen äänensävynsä ei ollut syyttävä, mutta tiesin kyllä, että hänen alkuperäiset epäilyksensä poissaoloni syystä olivat edelleen syvään juurtuneina hänen päänsä sisällä. Tiesin myös sen, etten oikeastaan voisi antaa hänelle mitään parempaa selitystä. Jos hän kuvitteli minun trippailleen vuorokauden verran aineissa oikeudenkäynnin jälkeen, niin selitys siitä, miten sittemmin kuollut psykopaatti sieppasi minut hullujenhuoneelle ja miten sen hullujenhuoneen ylilääkäri oli mukana samassa juonessa, ei varmasti poissulkisi Noran alkuperäistä epäilystä.



Ne reunastaan palaneet paahtoleivät alkoivat yhtäkkiä maistua vielä vähemmän. Tähän asti olin syönyt niitä liiemmin vastustelematta, mutta nyt en kyennyt edes näykkimään niitä Noran mieliksi.
   "Se on ihan hemmetin monimutkainen juttu selittää."
   "Ei se mitään. Minulla on aikaa."
   "En halua puhua siitä."
   "Tarvitsetko apua?"



No niin, siinä se epäilys taas tuli. Ei kai siitä voinut Noraa syyttää: hän oli huolissaan, eikä täysin ilman syytä.
   "En... en voi puhua siitä. En halua." Nielaisin kurkkuun takertuneen leivänmurun ja yritin löytää tavan jatkaa. "Haluaisin selittää sen jotenkin, mutta en voi, koska en halua valehdella sinulle. Mutta huumeista siinä ei ollut kyse."
   "Kai sinä kuitenkin tajuat, että autan sinua, jos tarvitset apua? Enkä ole vihainen?"
   "Tajuan kyllä, mutta ihan oikeasti: tässä ei ollut siitä kyse. Jos päätät uskoa yhden ilmiselvältä paskapuheelta vaikuttavan selityksen minulta koko elämäni aikana, niin usko tämä, koska se on totta."



Nora katsoi minua hiljaa, koskematta enää ruokaansa ja selvästi käyden jonkinlaista päänsä sisäistä taistoa edessäni. En voinut sille mitään, minua hänen epäileväisyytensä loukkasi jollain sellaisella tavalla, jolla en ollut sisareni koskaan odottanut minua loukkaavan. Toisaalta Nora ei varmaan ollut odottanut minun tekevän montaakaan sellaista asiaa, joita hän oli kuullut minun elämäni aikana tehneen. Hänellä oli syynsä epäillä sanojani, mutta se epäilys tuntui silti pahalta.
   Ovikello soi. Nora nousi sanaakaan sanomatta.

Kirosin hiljaa mielessäni. Pitikö Noran tyttöystävän juuri nyt ilmestyä paikalle, kun tilanne oli lievästi ilmaistuna räjähdysherkkä? Vasta, kun Nora oli jo ovella, tajusin, että Joannalla olisi luultavasti avaimet. Tuskin hän soittaisi ovikelloa... tai vähintään Nora ei tervehtisi tulijaa niin muodollisesti kuin hän nyt kuului tekevän.



Yksi vilkaisu ovelle riitti varmistamaan tulijan henkilöllisyyden. Yksi kissoista pujahti Noran jalkojen välistä sisälle taloon ja naukui nyt huomiotani keittiön ovella. Noran edessä erottui kaistale kumaraa ryhtiä, riippuvia rintoja ja harmaita hiuksia, ja olin ihan varma, että haistoin jonkinlaisen mummohien ja kissankusen sekoituksen.
   Mitenhän kissamummo reagoisi, jos kävisin moikkaamassa häntä? Yhtäkkiä minua alkoi hymyilyttää kovasti.



Äiti oli yrittänyt aina opettaa, ettei vanhoja ihmisiä saanut kiusata. Minä taas olin aina yrittänyt opettaa kissamummolle, ettei naapureita saanut terrorisoida. Kun kuulin mummelin kitinän, varmistuin siitä, että opetukseni oli jäänyt vähän kesken sitten viime näkemän.
   "... minä sanon sinulle, nuori neiti, siitä teidän pihakoivustanne leviää ihan liikaa siitepölyä minun keittiöni ikkunasta, ja minä saan siitä nuhaa, niin, ja minulta loppuu happi sellaisessa pöllyytyksessä, mutta älä hyvä tyttö liikaa leikkaa sitä, kyllä se näkösuoja pitää olla, sellaista riettautta tässä talossa aina harrastettu –"
   Mummo vaikeni jo ennen kuin tungin itseni väkisin Noran ohi.



"Moi."
   Mummon suu oli jäänyt vähän raolleen. Hän puristi kävelykeppiään rystyset valkeina niin kuin aikoisi lyödä minua sillä. Hymyilin hänelle mielestäni varsin kauniisti, mutta kumma kyllä, hän ei hymyillyt takaisin.
   "Kiva nähdä", sanoin hänelle niin lempeällä äänellä kuin ikinä kykenin. "Totta puhuen luulin, että rouva ehti jo potkaista tyhjää, mutta kenties tekolonkka ei siihen sitten taipunut. Pelaako muisti kuitenkin yhä?"
   "Sinunhan pitäisi olla vankilassa", mummo tuhahti. "Karkasitko sinä?"
   "Totta kai karkasin. Kaikki nämä vuodet kaivoin pitkää tunnelia sellini lattiasta. Sen vaivannäön päätteeksi ajattelin, että kaikkein älykkäin veto on ilmoittautua juuri teille."
   "Valehtelet!"
   "Kas, meillähän on täällä oikein Sherlock."
   Nora sihahti jotakin vihaista selkäni takaa, mutten välittänyt hänestä.



Mummo mittaili minua lasiensa yli, sitten ali, ja lopulta kiinnitti katseensa takaisin silmiini.
   "Voi voi, mitä isäsi sanoisikaan..."
   "Pidin mielestäni aika tehokkaasti huolen siitä, ettei hän sano enää ikinä mitään." Olin itsekin yllättynyt siitä, miten helposti sain sen sanottua, mutta en siitä, miten pahasti mummo järkyttyi. "Mutta nyt, kun kerran olen tässä, voin samalla auttaa. Teillähän oli joku ongelma pihakoivun kanssa?"
   "Nuoren herran ei tarvitse auttaa siinä ollenkaan –"
   "Ei varmasti tarvitse, mutta teen sen silti." Hymyni vain leveni, ja Norankin oli pakko huomata, että nautin tästä kovasti. "Oletteko miettinyt, että teillä saattaisi olla kissa-allergia? Kenties kissapopulaatiota pitäisi vähän karsia? Voin hoitaa sen homman, ja vieläpä halvalla..."
   "Herra ei koske minun kissoihini!"
   "Ja mummo on hyvä ja lakkaa valittamasta siitä koivusta sitten."



Se mummelin ruskea kissa, joka oli hetki sitten naukunut keittiön ovella, päätti juuri nyt luikkia takaisin emäntänsä luo. Kohotin katseeni kissasta mummeliin samaan aikaan kun mummeli kohotti kauhistuneen katseensa minuun.



Iästään huolimatta mummo taipui yllättävän ketterästi poimimaan kissansa turvaan.
   "Kaikenlaista epäonnea olet mukanasi tuonut", mummeli voivotteli. "Ensin isä, sitten äiti ja sisarkin eksyi saatanallisen rakkauden puolelle, toisen naisen kanssa..."
   "Kaikella kunnioituksella: hänellä sentään on rakkautta, joten mielestäni hänellä on käynyt teitä parempi tuuri."
   "Piruko sinussa asuu vai mikä saa sinut noin puhuttelemaan?"
   "Lääkäri sanoi, että se oli se koko lapsuusiän ajan naapurista kantautunut kissankusen haju, joka tuhosi aivotoimintani."
   Siihen mummo ei enää yrittänytkään sanoa mitään. Päätään pudistellen hän käänsi minulle selkänsä.



Kun vedin oven kiinni ja käännyin Noraa kohti, luulin hetken, että hän oli purskahtanut itkuun. Se olisi ollut odotettavissa: Nora oli aina suhtautunut kissamummoon asiallisesti, jopa yrittänyt ymmärtää ämmän ajatuksenjuoksua, eikä hän varmasti ollut pitänyt äänensävystäni. Tai niin luulin. Nyt nimittäin sisareni vaikutti olevan tukehtumaisillaan nauruun.
   "Kaikki kunnossa?"
   "On", Nora sai sanottua hekotuksensa lomasta. "Todellakin on."



Nora pyyhki kyyneleet silmistään ja tirskui vielä hetken.
   "Jotkin asiat eivät vain koskaan muutu", hän nauroi.
   "Kuten kissamummo?"
   "Kissamummo ja veljeni."
   Niiden sanojen saattamana se talo, jota olin jo vuosikaudet vältellyt niin mielessäni kuin reaalimaailmassakin, alkoi vaikuttaa paljon vastaanottavaisemmalta.