1.19 Ei yksinäinen unta saa

Krapulan voittamisen ja neljäntoista tunnin unien jälkeen maailma ympärilläni koostui suurimmaksi osaksi puhelimen hälytysäänestä, jota syövytin parhaani mukaan päähäni. Sekunneista, joita laskin joka yrityksellä. Niitä oli kuusikymmentä joka kerta. Sen jälkeen ääni, jota kaipasin, mutta joka ei puhunut minulle.
   ”Darryll Grayn vastaaja. Jos soitit keikasta, jätä päivämäärä nauhalle. Jos et, soittele myöhemmin.”
   Naksahdus. Kohta toinen. Kohta puhelimen liian kiltti ilmoitusteksti: ”Yritetäänkö uudelleen?”
   Ja minä yritin.



Yksi. Kaksi.
   Rukoilin vastausta. Selitystä.
   Kuusi. Seitsemän.
   Mitä tahansa ääntä, joka poikkeaisi kaavasta.
   Kaksikymmentäkolme.
   Edes luuria korvaan.
   Viisikymmentäseitsemän.
   Jotain.
   ”Darryll Grayn vastaaja. Jos soitit keikasta…”



Näyttö välähti pimeässä. Yritetäänkö uudelleen?
   ”Totta vitussa”, mutisin ja sohaisin etusormella vihreän napin suuntaan.



Ilta tuli, vastausta ei.
   ”Darryll Grayn vastaaja. Jos soitit keikasta…”
   Hän oli hymyillyt sitä nauhoittaessaan. Sen kuuli äänestä. Viimeksi minulle puhuessaan hän oli huutanut täyttä kurkkua, enkä vieläkään käsittänyt, miksi.
   ”Jos et, soittele myöhemmin.” Naks.
   Miksi olin totellut häntä?



Ei minulla ollut montaa vaihtoehtoa. Ei tainnut olla Darryllillakaan.
   ”Minä täällä”, kuiskasin nauhalle. ”Soita. Tiedät kyllä, miksi.”
   Aikaa oli vielä hetki. Pudistin päätäni itsekseni. Tässä oli oltava jotain, mitä en tajunnut, ja ottaisin siitä selvää vielä tänään.
   ”Tulen sinne nyt.” Suuta kuivasi. Jatkoin. ”Ilman aseita. Teräviä tai… muitakaan. Että tiedät sen. Että muutkin tietävät, jos se vaikuttaa mihinkään.”
   Uusi naksahdus päätti nauhoituksen juuri sopivasti ennen kuin ehdin päästää suustani mitään sen typerämpää ja riskialttiimpaa.



Kävellessäni Anne Arborin halki laskeutuvan yön saatteessa ajattelin muutamaankin otteeseen leipäveistä, jonka olisi voinut ottaa mukaani kaikesta huolimatta. Sen olisi voinut piilottaa povitaskuun, tai teipata sääreen. En omistanut teippiä, mutta olisi kai sen voinut sitoa piiloon sukillakin. Pääasia, että jotain olisi ollut mukana. Jotain kättä pidempää. Luoteja vastaan siitä olisikin ollut kovasti hyötyä.



Darryllin asunnon ikkunat olivat pimeinä. Verhot oli suljettu. Alaovi olisi yöaikaan lukossa, enkä välittäisi murtaa sitä ensimmäisenä. Jaksaisinko heitellä pikkukiviä neljännen kerroksen ikkunaan? Tuskin. Palotikkaat sijaitsivat toisella puolen taloa, joten ei auttaisi myöskään kiivetä. Sitä paitsi Darryllin olisi poistuttava asunnostaan jossain vaiheessa itsekin, ostettava ruokaa ja hoidettava asioita.



Jäin istumaan alaoven liepeille. Laskin puhelimen viereeni ja tuijotin sen näyttöä. Kukaan ei ollut soittanut. Miksi olisi? Elizabethia tai Lucya minun olemassaoloni ei enää kiinnostanut, Darryll ei vastannut puhelimeen muutenkaan, ja olisi varmaan parempi jos en olisi heistä keneenkään enää yhteydessä. Ainakin heidän kannaltaan.
   Yritin taas soittaa hänelle. ”Darryll Grayn vastaaja…”



Naksahdusten välissä kuuntelin harvan liikenteen ääniä, katselin asuntojen yksi kerrallaan sammuvia valoja ja varoin katsomasta ainoaa ohikulkijaa silmiin. Yöstä tulisi kylmä. Hyvä. Kylmä pitäisi hereillä.
   ”Olen nyt täällä”, sanoin mykälle puhelimelle. ”Enkä lähde ennen kuin kuulen sinusta jotain.”
   Auto tööttäsi kauempana. Jossain huusi varashälytin.
   ”Voin istua tässä vaikka viikon. Tiedät, etten haluaisi. Ei kukaan haluaisi. Minä… äh.”
   Viereinen liikennevalo lakkasi toimimasta. Madalsin ääntäni.
   ”Darryll…”



”Darryll, minua pelottaa aivan helvetisti.”

* * *



Jossain vaiheessa yötä olin väkisinkin nukahtanut. Heräsin siihen, että joku potki kengänpohjiani.
   ”Ei tämä ole mikään leirintäalue. Häivy.”
   Potkija katosi näkökentästäni ennen kuin ehdin vastata sanoin tai elein.



Muistin auton äänen hämärästi unistani. Kadulla oli pakettiauto ja laatikoita. Joku muutti, mutta kuka? Muuttomiehiä ei näkynyt, mutta laatikoiden joukossa oli jotain liian tuttua.
   Nousin ylös. En poistuakseni, vaan varmistuakseni asiasta.



Kitarat eivät olleet sattumaa, ja tiesin, kenelle ne kuuluivat. Hapuilin puhelinta taskustani. Soittaisinko vai marssisinko suoraan sisään ovesta, joka olisi luultavasti auki muuton aikana?
   ”Etsitkö jotain?”
   Tunnistin sen äänen. Se ei kuulunut Darryllille.



Hän oli siinä. Gary Mitchell, ilmielävänä, vuosien jälkeen muuttuneena ja silti samanlaisena kuin hävettävän usein näkemissäni painajaisissa. Suurin ero oli se, ettei hän oikeastaan ollut niin pelottava päivänvalossa. Enää, tai vielä.
   Gary kohotti kulmiaan muka yllättyneenä.
   ”Kas, Adrian. Pitkästä aikaa”, hän virkkoi. ”Siitähän on jo vuosia, kun viimeksi nähtiin. Ilo tavata taas.”
   Hetken verran mietin, vaivautuisinko mainitsemaan, että viime tapaamisellamme hän oli ampunut kasvattajani viereeni ja jahdannut minut ulos kaupungista aseen kanssa, mutta kyllähän Gary sen vallan hyvin tiesi.



Kysymys ei minun mielestäni tarvinnut pohjustusta.
   ”Missä hän on? Mihin hän muuttaa?”
   ”Kuka?”
   ”Älä leiki idioottia, Gary. Darryll.”
   ”En tunne ketään sen nimistä.”
   ”Haista paska. Tiedän, että hän asuu sinun asunnossasi.”



Gary raapi partaansa. Näytti siltä, että hän mietti ankarasti, mutta ei se sitä ollut. Tämä kohtaaminen oli takuulla käsikirjoitettu valmiiksi.
   ”En tunne sen nimisiä henkilöitä”, Gary sanoi tyynesti. ”Eikä minulla ole asuntoa tässä.”
   ”Luuletko, etten tiedä Edward Brownin autokorjaamosta?”
   ”Ihailen vaivannäköäsi, Adrian, mutta Ed on vanha kaverini ja hän omistaa tämän asunnon. Siinä kyllä asui vuokralla eräs John, joka heitti keikkaa minulle osa-aikaisesti. Asunto oli työsuhdeasunto, maksoin siitä Edille. John tykkäsi järjestelystä.”
   ”Vai niin”, vastasin pilkallisesti. ”Mihinhän tämä John on nyt muuttamassa ja miksi?”
   Gary kohautti olkiaan.
   ”Tiedä tuota. Työsuhde päättyi ja asuntoetu sen mukana. Ei hän tavaroitaan hakenut, joten nämä menevät kaatopaikalle.”
   ”Kaatopaikalle?”
   ”No mutta, Adrian, jos olet selvitellyt asioitani niin paljon kuin väität tehneesi, tiedät minun olevan jätehuoltofirman toimitusjohtaja.”
   Hän nautti siitä, sen näki pitkälle.



Raivo vei harkintakykyni. En edes muista, mitä karjuin hänelle. Kirosanoja tai solvauksia, väliäkö sillä. Saatoin uhata tappaa hänet. Pidin siitä, että hän todella otti askeleen kauemmas minusta, mutta hän ei osoittanut sanojaan minulle.
   ”Kiinni!”
   Polvenkorkuinen hirviö syöksyi avoimesta rappukäytävän ovesta eteeni.



Koiralla oli koominen piikkikaulapanta, mutta sen hampaille ei tehnyt mieli nauraa. Murina oli niin matalaa, että tunsin ääniaaltojen värähtelyt keuhkoissa asti. Gary palautti ryhtinsä ennalleen eikä tehnyt enää elettäkään paetakseen.
   ”Ole varovainen sen T-alkuisen verbin kanssa”, Gary virkkoi. ”Se on nimittäin käsky, jota Felicia tottelee. Ei se sinua kuuntele, mutta jos käytät sitä sanaa liikaa, saatan ihan vahingossa vastata samoilla käsitteillä.”
   Tuijotin koiraa uskaltamatta liikkua. Gary antoi minun pelätä hetken aikaa.
   ”Rauha, Felicia”, hän lopulta sanoi, ja koira lakkasi murisemasta.



Riistin katseeni vastentahtoisesti koirasta sen isäntään. En osannut muotoilla kysymystäni järkeväksi, mutta tuskin sille olisi ollut tarvettakaan.
   ”Mitä haluat minusta?”
   Olin tavoitellut vahvempaa ääntä. Garyn vastaus ei yllättänyt minua.
   ”Sinusta? En yhtään mitään.”
   ”Älä puhu paskaa. Tulit toimittamaan sen luodin, joka ei silloin osunut. Tulit tappamaan minut.”



Garyn kulmat kohosivat tuskin huomattavasti. Hänen mitäänsanomaton ilmeensä kertoi minulle, että hän oli aidosti yllättynyt.
   ”Miksi vaivautuisin?” hän kysyi, ja ennen kuin ehdin mainita Dominickin nimeä, hän jatkoi. ”Tiedäthän sen sananlaskun? Tikulla silmään ja niin edelleen. En ole täällä sinun takiasi, ja jos olisin, me emme keskustelisi tästä - ainakaan enää.”
   ”Et vain halua, että huomaan sitä.”
   ”Kenties. Toisaalta kävelin tästä kerran jo puolisen tuntia sitten, ja silloin sinä nukuit olosuhteisiin nähden aika sikeästi. Mikä olisi estänyt minua silloin?”
   ”Päivänvalo?”



Gary purskahti spontaaniin nauruun.
   ”Älä viitsi, Adrian”, hän sanoi. Koira hänen jalkojensa juuressa kallisti päätään epätietoisena. ”Aikuinen ihminen.”
   ”Joku näkisi”, intin vastaan, vaikka tiesin kuulostavani idiootilta Garyn vähättelyn edessä. ”Joku ilmoittaisi poliisille siitä, ja siitä aloitettaisiin tutkinta.”
   ”Niin no, se edellyttäisi, että joku kiinnostuisi asiasta”, Gary vastasi. ”Että joku kiinnostuisi sinusta. Siis joku muukin kuin tilastotieteilijä, joka tarvitsee tutkimukseensa vähän lisää lukuja. Mahtaako sinulla olla joku, joka haluaisi sen tehdä?”
   Garyn sanat osuivat ruoskaniskuina keskelle rintaa. En vastannut mitään.



Välttelin hänen katsettaan. Hän tiesi osuneensa arkaan paikkaan, eikä minulla ollut siihen mitään lisättävää.
   ”Yksi asia tosin”, Gary lausui nyt erilaisella äänensävyllä, vaitonaisella ja vakavalla. ”Rakas pikkuveljeni. Muistatko?”
   Vaikka pyrinkin näyttämään siltä, etten kuunnellut, Gary tiesi totuuden. Hän jatkoi.
   ”En tullut tänne sotimaan, mutta Mark on idiootti ja varmasti kuvittelee muuta. Hän saattaa tehdä sinulle tarjouksen. Ehkä on jo tehnytkin, en tiedä siitä, eikä minua se asia edes kiinnosta. Luultavasti hän väittää, että hänellä olisi jonkinlaisia ässiä hihassaan minua varten, ja houkuttelee sinut sen avulla käyttöönsä. Sinulla kun olisi varmaan motiivikin auttaa veljeäni minun satuttamisessani, jos mitään osaan käytöksestäsi päätellä.”
   Gary vaikeni hetkeksi ja vaikutti odottavan vastausta. Sitä ei tullut, ja hän jatkoi hämmentymättä.
   ”Halusin vain varoittaa sinua. Älä luota häneen.”
   ”Sinuunko minun pitäisi luottaa?” kysyin tukahtuneella äänellä.
   ”Onko sinulla parempia vaihtoehtoja? Pysy erossa veljeni kuvioista, niin pysyt erossa myös minun kuvioistani. Et päädy tikkatauluksi seinälleni, eivätkä päädy ystäväsikään, joita toivottavasti joskus onnistut vielä hankkimaan. Ymmärrätkö?”
   En vastannut.



Gary ei estänyt minua lähtemästä. Koira seurasi minua muutaman askeleen verran, mutta jäi pian taakse. Hillitsin haluni vilauttaa yhtä tiettyä sormea olkani yli ja kiroilin hiljaa, mutta hartaasti.

* * *



’Hei, Darryll.
   Jos jättäisin viestin, et enää kuulisi sitä.
   Voin vain toivoa, että missä sitten oletkin, missä kaupungissa, missä maassa tai… tai ulottuvuudessa… että tiedät, etten tehnyt sitä tahallani.
   Että olen pahoillani.
   Ei se sinua enää auta, tiedän sen.
   Mutta en aio jättää tätä tähän. Jotta se, mitä sinulle ikinä tapahtuikaan, ei olisi tapahtunut turhaan.’



Jos ihan tarkkoja oltiin, en omistanut pyörää. Ja jos oikein tarkasti katsottiin, niin ei se pyörä ollut edes minulle sopiva, mutta siinä oli ollut hauska lukko. Sellainen näennäisen järeä, joka napsahti poikki, kun tunki ruuvimeisselin lukkopesään ja kopautti pari kertaa vasaralla. Roaring Heightsin vuosinani se oli ollut aika isokin bisnes.



Pyörä nitisi allani. Takakumi oli puolityhjä, ja ylämäet olivat jo osoittautuneet tuskallisiksi poljettaviksi. Olin märkä sekä sateesta että hiestä. En aikonut pysähtyä. Pyörällä pääsi kauas ja kovaa, ja pyöräilijä oli bussimatkustajaa haastavampi jäljitettävä.
   Sitä paitsi verenmaku suussa polkeminen vei ajatukset pois toisenlaisesta kivusta.



Maisemat olivat tuttuja lapsuudesta, mutta en tullut tänne siksi. Jos olisin voinut välttää söpöjen pikku maalaistalojen herättämät muistot, olisin myös välttänyt ne. Mutta tämä oli kaikista Anne Arborin avonaisista paikoista ensimmäinen, joka tuli mieleeni, ja sinne pääsi pyörällä kohtalaisen nopeasti ilman, että ketään kiinnosti matkani suunta.



Isoäiti oli kieltänyt ylittämästä niitä aitoja. Sato menisi pilalle. Lapsena joku äkäinen maajussi oli ajanut minut pois peltonsa liepeiltä heinähangolla uhaten, ja sellaisten tyyppien takia täällä ei olisikaan ketään.



Ei ylimääräisiä korvia. Ei ketään seuraamassa. Ei mikrofoneja. Ei riskiä.



Prepaid-liittymä oli pöllitty kioskista. Jos joku yrittikin löytää minut, siinä kestäisi niin kauan, ettei mitään kuunneltavaa enää olisi.
   Darryll oli ehtinyt antaa sen numeron minulle joskus. Onneksi, koska se numero oli nyt ainoa toivoni.



”Haloo?”
   ”Hei, Rose. Muistatko minut? Adrianin?”
   Linja särisi ikävästi. Rosen pirteä tervehdys jäi ainoaksi iloiseksi äänteeksi sen puhelun aikana.
   ”Kai.”
   Kuulin naisen katkonaisen hengityksen. Hän epäröi, ja minä hätäännyin.
   ”Älä katkaise”, sanoin nopeasti. ”En ole niitä tyyppejä, joita sinun pitäisi pelätä. Missä olet nyt?”
   Joku puhui Rosen lähellä. En tunnistanut ääntä.
   ”Nyt?” Rose toisti. ”En… en ole ihan varma. Bussissa. Aika lähellä Mexico Cityä.”
   ”Meksikossa?”
   ”J-joo.”
   ”Ei sinun tarvitse valehdella. En ole tulossa luoksesi, eikä minulla olisi mitään syytä satuttaa sinua.”
   ”En minä valehtele.” Rose veti syvään henkeä. ”Okei, myönnän, etten luota sinuun, mutta sille on syynsä.”
   ”En ole tehnyt sinulle mitään. Tietääkseni.”
   ”Et niin, mutta ei ollut tehnyt Darryllkaan. Ja jonkin aikaa sitten, heti sen tietullikeikkanne jälkeen, hän osti minulle liput ja viisumit Etelä-Amerikan kautta Eurooppaan. Pelkät menoliput. Käski lähteä heti, jos lakkaan saamasta häneen yhteyden, eikä selittänyt, miksi. Selitätkö sinä?”



Minulla kesti liian kauan vastata. Puhelin särisi taas.
   ”Kello on yksitoista”, Rose sanoi.
   ”Kaksitoista”, korjasin, ja Rose huokaisi.
   ”Yksitoista Meksikon aikaa. Aikataulun mukaan meidän pitäisi ajaa kohta tunneliin, eikä siellä ole kauheasti kenttää, ja sen jälkeen haluan nukkua. Sano siis asiasi nyt.”
   ”Soitan Darryllin takia”, sanoin nopeasti. ”En voi puhua siitä paljoa, mutta yritän auttaa häntä. Sinullahan on taiteellisia lahjoja. Tekisitkö minulle jotain? Maksan heti, kun pystyn.”
   ”Riippuu, mitä tarvitset.”
   ”Rahaa. Tosi aidon näköistä rahaa. Sellaista, jolla voin hoitaa itselleni liittol-”
   ”Adrian”, Rose keskeytti tiukasti ja madalsi sitten ääntään. ”En tunne sinua kunnolla, enkä tiedä, mitä oikein suunnittelet. Mutta vaikka olisinkin kyennyt raahaamaan painokoneen tai setelipaperia mukanani tänne, ei kuulosta hirveän terveelliseltä idealta käyttää monopolirahaa hämärähemmojen palkanmaksuun.”
   ”Rose, et ymmärrä, tarvitsen kontakteja –”
   ”Onnea matkaan, Adrian. Älä soita enää.”



Siitä puhelusta ei ollut paljoa apua. Seisoin sateessa monta minuuttia ja tuijotin mykistynyttä puhelinta. Viimeistä oljenkorttani, joka oli livennyt otteestani vielä nopeammin kuin yksikään niistä muista ihmisistä, jotka olivat kääntäneet minulle selkänsä. Kukaan ei auttaisi minua. Kukaan ei välittäisi, ei enää, juuri niin kuin Garykin oli sanonut.



Pääni hajoaisi. Minä hajoaisin.
   Olin tuhonnut kaiken, mihin koskin. Satutin kaikkia lähelläni, osaa jopa tahallani. Ansaitsin sen, mutta muut eivät olleet sitä ansainneet, Darryll kaikkein vähiten. Luovuttaminen alkoi tuntua vaihtoehdolta.



Ajatukseni selkiytyivät hitaasti ja yksi kerrallaan. Ongelmani oli Gary, se oli selvää. En voisi elää epätietoisuudessa Darryllin kohtalon suhteen, ja Garylla oli kaikki tieto, mitä tarvitsin. En voisi luottaa hänen sanoihinsa, en siihen, että saisin muka olla rauhassa, jos en olisi hänen tiellään. Ensi askel ongelman ratkaisuun olisi ollut hankkia apuvoimia, mutta se olisi mahdotonta ilman rahaa. Minulla kun ei ollut ystäviä, jotka tekisivät sen ilmaiseksi. Kellään ei ollut kiinnostusta auttaa minua Garyn pitämiseksi kurissa.



Toisaalta taas… ei minua kiinnostanut, kuka olisi minun puolellani. Tärkeintä oli, että löytäisin jonkun, joka oli Garya vastaan. Se riittäisi. Ja sitä ajatellessani tajusin, että Gary oli tietämättään lipsauttanut minulle vihjeen siitä, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.



Hetken verran tulevaisuus näytti kyllin kirkkaalta osoittamaan suunnan kotiin. Pysähtyisin matkalla kahvilaan, söisin jotakin, enkä tekisi rahan puutteesta ongelmaa. Kaikki ratkeaisi ajallaan.

* * *

theron kommentteja

Rose (henkilö, jolle Adrian soitti) on siis esiintynyt tässä tarinassa aiemminkin, mutta siitä on jo kauan. Jos nimi ei soita mitään kelloja, niin palatkaahan osaan 1.8: Taiteilija. :)

Seuraavasta osasta: Kuten sivupalkissa näkyykin, osa 1.20 koostuu kolmesta erillisestä palasesta. Tälle paloittelulle ei ole mitään sen ihmeellisempää syytä kuin se, että jostain syystä Blogger ei halunnut tehdä yhteistyötä tuon osan kanssa. En pystynyt tallentamaan osaluonnosta yhtenä pötkönä ollenkaan, ja tein pari tuntia ylimääräistä duunia pelkästään siinä, että yritin keksiä, miten saan sen osan Bloggeriin. Parempien ideoiden puutteessa tallensin osaluonnoksen kolmena erillisenä julkaisuna. Tämänhetkisen suunnitelmani mukaan en kuitenkaan hyödynnä tuota paloittelua mitenkään, vaan kaikki kolme osaa julkaistaan samanaikaisesti. Ne ovat sitten täällä Bloggerissa peräkkäin, mutta kehittelen niihin jonkun helpon tavan navigoida julkaisusta toiseen.

Kuuluisat kommentointia helpottavat kysymykset:

1. Kuinka suuri osa Garyn puheista tässä osassa on totta? Kaikki? Ei mikään? Osa?
2. Minkä vihjeen Gary oli Adrianille lipsauttanut, eli minkä idean Adrian sai osan lopussa?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja niistä voi halutessaan vastata vain osaan.