1.18 Lähde

Kun asui eksänsä kanssa määrittelemättömän pitkän ajan samassa yksiössä, oppi nopeasti kaipaamaan sellaisia asioita, joista yksin asuessaan ei olisi voinut vähempää välittää. Tiskialtaaseen valuvan veden ääntä, pehmeää vaahtoa käsissä, omien lautasten tiskaamista. Kylpyhuoneesta kuuluvaa suihkun lorinaa, joka vakuutti minulle, että saisin olla vielä ainakin hetken yksin.





Rapsutellessani lautasen reunaan kuivunutta makaronia peukalonkynnellä irti koetin pitää huomioni puhkeavissa vaahtokuplissa. Olla hetken tässä enkä pääni sisällä, hirveimpien ennustusten ytimessä. Elämä tiskiaineena olisi ollut helpompaa kuin se elämä, jonka olin itselleni sössinyt.



En ollut kertonut Elizabethille kaapelista, jonka olin löytänyt Darryllin paidan alta. En edes ”migreenistä”. Enkä siitä, että annoin viimeisen sataseni remonttireiskalle palkaksi kolmen minuutin työstä. Elizabeth tuskin olisi pahastunut asiasta, päinvastoin, se olisi ollut hänestäkin hyvin käytetty satanen. Ongelmani oli se, että rahattomana minun olisi pitänyt roikkua entistä tiiviimmin Elizabethin lompakossa, eikä se tuntunut minusta reilulta. En tosin ihan heti keksinyt, mitä reilua oli salailussa ja siinä, että asia paljastuisi vähitellen jääkaapin tyhjentyessä, mutta se ei ollut murheistani suurin.
   Ovikello soi.



Olisin voinut jättää avaamatta, voinut pelätä ovea ja Elizabethin sanoja siitä, miten helposti minut voisi ampua kynnykselle ja heittää ruumiini kaatopaikalle mätänemään. Mutta Gary ei hyökkäisi viideltä iltapäivällä, vaan kahdelta yöllä.
   Silti olisin odottanut hänen saapuvan ovelleni vielä epätodennäköisemmin kuin Garyn.



Lucy ei katsonut minuun. Odotin tervehdystä, turhaan. Suihkun hana naksahti kiinni kylpyhuoneessa. Minun teki mieli käyttää rumia sanoja, mutten tehnyt niin – en halunnut hänen lähtevän.
   ”Tule sisälle”, sanoin viimein. Lucy pudisti päätään.
   ”Parempi, etten tule”, hän vastasi. ”En viivy kauaa.”



Odotin hänen jatkavan. Sitäkin turhaan.
   ”Tulitko puhumaan lapsesta?” kysyin, enkä voinut välttää naljailun sävyä äänessäni. ”Meidän lapsestamme?”
   ”Meidän?”
   ”Niin, minun ja sinun.”
   Lucyn ilme kovettui.



Viimein hän katsoi minuun, mutta se katse oli bisnesnaisen kylmää muodollisuutta eikä mitään enempää.
   ”En tiedä, mistä sait moista päähäsi”, hän sanoi tyynen asiallisesti, ”mutta menemme Rayn kanssa pian naimisiin. Tajuat varmaan, mitä se tarkoittaa.”
   ”Sitä, että aiot syöttää lapsellesi valheen isästään ja aviomiehellesi valheen lapsestaan?”
   ”Ei se…” Lucy aloitti, vaikeni ja pudisti päätään. ”Adrian, en tiedä, mitä haluat ja keneltä, mutta lapsi ei ole sinun. Jos tulit sen takia kotiini riehumaan, toivon, ettet tee niin toiste. Sain tehdä aikamoisen työn, jotta Ray suostui luopumaan rangaistusvaatimuksistaan.”
   ”Hänkö luopui niistä?”
   ”Puoli tuntia sitten. Saat siitä varmasti jotain papereita postitse.” Lucy puri huultaan. ”Hän halusi palkata meille yövartijan, mihin myös suostuin. En halua, että tulet enää lähellekään kotiani tai Rayta. Jos teet niin silti, joudun hakemaan lähestymiskieltoa.”
   Hetken kykenin vain tuijottamaan häntä.



Ray oli pakottanut hänet siihen. Varmasti oli. Lucy ei halunnut olla erossa minusta. Lapsi oli meidän, eikä Raylla ollut mitään oikeuksia sen suhteen. Harppasin Lucya kohti.
   ”Voin vannoa, että jos se kusipää kieltää sinulta tai minun lapseltani yhtään mitään –”
   Vaikenin.



En ollut koskaan nähnyt hänen pelkäävän niin paljon. En edes silloin, kun olin yllättänyt hänet pimeiltä kaduilta töiden jälkeen. Eikä hän ollut koskaan ennen perääntynyt sillä tavalla kauemmas minusta, niin kuin olisin osoittanut häntä aseella tai uhannut lyödä.
   Auoin suutani mitään sanomatta. Lucyn ääni värisi.
   ”Adrian, et ole enää sama ihminen kuin vuosia sitten. En enää tiedä, mitä päässäsi liikkuu, enkä ole varma, haluanko tietää.”



Minulla ei ollut keinoja hyvittää mitään, ei tarjouksia annettavaksi. Mitä olinkaan sanonut hänelle joskus? ’Anna minulle pari päivää, niin näytän, millaista elämä olisi minun kanssani’? Miksi olin kuvitellut, että hän olisi suostunut? Hänellä oli kaikki, minulla ei mitään.
   ”En koskaan satuttaisi sinua”, änkytin hänelle kuin ujo teinipoika. ”Tiedät sen.”
   ”Ei”, Lucy vastasi. ”En tiedä. En enää, etkä tiedä sinäkään.”
   ”Lupaan…”
   Kylpyhuoneen lukko kääntyi auki. Tovin oli täysin hiljaista, mutta lopulta Elizabeth tuli lähemmäs.



Hän katsoi Lucya pitkään, pälyili minua hermostuneena ja sipaisi vettä tippuvia hiuksiaan. Hänestä näki, ettei hän ollut ajoittanut suihkusta poistumistaan tahallaan juuri tähän. Elizabeth soi Lucylle lämpimän hymyn.
   ”Hei”, hän tervehti. ”Sinun täytyy olla Lucy.”
   Kukaan ei sanonut mitään. Elizabeth jatkoi.
   ”Olen… Lizzie. Adrianin, tuota, ystävä. Jos haluatte olla kahden, lähden tietenkin pois, mutta haluaisin pukeutua.”



Lucy kallisti päätään ja mittaili Elizabethin alastonta vartaloa peittävää pyyhettä katseellaan. Jopa minä tajusin, millaiselta ”ystävyyssuhteelta” Elizabethin suihkussakäynti asunnossani näytti. Mutta sen sijaan, että Lucy olisi itkenyt, suuttunut tai osoittanut mitään muitakaan negatiivisia tunteita, hän vastasi Elizabethin hymyyn.
   ”Ei sinun tarvitse lähteä mihinkään”, hän sanoi lempeästi. ”Olen jo lähdössä. Mukavaa iltaa.”
   ”Lucy…”



Sanottuani hänen nimensä hän jäi aloilleen kysyvän näköisenä. Katsoin häntä ja ajattelin asioita, jotka ärsyttivät. Hänen huolitellut kulmakarvansa ja vastavärjätty tukkansa. Valkokultainen kihlasormus vasemmassa nimettömässä, merkintä Rayn omaisuudesta. Ray. Saatanan Ray ja Lucy, joka väitti tarkoittavansa muka pelkkää hyvää.
   ”Älä huolehdi minusta”, sanoin hitaasti, ajattelematta seurauksia, ja hapuilin Elizabethin käden omaani. ”Minä ja Liz olemme oikein helvetin onnellisia yhdessä.”



Elizabeth ei vastustellut, vaikken häneltä mitään kysynytkään. Annoin käsieni vaeltaa vapaasti ja teeskennellyn intohimon muuttua lähes todelliseksi. Ajattelin, miten Lucy seurasi joka hetkeä vierestä, pelkkänä sivustakatsojana, ja nautin siitä suunnattomasti.
   Vasta, kun kuulin hänen astuvan hissiin, lopetin. Ja vasta silloin tajusin, mitä oikein tein, kenelle, ja millä perusteella.



Elizabeth avasi suunsa. Hetken jo luulin, että hän halusi vastata suudelmaan, mutta ei se sitä ollut: kai hänelläkin oli jotain itsekunnioituksen rajoja, joiden ylittämistä hän ei enää sietänyt.
   ”Mulkku”, hän sähähti kuuman ilmavirran saattelemana päin naamaani ja riuhtaisi itsensä irti.



Näin, että hän oli vihainen ja loukkaantunut, ja tajusin itsekin, ettei minun olisi pitänyt tehdä sellaista.
   ”Sori”, mutisin Elizabethin käännetylle selälle ja hiuksista niskaa pitkin valuvalle vedelle.
   Elizabeth ei vastannut mitään. Tiesin, että minun olisi tehtävä jotain enemmän, mutten tiennyt, mitä.
   ”Oikeasti”, jatkoin ja toivoin hartaasti saavani edes jonkin vastauksen. ”Minä… en minä tiedä. Menen suihkuun. Jutellaan tästä sitten. Okei?”
   Ei vastausta.



Käytin suihkussa niin kuumaa vettä, että ihoa alkoi kirvellä. Suihkun jälkeen tuijotin itseäni peilistä ja yritin tajuta, miksi Lucy väitti pelkäävänsä minua. Parantumaan päin oleva mustelma silmäkulmassa viittasi siihen, että Lucyn olisi pitänyt ennemminkin pelätä Rayta.
   Poimin vaatteeni likapyykkikorista enkä pitänyt kiirettä pukeutumisen kanssa. Muotoilin mielessäni parhaita sanoja Elizabethille, mutta eivät ne olleet kovin hyviä.



Oli minulla kuitenkin yksi idea. Heti astuttuani kylpyhuoneesta eteiseen nappasin takkini naulakosta.
   ”Lähden hakemaan töitä”, huikkasin Elizabethille. ”Ihan sama, mitä. Tuon jotain tullessani. Sinulle.”
   Ei vastausta.
   ”Elizabeth?”



”Eliz–?”
   Olohuone oli tyhjä. Elizabethia ei näkynyt missään. Sohvan taakse jäänyt kostea pyyhe muistutti minua siitä, että hän oli ollut täällä vielä äsken. Kun edes hänen laukkunsakaan ei osunut silmiini, ymmärsin pelätä jotain pahempaa kuin lyhyttä iltakävelyä.
   Puhelimeni kilahti.



Viesti oli lyhyt, mutta selkeä.
   ”Pitää palata töihin. Haen loput tavarani joskus. Laitoin lompakkoosi muutaman setelin, että pärjäät.”
   Olin vähällä soittaa hänen peräänsä, mutta saman tien sain toisen viestin.
   ”En aio alistua palkkasoturiksesi, etkä voi käyttää minua aseena. Olet pakkomielteinen, enkä voi auttaa sinua siinä, koska mielestäsi se ei ole ongelma. Soittele, mutta vasta sitten, kun päähäsi mahtuu muutakin kuin kusta ja oma napasi. Kun osaat taas kunnioittaa muita.”



Voi v…
Voi vittu.
Vittu!
Tämä on omaa syytäsi.
Oli vähällä, etten alkanut parkua.



Hyvä on, olin pitänyt Elizabethia itsestäänselvyytenä, ja olin käyttäytynyt huonosti. Hänellä oli syynsä olla minulle vihainen. Mutta oliko hänen pakko kääntää minulle selkänsä juuri nyt, kun kukaan muukaan ei enää ollut puolellani?

   En pärjäisi yksin. En kestäisi tätä.
   Halusin pois täältä.

* * *



Jonain toisena päivänä Darryll olisi ehkä kironnut sitä, mitkä olivat todennäköisyydet sille, että muuten lähes pilvettömän taivaan alla joutui odottelemaan kyytiä sen ainoan sadepilven kohdalla. Toisaalta, jos hän olisi jotain kironnut, olisi ehkä ollut syytä kirota kyytiä ylipäätään eikä sadetta. Ainoa haittapuoli pisaroissa oli se, että tupakointi sai jäädä jälleen haaveeksi. Sisätiloissa, Garyn asunnossa, sitä ei voinut tehdä. Hän oli kerran kokeillut. Ei kokeilisi toiste.



Hänen vaatteensa valuivat vettä. Turhaan hän oli juossut, autoa ei vieläkään näkynyt, ja nyt hän joutui odottelemaan ties miten pitkään. Hän oli eksynyt, panikoinut. Kyllä hän tunsi alueen. Muistissa alkoi olla aukkoja, keskittymiskyky tiessään, suuntavaisto olematon. Ei logiikkaa tai järkeviä, johdonmukaisia suunnitelmia viittä minuuttia pidemmäksi ajaksi.
   Onneksi hänen ei tarvinnut tavata uusia ihmisiä, eikä hänellä ollut enää mitään sosiaalista elämää. Aina hän ei ollut varma nimestäänkään. Puhelinlaskussa oli lukenut "Mr. Darryll J. Gray" ja hän oli ollut vähällä heittää sen pois, väärään osoitteeseen saapuneena.



Vastavahattu auto pysähtyi siivosti hänen viereensä. Sade alkoi odottaa lakkaamisen merkkejä. Vilkut välähtivät, lukitus avautui. Darryll istui pelkääjän paikalle, kirjaimellisesti.



Ed ei puhunut mitään. Darryll piti katseensa tiessä, vavahteli hiljaa, oli kylmä. Kyllä hän tiesi, miksi hänet haettiin, mitä haluttiin puhua. Sitä hän ei tiennyt, miksei Gary puhunut hänen kanssaan puhelimessa tai vaikka Darryllille vuokraamassaan asunnossa. Miksi piti lähteä mihinkään? Jos siis oletettiin, ettei kyseessä ollut vanhan ajan muilutusreissu. Mikä sekään ei ollut mahdoton ajatus.



Darryllilla olisi ollut muutamakin kysymys siitä suunnasta, johon he ajoivat, ja muutama lisäkysymys talosta, jonka pihaan he saapuivat. Oikean suunnan saattoi päätellä siitä, että Ed seurasi häntä ovelle eikä riuhtonut häntä muualle. Portti oli auki ja ovesta puuttui lukko. Laudoitetut ikkunat lupasivat ikäviä asioita, Garyn hallintotapaan sopivia.



Gary kuuli heidän sisääntulonsa, muttei kääntynyt heti katsomaan. Darryll jäi aloilleen ja hillitsi halunsa katsella ympärilleen. Jokin pieni eläin vilisti hänen jalkojensa ohi.
   Gary riisti katseensa kaappikellosta, joka oli siihen asti vaikuttanut vanginneen hänen sielunsa ikuisiksi ajoiksi, ja kääntyi hitaasti ympäri.



"Mitä pidät uusimmasta hankinnastani?"
   Mitä siihen piti vastata? Valehdella röyhkeästi vai haukkua homeiset seinät niiden ansaitsemilla adjektiiveilla? Gary ei odottanut vastausta, kai se oli testi.
   "Sääli, että se on juuri tässä", Gary sanoi mietteliäänä. "Tontti on mukavan syrjässä, mutta itse rakennushan on jo täysin palvellut. Se pitäisi purkaa, jotta tonttia voi taas käyttää."
   Kuinka läheltä saan seurata sitä purkamista? Sisätiloista?



Darryll ei sanonut vieläkään mitään. Ruostunut lapio seinällä huusi hänen nimeään. Ota minut. Lyö häntä. Hän ei ehdi tajuta. Mutta sittenkin paikalla olisi vielä Ed, eikä kukaan ollut vielä sanonut, etteikö se hullu koirakin olisi täällä jossain.
   "Onko sinulla aavistustakaan, miksi olet täällä?"
   "On."
   Koska olet sekopää ja vaadit mahdottomia.



Gary tuli ihan liian lähelle. Darryll tunsi hänen kengänkärkensä omaansa vasten. Hengityksen kasvoillaan. Ääniaallot. Lasisilmä oli ällöttävä, aidonnäköinen, mutta se ei liikkunut katseen mukana.
   "Et ole tavannut häntä neljään päivään."
   Olen yrittänyt soittaa. Hän ei vastaa.
   "Olenko erehtynyt kyvystäsi solmia ystävyyssuhteita?"
   Älä satuta minua.
   "Katso minuun, John."
   Darryll katsoi ja luuli, että häntä lyötiin.



Gary painoi sormensa hänen kaulaansa vasten. Syke kiihtyi epämiellyttävän selkeäksi. Darryllin mielessä kävi vainoharhaisen ahdistunut ajatus siitä, mahtoiko Gary viilata kynsiään iltaisin.
   "Tiedän, että sinua hermostuttaa, John." Garyn ääni oli liian ystävällinen ollakseen vakuuttava. "Vedä silti henkeä. Rauhoitu. Muistatko, mitä lupasin sinulle? Jos teet työsi kunnolla..."
   Darryllin oli pakko hengittää suun kautta. Gary katsoi häntä kysyvästi.
   "Niin kehenkään ei satu", Darryll kuiskasi, ja Gary nyökkäsi syvään.
   "En ole vihainen siitä, ettet ole edennyt. Haluan auttaa."



Darryll ei vastustanut enää mitään, ei edes isällisen halauksen kaltaista. Hän tunsi Garyn posken liikkuvan huulen mukana, lihasten muodostavan selkeät äänteet kuiskauksen tahdissa.
   "Sain puhelun juuri ennen tuloasi. Kotonasi odottaa yllätys."
   Darryll ei ollut varma, olisiko halunnut jäädä mieluummin Garyn seuraan vai lähteä ottamaan selvää yllätyksestä. Vaihtoehtoja ei tarjottu. Ed kilisteli jo auton avaimia hänen takanaan.



Ennenkin oli ollut päiviä, joina Darryll ei ollut halunnut hissien ovien sulkeutuvan edestään. Päiviä, joina hänen oli tehnyt mieli jumittaa hissi kerrosten väliin ja pysyä siellä hetken aikaa. Tavoittamattomissa. Vain ja ainoastaan huutoetäisyyden päässä, turvassa fyysiseltä uhalta. Garyn kaukosäädinten kantaman tuolla puolen, ehkä.
   Neljäs kerros oli joka kerta liian lähellä.



Aluksi Darryll pelästyi. Mies näytti elottomalta, harmaalta. Mutta pistävä haju oli vanhan viinan ja pinttyneen hien hajua, ei mätänevän lihan.
   "Adrian?"



Adrian oli tajuissaan. Hänen katseensa ei tarkentunut mihinkään. Käsi hapuili olutpulloa ja se kaatui.
   "Et sinä asu täällä", Adrian sammalsi. "Se oli se toinen kaveri."
   "Kuka toinen?" Darryll kysyi, vaikkei uskonutkaan saavansa vastausta.
   "Ei se sanonut."
   Eipä tietenkään.
   "Anna käsi."



Adrian horjahteli. Darryllilla oli täysi työ pitää heidät molemmat pystyssä.
   "Kuinka monessa baarissa kävit?"
   "Nel... jässä...toista...viidessä..." Adrian nosti kolme sormea pystyyn.
   "Aivan. Varaudu vuosisadan krapulaan."
   "Sillä se lähtee, millä on..."
   "Maksasi itkee jo nyt."



Darryll joutui nostamaan Adrianin raajat sängylle yksi kerrallaan, mutta lopputulos oli ihan kelvollinen. Adrian katsoi hänen ohitseen silmät sirrillään.
   "Sentään yksi oikea ystävä", hän mutisi. Darryll sulki silmänsä hieman liian pitkäksi toviksi.
   "Tuon sangon viereesi. Koita osua siihen."
   Adrian sulki silmänsä. Raskas hengitys kertoi miehen sammuneen siihen paikkaan. Darryll pyyhki hikisiä kasvojaan. Tosiystävä saattoi kaverinsa tarvittaessa teuraalle, niinhän se meni...



Tuskin hän oli ehtinyt jaloilleen, kun viesti saapui.
   'Selvittäköön päänsä ensin. Odota ohjeita.'
   Ei muuta.



Ulkona viimeisetkin sadepilvet väistyivät kaupungin yltä. Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Iltaa ei ehkä tulisi, ei heille.
   Kuinka pitkiä tunnit ja minuutit tänään olisivat?



Siinä meni pitkälle iltapäivään. Metallisanko kolisi sängyn vieressä. Adrian oksensi.
   "Vittu."
   Darryll oli miettinyt tarpeeksi kauan, ja nyt hän tiesi, miten toimisi ja kenen hyväksi.



Adrian hoippui pöydän ääreen. Darryll ei katsonut häneen.
   "Miten voit?" hän kysyi, ja Adrian rojahti istumaan.
   "Huonosti."
   "Jaksatko kävellä?"
   "Jos on pakko. Minne olemme menossa?"
   Darryll nousi mitään vastaamatta.



Kylpyhuoneessa ei ollut kameroita. Sen myönnytyksen Gary oli hänelle suonut.
   Darryll tunnusteli johtoja paitansa sisällä. Ilmastointiteipin reunoja. Laastareista sanottiin lapsena, että jos ne repäisi kerralla irti, se sattuisi vähemmän. Se oli aika hyvä sääntö tähänkin, Darryll ajatteli ja riisui paitansa.



Johdonpätkät, akut ja kaapelit katosivat WC-pöntön syövereihin. Yksi sininen muoviliitäntä jäi kellumaan. Darryll hillitsi halunsa kusta sen päälle, aikaa ei olisi muutenkaan liikaa.
   Hän paiskasi kylpyhuoneen oven auki.



Adrian näytti kärsivän ydinsodasta päänsä sisällä. Hän voihkaisi ja oli kai sanomaisillaan jotain Darryllin aggressiivisesta sisääntulosta ja sen äänistä, mutta Darryll ehti itse ensin.
   "Adrian, painu vittuun."
   "M-mitä?"



"Kuulit kyllä!" Darryll karjaisi ja peitti kaikki muut tunteet raivonsa alle. Ei sillä olisi äänen puolesta ollut väliä, mikrofonit viilettivät jo putkistossa, mutta kamera oli edelleen seinän sisällä ja huutaminen toi aitoutta olemukseenkin. "Painu helvettiin!"
   Adrian nosti päänsä pöydän pinnasta ja tuijotti häntä. Darryll rukoili mielessään, että esitys menisi täydestä.



Se meni. Adrian ei kysynyt mitään. Pudisteli vain päätään. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja mahdollisista kysymyksistä ja epäilyistä jokainen jäi sanomatta. Darryll kuuli Adrianin oksentavan rappukäytävään.
   Vasta silloin puhelin soi ensimmäisen kerran.



Miksi hän olisi vastannut? Miksi enää?
   Tupakansavu kiertyi kattoon. Darryll odotti, tasasi hengitystään.
   Odotti iltaa, jota ei tulisi.



Odotti auton ääntä. Odotti paiskottavia ovia ja sitä, että alakerran kyylämummo huutaisi, ettei keskelle jalkakäytävää sopinut jättää autoa.
   Että puhelin soisi vielä kerran. Jos tämä olikin hänen nerokas suunnitelmansa eikä tyylipuhdasta vittuilua.
   Olisiko Gary uskonut siihen?



Gary potkaisi oven auki. Darryll kuuli nakseen. Ei sanoja. Mitään ei tarvinnut enää sanoa tai selittää.



Sittenkin oli myönnettävä, että Garyssa oli ripaus inhimillisyyttä.
   Ainakaan Darryllin ei tarvinnut katsoa sitä. Riitti, että hän tunsi.
   Hän keskittyi painamaan lyhenevän tupakan hehkun mieleensä, ajatteli punaista valoa ja sulki silmänsä.

***

theron kommentteja

En ole kauhean tyytyväinen tämän osan kuviin. Mielestäni nämä ovat tänä vuonna kuvaamistani osista (1.16–toissapäivänä valmistunut 1.26) kaikkein laaduttomimpia, siis nimenomaan kuvausteknisessä mielessä. Samalla voin toki käsi sydämellä luvata, että tulossa on parempiakin.

Osa oli aika Darryll-painotteinen. Syystäkin, koska ensi osassa häntä ei nyt sitten nähdä. Ja dramaattinen osan loppuhan jättää oikeastaan syyn vain yhdelle kysymykselle: Fiilikset nyt?