2.47 Syvissä vesissä

Onnettomuuden jälkeen en ollut vielä kertaakaan ajanut moottoripyörällä niin kovaa kuin sinä varhaisena aamuna ajoin. Painoin kaasua, vaikka tie oli märkä ja pimeä. Mutkissa sain hädin tuskin pidettyä molemmat renkaat hallinnassani. Vasta puolimatkassa ymmärsin, että olisi kaikkien kannalta parempi, jos pääsisin perille ehjänä.

Hylkäsin pyörän kirkon eteen. Olin hengästynyt, enkä pelkästään juoksemisesta.
"Shaun!" huusin jo pihalla siltä varalta, että hän olisi kuuloetäisyydellä. "Jake?"
Ulko-ovi oli auki...



... mutta sisäovi ei. Työnsin sitä molemmin käsin, läimin ja potkaisin.
"Darryll?" kuului vaimea ääni oven toiselta puolelta.
"Jake? Oletko okei?"
"Joo, olen", hän vastasi helpotuksekseni. "Shaun lukitsi oven lähtiessään ja jätti minut sisäpuolelle. Näitkö häntä ulkona?"
"En."



Tutkin ovea. Raskas puu ei murtuisi heti.
"Minulla on ase. Voin yrittää tuhota lukon -"
"Ei, älä. Mene Shaunin perään."
"En minä voi jättää sinua lukkojen taakse!"
"Tämä on kirkko, Darryll, ei mikään laukaisuvalmis avaruusraketti tai vuotava sukellusvene. Soitin Mikelle. Hän tuo tikkaat ja auttaa minut ulos ikkunasta."
"Mikelle?"
"Eikö sinustakin nyt ollut vähän pakko? Ala mennä etsimään Shaunia. Hän ei ollut ihan täydessä terässä lähtiessään, ja kuten sanoin, hän puhui outoja."
"Minne päin hän meni?"
"En tiedä, mutta tuskin kauas. Hänellä ei ollut edes kenkiä jalassaan."



Saatoin vain toivoa, että Jake oli oikeassa arvellessaan, että kenkien ja luultavasti kunnon vaatteidenkin puute estäisi Shaunia lähtemästä kauas. Juoksin vainajien rauhasta välittämättä kirkkopihan porteista hautausmaalle. Jos isä Finch tulisi nyt kirkkoonsa ja näkisi minut, herättäisin varmasti muutamankin kysymyksen, mutta se ei ollut nyt tärkein asia.



"Shaun?"
Hautausmaa ei ollut kovin suuri, ja hälvenevä toivo kouristi minua sisältäpäin.
"Shaun, oletko täällä?"
Ei vastausta. Ei mitään... ei hautausmaalla.



Hän istui autossaan eikä ollut huomaavinaankaan minua. Luultavasti hän toivoi, etten minäkään näkisi hänen istuvan kuskin paikalla.
Moottori ei ollut käynnissä, mutta virta oli päällä. Kuulin lämmityslaitteen hiljaisen hurinan ja näin takaikkunaan muodostuvan huurun.



Shaun ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota vielä sittenkään, kun kävelin ihan hänen viereensä. Koputin ikkunaan enkä saanut häntä edes hätkähtämään.
"Shaun, voisimmeko jutella?" kysyin varovasti ja rukoilin mielessäni, ettei hän starttaisi autoa ja ajaisi pois. "Edes hetken?"
Ei vastausta. Kuuliko hän minua? Minun olisi pakko saada hänen huomionsa, edes hetkeksi.



Autossa oli liian kuuma. Shauninkin posket punoittivat ja hänen otsallaan kiilteli ohut hiki, mutta hän ei vaikuttanut välittävän. Hillitsin haluni heiluttaa kättäni hänen silmiensä edessä ja luotin siihen, että hän kuuli minut, vaikkei siltä näyttänytkään.
Haistoin alkoholin Shaunin hengityksessä. Se kylmäsi minua.
"Jos olet juonut, ei kannata lähteä ajelulle", sanoin niin lempeällä äänellä kuin ikinä kykenin. "Jos haluat jonnekin, voin ajaa puolestasi, sopiiko?"



Shaun vaihtoi asentoa ja avasi suunsa, mutta sanojen muodostuminen vei pitkään.
"Ehtoollisviiniä", hän kähähti rosoisella, mutta ei erityisen humalaisella äänellä. "Joudun hokemaan sata Ave Mariaa tästä hyvästä."
"Käydään kaupan kautta ja ostetaan jotain tilalle. Laitetaan se samaan pulloon, niin kukaan ei huomaa, ettei se ole aitoa tavaraa." Kohautin olkiani. "Olen minäkin joskus tyhjentänyt isäni viinakaapin."
"Mene pois, Darryll. Tämä ei ole sinun asiasi."
"Ei niin."
"Miksi sitten olet täällä?"



Hartiani alkoivat vähitellen rentoutua. En vieläkään tavoittanut Shaunin katsetta, mutta ainakin keskusteluyhteys oli auki.
"En varmaan olisikaan, jos en tuntisi sinua. Jos en tietäisi, että olet hyvä... tyyppi." Sain viime hetkellä korjattua lipsahduksen, joka oli päästä suustani: 'hyvä ihminen' olisi ollut niin suurta paskapuhetta, ettei Shaun olisi ikinä uskonut sellaista väitettä. 'Hyvä tyyppi' oli parempi, ja sitä paitsi totta. Suurimman osan ajasta. "Ja koska halusin kertoa sinulle, etten ole korvaamassa sinua No Fearissa. Kukaan ei ole."
"Jimmy sanoi muuta."
"Jimmy ei nähnyt mitään muuta kuin luonnosvaiheen käsikirjoituksia ja veti niistä omia johtopäätöksiä. Puhuin eilen Miken kanssa, ja hän itse sanoi, että olet tervetullut takaisin, jos vain tulet hänen luokseen. Hän haluaa puhua sinun kanssasi, Shaun, vain puhua. Kuten me kaikki. Kuten minä ja Jake."



Pitkä hiljaisuus laskeutui välillemme. Shaun vapisi ja yritti kääntää lämmitystä vielä kovemmalle, mutta se oli jo täysillä.
"Voisimme mennä sisälle, niin saisit puettua jotain päällesi", ehdotin.
"Ei. Mene pois."
"Shaun --"
"Mene pois, oikeasti. En aio nousta tästä autosta."
"Se on okei, mutta minäkään ei ole lähdössä minnekään. Jos haluat, että ajan, tarjoukseni on yhä voimassa."



Shaun mulkaisi minua. Hänen hartioittensa vapina yltyi, mutta ilme kovettui oudolla tavalla.
"Viimeinen tilaisuutesi", hän sanoi ja osoitti ovea. "Ulos."
En reagoinut siihen mitenkään. Shaun tuhahti ja kohotti kätensä.
"Omapa on valintasi", hän sanoi ja painoi jotakin nappia ratin vasemmalla puolella. Kuulin ovien naksahtavan lukkoon, ja kuulin myös toisen äänen - auton moottorin hurahduksen.
"Shaun... mitä sinä teet?"
Hän ei vastannut. Vaihteet rusahtelivat hänen kätensä liikkeestä.



Kirkko jäi taakse. Moottori huusi liian kovilla kierroksilla ja nopeusmittari kiipesi kohti koillista huolestuttavaa vauhtia.
"Shaun --"
"Sinä sait tilaisuutesi."



Risteys lähestyi. Shaun ajoi siihen aivan liian kovaa.
"Shaun, jarruta", pyysin ja kurotin kättäni häntä kohti.
"Pysy paikallasi!" hän ärjäisi ja vedin käteni pois. "Liikahdakin väärään suuntaan, niin ajan päin ensimmäistä puuta, taloa tai rekkaa, jonka näen."
Mitä minä olen sinulle muka tehnyt, olisin halunnut kysyä, mutta vastaantuleva auto synnytti sisälläni kauhun, joka piti sanat syvällä kurkussani.



Taksi tööttäsi ja väisti meitä pientareelle. Shaunin auton perä heittelehti märällä tiellä, ja siitä huolimatta hän kiihdytti lisää. Minua oksetti, eikä pelkästään Shaunin ajotyylin takia.
"Ole kiltti", sain sanottua takellellen ja hitaasti, "pysäytä auto... tai hidasta edes..."
"Miksi?"
Älytön kysymys.
"Sinä tapat vielä jonkun tässä vauhdissa. Jonkun sivullisen. Itsesi. Minut. Kaikki." Tiesin, ettei edes turvavyöstä olisi meidän kannaltamme mitään hyötyä, jos Shaun ajaisi näissä nopeuksissa päin mitään kiinteää. "Shaun, tässä ei ole järkeä. En ole vienyt sinulta mitään, eikä ole kukaan muukaan. Tämä on väärinkäsitys, tajuatko?"



Shaun käänsi katseensa minuun. Olisin ollut iloinen katsekontaktista, jos nopeusmittari ei olisi ollut jo jossain kolminumeroisten lukujen tietämillä esikaupunkialueella.
"Jumalauta, Shaun, katso eteesi!" parkaisin, ja ihme kyllä Shaun totteli.



Ainakin Shaunilla oli molemmat kädet ratissa. Se tieto helpotti sen verran, että uskalsin hengittää syvään. Yritin tehdä sen rauhallisesti, mutta hengenvedosta tuli omituista huohotusta. Shaunin ilme oli jäinen, ja tyynen rauhallisesti hän ajoi mutkaan, jossa auton perä luisui vesiliirtoon vielä aiempaa pahemmin. Maistoin happaman maun suussani ja yritin parhaani, jotta saisin takaisin sen äänen, jolla olin onnistunut puhumaan Shaunille vain hetki sitten.
"En ole sokea", huohotin Shaunille ja puristin penkinreunoja molemmin käsin. "Olet käyttänyt jotain, etkö olekin?"



Toinen auto lähestyi. Luojan kiitos Shaun ajoi ainakin omalla kaistallaan, vaikka edelleen ihan liian kovaa.
"Nandrolonia", Shaun vastasi tyynen rauhallisesti kuin olisimme istuneet teellä. "Jouduin siirtymään siihen, kun Draganin toimitukset loppuivat kokonaan. Se sopii minulle ihan saatanan huonosti, ja nyt sekin on loppu. Minulta kuihtuu lihakset ja sitä myöten se, mitä urastani ehkä oli jäljellä."
"Sinulla on vieroitusoireita", sanoin ja pidätin hengitystäni, kun suojatietä ylittävä pyöräilijä erottui edessämme; hän oli onneksi nopea eikä näyttänyt edes tajuavan, että kaahasimme hänen takaansa. "Ne ovat perseestä, etkä ole oma itsesi."
"Vitustako sinä tiedät, millainen minun 'oma itseni' on!"
"Mike varmaan tietää, eikö? Hän sanoi, että olet hänelle kuin oma poika." Olisin halunnut sulkea silmäni, kun seuraava tiukka mutka lähestyi, mutta en uskaltanut tehdä edes sitä. "Hän ei halua, että teet mitään... tällaista. Tajuatko?"
Shaun ei vastannut, mutta sanoilla oli kyllä vaikutusta.



Auto hidasti. Shaun ei varsinaisesti painanut jarrua, vaan vauhti laski omaan tahtiinsa. Moottori taisteli rantatien hiekkaisella asvaltilla ja olisi sammunut, ellei Shaun olisi siinä hetkessä itsekin painanut jarrua ja kytkintä pohjaan. Pyyhin otsaani ja mielessäni kiitin kaikkia mahdollisia jumalia vauhdin pysähtymisestä.



Auto hurisi hiljaa allamme kuin vaaniva kissa, ja jos ovet eivät olisi yhä olleet lukossa, olisin käyttänyt tilaisuuden hyväkseni ja paennut. Ehkä. En ollut varma. Mitä tapahtuisi, jos jättäisin Shaunin nyt?
"Kaikki on vielä mahdollista", sanoin äänellä, joka vapisi lähinnä siksi, että koko kehoni teki niin. "Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, ja tiedät sen itsekin. Me voimme puhua tästä ja sinä voit puhua Miken kanssa. Vai mitä?"
Shaun tuijotti taas eteensä lasittunein silmin. Hänen kätensä puristi yhä vaihdekeppiä, mutta hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen liikkeelle.
"Vai mitä?" toistin.



Mikään siinä keskustelussa ei ollut valmistanut minua siihen. Ei niihin tuskan täyttämiin silmiin, kuin vanhempiensa väkivaltaista riitelyä todistavan pikkupojan pelkoon, toivottomuuden syvään kaivoon, kaikkien mahdollisuuksien täydelliseen näkymättömyyteen.
"Anteeksi", Shaun sanoi särkyvällä äänellä. "Sinä valitsit itse. Sinä valitsit itse..."
Hän runnoi vaihteen silmään, painoi taas kaasua ja käänsi mielipuolisesti rattia.



Kun näin, mihin auton keula osoitti, saatoin vain huutaa.
"Shaun, ei!"



"Pysäytä auto... Shaun, jumalauta, pysäytä auto!"





***



Burgess Alley 352
talo 3A



Paikka näytti kutakuinkin siltä kuin Adrian halusikin sen näyttävän. Sopivan askeettinen, viileä, mutta ei liian kylmä, ja kunnolla äänieristetty. Osa äänieristyksestä toki johtui siitä, että viereiset varastot olivat tyhjiä. Niiden tilannetta täytyisi pitää silmällä - Adrian vuokraisi nekin itselleen tarvittaessa. Hän ei halunnut tulla nähdyksi, eikä vähiten siksi, että se saattaisi tietää ongelmia pakkohoidon valvonnan suhteen. Hänenhän piti jalkapannan mukaan olla Anne Arborissa, Candyn asunnossa, ei täällä.



Sähköt toimivat, ja niin pitäisi toimia vessankin. Tila oli tarkoitettu liiketilan takahuoneeksi, mutta kukaan ei tulisi kyselemään, vaikka hän asuisi siellä.
"Tuo karmi", Candy sanoi, ja Adrian tunsi hänen huiskivan ilmaa selkäpuolella, "on se, mihin ajattelin ostamaani ovea."
"Sopiiko se tuohon?"
"Sopii. Otin eilen mitat karmista, ja oven mitat olivat kaupan verkkosivuilla prikulleen samat."
"Hyvä. Saatko sen asennettua yksin?"
"Jos alat vihjailla jotain siitä, etteivät tytöt osaa käyttää porakonetta..."
"En ala, älä huoli."



Candy tuli hänen viereensä liian lähelle. Hänen kehostaan huokuva lämpö tuntui epämukavalta iholla.
"Kaikki on valmiina", Candy kujersi. "Darryllin kämppis oli tapansa mukaan heittänyt vanhan työvuorolistansa sellaisenaan roskikseen. Ne vuorot ovat joka kuukausi samat. Minulla on myös Darryllin oma keikkakalenteri..."
"Joten tiedät, milloin hänen kämppiksensä on kotona ja milloin hän itse on kotona?"
"Jep."
Candyn myöntävä vastaus kuulosti epävarmalta. Adrian katsoi häntä kysyvänä.



Hetken näytti siltä, että Adrian oli erehtynyt. Candy tuijotti Adriania herkeämättä takaisin ja puhui vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Minun on pakko myöntää, etten ihan ymmärrä, miksi teet tästä niin monimutkaista."
"Sinun ei tarvitse ymmärtää." Adrianin ilme synkkeni.
"Kerro minulle edes --"
"Lopeta. Anna minun päättää, miten etenemme. Tiedän, mitä teen."



Candy ei ollut vakuuttunut, mutta ei hänen tarvinnutkaan olla.
Gary olisi ymmärtänyt, mihin Adrian pyrki ja miksi. Adrian itse ymmärsi, miksi. Se riitti.

Pian hän olisi vapaa kaikesta siitä, mikä häntä häiritsi.

***



Isosetäni ajoi kännissä jokeen, kun olin pieni. Muistan ne keskustelut sedän hautajaisissa, koska näin niistä pitkään painajaisia.



"Miksei se idiootti vain avannut auton ovea?" isotäti oli parkunut, ja isä oli taputtanut häntä kömpelösti olalle ja selittänyt sävyttömällä äänellä paine-eroista auton sisä- ja ulkopuolella ja siitä, miten aina kannatti odottaa, että paine tasaantuu, kun auto täyttyy vedellä. Etteivät auton ovet aukeaisi ennen sitä.
Se oli valitettavasti totta, mutta niin oli sekin, mitä täti oli vastannut: kukaan hullukaan ei odota vedellä täyttyvässä kuolemanloukussa hapen loppumista ennen ensimmäistä ja todennäköisesti myös viimeistä pakoyritystään.



Taskuihin oli vaikea päästä käsiksi. Riuhdoin takkiani rintaani myöten kylmässä vedessä.
   Hengitä
   Sinun on pakko rauhoittua
Sain viimein sormeni puristettua pistoolin kahvan ympärille.



Ikkunat eivät toimisi, sähköt olivat katkenneet jo. Ainoa tapa päästä ulos olisi rikkoa ne.
"Pää alas, Shaun!"
Ei ollut aikaa katsoa, totteliko hän minua. Tuskin.



Ensimmäinen laukaus sattui korviini, rei'itti ikkunan ja antoi merivedelle uuden sisäänpääsyn. Vettä, lasinsiruja ja hylsy syöksyi syliini. Korvissani vinkui, mutta laukaisin aseen uudestaan... ja uudestaan, ja uudestaan.



Joka ainoalla laukauksella sisälle pääsi enemmän vettä, ja ilmaa karkasi enemmän ulos, suurina kuplina kohti pintaa. Maailma oli täynnä särkyvän lasin ääntä, laukauksia, korviin tunkeutuvaa vettä, mutta kaiken sen keskellä keskityin vain yhteen ajatukseen: täältä oli päästävä ulos.



uudestaan
Auton katto tuli vastaan.
uudestaan
Happi alkoi loppua keuhkoista.
potki sitä tuulilasia niin kuin henkesi riippuisi siitä



päähän sattuu
jalkoihin sattuu
keuhkoihin sattuu
happea
en jaksa uida
'Pudota jotain matkalle', pääni sanoi, ja se oli ainoa järkevä ajatus siinä sumussa.



happea
happea
happea



sattuu
Shaun
missä sinä olet
sattuu



Haukoin henkeäni. Tuulilasinsirpaleet olivat viiltäneet jalkojani, hapenpuute keuhkojani.
"Shaun?" sain henkäistyä. "Shaun..."
Ei helvetti, Shaun oli jäänyt sinne.



En harkinnut hetkeäkään



Adrenaliini sumensi ajattelukykyni, mutta antoi voimia, jotka olisivat muuten loppuneet jo ennen kuin olin tajunnut ampua auton lasia.



Se auttoi minua löytämään auton. Löytämään ne voimat, joiden avulla jaksoin repiä Shaunin penkistä, joiden avulla jaksoin ponnistaa vielä kerran pintaan raskasta ja yhteistyökyvytöntä mulkkua väkisin perässäni raahaten.



Vielä kerran. Vielä yksi matsi keuhkoissa sykkivää kipua vastaan, vielä yhden kerran silmien pitämistä väkisin auki...



... vielä yhden ainoan kerran, ja pian se olisi ohi.



Shaun oli veltto ja raskas kannatella vedessäkin. Jalkani olivat kuin lyijypainot, joka ikiseen lihakseen sattui, jopa sisälleni sattui eikä pelkästään keuhkoihin, vaan ihan jokaiseen soluun sisälläni.



Pakotin itseni puhumaan.
"En tiedä, oletko tajuissasi, mutta jos olet, älä vastustele", sanoin Shaunille minkä huohotukselta pystyin. "Kaikki muu on anteeksi annettu, mutta jos alat tapella, joudun jättämään sinut. Älä pakota minua valitsemaan sinun henkesi ja omani välillä. Se ei olisi reilua, ei kaiken tämän jälkeen."
Shaun ei vastannut, ja jaksoin toivoa vain kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että hän oli korkeintaan tajuton eikä mitään sen pahempaa.



Toiseksi toivoin sitä, että jaksaisin vielä uida, koska se ei ollut enää ihan varmaa. Kyse ei ollut siitä, jaksaisinko viedä Shaunin rantaan - kyse oli siitä, jaksaisinko viedä edes itseäni sinne.
Jos olisin uskonut tippaakaan mihinkään yliluonnolliseen, olisin väittänyt, että siinä, mitä kuulin, oli jotain jumalallista väliintuloa.
"Darryll!"



Mike. Mistä helvetistä hän oli tullut?
Hän kahlasi meitä vastaan, laskeutui veteen, alkoi uida. Kehoni huusi väsymyksestä ja käski antaa periksi, mutta en suostuisi siihen enää, en näin lähellä onnistumista.



Mike nosti Shaunin puolestani rantapenkereelle, vilkuili minua ja sitten omia käsiään, joilla kannatteli Shaunia.
"Hoida Shaun", onnistuin kuiskaamaan vapisten. "Pärjään kyllä."



Rantapenkereelle nouseminen vei viimeisetkin voimani. Vapisin kontillani kuivalla maalla juuri ja juuri sen aikaa, että ehdin ylipäätään tajuta, etten ollut enää vedessä.



Vasta sen jälkeen hapenpuutteen ja fyysisen rasituksen loppuun ajama kehoni petti.



"Darryll?"



"Darryll, oletko hereillä?"
Joku napsutti sormiaan lähelläni.



Jake.
'Kuinka kauan olet ollut siinä', olisin halunnut kysyä, mutta sen sijaan aloin yskiä ja syljin suuhuni nousseen meriveden hiekalle.
"Ei sinun tarvitse nousta", Jake sanoi, mutta minun oli pakko, jotta voisin yskiä lisää.



Shaun lojui edelleen hiekalla. Näin hänen silmiensä olevan auki ja huulten liikkuvan hiljaisen, hidastempoisen puheen mukana, mutta sanat eivät kantautuneet minun korviini.
"Onko Shaun --?"
"Shaun on kunnossa", Jake vastasi. "Mutta teidän molempien täytyy silti käydä lääkärissä."
"Minä en ole se, joka ajoi auton mereen."
Jake värähti, mutta se ei kuulunut hänen äänestään.
"Silti." Hän nyökkäsi kohti jalkojani. Niitä kirveli. "Nuo haavat pitää ainakin sitoa. Christina osaa sen homman paremmin kuin hyvin."



Hengittäminen sattui. Vapisin kylmästä.
"Miten te..." Vedin henkeä lyhyesti, yritin välttää kipua siinä onnistumatta. "Kuinka pitkään ajoitte perässä?"
"Mike bongasi teidät, kun kaahasitte sillalla. Raskaalla kaasujalalla ja hyvällä tuurilla seuraava, mitä hän bongasi, oli sinun pääsi veden pinnalla." Jake puhui hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä. "Darryll... siltä varalta, että kumpikaan heistä ei tajua sanoa tätä..."



".. kiitos."

***



Christina tuoksui kalliille hajuvedelle ja käsidesille. Yhdistelmä oli yhtä outo kuin ensi tapaamisellamme: terveystarkastuksessa, joka kuului jokaisen No Feariin tulevan kuukausittaisiin velvollisuuksiin. Tällä kertaa hajuvesi tuoksui vahvemmin, liekö johtunut siitä, ettei Christina ilmeisesti ollut ehtinyt vaihtaa työvaatteita ylleen keskeyttäessään vapaapäivänsä minun ja Shaunin takia.



Hän tunnusteli jokaisen kylkiluuni, naputteli rintalastaa ja taivutteli käsiä. Hän kuunteli keuhkot ainakin kuusi kertaa ja käski joka kerta yskiä kunnolla. Kurkkuuni alkoi sattua jo pelkästään siksi.
Vapisin. Minulla oli kylmä, vaikka Jake olikin hakenut kotoa minulle kuivat vaatteet ja vaikka Christina oli tarkkaillut minua jo ainakin tunnin.
"Olet vielä shokissa", Christina sanoi, "mutta sinussa ei ole sellaista fyysistä vikaa, joka vaatisi laastareita isompia toimenpiteitä."
"Hyvä. Minulla on ensimmäiset kässäritreenit huomenna."
Christina pudisti päätään. "Et ole menossa sinne, ja suoraan sanottuna suosittelen samaa Mikelle, vaikkei hän minua kuuntele."
"Juurihan sanoit --"
"Sanoin, että olet shokissa, ja siksi määrään sinut lepoon huomiseksi."
Christina irrotti otteensa minusta ja kääntyi.



Käsidesin haju voimistui. Christina kävi huolella läpi jokaisen sormensa jokaisen nivelen. Siinä oli jotain melkein hypnoottista.
"Tule perässä, kun olet pukeutunut."



Jalkani tuntuivat veltoilta. Otin ovenkarmista vaivihkaa tukea kävellessäni, niin, ettei Christina huomannut. Hän naputteli tietokonettaan ja vilkaisi minua ruudun yli.
"Istu. Kirjoitan sinulle todistuksen."
"Entä jos en ota sitä vastaan?"
"Älä huoli, sähköpostit on keksitty ja Mikekin osaa lukea niitä."



Tottelin Christinaa. Annoin katseeni lipua hänen kirjahyllynsä halki: loputtomasti lääketieteellistä liibalaabaa, ranskan kielen sanakirja, kirja toisesta maailmansodasta, Da Vinci -koodi ja Uljas uusi maailma. Alahyllyllä lojui vaakatasossa vegaanikeittokirja ja opas paprikoiden kasvatuksesta.
"Ne, jotka eivät liity ammattiini, ovat lahjoja", Christina sanoi kirjoittaen yhä sairaslomatodistusta. "Pääasiassa Drew'lta. Hän on yrittänyt jo pari vuotta selvittää, millaisista kirjoista tykkään."
"No, millaisista?" kysyin, vaikkei minua olisi oikeastaan edes kiinnostanut. Christina hymähti.
"Kate Quinn on suosikkini. Ne eivät ole hyllyssä, vaan kotonani. Siksi hän varmaan onkin viime aikoina hankkinut lähinnä Quinnin teoksia minulle." Christina siirtyi näppäimistön käytöstä hiirelle. "Jos jokin kiinnostaa, ota, mitä haluat."
"Shaun."
"Mitä?"
"Mike ja Shaun ajoivat takanamme, mutta Shaunia ei näy täällä. Missä hän on?"



Christinan huulet puristuivat tiukaksi viivaksi, kun hän kirjoitti taas.
"Tiedät hyvin, etten lääkärinä voi puhua --"
"Shaun ei tullut tänne, joten et varsinaisesti ole hänen lääkärinsä juuri tässä asiassa."
Christina huokaisi.
"Niinpä." Hän painoi jotakin näppäintä, ja työtason alle sijoitettu tulostin alkoi hurista. "Olen urheilulääkäri. Osaan arvioida teidän fyysistä terveyttänne ja hoitaa useimmat vammat, mutta on asioita, jotka eivät kuulu minun osaamiseni piiriin."



Olin hiljaa. Tiesin, ettei ollut järkevää odottaa Christinalta muuta. Shaun oli ajanut auton mereen, ja jos en olisi ollut mukana, hän olisi siellä edelleen, ja sellaiset asiat vaativat toisenlaista hoitoa. Värähdin.
"Kiitos", sanoin, kun en muutakaan osannut.
"Minä en sitten sanonut tämänkään vertaa sinulle, muista se", Christina mutisi.
"Totta kai."



Päivä oli jo pitkällä, kun viimein pääsin kotiin. Olin väsynyt, yhä kylmissäni ja särkylääkeitten tarpeessa. Kissamummo sätti postinjakajaa etupihallaan, ja luikin sisälle niin nopeasti kuin ikinä kykenin, jotten joutuisi puheisiin hänen kanssaan.
Sisällä minua odotti yllätys.



Mike katseli jalkapallojulisteita ja vanhoja pokaaleja, jotka olivat aikoinaan päätyneet taloon isän harrastusten myötä, jääneet sinne äidin rakkaina muistoina ja keränneet lähinnä pölyä sen jälkeen, kun Nora oli kuollut. Hän kuuli tuloni.
"Angleport Firebolts", hän sanoi ja hymähti. "Pelasin itsekin nuorempana. Onko se suosikkijoukkueesi?"
"Ne eivät ole minun."
"Ai. Sitten ne varmaan ovat..."
Mike vaikeni kesken lauseen. Ensimmäistä kertaa ikinä näin hänen katseessaan säikähdyksen tuoman valkean häivähdyksen. Hän laski katseensa.
"Anteeksi."
"Ei hätää." Suljin ulko-oven perässäni. "Miten pääsit sisälle?"
"Luulin, että olit jo päässyt Christinan luota, joten soitin vain ovikelloa. Et ollut kotona, mutta Jason oli, ja hän päästi meidät sisälle." Mike kohautti olkiaan. "En tiennyt, että olette kämppiksiä."
"Päästi teidät sisälle?"
"Minut ja Shaunin."



Mike hapuili katseellaan taas niitä julisteita, näytti katsovan jokaista ihmishahmoa silmiin kuin jotain etsiäkseen. Hänen vaatteensa näyttivät yhä kosteilta. Kuulin yläkerrasta ääntä, putkien kohinaa. Jasonin työvuoron oli ainakin pitänyt alkaa suunnilleen puoli tuntia sitten, joten hänen ei kuuluisi olla siellä.
"Lähetin Shaunin suihkuun", Mike sanoi värittömällä äänellä kuin olisi lukenut ajatukseni. "Ajattelin, ettei se haittaisi."
"Ei haittaa. Olkaa niin kauan kuin haluatte, te molemmat."
Mike käännähti kannoillaan.



Hän antoi ruumiinsa rojahtaa sohvalle äänekkään tömähdyksen saattelemana, pyyhki otsaansa ja kuin vahingossa toista silmäkulmaansa, niin kuin en huomaisi sitä. Mies, joka oli käsitykseni mukaan entinen nyrkkeilijä ja kantoi itseään yhä vanhan huippuottelijan ylpeydellä, selkä suorana ja katse terävänä, oli äkkiä painunut kasaan kuin märkä tyyny.
"En tiedä, mitä sanoisin, Darryll. 'Kiitos' on sanana sekä liian pieni että minun suuhuni väärä." Mike puhalsi ilmaa hitaasti sormiensa välistä ja keinahti sohvalla pari kertaa kuin tyynnyttääkseen itseään. Hän jatkoi, mutta hänen äänensä muuttui rikkonaisemmaksi, paksummaksi. "Miksei hän sanonut mitään?"
"Hän ei ole ollut pitkään aikaan oma itsensä, Mike. Ihminen ei... käy ihan täysillä sellaisissa tilanteissa." Purin huultani ja mietin, kannattiko minun kertoa tätä Mikelle. Ehkä kannatti. "Olen ollut tavallaan katkolla itsekin."
"'Tavallaan' katkolla?"
"Yksi entinen heila hoiti sen. Yritin sen aikana tappaa itseni kerran tarkoituksella ja pari kertaa vahingossa."
Mike nosti katseensa minuun aidosti hämmentyneenä. Hän pudisteli päätään.



Putkien kohina lakkasi. Mike madalsi ääntään yrittäen kai välttää sen, että Shaun kuulisi keskustelumme.
"Hän olisi päässyt hoitoon. Olisin maksanut pari kuukautta yksityisessä sairaalassa. Tiedätkö, mitä hän sanoi?" Mike pyöritteli silmiään. "'Siitä tulee PR-haittaa.' Ihan niin kuin en osaisi hoitaa tätä... tai ihan niin kuin sellainen maine olisi ylipäätään haitaksi, kun ottaa huomioon, millainen paikka No Fear on."
"Pakko myöntää, että ihmettelisin, jos yhden esiintyjän psykiatriset ongelmat olisivat ongelma, kuin kuitenkin olet palkkaamassa riveihisi myös nuorisovankilassa istunutta murhaajaa."
Mike purskahti lyhyeen, mutta aitoon nauruun.
"Suunnilleen tämän minäkin olisin hänelle sanonut, jos en olisi pelännyt... kyllähän sinä tiedät." Mike vakavoitui. "Sinä ja Shaun."



En tiennyt, mitä olisin vastannut siihen. Olin yrittänyt puhua Shaunille järkeä koko automatkan, mutta oliko hän kuunnellut? Kuuntelisiko hän minua vieläkään? Toisaalta Mike oli saanut Shaunin tuotua minun luokseni ilmeisen vapaaehtoisesti.
Portaista kuului hitaita, varovaisia askelia. Me molemmat käännyimme katsomaan.



Shaun ei sanonut mitään. Hän katsoi meidän suuntaamme, mutta ei kohdannut kummankaan katsetta, ja lopulta hän painoi katseensa lattiaan... kunnes nosti sen taas ja katsoi suoraan silmiini.
"Voimmeko puhua?"
Tiesin, että Mike olisi puuttunut siihen, jos hän ei olisi halunnut meidän olevan kahden. Senkään vuoksi en epäröinyt vastatessani myöntävästi.