1.20a Syötti (I)

Kirjoittajan huomautus: Kuten viime osassa kerroinkin, osa 1.20 koostuu kolmesta osasta teknisten ongelmien takia. Sanoin siinä myös, etten aio hyödyntää paloittelua mitenkään, vaan julkaisen kaikki kolme palaa samanaikaisesti. Perun puheeni jälkimmäisestä osuudesta ja julkaisen nämä kolme osaa eri aikoihin, mutta kuitenkin peräkkäisinä päivinä eli huomattavasti tavallisia osia nopeammassa aikataulussa.
Jos mielitte kommentoida, voitte tehdä sen joko kaikkiin kolmeen viimeisen osan kohdalla tai kommentoida yksittäisiä osia, ihan miten haluatte. Kommentointia johdattelevia kysymyksiä annan kuitenkin vasta viimeiseen palaan, koska nämä osat ovat tämän paloittelun takia tosi lyhyitä.



”…olen pahoillani, mutta sen nimisiä henkilöitä ei löydy tietokannasta.”
    ”Olen kuullut tuon ennenkin. En välitä, löydätkö niitä tietokannasta vai et. Välitän vain siitä, että saan pyytämäni puhelinnumeron.”
   ”Meillä ei ole käytössämme muuta kuin julkiset –”
   ”Paljonko minun täytyy maksaa sinulle siitä, että etsit ne minulle?”



”Oletko siellä vielä?
   ”Olen.”
”Paljonko? Vai haluatko toisenlaisen tarjouksen?”
   ”Tämä on numeropalvelu eikä mikään Kummisedän kuuma linja. Siinäkin tapauksessa, että haluaisin suostua, en voi antaa sinulle tietoja, joita puhelinluetteloissa ei ole. Voinko auttaa sinua jotenkin muuten?”
   ”Et.”
”Hyvää päivänjat-”
   Klik.



Se oli jo kuudes numeropalvelu, johon olin soittanut. Prepaid-liittymäni operaattori oli muistanut minua jo viidennen soiton kohdalla siitä, ettei samalla liittymällä voisi enää soittaa monenkaan dollarin edestä lataamatta sitä ensin.
   Löytäisin varmaan jostakin seitsemännen palvelun, mutta halusin säästää mahdollisuuksiani puhua nimettömästi jatkossakin.



Olisi se kai pitänyt arvata. Eivät rikollisjärjestöt ostaneet mainostilaa paikallislehdistä, eikä keltaisilta sivuilta löytyisi sellaista kohtaa kuin ”Julia Jackson, palkkamurhaaja” tai ”Mark Mitchell, pankkiryöstäjä”. Jos löytyisi, he eivät olisi päässeet näin pitkälle. Tunsin kaksi heidän alaistaan, mutta heidätkin vain etunimiltä, ja Anne Arborista löytyisi varmasti muutama muukin Sean tai Nigel. Minulla ei ollut keinoa ottaa heihin yhteyttä, ei kasvokkain eikä puhelimitse.
   Mutta toisaalta…



He olivat ottaneet aiemmin yhteyttä minuun, ja antaneet ymmärtää, että saattavat tehdä niin toistekin – jos antaisin sille syyn. Jos he tulisivat luokseni itse, voisin tehdä heidän kanssaan sopimuksen. Kivaa se ei olisi, mutta välttämätöntä kylläkin.



Sitä varten pitäisi selvittää, mikä olisi paras tapa lähettää viesti, jota he eivät voisi olla huomaamatta. Minulla oli siihen jo eräänlainen idea, mutta se edellyttäisi hankintoja. Ja suunnittelua.
   Ja riskejä.

***



Raha oli avain kaikkeen. Rahalla sai maksettua vuokran, joka oli jo nyt pari päivää myöhässä. Rahalla sai ruokaa kaappeihin ja välttämättömät tarpeet tyydytettyä.
   Sillä olisi saanut myös uuden kauluspaidan päälleen, siis sellaisen, joka ei muistuttanut minua kahleista ja pattereista. Toisaalta oli ehkä hyvä, että se sattui olemaan ainoa hienompi paita kaapissani: ainakin se palautti mieleeni sen, mitä olin tekemässä ja millä uhalla. Ja juuri sen paidan avulla korjaisin rahapulani, ainakin väliaikaisesti. Sopivan mittaiset sukatkin auttoivat asiaa.



Olin etsinyt paikan etukäteen. Pikkuliikkeen, jossa oli sopivia tiloja sopimusten tekemiseen. Yhdenmiehenfirman. Kiinnijäämisen riski hipoi nollaa.



'Liikkeen tiloissa tallentava kameravalvonta.'
   No, se ei olisi ongelma. Ei niitä kameroita joka paikassa olisi.
   ”Hyvää huomenta, kuinka voin auttaa?”



Myyjä oli hyvin pukeutunut, ja se oli varmasti tämän työn edellytys. Hänellä oli hätkähdyttävän vaaleat silmät ja kiltti hymy, vähän niin kuin jollakulla toisella, jonka muistin vuosien takaa. Mutta yhdennäköisyys ei ollut syy sille, miksi epäröin sanojani.
   ”Jack Presti, räätäli” mies esittäytyi. ”Tulitteko ostamaan juhlavaatteita? Häihin, kenties?”
   ”Ei, ei häihin”, mutisin ja hipaisin vaivihkaa vasenta säärtäni jalansyrjälläni. ”Liiketapaamiseen.”
   ”Hyvä on. Tulkaa toki lähemmäs.”



Räätäli avasi tilausluettelonsa ja otti kynän käteen. Sain lisää itsevarmuutta heti, kun hän ei enää katsonut minuun.
   ”Kenet minun onkaan kunnia puvustaa?” Presti tiedusteli. Kysymys kuulosti hassulta, mutta kaipa siinä tiedusteltiin minun nimeäni.
   ”Mark Mitchell.”
   ”Suositteko luottokorttia?”
   ”Mielelläni.”
   Kuulakärkikynä rapisi paperilla.
   ”Voin ottaa mitat tänään, jos teillä on aikaa”, Presti ehdotti ja alleviivasi jotakin tilausten joukosta. ”Se on valmis noin seitsemässä viikossa, ja teidän tulisi mittojen ottamisen jälkeen käydä ainakin kahdesti sovittamassa sitä. Jos aikataulunne ovat joustavat, suosittelen käymään sitäkin useampaan otteeseen.”
   ”Se sopii.”



Hän lukitsi kassansa. Lippaan avain katosi povitaskuun. Hänellä oli vihkisormus, sitä voisi ehkä hyödyntää.
   ”Mennäänpä sitten takahuoneeseen”, Presti kehotti. ”Olkaa hyvä, se on se verholla suojattu huone.”



Takahuoneessa räätäli uppoutui tarvikelaatikoidensa syvyyksiin. Katselin ympärilleni pienessä huoneessa.
   ”Eihän teillä suinkaan ole valvontakameroita täällä?” kysyin muina miehinä. Jos en aivan kuvitellut, Presti lopetti laatikoiden kaivelun hetkeksi. Hän kuitenkin naurahti kysymykselle.
   ”Ei tietenkään. Johan se olisi laitontakin, pukutilojen kuvaaminen…”
   ”Aivan. Suljenko verhot?”
   ”Toki, jos sen haluatte tehdä.”



Vetäessäni verhoja oviaukon eteen vilkaisin samalla, ettei myymälän puolelle ollut ilmestynyt ylimääräisiä henkilöitä. Ovenpielessä näkyi roikkuvan tuulikello, joten kuulisin kyllä, jos joku tulisi tänne.
   Herra Presti tuhahti tyytymättömänä.
   ”Olen pahoillani, herra Mitchell… tässä kestää tarpeettoman kauan. Poikani leikki mittanauhoillani eilen, sitoi niistä oikein nätin sekamelskan… käskin viedä ne takaisin, mutta eiväthän ne nyt ole siellä, missä niiden pitäisi olla.”
   ”Lapset ovat lapsia”, vastasin. ”Minulla ei ole kiire.”
   ”Nelivuotiaat ovat joskus liiankin ehtiväisiä. Luulen, että se on tässä laatikossa…”
    ”Jepjep.”
   Keskittynyt kaveri. Liian keskittynyt tajutakseen.



Presti yritti pistää hanttiin. Hän tarttui molempiin käsivarsiini kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, veti syvään henkeä ja vaikutti valmiilta huutamaan.
   ”Älä”, sihahdin lyhyesti, ja hän vaikeni.



Hän hengitti raskaasti, muttei uskaltanut rimpuilla. Kosketin hänen leukaansa ainoan keittiöveitseni kärjellä, ja hän säpsähti.
   ”Älä tapa minua…”
   ”Ole hiljaa”, komensin. ”En tullut tappamaan ketään, enkä edes satuttamaan ketään. En halua satuttaa sinua, eikä niin tapahdu, jos teet, kuten pyydän. Ymmärrätkö?”
   ”J-joo.”
   ”Pelkäätkö?” Siihen hän ei vastannut, joten jatkoin. ”Minä nimittäin pelkäisin sinun asemassasi ihan helvetisti. Se olisi ihan viisasta. Kai me molemmat haluamme, että pojallasi on isä vielä huomennakin?”
   Hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Oletin, että hän vastasi myöntävästi.



Näin peilistä omat kasvoni ja hänen kasvonsa. Hänenkin täytyi nähdä sama, ja hyödynsin sitä tietoa.
   ”Se vaatisi niin pienen liikkeen, ettet ehtisi edes tajuta sitä”, kuiskasin hänelle. ”Älä anna minulle syytä tehdä sitä.”
   Hän vapisi. Räätälin koko keho tuntui niin jäykältä ja lamaantuneelta, että hän varmasti kuunteli jokaista sanaani, ja ajatus pakoyrityksistä oli tähän mennessä varmasti kaikonnut hänen mielestään. Etenin seuraavaan vaiheeseen, koko keikka kesti muutenkin epämiellyttävän kauan.
   ”Tiedän, mitä ajattelet. Kameroita ja sitä, että yrität painaa kasvonpiirteeni mieleesi. Ja poliisille soittamista.” Uudentyyppinen pelko välähti hänen silmissään. ”Mutta täällähän ei ollut kameroita, eikö niin? Sinun sanasi minun sanaani vastaan. Minä olin ihan tavallinen asiakas. Voit väittää jotain muuta ihan kenelle tahansa, mutta kukaan ei usko sinua. En tosin laskisi itse sen varaan, joten jos kuulen sinun puhuneen tästä, pidän huolen, ettet pääse tarkentamaan tarinaasi.”
   ”Kassassa on rahaa”, mies sopersi viimein. ”Ota se. En estä.”
   ”Hyvä yritys, mutta sanoit sen väärään aikaan. Paljonko löydän tästä huoneesta?”
   ”K-kolmesataa ja rapiat… minun lompakostani…”
   ”Se riittää. Älä liiku.”



Räätäli hengitti niin pinnallisesti ja katkonaisesti, ettei pyörtyminen voinut olla kaukana. Hivutin kättäni hänen puvuntakkinsa laskoksia kohti.
   ”Täällä? Povitaskussa?”
   Presti nyökkäsi lyhyesti ja lakkasi hengittämästä kokonaan. Nappasin lompakon ja päästin miesparan otteestani. Hänen polvensa pettivät.



Piilotettuani lompakon käteisvarat takataskuuni kumarruin hänen puoleensa vielä kerran. Hänen huulensa liikkuivat taas, hän sopersi jotakin, mutten saanut mitään selvää hänen sanoistaan. Oli pakko myöntää, että säälin häntä pikkuisen, mutta sekopään roolia olisi pakko pitää yllä loppuun saakka, jottei hän lavertelisi minusta.
   ”Lupaan sinulle yhden asian”, sanoin, ja Presti lakkasi lausumasta lähes äänettömiä rukouksiaan. ”En tule takaisin tänne, koskaan, jos itse et kerro tästä kenellekään. Et ole ongelmissa etkä kenenkään tähtäimessä. Minä toimin yksin, ilman ystäviä tai muitakaan tuttuja, ja sinulla oli vain huono tuuri tänään. Ei mitään sen enempää.”
  Hän nyökkäsi, vaikken olisi sitä edellyttänyt. Nousin ylös.



Ennen katoamistani verhon taakse vilkaisin Prestiin vielä kerran.
   ”Yksi juttu vielä, kuuletko?”
   Uusi nyökkäys. Jatkoin samalla äänensävyllä, jolla olin aloittanut tilaukseni Mark Mitchellinä. Tavallisena asiakkaana.
   ”Millaisen puvun olisit myynyt minulle siihen liiketapaamiseen?”
   Presti oli hämillään, mutta vastasi silti.
   ”Ehkä… ehkä italialaisen. Tosi tummansinisen… melkein mustan. Paremman kauluspaidan… ja eri värisen solmion.”
   ”Minkä värisen?”
   ”Punaisen, ehkä...”
   ”Kiitos.”



Keittiöveitsi löysi kotinsa roskiksesta, tarpeeksi kaukana pukuliikkeestä. Rahat olivat turvallisesti takataskussani, ja liikkeestä viemäni salkku näytti tarpeeksi viralliselta. Olin vähän myöhässä aikataulustani, mutta ehtisin hoitaa kaiken vielä tänään.



Vaihdoin vaatteet hiljaisella sivukujalla. Heitin vanhan kauluspaitani kravatteineen roskiin ja viskoin kymmenkunta kosteudensyöjää pois uudenkarhean salkun sisältä. Kengät puristivat vähän liikaa, ja toivoin, että pystyisin yhä juoksemaan.



En ehkä tuntenut oloani kotoisaksi niissä vaatteissa, varsinkaan, kun sen puvun oli tilannut joku minua paljon harteikkaampi ja vatsakkaampi kaveri. Darryll olisi nauranut minut nähdessään ja heittänyt typerää huulta James Bondista tai hyräillyt Mission Impossiblen tunnaria. Hymähdin itsekseni. Seuraava osoitteeni olisi joka tapauksessa Wall Streetin sijaan Wal-Martin halvan kiinalaiselektroniikan osasto, joten tahatonta komiikkaa tästä ei tänään puuttuisi.
   Olisin silti halunnut, että Darryll olisi laukonut vitsinsä itse eikä minun mielikuvitukseni kautta.