2.41 Joka pimeässä vaanii

Mitä sinä teet, Darryll?
   Mitä helvettiä sinä teet?
   Ajatus hakkasi päässäni tauotta, muttei tarpeeksi voimakkaana, jotta olisin pysähtynyt ja vastannut sille.

Se oli ollut ensimmäinen lukitsematon auto, jonka ovia tulin kokeilleeksi. Sen löytämisen suhteen minulla oli tuuria, olin nimittäin varautunut myös rikkomaan ikkunan päästäkseni sisään. Lasin särkymisestä kuuluvaa helinää ei nyt kaivattu. En ollut kiinnittänyt kenenkään huomiota avatessani takakontin ja sulloessani sinne epämääräisen kokoelman jätesäkkejä ja vanhan peiton.
   Hyvä niin.



Johtoja ei erottanut pimeässä kunnolla. Toivoin, ettei puhelimestani loistava sinertävä valonkajo kiinnittäisi liikaa kenenkään huomiota. Pahimmassa tapauksessa auton omistaja oli jo matkalla tänne päin ja alkaisi ihmetellä, miksi hänen autonsa kuskin paikalla istui hiuksensa pipon alle kätkenyt kaveri, joka oli ruuvannut virtalukon irti ja oli hyvää vauhtia pöllimässä hänen vanhaa Toyotaansa.
   "Käynnisty nyt", mutisin ja painoin varovasti kaasua. Moottori ei inahtanutkaan, en nähnyt sähkönsinistä kipinää johtojen välissä. Kädet alkoivat hikoilla hanskojen alla ja teki mieli riisua pipo pois. Koko homman pointti vain oli aika lailla siinä, ettei mitään etäisestikään minua muistuttavaa saisi näkyä ulkona tänä yönä.
   Kipinä. Vaivalloinen kitkutus. Siinä.



En ollut tehnyt näitä hommia pitkään aikaan, ja hanskojenkin takia sorminäppäryydessä oli omat puutteensa. Onnistuin kuitenkin pitämään johtoja kutakuinkin aloillaan yhdellä kädellä samalla kun nappasin toisella klemmarin pikkusormen ja nimettömän välistä. Kiinnitin johdot toisiinsa klemmarilla ja nappasin kolmannen johdon etusormen ja peukalon väliin. Kun kiinnitin sen klemmariin ja painoin samalla hitaasti kaasua, moottori jyrähti käyntiin.
   Olisin halunnut tuulettaa, mutta tyydyin hymyilemään.



Turvavöille ei ollut aikaa. Halusin pois tältä kujalta niin pian kuin suinkin. Halusin liikkeelle, hoitamaan asian, siirtämään sen pois päiväjärjestyksestä.
   Kello oli puoli kaksi ja Dragan sanoi odottavansa meitä kahdelta - minua ja Jasonia. Olin luvannut tehdä asian helpoksi. 'Pakkaan kaverin takakonttiin nätisti.' Sen kirjoittaminen tekstiviestiin ei ollut tuntunut miltään, mutta nyt, kun sitä ajatteli, alkoi vähän hirvittää.



Vielä ei ollut mitään hätää. Jason ei varmasti ollut herännyt, kukaan ei ollut nähnyt minua - tai ainakaan tunnistanut - ja taskussa painoi ase. Viimeinen ajatus ei rauhoittanut minua yhtään. Painoin kaasua ja annoin saman ajatuksen toistaa itseään päässäni, yksin, reagoimatta mitenkään, antamatta sille huomiotani.
   Mitä vittua sinä teet?
   "Sen kun tietäisin", mutisin tyhjälle tielle ja annoin nopeusmittarin ylittää kaikki rajoitukset, joita tiellä saattoi olla tai olla olematta. Jos seuraisin liikennemerkkejä, tietäisin varmaan edes sen.

***



Puoli tuntia kului näppärästi kaupungin laitamia kierrellessä. Kaarsin auton minuutilleen satamaan, läpi portista, jonka piti olla tähän aikaan yöstä kiinni ja lukossa, mutta jonka Dragan oli vannonut olevan auki.
   Hän oli vannonut myös pihan olevan tyhjä. Niin se olikin, häntä tietty lukuunottamatta.

Dragan ei liikahtanutkaan, kun pysäytin auton ja avasin oven. Hänen luonnoton tapansa nojata lyhtypylvääseen toinen käsi puoliksi selän takana kertoi minulle, ettei hän ollut niin rento kuin antoi ymmärtää. Hän piilotteli asetta, eikä se ollut minulle mikään yllätys. Kohotin omia, tyhjiä käsiäni hänelle.
   "Kun lupaan jotain, myös pidän lupaukseni", sanoin ja ajattelin Jasonia, jolle olin luvannut paljonkin asioita, muun muassa sen, etten jättäisi häntä Draganin armoille.



Dragan tuli lähemmäs. Olin ollut oikeassa, hän nimittäin tarkisti pistoolinsa matkalla. Aistin varautuneisuuden hänen askeleestaan, sen epävarmuudesta ja kummallisesta etupainoisuudesta.
   "Hyvä, että tulit järkiisi", Dragan sanoi hiljaa ja hymyili niin, että hänen hampaansa välähtivät yössä. "Ymmärsit yhteistyömme arvon."
   "Luotan siihen, että se yhteistyö jatkuu tämän jälkeen."
   "Totta kai, Gray, totta kai."



Katseemme kohtasivat. Hän näki raivon, kivun ja alistuneisuuden kasvoiltani. Hyvä, koska se ei välttämättä ollut ihan niin aitoa kuin Dragan kuvitteli. Viittasin kädelläni kohti takakonttia, mutta Dragan pudisti päätään.
   "Ole hyvä", hän lausui hymyillen. Olisihan se pitänyt arvata, ettei hän luottaisi minuun niin paljoa, että avaisi takakontin itse. Olisinhan voinut vaikka antaa Jasonille aseen ja käskeä häntä ampumaan ensimmäistä naamaa, jonka hän näkisi takakontin avautuessa.



Kohautin olkiani ja painoin takaluukun lukituksen auki.
   "Käärin sen peittoihin", sanoin samalla, kun nostin luukun. "Ja jätesäkkiin. Ajattelin, ettei sillä ole pahemmin väliä, vaikka vasikkasi tukehtuisi matkalla."
   "Ei olekaan", Dragan tokaisi ja kumartui mustan muovin puoleen.



Muovi kahahti. Draganin käsi upposi kankaisiin, ja hän nosti takaluukun kunnolla auki.
   Nyt.
   Nyt.



Sekunnintarkasti... nyt, kun Dragan tavoitti pohjan.
   "Mitä helvettiä sinä leik--" Dragan ärähti kädet yhä tyhjässä takakontissa ja oli juuri suoristamaisillaan selkänsä, kun tein sen.



Pamautin takakontin Draganin kalloon. Tuskanparkaisu halkoi ilmaa, ja serbin ase kolahti asvalttiin.
   Väistin naamani suuntaan epämääräisesti sohivaa nyrkkiä ja heittäydyin aseen päälle. Terävä kipu iski käsivarteen vasta, kun pistooli oli jo minulla.



Pitelemäni aseen piippu välissämme pysäytti tilanteen.
   Dragan hoippui ja otti tukea sulkeutuneen takakontin päältä. Kättäni poltti ja tunsin veren kastelevan takkini hihan. Selitys sille lepäsi Draganin toisen kämmenen alla. Veitsi oli onneksi kooltaan pieni, eikä Dragan ollut tuskissaan osunut mihinkään tärkeään kohtaan ihmisruumiissa.



Kipu puristi leukojani yhteen. Adrenaliini poltti suonissa. Veri tippui pieninä, hitaina pisaroina asvaltille, minun vereni, minun DNA:ni, ja tajusin asioiden menneen pieleen tavalla, joka vaati varasuunnitelman käyttöön ottamista. Minkä varasuunnitelman? Ei minulla ollut sellaista.
   "Ole hyvä", sain sanottua Draganille. "Takakontti on sinua varten pehmustettu."
   Dragan irvisti.
   "Sinä kusetit minua", hän sähähti tuskasta jännittyneellä äänellä, enkä voinut välttää virnistämästä hänelle.
   "Hups. Niinpä taisin tehdä." Kohotin asetta. "Alahan asettua. Siellä on ihan kivasti tilaa yhdelle, kuten hyvin tiedät."
   "Et koskaan ollut aikeissa tehdä sitä", Dragan ärisi liikahtamatta mihinkään suuntaan. "Et aikonutkaan tuoda Stratfordia."
   Purin huultani. Olisin voinut jättää vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin.
   "Ei. En aikonut", sanoin ja siristin väkisinkin silmiäni, kun kipu välähti taas käsivarressa. "Annoit minulle hyvän neuvon sairaalassa: 'Mieti helvetin tarkkaan kaikki tekosi ja niiden seuraukset'. Minä mietin, mitä seuraa siitä, jos alan totella sinua kuin joku puudeli, enkä tykännyt niistä skenaarioista yhtään. Alahan siis kömpiä sinne takapaksiin tai pamautan aivosi katuun."



Dragan pälyili ympärilleen. Näin pakokauhun hänen katseessaan ja nautin siitä. Saatoin vain kuvitella, miten paljon hänen päähänsä sattui, eikä hän vaikuttanut kykenevän tarkentamaan katsettaan minuun. Minulla oli ase, hänellä veitsi, eikä hän ikimaailmassa pystyisi käymään kimppuuni ja säilymään hengissä.
   Mutta Draganista tämä ei ollut vielä ohi.
   “En ole yksin.”



Puristin pistoolia kylmänhikisessä kädessäni. Nahkahansikas natisi kosteudesta. Dragan nauroi, mutta liian kimeästi.
   “Kuvittelitko, että olisin yksin täällä? Sinun kanssasi?”
   Draganin hätäinen äänensävy paljasti jotain. Hän pelkäsi minua. Jos ei ollut aiemmin pelännyt, niin nyt pelkäsi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että hän puhui paskaa, tai ainakin hänelle mahdollisesti jotain taustatukea luvanneet tyypit olivat puhuneet paskaa eivätkä tulleet enää Draganin avuksi.
   Minulla oli valtaa. Minä päätin. Kohautin pistoolin piippua Draganin otsaa kohti, ja ele teki tehtävänsä. Serbi kipusi takakonttiin.



Paiskasin takaluukun kiinni äijän perässä. Käsivarteen sattui. Pyyhin katseellani asvalttia ja erotin tummat roiskeet liian hyvin. Jäljet minusta, jäljet siitä, että olin ollut täällä. Vereni olisi poliisin murharyhmän tietokannoissa – sellaista sattui, jos oli joskus istunut nuorisovankilassa. Helvetti.



Kun en muuta keksinyt, revin auton alta lasinpesunesteletkut irti. Viinanhajuiset Lasolit pulppusivat veriroiskeiden päälle. En tiennyt, riittäisikö se. Minulla ei olisi aikaa mihinkään sen monimutkaisempaan, jos halusin varmistaa, ettei Jason heräisi kesken homman kotonani. Tein tämän kaiken yhtä paljon Jasonin kuin itsenikin vuoksi, mutta se ei pyyhkinyt pois sitä tosiasiaa, että jätkä oli juorukello enkä antaisi hänelle aihetta epäillä, että olisin ollut tänä yönä missään muualla kuin kiltisti tutimassa omassa sängyssäni. Salaisuus pysyisi salaisuutena sitä varmemmin, mitä harvempi siitä tiesi.



Alibini olisi ollut täydellinen ilman verta. Ilman Draganin veistä. Ilman sitä mahdollisuutta, että joku jossakin osaisi kertoa tämän olleen viimeinen paikka, johon Draganin tiedettiin suuntaavan elossa - ja että veri kertoisi minun olleen siellä myös.

***



Raivo.



Rystysten välistä valui kuuma veri. Se ei ollut Shaunin omaa.
   “Eiköhän tuo riitä”, Jake sanoi kuin jostain kaukaa sillä samalla äänensävyllä, jolla aina hillitsi ystäväänsä. Shaun puhalsi ilman sieraimistaan kuin tulikuuman höyryn ja laski katseensa.



Kaveri oli ollut liian kännissä, jotta sille jäisi muistikuvia. Tämä menisi nakkikioskitappeluna, parhaassa tapauksessa jätkä oli kompuroinut itse päissään päin katukiviä.
   Se oli hengissä. Se vitutti Shaunia. Hän olisi halunnut jatkaa, ja juuri siksi Jake kiskoi hänet puoliväkisin mukaansa ennen kuin Shaun ehtisi tehdä jotain peruuttamatonta. Se olisi ollut jo toinen kerta hänen elämässään, ja ilman Mikea hän olisi varmaan vieläkin oransseissa haalareissa.



Shaun kuunteli merta, imi tupakkaa, puraisi filtteriä. Jake oli polttanut matkalla pilveä, rohkaisuna varmaan.
   “Sinun pitäisi hommata niitä”, Jake sanoi. “Niitä vanhoja. Eikö sitä voinut ottaa suun kautta?”
   “Diilerini ei ole ollut yhteistyöhaluinen viime aikoina”, Shaun murahti ja hakkasi syvällä mielessään Darryllia metalliputkella niin kuin silloin kauan sitten. “Nandrolonia saa helposti keneltä vain, mutta en tiedä hänen lisäkseen muita kunnon teston myyjiä.”
   “Oletko ajatellut lopettaa?” Jake paukautti yhtäkkiä niin nopeasti, että Shaun arvasi tämän olevan se oikea, se ainoa, kommentti, jonka Jake halusi tänään sanoa.

Shaun puraisi taas filtteriä ja tällä kertaa se katkesi. Hän sylkäisi sen katuun. Teki mieli lyödä Jakea, mutta hän ei ollut koskaan tehnyt niin eikä tekisi tänäänkään. Paitsi matseissa. Tietenkin niissä, vaikka he niin harvoin olivatkin toistensa vastustajia.
   “Mikella on sata syytä päättää sopimukseni ja vain yksi syy pitää minut remmissä. Jos en näytä pirun hyvältä, saan lähteä saman tien.”
   “Oletko tullut ajatelleeksi, että niistä sadasta syystä potkia sinut pellolle aika moni johtuu jollain tavalla steroideista?”
   “Vaikka niistä puolet olisi steroidien syytä, Mikella on silti enemmän syitä heittää minut pihalle kuin pitää minut mukana, jos alan kuihtua –”
   Jake puuskahti turhautuneena. Sadatteli jotain itsekseen.
   “Ihan sama”, hän tokaisi. “Itsepähän tiedät. Minä tiedän vain sen, että neulanjäljet alkavat näkyä.”



Siitä ei koskaan aiemminkaan ollut tullut järkevää keskustelua. Joskus sille olisi pakko antaa mahdollisuus. Shaun tiesi itsekin, että tämä leikki oli täysin järjetön ja että hän ei voisi jatkaa näin loputtomiin. Mutta jos vähän aikaa, ihan pikkuisen vain, yksi sykli. Sen verran, että elämä tasaantuisi, ja sitten hän lopettaisi, tai vaihtaisi ainakin lihaspistoksista suun kautta otettaviin ja laskisi annostustakin. Hän hankkisi asunnon, lakkaisi nukkumasta No Fearin yläkerrassa ja heittäisi nandrolonin mäkeen.
   Sen aika ei ollut vielä.
   "Yritän saada hänet kiinni", Shaun mutisi. "Sen diilerin."



Shaun etsi Darryllin numeron puhelimen muistista. Kello oli kolme yöllä. Jos kaveri nukkuisi… niin sitten hän saisi syyttää itseään, jos ei ollut sammuttanut puhelinta yöksi. Shaun soitti, kuunteli tuuttausta, odotti.



Ei vastausta. Teki mieli heittää puhelin mereen, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi.
   “Lähdetään”, Jake sanoi hiljaa. Shaun puristi puhelinta kädessään ja veti syvään henkeä.
   “Joo, lähdetään”, hän myöntyi ja kirosi itsekseen. ’Vitun Darryll.’

***



Aikaa miettimiselle oli aina liian vähän.



Ei ollut realistinen ajatus, että jättäisin Draganin henkiin. Ei tämän jälkeen. Ei nyt, kun olin mennyt näin pitkälle, kun Draganin ranteet olivat siteissä, kun hän käveli aseeni piipun edessä eteenpäin suolla. Kun hän ei enää puhunut mitään ja kun hiljaisuus kertoi kaiken tarpeellisen.
   Ei siis yhteistyötä Draganin kanssa, ei enää koko Dragania. Menisin mieluummin vankilaan… siis jos jäisin kiinni. Sehän ei olisi varmaa. Nauroin ajatukselle ääneen ja Dragan hätkähti tavalla, joka herätti korvieni välissä huumaavan hilpeyden, voitonriemun, vallantunteen.
   “Minulla on tytär.”

Draganin hiljainen ääni pyyhki hymyn kasvoiltani. Puristin pistoolia kovempaa. Metsänraja jäi taakse. Märkä sammal imaisi kenkiä joka askeleella vähän syvemmälle. Äiti oli varoittanut suonsilmäkkeistä sata kertaa. ’Sellaiseen hukkunutta ei löydetä koskaan.’
   “Minulla on tytär”, Dragan toisti värittömällä äänellä. “Ole kiltti.”
   Muistin kyllä Angien, sen punatukkaisen teinitytön. Miksi olin käynyt siihen pentuun käsiksi? Oliko Draganilla enemmän syitä olla minulle vihainen kuin minulla hänelle? Mietin liikaa. Mietin… mustia kiharoita. Perhosia vatsassa. Parasta seksiä ikinä... ei, ei pelkästään sitä.
   Elizabeth.
   Minä pysähdyin ensin, Dragan askeleen kauempana minusta.



Tämän oli loputtava. Tässä oli Dragan. Minulla oli valtaa.
   Mitä Trish olikaan puhunut kontrollista? Siitä, miten en sietänyt sen puutetta? Vähät siitä, koska rakastin sitä, kun kontrolli oli minulla. Minä päätin.
   “Turpa kiinni, Dragan.”
   Ei hän vaiennut. Suo maiskahti Draganin jalkojen alla.
   “Maksan sinulle. Mikä on hintasi?”
   “Et voi –”
   “Kaikilla ihmisillä on jokin hinta.”



Liipaisin poltti etusormeani. Toinen jalkani vajosi hitaasti sammaleeseen. Dragan oli silti minua jo puoli päätä lyhyempi, ja hänen hien kiiltäväksi muuttamasta niskastaan näki, että hän tiesi sen.
   “Ole kiltti”, hän sanoi taas.
   Voisin kiristää häntä. Luvata, etten koskisi Angieen, jos hän pysyisi poissa Angleportista koko loppuikänsä. Mutta sittenkin kyse olisi luottamuksesta ja sen puutteesta, siitä, etten voisi olla katsomatta taakseni jatkuvasti.
   Mutta minä halusin tietää. Halusin niin paljon. Se vaivasi minua, tunne, jolla ei ollut nimeä, ja kasvot, jotka aina karkasivat mielestäni juuri kun olin saamaisillani niistä otteen.
  Sammal maiskahti kuin humalaisen tädin märkä pusu, kun kiskoin kenkäni irti suosta. Astuin askeleen taaksepäin.
   “Tunnetko ketään Elizabethia?”



Draganin raskas hengitys ja kostea yöilma kääriytyivät ympärilleni. Odotin. Odotin. Odotin. Halusin vastauksia.
   “En ole koskenutkaan tyttöösi”, Dragan viimein sanoi. “Vannon, etten –”
   “Kysyin, tunnetko sen nimisiä ihmisiä. Ei ole vaikea kysymys.”
   Hiljaisuus tiivistyi suosumuksi jalkoihimme. Sydämeni hakkasi. Silmien takana poltti turhautuminen, halu vetää liipaisimesta, teurastaa edessäni seisova idiootti tästä hyvästä –
   Dragan naurahti, mutta ei iloisesti.
   “Nyt tajuan. Taisit todella lyödä pääsi siinä onnettomuudessa.” Mies nielaisi. “Mitä saan, jos lupaan vastata kaikkiin kysymyksiisi?”
   “Jäät henkiin”, lupasin ja ajattelin Jasonia, jonka elämän olin jo luvannut Draganille ja jota en ollut lupauksesta huolimatta toimittanut. Dragan tiesi sen ja nauroi nyt lämpimämmin, itsevarmasti. Hän kääntyi.



Katseemme kohtasivat. Dragan kohotti leukaansa eikä pelkästään siksi, että kahlasi puolta säärtä myöten limaisessa suolammessa. Hänen huulensa sinersivät kylmästä, mutta ääni oli yllättävän tasainen.
   “Päästät minut ensin menemään”, hän sanoi hiljaa ja kohotti sidottuja käsiään. “Soitan sinulle huomenna, ja saat kysellä ihan mistä tahansa. Reilu kauppa, vai mitä?”



Dragan hymyili. Pistooli vapisi kädessäni. Mustat kiharat etääntyivät, lyhenivät, vaalenivat, suoristuivat. Claire. Ei kun Elizabeth. Olin rakastanut sitä tyttöä ja halusin tietää, mitä meidän välillämme oli tapahtunut, miksi hän ei ollut tässä, miksi olin yksin, minkä väriset silmät hänellä olikaan.
   Reilu kauppa. Mikä osa tästä oli reilua?



Dragan ojensi ranteitaan minulle olettaen jo, että kävelisi täältä kohta pois. Voitonriemuni oli sulanut, vaihtanut omistajaa. Dragan kontrolloi tilannetta, hallitsi minua, kaikkea. Ilme oli tuttu vaaleahiuksisen miehen kasvoilta, silmistä, joista vain toinen oli oikea silmä ja toinen lasia.



Ei koskaan enää.
   Ei koskaan enää kenenkään orjana.
   Ei ikinä.
   Puhelimeni soi ja kiinnitti Draganin huomion. Siksi hän ei ehtinyt reagoida.



Laukaus säikäytti pikkulinnut puista. Metsäkauriin siluetti pinkoi silmäkkeiden halki.
   Minun pitäisi polttaa suon ja veren kastelemat kenkäni tämän jälkeen.

***



Höyryävän kuuma vesi kirveli avohaavaa käsivarressa. Tukahdutin sadattelun ja keskityin vereen, joka liukeni veteen savumaisina nauhoina.



Vaatteeni ja kenkäni lojuivat jätesäkissä valmiina seuraavaan pesulareissuun, niiden lomassa puoli pullollista pesuainetta. Porrasperäinen Toyota pulppusi parhaillaan kohti merenpohjaa valtatielle johtavan sillan alla.
   Jason nukkui. Ei ollut herännyt, kun ovi kävi. Olin ollut kotona ihan koko yön, niin Jason luulisi. Tiesin hänen olevan herkkäuninen, kai se oli jokin trauma rintamalta.



Sattui joka paikkaan. Päähän. Vatsaan. Käsivarteen, jalkaan, lonkkaan. Jonnekin syvälle. Jos olisin runoilija, sanoisin ‘sieluun’ tai ‘sydämeen’.
   Halusin soittaa Shaunille. Voi helvetti, että halusin soittaa sille munapäälle. Se oli yrittänyt soittaa ensin minulle. Halusin puhua jonkun kanssa, kertoa kaiken.



Puhua. Huutaa. Päästää ulos. Kertoa sen – mitä tein, mitä muistin, mikä oli ollut Draganin tarjous, kaduinko sitä, etten tarttunut siihen. En halunnut jossitella, mutta sen myönnän, että minuun sattui tavoilla, joilla en ollut tiennyt ihmisen voivan tuntea kipua.



Oven alle syttyi ohut valokaistale. Jason oli hereillä.
   Vesi ympärilläni oli kylmää, ja oikean kyljen lähellä se oli värjäytynyt hailakan punaiseksi. Käsivarsi oli turvonnut ja arka.



Jason haukotteli syvään.
   “Huomenta”, hän mutisi ja hieroi silmiään. “Mitä oikein panit olueeni?”
   Jähmetyin. Mistä Jason tiesi? Naurahdus kertoi, ettei hän tiennytkään.
   “Sori. Huono vitsi.” Hän haukotteli uudelleen. “Nukuin ihmeen hyvin, mutta kaipa vankilan jättämät univelat selittävät sen.”
   “Kaipa.”
   “Onko kaikki hyvin?” Jason kurtisti kulmiaan. “Mitä käsivarrellesi on tapahtunut?”
   WC-paperista kyhäämääni sidettä oli turha yrittääkään piilotella. Ehkä en halunnutkaan piilottaa sitä.



Se oli outo tunne. En halunnut sanoa mitään ja samaan aikaan halusin sanoa ihan kaiken.
   Sain puukosta. Tapoin Draganin. Se olisi ollut helppo sanoa. Tapoin Draganin sinun takiasi, meidän molempien takia, siksi, että pelkäsin ja siksi, etten halunnut enää ikinä joutua pelkäämään ketään sillä tavalla.
   Oliko se sittenkään syy? Pelko? Vai oliko syy jokin muu, jokin, jota en halunnut sanoa, jokin, josta Trish oli puhunut? Dragan oli kolmas tappamani ihminen, isän ja Zeron jälkeen.
   Zero. Mistä tunsin sen tyypin? Miksi olin tappanut sen?



Jason odotti vastausta. Hetfield loikki alakertaan.
   “Yritin napata roskaa tuon silmästä”, sanoin ja nyökäytin päätä kohti kissanpentua. “Se ei tykännyt siitä.”
   “Ahaa.” Jason kurtisti kulmiaan. “Taisin oikeasti olla univelkainen. Olen monina öinä sen verran herkkäuninen, että herään pienempiinkin ääniin kuin kissanpennun kanssa tappelemiseen.”
   Tiedän sen, ajattelin, mutten sanonut.



Jason keitti kahvia. Sillä välin ruokin kissani ja yritin opetella käyttäytymään normaalisti.
   “Sori”, kuiskasin katille. “Että vieritin sen sinun niskoillesi.”
   Hetfield naukaisi ja kävi ahneesti ruokansa kimppuun. Jason vihelteli kuppeja kolistellessaan, mutta vaikeni pian.
   “Meidän pitäisi varmaan puhua tänään”, hän kertoi selälleni. “Tajuat varmaan, mistä. Minä… luulen, että tarvitsen apuasi.”



Hänen äänensä oli anova.
   “Jos vain voit”, Jason sanoi enemmän kahvikupille kuin minulle. Häntä hävetti, ja niin hävetti minuakin. Jos Jason ei oikeasti olisi ollut sellainen vasikka ja juorukello, olisin kertonut hänelle, että Dragan tuotti turvetta viidentoista mailin päässä täältä. Minun oli pakko kertoa jotain muuta.
   “Rauhoitu”, sanoin ja pakotin hymyn kasvoilleni, sellaisen limaisen ja teeskennellyn, naamiaiskaupan haisevan kuminaamarin. “Hoidin asian. Dragan ei vaivaa meistä kumpaakaan enää.”
   Jason kurtisti kulmiaan. Vastasin kysymykseen, jota hän ei uskaltanut esittää.
   “Tein diilin hänen kanssaan.”
   “Millaisen?”
   “Sitä sinun ei tarvitse tietää.”



Jason epäröi. Hän laski kahvikupin syliinsä.
   “Darryll…” Hän pudisteli päätään. “Tiedän, että sinulla oli rahakas suhde siihen kaveriin.”
   “Jep.”
   “Pitäisikö minun uskoa väitteesi siitä, että tuhosit sen minun takiani?”
   “Ei.”
   Jason kohotti katseensa niin kuin olisi muka oikeasti odottanut jotain muuta vastausta. Vedin syvään henkeä ja kätkin kasvoni Hetfieldin ruokakupin puoleen.
   “Sinun ei tarvitse tietää yksityiskohtia. Luota minuun.”
   Hän ei kysynyt enempää. Ei luottamuksen perusteista, ei siitä, milloin kertoisin. En ehkä koskaan.



Olisin halunnut mennä pois ja olla yksin. Minun piti ajatella ja vetää henkeä, rauhoittua. Varmistaa, ettei kynsieni alle ollut jäänyt verta.
   Mutta Jason oli siinä, huoneen toisella puolella, ja Jason tiesi jotain. Olin upottanut suohon tilaisuuteni selvittää tämä asia. Parempi tilaisuus odotti minua tässä.
   “Jason… onko sinulla aikaa keskustella jostain tosi oudosta?”
   Hän kohotti katseensa jokseenkin yllättyneenä ja hymähti.
   “Minullahan ei muuta olekaan kuin aikaa. Irtisanoin työpaikkani, kun kuvittelin istuvani linnassa pidempäänkin.” Jason irvisti. “Käyn kyllä työvoimatoimistossa, mutta sen ehtii myöhemminkin tänään. Anna tulla.”



Nousin ylös. Jason hätkähti. Jos hän olikin herännyt hyvällä tuulella ja naureskellen, kuten hänelle oli tavallista, sellaiset tunteet karisivat hänen katseestaan nopeasti. Hänen kasvojensa ilme muuttui sitä mukaa kun itse hain sanoja, eksyi hämmentyneestä huolestuneeseen, kysyvään. Hän näki, miten paljon ne sanat minulle merkitsivät.
   “Kerro minulle kaikki, mitä koskaan kerroin sinulle Elizabethista.” Nielaisin. “Ihan kaikki.”

***



kun aamuun oli vielä aikaa

Dragan oli sanonut sen olevan ihan läpihuutojuttu. Ei mitään kummallista, yhden vasikan päiviltä hoitaminen, jossa Darryll olisi välikätenä. Vaaratonta ja helppoa. ’Gray on ihan minun talutusnuorassani’, Dragan oli naureskellut, ’ei se epäile mitään’.
   Mahdollisuus tulla mukaan ja nähdä se mulkku läheltä oli ollut liian houkutteleva, jotta hän olisi kieltäytynyt.



Mitään tällaista ei ollut todellakaan pitänyt tapahtua. Dragan oli aliarvioinut Darryllin ja yliarvioinut kutsuvieraansa kyvyt auttaa häntä. Oliko se kaveri oikeasti kuvitellut, että hän alkaisi leikkiä pyssysankaria täällä, rampana ja valvontapanta nilkassa? Proteesilla ei todellakaan voinut vielä juosta, eikä sillä saisi edes kävellä pitkiä matkoja, mutta nyt oli kai pakko. Draganin auto oli joka tapauksessa tarpeeksi kaukana sekin, eikä proteesilla myöskään hallittu kaasua sellaisella tavalla, joka ei päättyisi kolariin. Eihän siinä perkeleen metallissa ollut vielä kunnon saranoitakaan.



Adrian kirosi hiljaa. Haamusärky iski taas, olemattomat varpaat vihloivat. Puoleenpäivään mennessä pitäisi olla Snowdropissa, muuten hän ei saisi uusia vapaita ja jalkapannan kirjaamia sijaintitietoja alettaisiin käydä läpi. Kyseltäisiin, missä hän oli ollut ja mitä tekemässä ja miksei hän pitänyt kiinni hoitosuunnitelmasta. Hän oli kusessa. Eikö täällä Jumalan selän takana ollut edes takseja? Vaikka olihan se toisaalta ihan loogista, että Darryllin kaltainen paskiainen asui persereiässä. Adrian olisi nauranut, jos se ei olisi ollut sekä lapsellinen että tarpeeton vitsi tähän tilanteeseen ja jos häntä ei olisi vituttanut niin paljon.



Keltainen auto lähestyi. Adrian nosti kätensä ylös.
   “Taksi!”



Kuski yritti viritellä keskustelua heti alkuun, mutta kuultuaan määränpään tuli haudanhiljaista. Snowdrop Gardensin sairaala olisi ehkä riittänyt, mutta Adrian lisäsi siihen mielellään sanan “psykoosiosasto” ihan vain siksi, ettei tarvitsisi jutella mukavia.
   Hän ei ollut mukavalla tuulella eikä mukava ihminen. Ei ollut ollut pitkään aikaan.
   Takapenkillä ehti ajatella Dragania, sitä, mihin Darryll oli tämän vienyt, oliko serbi elossa, oliko Darryll elossa. Vain viimeisellä oli väliä. Darryllin olisi parempi olla vielä hengissä, ja ainoa syy sille oli se, että sen mulkun tappaminen hitaasti ja kivuliaasti oli Adrianille itselleen kuuluva etuoikeus.



Angleport jäi taakse. Entinen ystävä nimeltä Darryll Gray olisi yhä siellä jossakin ja odottaisi oikeaa tapaamista, kunnollista sellaista.
   Draganin oli pitänyt auttaa, mutta ei tässä mitään apua enää tarvittu. Paikka oli kaupungin tarkkuudella tiedossa. Loput hän selvittäisi itse.
   “Pian nähdään, mulkku.”
   Taksikuski hätkähti. Nopeusmittarin viisari kipusi koilliseen.