2.46 Sopimuksen mukaan

Mekong Memorial Shore, Angleportin esikaupunki
klo 06:32

Adrian pakotti haukotuksen pysymään sisällään. Silmiä särki. Motellin hirsiseinissä kasvava home sai nenän tukkoiseksi.
"Vihaan aikaisia aamuja. Snowdropissa sai nukkua sentään seitsemään."
"Äh, älä valita. Itsepähän halusit hakea ne avaimet ajoissa."



Kahvinkeittimestä kuului liian kovaa ääntä Adrianin vastaheränneelle kuuloaistille. Candy kolisteli kuppeja, oli tuomassa niitä tarjottimella, mutta jättikin tarjottimen sitten sivuun. Adrian keskittyi tuijottamaan kahvimukeja, jotta saisi silmänsä pysymään auki.
"Oletko varma, ettei koirasi järsi sitä jalkapantaa kotonasi?"
"Ei Rae saa sitä kitusiinsa kaulansa ympäriltä. Otan sen itselleni heti kun menen takaisin Anne Arboriin."



Candy istuutui Adriania vastapäätä. Kahvi oli varmasti liian kuumaa juotavaksi, mutta hän hörppi sitä silti antaumuksella.
"Muista soittaa heti, jos valvojasi ilmoittaa haluavansa tavata sinut."
"Älä huoli." Adrian otti oman kuppinsa ja siemaisi siitä. "Olen syyntakeeton ja pakkohoidon jälkiseurannassa, en ehdonalaisessa. Valvoja siis tulee harvoin ja lähinnä tarkastamaan, että otan lääkkeet enkä näe harhoja."
"Sinun kämppäsi täytyy silti näyttää siltä, että asut ja oleilet siellä oikeasti eikä siltä, että sinut kärrätään paniikissa takaisin sinne Angleportista asti kaasu pohjassa aina kun se horo haluaa nähdä sinut."
"Puhut kauniisti muista naisista", Adrian tokaisi huvittuneena. Candy hymyili.
"Kuka muuten on Lucy?"
Kahvikuppi miltei putosi Adrianin käsistä. Hän sai sen kuitenkin pidettyä hyppysissään.



Kasvot sai helposti peitettyä mukin taakse, ja koska kahvi todellakin oli aivan liian kuumaa, ensisiemaus antoi hänelle aikaa ajatella.
"Oma asiani", Adrian mutisi. Candy tuijotti häntä ilmeisen yllättyneenä reaktiosta.
"Ei pahalla", hän sanoi kummissaan. "Kutsuit minua sillä nimellä viime yönä."
Adrian ei saanut vastattua mitään. Candy hymähti.
"Jos se on joku eksä, niin ei haittaa." Tyttö kohautti olkiaan. "Näihin erilaisilla eduilla varustettuihin kaverisuhteisiin ei oikein mahdu mustasukkaisuutta."
"Joo", Adrian mutisi, "joo, eipä mahdu ei."
Hän ei ollut vähään aikaan maininnut Lucya, ainakaan omasta mielestään. Unia hän oli kyllä nähnyt, mutta ne eivät varmasti loppuisi muutenkaan ikinä, eikä hän halunnut niiden loppuvan. Unet olivat keino pitää kiinni siitä, mitä ei enää saisi takaisin.



Kahvi alkoi maistua oksennukselta. Astiat kolisivat tiskialtaassa.
"Mikä sen vuokraamasi paikan osoite olikaan?" Candy kysyi äkkiä. "Laitan sen valmiiksi navigaattoriin, kun haen vuokra-auton."
"Burgess Alley 352, talo 3, A-ovi. Se tila on talon päädyssä ja viereinen tila on ihan tyhjillään, joten paikka on rauhallinen."



Candy hyräili tiskatessaan.
"Kuinka pitkäksi aikaa vuokrasitkaan sen?" hän kysyi.
"Neljäksi viikoksi. Se riittää meille ihan hyvin, ainakin alkuun."
"Eihän sinua voi yhdistää siihen?"
"Ei. Vuokrasin sen Mark Mitchellinä. Olen käyttänyt sitä nimeä joskus ennenkin, ja minulla on siihen sopivat henkkaritkin."
Candyn ei edes hätkähtänyt Adrianin sanoja, niin kuin hän olisi tehnyt tällaisia juttuja koko ikänsä. Ehkä olikin. Adrian ei varsinaisesti tiennyt, miksi Gary oli testamentissaan edellyttänyt, että Candy auttaisi häntä ainakin vuoden ajan saadakseen oman osuutensa perinnöstä. Siitä Adrian oli kuitenkin kiitollinen: ilman Candya asiat etenisivät paljon hitaammin.



Candy mahdollisti paljon. Hän oli ollut se, joka oli selvittänyt asioita Adrianin puolesta, kun Adriania itseään pidettiin Snowdropin lukittujen ovien ja turvalasien sisällä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Hän oli ollut se, joka oli selvittänyt, mistä päin Angleportia kannatti vuokrata tiloja, jos halusi toimia vaivihkaa. Hän oli ollut se, jonka ansiosta tämä homma olisi hoidettu muutamassa viikossa. Muutama viikko ja sitten hän olisi myös henkisesti vapaa. Hän jättäisi taakseen painajaisunet ja ikävät muistot, keskustelut, joiden alkua hän ei pystynyt hallitsemaan, kuvat ihmisistä, jotka olivat lähteneet hänen luotaan väkisin ja tulleet takaisin ihan yhtä väkisin.



Candyn lähdettyä hakemaan autoa Adrian taivutteli kumpaakin polveaan, haki tuntumaa, teki päivittäiset venytykset reisilihaksille, keskittyi. Liikkeestä tulisi symmetrinen vielä joskus, ainakin hän toivoi niin.
"Vuokravarasto teollisuusalueelta?" ääni kysyi huvittuneena. "Olisit nyt edes yrittänyt. Odotin sinulta jotain vähän vähemmän stereotyyppistä ratkaisua."
Adrian päästi irti jalastaan ja kääntyi äänen puoleen.



Gary nojasi tuolin käsinojaan tietäväisesti hymyillen.
"Kutkutat uteliaisuuttani, Adrian", hän lausui hitaasti, melkein isällisesti. "Keskustellaanpa hetki siitä, mitä sinä ihan tarkkaan ottaen suunnittelet... ja miten suunnitelmaasi voisi kehittää vieläkin paremmaksi."


***



Muistot vyöryivät päähäni koko yön kuin tsunami. Aamulla oloni oli suunnilleen sellainen kuin tsunamin jälkeen hengissä selvinneillä yleensä.

Keitin pannullisen kahvia. Joisin sen yksin.
"Näytät hirveältä", Jason kommentoi selkäni takana, eikä se auttanut yhtään. "Nukuitko yhtään?"
"Nukuin koko yön, mutta en rauhallisesti."



Päätä särki. Jason hengitti liian äänekkäästi ja naputti kengänkärkeään lattiaan liian kovaa. Hänen olisi pitänyt jo lähteä töihin, ajamaan trukkia varastolle, mutta siinä hän vain kuppasi.
"Sinun olisi pitänyt puhua Elizabethin kanssa."
"Minun?" toistin. "Hän on entinen tyttöystäväni, Jason. Entinen. Me erosimme jo ajat sitten, ja kyse on lähinnä siitä, että hänellä vaikuttaa olevan jotain asiaa minulle eikä toisin päin. Niinhän hän siinä kirjeessään sanoi."
"Kyse on myös siitä, että sinun pitäisi nukkua." Jason kohautti olkiaan. "Ajattelin, että jos siitä olisi hyötyä... ehkä hänen kanssaan puhuminen helpottaisi yölevottomuuttasi."



Kaadoin kahvista puolet lattialle ja vältin täpärästi polttamasta kättäni siinä rytäkässä. No, puolikas kahvi herättäisi paremmin kuin tyhjä kuppi.
"Et tajua, Jason. Me emme eronneet sellaisissa merkeissä, että minulla olisi mitään oikeutta vaatia häneltä mitään, edes viiden minuutin juttutuokiota." Pudistin päätäni. "Odotan hänen soittoaan, siinä kaikki."
"Entä jos hän ei soita?"
"No sitten hän ei soita. Ei hänellä ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan."

Mitä ne muistot sitten olivat? Hajanaisia kuvia, ääniä, tunteita, kysyttyjä kysymyksiä ja irrallisia vastauksia. Niiden hajanaisuudesta huolimatta pystyin sijoittamaan ne suunnilleen oikeaan kontekstiin, kiitos sen elämäntarinan, jonka olin kertonut Jasonille ja jonka Jason oli toistanut minulle muistinmenetykseni jälkeen.
Muistin Elizabethin kasvot. Muistin, kun suutelimme ensi kerran, puolivahingossa tanssilattialla, ja muistin viimeisen suudelmamme Anne Arborin keskussairaalan vuodeosastolla. Meidän ei pitänyt tavata enää koskaan.
Miksi hän oli tullut luokseni? Kysymys häiritsi minua enemmän kuin olisin halunnut myöntää.

Yölevottomuus helpotti joka yö vähän, joskaan ei nopeasti. Päivisin sain ajatukseni muualle sekä soittamalla säännöllisesti Gaugessa että Jaken ansiosta: tämä tykkäsi kysellä minua salille. Hän oli ihan hyvä tyyppi, ja vaikka arvelinkin, että hän pysyi lähellä minua lähinnä Shaunin takia, tykkäsin yhteisistä aamuistamme silti. Eikä hän ottanut Shaunia edes puheeksi. En usko, että kukaan meistä oli luovuttanut Shaunin suhteen, mutta tässä vaiheessa saatoimme vain odottaa ja toivoa parasta.



Puhuimme Jaken kanssa paljon, tosin lähinnä treeneistä. Jake ei varsinaisesti ohjannut minua millään tavalla, vaan oli lähinnä seurana. Minusta tuntui, että hän oli aika yksinäinen Shaunin jäätyä enonsa nurkkiin asumaan.



"Joko Mike on pitänyt sinulle keppitreenejä?" Jake kysyi.
Tajusin kyllä, mitä hän tarkoitti. Vaikka kaikki No Fearin esiintyjäottelut olivat käsikirjoitettuja, Mike piti tärkeänä, että osasimme myös oikeasti tapella. Sen vuoksi Mike tykkäsi välillä ottaa harjanvarren mukaansa ja täysin yllättäen huitaista sillä naamaan. Hän ei tehnyt sitä kovaa, mutta jos se harjanvarsi sattui osumaan naamaan useamman kerran, se alkoi sattua.
"Jep. Sain viime treeneissä mopata oman nenäverenvuotoni No Fearin harjoituskehästä ihan itse."
Jake nauroi ääneen. Hänellä oli outo tapa nauraa, kimeä, vähän tyttömäinen.
"Sinun on pakko myöntää, että se opettaa aika hyvin", hän sanoi ja kohotti äkkiä kätensä.



Refleksit kehittyivät nopeasti. Odotin harjanvarren kopsahdusta rystysiini: ei sekään kivutonta ollut, ellei kädessä sattunut olemaan nyrkkeilyhanskoja, mutta silti mukavampaa kuin saman harjanvarren saaminen nenään.
Jake laski kätensä ja virnisti.



"Jep. Miken metodi toimii yhtä hyvin kuin aina ennenkin." Virne vaipui vaisuksi hymyksi. "Shaun sai harjanvarresta kerran seitsemästi samojen treenien aikana. Sitten hän repi sen harjanvarren Miken käsistä ja paloitteli sen. Mike tuijotti niitä paloja hetken, laski siinä olevan kuusitoista palaa ja sanoi odottavansa, että Shaun hankkii hänelle uuden harjanvarren seuraaviin treeneihin ja että kuukauden päästä Shaun pystyy paloittelemaan sen kahteenkymmeneen osaan samassa ajassa."
Purskahdin nauruun. Jaken hymy leveni.
"Shaun lähti silloinkin ovet paukkuen", hän tuumi, "mutta tuli seuraavana aamuna sen uuden harjanvarren kanssa. Siinä oli punainen lahjanauhakin ympärillä."
Jaken puhelin kilahti, ja hän nappasi sen taskustaan.



Jake katsoi ensin puhelintaan ja sitten minua. Hän kurtisti kulmiaan.
"Kässäri", hän sanoi ja heilutti puhelinta. "Mike laittaa ne yleensä kaikille jakoon samana päivänä, mutta koska tässä on myös sinua koskevaa materiaalia, kukaan muu tuskin on saanut kuin minä ja --"



Jake käänsi katseensa takaisin puhelimeen ja vaikeni paljonpuhuviksi kolmeksi sekunniksi.
"Mitä?" kysyin kärsimättömänä, ja Jake puhalsi pidättelemänsä hengityksen hitaasti ulos sieraimistaan.
"Tässä ei ole Shaunia", hän sanoi, "ollenkaan. Mutta sinä olet, ja Mike on siirtänyt Shaunin esiintymiskalenterin suoraan sinulle."

***



Minulla ja Jakella oli yhteinen määränpää sinä iltana.



Pukuhuoneesta kuului vielä kolinaa. Mike siirteli nyrkkeilysäkkejä ulos kehästä. Kaikkialla haisi hiki ja kosteat kumipohjat.
Jake oli meistä se, jolla oli takanaan pidempi suhde Mikeen. Hän kunnioitti Mikea enemmän, ja sen kuuli tavasta, jolla tervehdimme työnantajaamme.
"Mike, olisiko sinulla hetki –"
"Tämä ei ollut osa sopimusta, Hackett!"



Mike kääntyi meitä kohti eikä näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä.
"Yksi kerrallaan", hän tuumi, "vaikka luulenkin, että vierailunne syy on suunnilleen sama. Jimmy ja Drew ovat muuten vielä talossa, joten sovittakaa äänenvoimakkuutenne sen mukaiseksi."
"Shaun", Jake sanoi ensimmäisenä. "Et sinä halua eroon hänestä."
"Mitä vaihtoehtoja minulla on, Jake hyvä? Shaun lähti itse. En ole antanut hänelle potkuja, mutta koska häntä ei ole viime aikoina näkynyt, minun on pakko ryhtyä toimenpiteisiin. Kirjoitutan hänet ulos tulevalla kaudella, koska en voi muuta."
"Ota hänet takaisin. Minä pyydän --"
Mike laski katseensa ja huokaisi syvään. Minä taas vaihdoin painoa jalalta toiselle ja yritin kestää odottamista oman asiani kanssa kuin päiväkoti-ikäinen kakara.



"Jake." Mike pudisteli päätään. "Tiedät ihan hyvin, että sinä ja Shaun olette minulle kuin omia poikia."
"Omia poikia ei heitetä kadulle -"
"Ei, eikä omia tyttäriä. Minä välitän teistä kaikista. Erityisesti Shaunista, sinusta ja Verasta, mutta myös Drew'sta, Lilysta ja Jimmysta. Välitän käsikirjoitustiimistäni ja välitän Christinasta. Välitän tiistai- ja torstai-iltojen freelancerottelijoistakin, vaikka heidän työsuhteensa ovat lyhyitä." Mike nosti viimein katseensa Jakeen. "Tämä on lopulta bisnestä, Jake. Bisnestä, jonka pitää tuottaa jotain, jotta teillä kaikilla on katto päänne päällä ja jotain syötävää joka kuukausi. En voi uhrata teitä kaikkia antamalla Shaunille kaiken, mitä hän haluaa, jos hän ei kunnioita yhteisiä sopimuksia ja lähtee kävelemään kesken matsin tajuamatta, miltä se näyttää asiakkaisen silmissä."
"Mike, Shaun ei ole siinä kunnossa, että hän selviäisi --"
"Shaun tarvitsee apua, ja hän on aina tervetullut pyytämään sitä minulta. Minä en kuitenkaan ole oikea henkilö auttamaan häntä väkisin tai rukoilemaan häntä takaisin." Miken katse kääntyi minuun. "Eikä ole kumpikaan teistäkään."



Jake pysytteli hiljaa vieressäni. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä tärisivät, ja huomasin hänen purevan hampaitaan yhteen. Mike katsoi häntä silmiin.
"Yritä ymmärtää, Jake --"
Sillä hetkellä Jake kääntyi ja harppoi ulos.



Mike rojahti kehän laitaa vasten ja huokaisi.
"Joskus minusta tuntuu siltä, että minulla ei ole työntekijöitä, vaan lauma teini-ikäisiä poikia, jotka yrittävät aiheuttaa isälleen verenpainetaudin", hän mutisi ja katsoi minuun kulmiensa alta. "Anna tulla. Jos tekee mieli paiskoa jotain, voin hakea sinulle painot, mutta tänään täällä ei kukaan riko mitään. En jaksa siivota."
Raivoni oli laantunut. Sen taittoi sääli, jota stressaantuneen Miken katsominen minussa herätti, vaikken olisi halunnut sääliä häntä tippaakaan. En nähtyäni sen esiintymiskalenterin, jonka otsikkona luki "Darryll", mutta jonka alakulmaan oli vielä unohtunut Shaunin pituus, paino ja syntymäaika.
"Sinä sanoit, ettei minun tarvitse esiintyä taistelijana", sanoin. "Että voin vain soittaa, ja voin tehdä sen Gaugessa niin halutessani. Teillä piti olla yhteistyötä, sinulla ja Trevorilla, ja minun keikkani Gaugessa piti yhdistää tähän --"
Mike vaiensi minut nostamalla kätensä ylös.
"Oletko lukenut sen käsikirjoituksen?"
"En, mutta --"
"Lue se ja huuda minulle vasta sitten."



En suostunut lähtemään. Minä ja Mike tuijotimme toisiamme ja pidimme keskustelua vireillä väkisin. Mike oli se, joka hävisi tuijotuskilpailun.
"Hyvä on", hän mutisi, "minä tiivistän. Sinulla täytyy olla jokin käsitys siitä, mitä on esiintyä provokaattorina. Jos ei, niin kerron sen sinulle nyt: yleisö tulee vihaamaan sinua aina. Aina, Darryll. He tulevat silti uudelleen, koska he rakastavat vihata sinua. Olen pahoillani, jos se tulee sinulle yllätyksenä."
"Mitä minun pitää tehdä?"
"Lue se siitä kässäristä", Mike ärähti kärsimättömästi. "Sinä soitat suutasi, eikö sen pitänyt olla selvää? Sinä loukkaat kaikkia ja kaikkea etkä kunnioita ketään. Luulin, että se sopisi sinulle. Olet vähän sitä... tyyppiä."
En ollut varma, oliko se kohteliaisuus vai ei. Mike jatkoi.
"En ole sellainen mies, joka rikkoo sopimuksia. Käsikirjoitus voidaan helposti muuttaa sellaiseen muotoon, että osuutesi voidaan sisällyttää kitarakeikkoihin, kuten alun perin sovimme. Tärkeintä kohdallasi ovat vuorosanat, eivät se, mitä teet." Miken katse oli terävä, ja se sai minut vähän nolostumaan. "Mutta... noh, minä suoraan sanottuna valvoin muutaman yön sen käsikirjoituksen kanssa. Halusin tarjota sinulle vaihtoehdon. Tiedät hyvin, että otteluiden lopputuloksesta lyödään meillä vetoa, ja tiedät, ettei porukka ole aina ihan selväpäistä..."
"Tajuan kyllä", sanoin, enkä voinut estää katkeruuden pistävää sävyä äänessäni. "Yleisö rakastaa vihata minua, ja etenkin ne, jotka häviävät rahaa, voivat käydä kuumana."
"Jep." Mike katsoi minua silmiin. "Haluan olla sinulle rehellinen. Sellainen rooli on ensinnäkin paljon helpompi kantaa, jos sen pystyy riittävällä tavalla erottamaan muusta elämästäsi. Siksi en haluaisi, että John Moore soittaa kitaraa Darryll Grayna samassa paikassa, jossa solvaa yleisöä ja vastustajiaan. Toinen juttu on se, että otteluiden jälkeen sinua voidaan suojella täällä, mutta ei Gaugessa. Siellä olisit omillasi." Mike pudisteli päätään. "Olen pahoillani. En ajatellut tätä tarpeeksi pitkälle. Halusin vain... Darryll, kuten juuri kerroin Jakelle, minä välitän työntekijöistäni, mutta toisaalta minulla on myös liiketoimintaa pyöritettävänäni. Ehdotus, jonka sinulle tein Gaugessa, oli harkitsematon enkä ajatellut sen seurauksia sinulle. Siksi sinusta tulisi ottelija ja täyttäisit tilan, jonka Shaun esiintymiskalenteriin jätti, jos siis suostut ehdotukseen. Jos et, ymmärrän täysin."



En tiennyt, mitä sanoisin Mikelle. Riskit, joista hän puhui, eivät oikeastaan tulleet minulle yllätyksenä. Olin vain kuvitellut, että Mike järjestäisi kyllä jotain turvakseni myös Gaugeen tarvittaessa. Se, että Mike oli tehnyt sopimuksen kanssani pelkät dollarinkuvat silmissään ja vieläpä tajuamatta sitä itse siinä hetkessä, oli jonkinasteinen järkytys, ja minun olisi pakko miettiä hänen ehdotustaan hetki. Yleisön mahdollisesti roolihahmooni kohdistama viha ei kuitenkaan ollut se, mikä minua vaivasi: minua ei olisi voinut pätkän vertaa kiinnostaa, mitä keskimääräinen showpainin suurkuluttaja minusta ajattelisi. Minua häiritsi jokin ihan muu.
"Tajuatko sinä ollenkaan, millaiseen asemaan minut tunget? Sinä olet korvaamassa Shaunia minulla. Se on aika paskamainen veto paitsi Shaunia, myös minua kohtaan. Tulen olemaan täällä aina se tyyppi, jonka takia Shaun sai kenkää."
"Shaun ei saanut kenkää sinun takiasi, vaan oman toimintansa takia. Lopettaneiden esiintyjien tilalle tarvitaan uusia." Mike tuhahti. "Sitä paitsi Shaunin hahmo oli No Fearille liian arvokas lipputuloissa mitattuna, jotta minun olisi kannattanut heittää häntä ulos etenkään ilman kunnollista jäähyväisshowta. Kuka tahansa täällä käsittää sen. Tämä on pelkkää bisnestä, ja alan vaikka uhkailla palkanalennuksilla, jos sinulle aletaan kuittailla tästä."
En ollut tyytyväinen Miken vastaukseen, mutta siitä viis. Oli muutakin.
"Kävin tapaamassa Shaunia, kuten hyvin tiedät", sain sanottua. "Hän... hän sanoi, että puukotin häntä selkään ja että vein häneltä kaiken. Tajuatko, miltä tämä näyttää hänelle?"
Mike kurtisti kulmiaan ja pudisti hitaasti päätään.
"Shaunin sekoiluja. Hän ei edes tiedä tästä. Kässäri on ollut itsellänikin vasta viikon."
"Hän sanoi, että Jimmy oli kertonut hänelle."
"Milloin muka? Ei Jimmykään ole siitä tiennyt --"
"Mistä minä en ole tiennyt?"



Jimmy seisoi ovella. Hän tuijotti minua silmät kavenneina, ja Mike yritti turhaan tavoittaa katsekontaktia ottelijaansa.
"Oletko tavannut Shaunia viime aikoina, Jimmy?" hän kysyi suoraan, ja yllätykseksemme Jimmy vastasi myöntävästi.
"Muutama viikko sitten. Miten niin?"
Mike hautasi päänsä jälleen käsiinsä. Aloin arvata, mihin tämä keskustelu etenisi: Miken olisi pakko kertoa Jimmylle, ellei...
"Jimmy." Mike huokaisi syvään. "Se ilta, kun pyörit toimistossani..."
"Jep. Minä näin ne." Jimmy katsoi edelleen minuun. "Käsikirjoitustiivistelmät."
Miken silmät laajenivat.
"Sinä näit pinon luonnoksia, selasit ne läpi ja kerroit Shaunille?" hän kuiskasi. "Jimmy, tajuatko sinä mitä "salassapitosopimus" tarkoittaa?"
"Minun salassapitosopimuksessani sanotaan, että en saa ilmaista mitään No Fearin asioita ulkopuolisille." Jimmy kallisti päätään. "Onko Shaun jo ulkopuolinen?"
"Se on minun ja Shaunin välinen --"
"En suostu tähän. En hyväksy, että tuo" - Jimmy viittasi minun suuntaani - "alkaa esiintyä täällä."
Se oli viimeinen pisara, mutta ei minulle.



Täytyi myöntää, että raivostuneessa Mikessa oli jotain saatanan pelottavaa.
"Jumalauta!" hän karjaisi sylki roiskuen ja punakkana kuin vanha juoppo. "Kasaa itsesi, Terrell! Minulle riittää yhdessä draamakuningattaressa ihan tarpeeksi, en tarvitse toista, enkä ala katsella minkäänlaista silmille hyppimistä tai muutakaan kusipäisyyttä sinulta tai keneltäkään muultakaan!"
Jimmy tuijotti Mikea. Mike tuijotti Jimmya. Tunsin sen ilmassa välillämme: jokin oli muuttunut Jimmyssa sillä sekunnilla kun Mike oli sanonut sanan "kusipää" samassa tilassa minun kanssani. Mike ei kuitenkaan sitä huomannut.
"Mene kotiin", hän ärähti Jimmylle. "Ja ole kiitollinen, etten ala periä sopimussakkoa salassapidon rikkomisesta... ja valehtelusta. Jos vuosit ne käsikirjoitustiivistelmät Shaunille, en yhtään ihmettele, että hän kuvittelee joutuneensa nimenomaisesti väistymään Darryllin tieltä."



Jimmy luikki ovesta ulos katsomatta minuun päinkään. Jos hän olisi ollut koira, hän olisi painanut korvansa luimuun ja häntänsä koipien väliin, olin varma siitä. Sen olisi pitänyt tuntua minusta hyvältä, niin kuin voitot aina tuntuivat, mutta ei se tuntunut.



"No", Mike sanoi tasaisemmalla äänellä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, "miten on?"
"Mikä on?" kysyin poissaolevana.
"Hyväksytkö ehdotukseni siitä, että esiintyisitkin täällä?"
Miken perustelut esiintymispaikan vaihdokselle olivat vakuuttaneet minut. Siitä en ollut ihan niin varma, halusinko tämän näyttävän niin pahasti siltä kuin Jimmykin oli asian ymmärtänyt: että olin viemässä Shaunin paikkaa. En halunnut myöskään Shaunin luulevan, että olin mitenkään syyllinen tähän kuvioon. Ne eivät silti olleet syitä kieltäytyä. Tehtyä ei saisi tekemättömäksi, ja vaikka esiintyisinkin alkuperäisen suunnitelman mukaan pelkästään Gaugen seinien sisällä, Shaunilla ja Jimmyllä olisi aina omat kuvitelmansa siitä, mitä minun tuloni taloon oli tarkoittanut Shaunille.
"Kyllä se sopii", totesin. Ja koska minusta tuntui siltä, lisäsin vielä jotain: "Kiitos rehellisyydestäsi."
Mike ynähti vastaukseksi. Luulen, että häntä hävetti, ja syytä varmaan olikin.

***



Jake poltti tupakkaa No Fearin pihalla. Viereen kertyneet natsat kielivät ketjutupakoinnista.



Hän vaikutti odottaneen minua. Kysymys pääsi hänen suustaan heti kun istuin hänen viereensä.
"No?"
"Suostuin."
"Kiva."
Jake imi sätkäänsä posket lommoilla ja tarjosi minullekin. Kieltäydyin. Pohdin, voisinko kertoa Jakelle siitä, mitä Jimmy oli tehnyt, vai kuuluiko sekin salassapitoon. Päätin kiertää asian.
"Jimmy oli vetänyt vähän omia johtopäätöksiään ja käynyt sanomassa Shaunille, että Mike palkkasi minut korvaamaan hänet."
"Voi paska."
"Äläpä."
"Eikä se ole edes totta." Jake karisti tupakkansa tuhkat jalkoihinsa ja survoi niitä kengänkärjellään niin kuin yrittäisi liiskata kovakuoriaista. "Onneton ajallinen yhteys. Shaun sössi asiansa juuri sillä hetkellä, kun teillä oli sopimusneuvottelut."
"Osa siitä sopimuksesta syntyi juuri siksi, että Shaun sössi asiansa", sanoin synkkänä. Jake pudisti päätään.
"Shaunia ei silti oltu korvaamassa sinulla. Ei varsinaisesti. Mike ei halunnut vaihtaa Shaunia sinuun tai tehdä sinusta uutta Falcon Diazia, vaan hän tarvitsi uuden kärkinimen Shaunin tilalle, kun tämä ei kerran ole omastakaan puolestaan tulossa takaisin. En usko, että Shaun on tarpeeksi järjissään tajutakseen sitä."



Olin hiljaa, kunnes Jake sytytti uuden tupakan. Savu tunkeutui keuhkoihini pistävän makeana.
"Luuletko, että hänelle voisi vielä puhua?" Jake kysyi.
"En usko, että hän suostuu kuuntelemaan minua. Ei enää." Kurtistin kulmiani. "Sinua ehkä."
"En voi mennä sinne. Finch --"
"Jimmy meni sinne keskellä yötä. Finch ilmeisesti ei ole silloin paikalla, mutta Shaun on."
"Täh? Nukkuuko hän siellä?"
"Jep. Sakastissa."
Jake imi hiljaa tupakkaa.
"Hemmetti", hän mutisi. "Jos olisin tajunnut..."
"En minäkään heti ajatellut sitä." Katsoin Jakeen. "Kannattaisiko sitä kokeilla?"



Jake imi tupakkaa mietteissään. Lopulta hän kohtasi katseeni.
"Kannattaisi", hän sanoi. "Mutta menen yksin. Ei millään pahalla, Darryll --"
"Juurihan sanoin itsekin, ettei hän varmasti enää minua kuuntele", puuskahdin. "Tärkeintä on, että joku saa häneen keskusteluyhteyden."
Toivoin todella, että Jake onnistuisi siinä. Toivoin sitä paitsi Shaunin, myös itseni takia. Mike oli järjestänyt minut Shaunin silmissä välikäteen, jossa en halunnut olla yhtään kauempaa kuin olisi pakko.

***



Minulla ei ollut sinä iltana keikkaa Blacklight Gaugessa, enkä halunnut mennä sinne, etten vahingossakaan joutuisi töihin tai juttelemaan mukavia vaikka Trevorin kanssa. Toisaalta minulla oli liikaa ajateltavaa, jotta olisin kestänyt pelkkää kotona olemista, joten vietin aikaani jossain räkäisessä urheilubaarissa, jonka nimeen en ollut kiinnittänyt huomiota.
Ahdisti.



Elizabeth ei ollut vieläkään soittanut, vaikka oli luvannut.
Jake oli menossa Shaunin luo parin tunnin kuluttua.
Hetfieldistä lähti jumalattomasti karvaa, ja se puri minua joka kerta, kun syötin sille matolääkettä. Se oli ehkä pieni asia, mutta hermostuneisuuteni keskellä pienetkin asiat ärsyttivät.
Ja sitten oli Jimmy. Kusinaama ja sen paskamainen käytös. Jimmy oli mennyt kertomaan Shaunille totuuksina omat päätelmänsä Miken ensimmäisistä käsikirjoitusluonnoksista, ja Shaun oli nyt siinä luulossa, että on saanut potkut ja että se johtuu minusta. Ymmärsin ihan hyvin, miksi Shaun oli minulle raivoissaan. Minä taas olin raivoissani Jimmylle, ja oli hänen onnensa, ettemme törmänneet toisiimme enää sinä päivänä.



Olut oli halpaa, mutta vahvaa ja ihan kelvollisen makuista. Voisin vetää pääni täyteen, mutta minulla oli tekemistä, johon tarvitsin vielä hetken verran selvää päätä. Se saamarin kässäri. Ekan matsin käsikirjoituksen kannessa luki tikkukirjaimin JOHN MOORE – BLACK HAWK – FIREFLY. Otsikosta ei kai pitänytkään pystyä vielä päättelemään, mitä olin varsinaisesti tekemässä tai kenen puolella olisin.
Toinen juttu oli se, etten tuntenut esiintyjänimiä "Black Hawk" tai "Firefly", eivätkä niiden oikean elämän vastineet selviäisi itse käsikirjoituksestakaan. Saisin odottaa kimppatreeneihin asti ennen kuin minulle selviäisi, kuka minulla olisi vastustajanani, eikä kimppatreenejä tulisi ennen kuin sopimukseni olisi julkistettu kaikille. Löytyisivätköhän esiintyjät netistä?
Puhelimeni soi.



Numero, jota en tunnistanut, vilkkui ruudulla. Ihan liian pitkään vain tuijotin sitä. Viimein tajusin vastata.



"Darryll."
"Hei."
En ollut toivonut liikoja: tunnistin kyllä Elizabethin äänen.
"Odota. Etsin paremman paikan puhumiseen."
"Älä turhaan. Ei tämä vie kauaa."
Jähmetyin. Oliko se hyvä vai huono asia?



Elizabeth varmaan odotti minun sanovan jotain. En halunnut sössiä tätä.
"Okei. Anna tulla."
Oliko se tylyä? En ainakaan tarkoittanut sitä sellaiseksi, eikä Liz onneksi häkeltynyt.
"Olisi ihan kiva tavata. Missä asut?"
"West River Road 230", sanoin hetkeäkään epäröimättä. "Ajattelitko huomista vai --"
Puhelu katkesi.



En tiennyt, mitä ajatella siitä puhelusta. Oliko se helpotus vai vituttiko minua nyt vielä enemmän? Olinko hämilläni vai turhautunut? Pitikö minun mennä nyt kotiin odottelemaan Elizabethia? Ei, se ei ollut vaihtoehto. Minustakin olisi kiva jutella Lizin kanssa, mutta en alkaisi istua kotona kädet ristissä odottamassa, milloin hän tulisi käymään.
En uskonut, että Lizkään oletti minun tekevän niin, ja siksi tässä oli jotain helvetin outoa.



Olisi kai parempi jatkaa sen kässärin opettelua. Sillä tavalla saisin ajatukset taas muualle.

***



Sänky narisi liikaa.



Proteesi oli koko ajan tiellä, tunnoton, aina väärässä paikassa. Adrianilla oli ollut siihen asti tapana ottaa irti sekä uusi, silikonilla tuettu sukka että polviniveleen istutettu metalliranka sen alla, mutta hänen olisi parempi totutella siihen, että hänellä olisi raajankorvike jatkuvasti. Myös sängyssä.

Sitä paitsi rakastelu yksijalkaisen miehen kanssa ei olisi sitä, mitä hän haluaisi.



'Minä rakastan sinua.'
"Minäkin sinua, Lucy."
'Olen tässä. Tulin takaisin, niin kuin aina tulen, aina, vaikka sanoisin mitä tahansa muuta.'
"Hys. Älä puhu."
Älä puhu, älä riko, älä sano mitään
Anna minun päättää



Anna minun päättää, milloin olet tässä ja milloin lähdet
anna minun päättää, ja olemme molemmat onnellisempia
anna minun päättää



Candy nukahti Adrianin syliin joka kerta rakastelun jälkeen. Adrian vihasi sitä tapaa. Lucy ei ollut koskaan nukahtanut, ei niin nopeasti, ei niin syvään uneen.



Vaihtoehtoja olisi ollut. Adrian olisi voinut pitää Candya hereillä, pitää mielikuvaansa Lucysta yllä pinkkitukkaisessa tytössä. Mutta ei se olisi ollut oikein. Candy uhrasi hänen vuokseen paljon, eikä naista vaikuttanut haittaavan sekään, että Adrian puhutteli tätä nyt avoimesti eri nimellä.
Lucy. Sellainen nimi ei ikinä olisi sopinut Candyn kaltaiselle naiselle. Niin hyödyllinen kuin Candy olikin, Adrian ei oikein pitänyt tästä... ja ikävä kyllä Candy vaikutti pitävän Adrianista, vähän liikaakin. Niin paljon, että koko friends with benefits -järjestely alkoi epäilyttävästi vaikuttaa luisuvan johonkin paljon syvempään, ja erittäin yksipuolisesti.
   "Sinuna harkitsisin hänen mukana pitämistään hyvin tarkkaan..."



"... sillä hänhän ei pian enää ole välttämätön osa tavoitteitasi, vai mitä?"
Gary oli oikeassa. Ei Candy ollut välttämättömyys, kunhan muutama juokseva asia olisi hoidettu... mutta Candyn avulla Adrianilla oli yhteys Lucyyn, ja sitä hän ei halunnut menettää.
"Mene pois, Gary."



Mies katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Siinä oli joka kerta jotain tyydyttävää. Adrian päätti, kuka tuli hänen luokseen ja milloin - kuka lähti hänen luotaan ja miten. Hän oli tehnyt itselleen yhden lupauksen Snowdropissa: kukaan ei enää ikinä lähtisi hänen luotaan ilman hänen lupaansa, ja sitä lupausta hän ei ollut vielä koskaan rikkonut. Eikä rikkoisi, sillä siitä se oli alkanut: täydellinen hallinta, itsensä ja muiden. Kukaan ei päässyt hänen päänsä sisään ilman lupaa, eivät edes Snowdropin taitavimmat psykiatrit.

***



West River Road 230
klo 04:11



Puhelimen ääni repi minut unestani väkisin. Suustani pääsi puolikas kirosana ja haaveilin jo siitä, että heittäisin kännykän päin seinää, kun muistin, miksi se todennäköisesti soi tähän aikaan.



Olin tallentanut Jaken numeron. Nimi kutsui minua välkkyvältä ruudulta jo kaukaa.
Haukottelin ja poimin puhelimen.



"Onnistuitko puhumaan Shaunin --"
"Tarvitsen sinua", Jaken ääni keskeytti. Kuulin hänen äänessään hätäännyksen. "Oletko kaukana?"
"Kotonani. Mistä on kyse."
"Selitän myöhemmin. Sinullahan on moottoripyörä?"
"Joo --"
"Hyvä..."



"... kuinka nopeasti ehdit sillä kirkolle?"