1.20c Syötti (III)

”Annahan, kun toistan sen, mitä te yritätte minulle selittää.”
   Ärtymys kuulsi Julian äänestä. Tämän sortin vitutuksesta harkitsemattomat teot saivat aina alkunsa, mutta nyt oli pakko hillitä itsensä.




”Te siis etsitte Mark Mitchelliä sen tämänpäiväisen pankkisähläyksen takia.”
   ”Pitää paikkansa”, naispoliisi vastasi. ”Olkaa hyvä ja päästäkää meidät sisään.”
   Julia kohotti kulmiaan.
   ”En. Tämä on minun asuntoni.”
   ”Ja Mark Mitchellin.”
   ”Voi olla, mutta hän ei ole täällä.”
   ”Sinulle varmaan sopii, että tarkistamme asian?”



Julia hymyili pilkallisesti.
   ”En ole nähnyt kotietsintälupaa, joten sen ei tarvitse sopia minulle.”
   ”Minusta kuulostaa ikävältä, ettet aio tehdä yhteistyötä”, konstaapeli huomautti. ”Herra Mitchellistä jäi joka tapauksessa valvontakameroihin harvinaisen tarkkoja kuvia –”
   ”Kyllä minäkin katson uutisia. Luovutan avopuolisoni vallan mielelläni teidän haltuunne heti, kun todistatte, että niissä kuvissa näkyvä mies on ylipäätään Mark Mitchell.” Julia maiskautti suutaan. ”Onnea sen asian kanssa, koska minusta se pikkunilkki ei näytä edes etäisesti Markilta. Tulkaa takaisin sitten, kun teillä on jotain todisteita muusta.”



Vedettyään oven kiinni kaksikon nenän edestä Julia jäi oven taakse kuuntelemaan. Radiopuhelin särisi, joku kirosi pitkiä byrokraattisia prosesseja ja sitä, miten etsintälupien saanti vei aina tuhottomasti aikaa. Kahdet askeleet etääntyivät, hissi kilahti. Julia kaivoi puhelimen taskustaan.



”Missä olet?”
   Linja kohisi. Mark puhui handsfreehen ajaessaan.
   ”Puolivälissä. Oliko heillä mitään?”
   ”Luulisi sinun tietävän, kun et kerran ole syyllistynyt mihinkään. Onko sinulla hajuakaan, mitä se pentu oikein meinaa?”
   ”Ei. Toivoin, että sinulla –”
   ”Minulla ei ole kristallipalloa, ja ilman sitä pojun liikkeet ovat aika harvinaisen arvaamattomia.”



Mark kuuli avopuolisonsa syvän huokauksen.
   ”Älä huoli, muru. Hoidan asian, kun tulen takaisin keikaltani.”
   ”Et, vaan heti. Haluan eroon tästä jutusta.” Julia pudisti päätään itsekseen. ”Kuinka nopeasti ehdit tänne?”
    ”Tunti, pari. Jos käännyn seuraavasta liittymästä... jos painan kaasua.”
    ”Nasta lautaan sitten.”
   ”Mitä sinulla on mielessäsi?”



Julia hymyili.
   ”Tämä kuulostaa sellaiselta hommalta, johon tarvitaan Zeron apua.”
   Mark oli hetken hiljaa. Kuului kirskahduksia ja tööttäyksiä. Julia saattoi kuvitella, miten Mark teki U-käännöksen keskellä moottoritietä, renkaat savuten ja välittämättä nopeusrajoituksista.
   ”Nyt puhut asiaa, muru.” Markin äänestä kuulsi viisivuotiaan innostus karkkipäivänä. ”Tästä tulee hauskaa.”
   ”Toivottavasti.”



”Zero on kallis kaveri.”
   ”Joo, mutta siitä tulee sen arvoista. On ne huvipuistotkin kalliita.”
   ”Hauskaa, että sanoit noin.” Julia hymähti. ”Eiköhän pudoteta poju vähän tavallista korkeammasta maailmanpyörästä. Naamalleen betoniin…”


***



Jos Mark olisi etukäteen saanut tietää, että ”Zeron apu” rajoittui pelkkään logistiikkaan ja että hän itse päätyisi lopulta tänne hoitamaan homman loppuun hän ei olisi ollut yhtään niin innoissaan kaasuttaessaan takaisin Anne Arboriin.
   ”Sinun nimesi, sinun maineesi”, Julia oli sanonut. ”Meidän vihollisemme”, Mark oli kuitannut takaisin, ja Julia oli siitä hyvästä maksanut Zerolle Markin luottokortilla. Ja nyt Mark kökötti välikatolla, paleli ihan hitosti ja odotti sitä soittoa, jonka takia hän oli valvonut jo pari yötä.
   Vittu.
   Korvanappi särisi viimein.




Mark painoi kuuloketta lähemmäs korvaansa. Zero ei aikaillut.
   ”Jäljitin kaverin. Nukkui hostellissa pari yötä ja poistui äsken.”
   ”Minunko nimelläni?”
   ”No ei, jätkä olisi jäänyt kiinni heti. Se tiesi, mitä tekee. Kävelee sinne päin, Reagan Avenuen ja Michigan Streetin kulmassa…”
   ”Okei. Ilmoita Julialle. Minä alan leikkiä legoilla.”
   ”Pidä hauskaa.”



Hemmetisti osia ja pieniä ruuveja. Liukukiskoja, joiden paikasta, käyttötarkoituksesta tai asennosta ei ottanut selvää. Mark oli väsynyt ja kiukkuinen, eikä Juliakaan ottanut hommaa rennosti.
   ”Saitko sen koottua?”
   ”Mitäpä luulet? Mitä kolmosella tehdään?”
   ”Sanotaanko vaikka niin, että jos laitat sen väärin päin, naamasi ei ole sen jälkeen ennallaan.”
   Hiljaisuus. Kiroilua. Naksahtelua. Viimein valmista.



”Olen asemissa. Missä se jätkä luuhaa?”
   ”Minuutti. Pysy hiljaa ja piilossa.”
   Mark totteli.



Siinä. Jumalauta, siinä. Poju näytti epäilevältä ja pälyili kovasti ympärilleen, mutta ylös kaveri ei osannut katsoa. Mark vapisi innosta ja joutui pakottamaan kätensä vakaiksi. Kaide oli tasaista ja tukevaa kiveä, kiitos siitä.



Suora linja. Sekunnin harkinta.
   Laukaus ja mätkähdys, jonka Mark kuuli yön hiljaisuudessa katolle saakka.



”Homma hoidossa, muru.”
   ”Ruumis?”
   ”Siinä roskisten välissä.”
   ”Menen kolmen minuutin päästä siivoamaan jäljet. Katso, ettei kukaan tullut liian uteliaaksi äänistä.”
   ”Älä siitä huolehdi. Minähän olin hiljaa kuin Kiinan Amnesty…”



Jos Mark olisi kyennyt, hän olisi heittänyt ylävitosen itselleen. Nauranut vähän ääneen. Juhlinut. Ehkä hän juhlisikin tänä yönä, makuuhuoneessa Julian kanssa…
   ”Missä sinä sanoit, että se ruumis on?”
   ”Sen talon roskisten välissä. Aidan vieressä. Et voinut kävellä ohi.”
   ”Minä en kävele ohi, mutta sinä näköjään ammut ohi jopa kiikaritähtäimellä varustettuna. Täällä ei nimittäin ole mitään muuta kuin haisevia mattoja.”



Mark ei saanut sanaa suustaan ennen kuin Julia aloitti jo kirosanalitaniansa.
   ”Rakas, vannon, että osuin –”
   ”Joo, johonkin, koska täällä on verta, mutta selvästi se jätkä kävelee vielä!”
   ”Ammuin päähän!”
   ”Niin varmaan!”
   ”Älä viitsi, tein parhaani –”
   ”Sinun parhaasi ei ole riittänyt ennenkään.”



Katutasossa Julia otti kaiken irti Markin vaitonaisuudesta. Kärsiköön nyt, pirun tunari. Pojua ei saisi välttämättä kiinni enää, vaikka lähtisi heti, eikä olisi mitään järkeä juoksennella koko yötä hänen perässään. Riskit olivat jo nyt liian suuret ylimääräiseen hiippailuun.
   ”Tiedätkö”, Julia sanoi samalla kun tutki roskisten väliin jääneitä verijälkiä, ”jos olisin antanut tämän erään tietyn lähisukulaisesi hoidettavaksi, se jätkä olisi jo palasina muovikasseissa. Sinä hänen mukanaan.”
   Hiljaisuus jatkui. Julia pyyhkäisi verta sormellaan. Vielä lämmintä, mutta huonolla tuurilla sitä olisi kuitenkin liian vähän. Vittu.

***

theron kommentteja

Mä onnistuin järkkäämään itselleni aavistuksen liian kiireisen vapun ja simakin oli vähän vahvempaa kuin kuvittelin, joten mainitsen vain lyhyesti ja silleen sopivasti hiprakassa mielipiteeni siitä, etten oo ihan hirvittävän tyytyväinen tähän kokonaisuuteen ja että toivottavasti nämä palat eivät tuntuneet liian repaleisilta. Jouduin nimittäin etenkin edellisessä osassa muuttamaan juonen logiikkaa aika rajusti kesken tarinan ja ottamatta lisää kuvia tukemaan sitä.

Vain yksi vapaaehtoinen kysymys kommentointia helpottamaan: Miten pahasti Adrianiin osui?