Kahvin tuoksu oli mannaa toimistotyöläisen aisteille. Jutteluseura auttoi purkamaan hankalien asiakkaiden tuomat paineet.
”Oletko ihan varma, että voit korvata lounaasi tuolla?”
”Miksen voisi?”
”Pitkä päivä tänään, Helen. Muistatko?”
Ei, ei Helen muistanut. Neljältä olisi pitänyt lähteä tänäänkin. Kysyvä katse oli Lawrencelle tarpeeksi.
”Turvallisuuskoulutus”, hän muistutti lehtensä lomasta. ”Pakollinen.”
Helen tuhahti. Lawrence kohensi lehteään ja virnisti.
”Tsot tsot, onhan nyt turvallisuuskoulutus kaikille tärkeää näinä vaikeina aikoina… ikinä ei tiedä, milloin ovesta astuvat vaikka itse Bonnie ja Clyde…”
”Joo-o. Minulle olisi tarpeeksi turvallisuuskoulutusta siinä, että pukukoodista joustettaisiin.”
”No se on kyllä totta. Noilla korkkareilla ei pahemmin juosta.” Lawrence haukotteli ja käänsi sivua. ”Kai se on kohta palattava murskaamaan vähän nuoremman polven unelmia.”
”Jaa, lainapäätöspäivä?”
”Joo. Pidä kivaa kassalla.”
”Aina.”
Helenin istuuduttua työpisteelleen muut virkailijat lähtivät lounastauolle. Tähän aikaan päivästä jonoa ei olisi paljoa, ja Helen pärjäisi hyvin yksinkin. Se oli sanaton sopimus, joka toistui joka päivä samanlaisena.
Vuoronumerosofta ilmoitti, että numero 422 olisi seuraavana jonossa. Helen klikkasi työpisteensä vapautuneeksi. Kilahdus ilmoitti asiakkaalle, mihin sopisi tulla.
Nähdessään asiakkaansa Helenin kasvoilla kareillut asiakaspalveluhymy katosi heti. Taas näitä paskantärkeitä sijoittajia, jotka kuvittelivat, että kaikki tässä maailmassa olisi kaupan. Edellinen bisnespelle oli pyytänyt häntä treffeille ja kysellyt puhelinnumeroa. Mitähän tämä halusi?
”Kuinka voin auttaa?”
”Tulin tekemään talletuksen.”
Jätkä kuulosti nuoremmalta kuin miltä näytti. Liian iso puvuntakki vanhensi.
”Hyvä on”, Helen vastasi sinisille silmille ja avasi tilinhallintaohjelmiston tietokoneeltaan. ”Ojentaisitteko henkilöllisyystodistuksenne, herra -?”
”Mitchell”, mies täydensi ja otti lompakkonsa taskustaan. ”Etunimi Mark.”
Helen avasi lasiluukun alareunan vastaanottaakseen henkilökortin. Asiakas laski jotakin tiskille.
Ensin Helen luuli, että se oli taas uusi treffipyyntö. Tai nuoren miljoonaperillisen henkilökohtainen numero. Tai dickpic, tulostettuna. Mutta se oli käsin kirjoitettu ilmoitus, lyhyt ohjeistus, käsky.
’Pysy siinä. Älä sulje luukkua. Älä tee äkkiliikkeitä. Keneenkään ei tarvitse sattua.’
Helen oli nähnyt sen verran paljon huonoja gangsterileffoja, että tiesi varsin hyvin, mistä oli kyse.
Hän etsi miehen silmistä merkkejä vitsailusta, mutta niitä ei löytynyt. Toinen lappu saapui turvalasin alta.
’Minulla on kädessäni salkku. Jos kuuntelet oikein tarkkaan, kuulet sen tikittävän hiljaa. Älä anna minulle syytä lopettaa sitä tikitystä ennenaikaisesti.’
Helen ei kuullut mitään tikitystä, mutta ehkä veren kohina korvissa peitti sen alleen. Kolmas lappu asetettiin edellisen viereen kuin jossakin irvokkaassa korttipelissä.
’Haluan, että annat minulle ”tilini tunnusluvun”. Se on sama kuin koodilukkojenne master code. Lisäksi annat kulkukorttisi. Sen jälkeen olet vapaa lähtemään.’
Helen tuijotti miestä. Jätkän silmät siristyivät ihan pikkuisen, ja yhtäkkiä Helen muisti jotakin kaikista niistä turvallisuuskoulutuksista, jotka olivat aina olleet kaikkien mielestä ihan turhia. Yksi ohje, yksi sääntö: älä leiki sankaria, tee, kuten käsketään.
”Minulla on vähän kiire”, mies kuiskasi. ”Tik-tak…”
”Kolme kuusi kuusi kahdeksan kaksi kolme kaksi viisi”, Helen henkäisi. ”Tilinne tunnusluku, herra Mitchell.”
Helen sysäsi kulkukorttinsa turvalasin alta. Asiakas nyökkäsi.
”Kiitos yhteistyöstä. Hyvää päivänjatkoa.”
Helen ei vastannut mitään.
Pukumies salkkuineen oli jo kaukana, kun työkaverit alkoivat palailla lounaalta. Joku ihmetteli, miten jonoa oli päässyt kerääntymään niin paljon.
”… tiedätkö mitään tästä, Helen? Ovatko järjestelmät kunnossa?”
Helen nousi hoippuen ylös.
Veri vesiputouksena korvissa. Kello käy, tik-tak. Danielan ääni.
”Helen? Onko kaikki hyvin?”
Älä tee äkkiliikkeitä.
Lattia otti hänet vastaan pehmeämmin kuin hän oli kuvitellut. Ilmavirta kiskoi laput tiskiltä mennessään, ja niiden leijailu Helenin ympärillä palautti hänen mieleensä lapsuuden talvet.
* * *
Oli pakko myöntää, että tunsin vähän sääliä sitä pankkivirkailijaa kohtaan. Hän oli pelännyt enemmän kuin olin kuvitellut, järkyttynyt tavalla, jota en ollut osannut ennakoida. Uhrauksia oli tehtävä. Toivottavasti hän ymmärsi, että hänkin oli vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan.
Kamera. Ohhoh.
Tuijotin kiiluvaa linssiä oven vieressä ja hymyilin.
”Hupsista”, sanoin ääneen ja otin pankkivirkailijan kulkukortin taskustani. En pitänyt kiirettä. Kamera surisi ja kääntyi pari senttiä. Annoin vartiointiliikkeen ottaa kuvakaappauksensa ihan rauhassa, odotin merkkiä.
Siinä se tuli: korviahuumaava ujellus, juoksuaskelia, huutoa. Kylmä ja konemainen naisääni kaiuttimista, sellainen oikein hidas ja rauhallinen.
”Hyvät asiakkaat, pyydämme teitä poistumaan rakennuksesta välittömästi. Jättäkää henkilökohtaiset tavaranne ja seuratkaa opasteita lähimmän hätäuloskäynnin luo. Noudattakaa henkilökunnan ohjeita. Pysykää rauhallisina. Tämä ei ole harjoitus.”
No, miten sen nyt ottaa. Todellista uhkaa ei ollut, mutta sitähän he eivät tienneet.
Digitaalikello näytti sopivan uhkaavalta. Siinä oli hehkuvan punaiset numerot ja näppärän pitkä johto, joka sopivasti kieputeltuna antaisi ymmärtää, että johtoja olisi useampi kuin yksi. Ja kunhan availisin kellon osia oikein teatraaliseen tyyliin ruuvimeisselillä, näyttäisin tarpeeksi valmiita posauttamaan koko rakennuksen, jos niin sattuisin haluamaan.
Kuulin sireenit. Sykkeeni nousi. Tärkein osuus oli vielä tulossa, ja se pitäisi ajoittaa täydellisesti.
Meni ehkä kolme tai neljä minuuttia, kun kaiutin vieressäni alkoi säristä.
”Komisario Graham Anne Arborin poliisin erikoisyksiköstä. Kuuletko minua?”
”Jep”, vastasin, mutten nostanut katsettani kameraan, josta he luultavasti seurasivat toimiani.
”Olemme saartaneet rakennuksen. Tule ulos hitaasti, rauhallisesti ja kädet ylhäällä.”
Hymähdin.
”Toimiiko tuo muuten koskaan? Kai teidän on pakko sitä ehdottaa, mutta oletko koskaan nähnyt –”
”En neuvottele kanssasi. Tule ulos, tai annan erikoisjoukoille käskyn tulla hakemaan sinut. Tarpeen tullen he myös avaavat tulen.”
Nousin ylös.
”Sori.”
Kaiutin rätisi, mutta kukaan ei sanonut mitään. Taustalta kuului radiopuhelinten tunnistamattomiksi puuroutuneita ääniä, ei muuta.
”Paska läppä, myönnetään”, jatkoin ja potkaisin kelloa kengänkärjelläni. ”Se on herätyskello. Tulkaa vaikka katsomaan, ei se räjähdä.”
”Sinustako tämä oli vitsi?”
”Joo.”
”Sinulla on kallis huumorintaju.”
”Niin varmaan. Sori siitä.”
En jäänyt selittämään enempää.
Radiopuhelinten kohina kiihtyi takanani. Jostain kuului rysähdyksiä, ovien murtamista, ääniä, jotka tarkoittivat kiirettä.
Ei minulla ollut hajuakaan siitä, mikä oli master code tai mitä sillä yleensä tehtiin, mutta muistin Darryllin kaivelleen jotain sen tapaista itselleen ennen sitä tietullikeikkaa. Sanoneen, että sillä pääsi sörkkimään ihan kaikkea samaan verkkoon liitettyä, kuten kameroita. Kamerat eivät kiinnostaneet minua, mutta huoltokäytävät ja niiden avaaminen kiinnostivat.
Suunnitelmassa oli liikaa aukkoja ja riskejä, tiesin sen. Luotin nopeuteen ja siihen, ettei kukaan olisi ehtinyt tai välttämättä edes tajunnut vielä saartaa niitä kaikkia. Minun toiminnassani ei heidän silmissään pitänyt olla mitään järkeä, ja siksi kaikki, mitä tein, olisi täysin ennakoimatonta... jossain määrin itsellenikin.
Sitä paitsi joku oli joskus ottanut riskejä minun vuokseni. Pelkuruus ei olisi vaihtoehto.
Kuulin heidän askeleensa liian läheltä takaani, mutten uskaltanut kääntyä katsomaan. He eivät voisi ampua huonon pilan takia, kai. Kuuluiko minun luottaa poliisin voimankäyttösääntöihin? En ollut enää varma, mutta ainakin epäröintini lisäsi kummasti vauhtiani.
Pysähdyin vetämään henkeä vasta, kun loppuun ajettu kehoni pakotti minut siihen. Huohotuksen lomassa en voinut estää itseäni hymyilemästä.
Se oli siinä. Tehtävä suoritettu, tavoite saavutettu.
Yksinäisyydessä oli se hyvä puoli, ettei kukaan ollut kiinnostunut minusta tai minun naamastani. Mark Mitchellin käyntikortti oli jätetty minun kasvoillani, mutta Julia ja Mark eivät tekisi yhteistyötä poliisin kanssa minun nimeni selvittämisessä. Jäisin kiinni jossain vaiheessa, joskus myöhemmin, mutta se olisi sen ajan murhe: ongelmat selvitettäisiin vasta kun he olisivat puolellani.
He olivat jo kerran varoittaneet minua sekaantumasta heidän asioihinsa tai astumasta heidän reviirilleen. Nyt, kun olin sen tehnyt, vieläpä oikein ison maailman tyyliin, jäisin vain odottamaan yhteydenottoa. Se tulisi varmasti hyvinkin pian, hyvin yksiselitteisenä – hyvin peruuttamattomana.
Sopimus yhteistyöstä oli jo käytännössä varma. He eivät haluaisi kieltäytyä.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti