2.39 Ehdoin tahdoin

“Darryll,
   Kävin täällä, muttet ollut kotona. Toivon, että saat kuitenkin tämän kirjeen. Asioita jäi selvittämättä ja ajattelin, että haluaisit ehkä puhua niistä. Minä ainakin haluaisin.

Siltä varalta, etten enää kuule sinusta, haluan kuitenkin kertoa tämän: kun minulla on hetkiä, joina pelkään tai hätäilen, palaan mielessäni niihin aamuihin, joina heräsin vierestäsi.
   Soita minulle, jos siltä tuntuu.

   Elizabeth"

“Oletko ihan varma, ettet ymmärrä?” Shaun kysyi oudon terävä sävy äänessään.
   “Olen.” Pudistin päätäni kirjeelle ja ravistelin sitä niin kuin siihen olisi sillä tavalla ilmestynyt lisää kirjaimia ja uusia selityksiä. “Oletko sinä ihan varma, että tämä ei ole joku Jasonin vitsi?”
   “Hän ei vitsaillut. Hän sanoi, että polttelitte pilveä, ja että olit käynyt hänelle läpi suunnilleen koko elämäsi ja sanonut tuon nimen. Että Jason oli löytänyt tuon kirjeen jo aiemmin, muttei ollut heti toimittanut sitä sinulle, koska oli ajatellut teillä olevan jotain… skismaa. Tai ettet hoitanut jotain sovittua hommaa ja hän oli siitä vähän kiukkuinen, tai jotain.”
   “Muistan kyllä puhuneeni hänelle, mutta en puhunut tästä.” Nostin katseeni kirjeestä Shauniin. “Kerro Jasonille, etten tykkää tällaisesta huumorista.”

Shaun kurtisteli kulmiaan ja imeskeli alahuultaan.
   “Adrian”, hän lopulta lausui.
   “Kuka?”
   “Toinen nimi, jonka Jason mainitsi.” Shaun kohautti olkiaan. “Ajattelin, että se herättäisi varmaan jotain tunteita. Sen niminen kaveri oli kuulemma yksi syy sille, miksi sinä ja tuo Elizabeth erositte.”
   “Voin luetella sinulle kaikki elämäni tyttöystävät etkä löydä siitä listasta Elizabethia. Jos olen joskus ollut jonkun sen nimisen kanssa, se on ollut joku yhden illan juttu.” Irvistin kirjeelle. “Mutta yhden illan jutuksi muija vaikuttaa aika… tuota, intohimoiselta.”
   “Sinulla ei siis ole mitään käsitystä siitä, kenestä Adrianista tai kenestä Elizabethista Jason puhui?”
   “Ei.”
   “Ei mitään?”
   “Montako kertaa minun pitää se sinulle sanoa? Kysy Jasonilta, jos se sinua kiinnostaa. Sitä paitsi hänhän sanoi meidän poltelleen pilveä, joten luultavasti hän itse sekoilee ja sotkee puheeni johonkin omaan trippailuunsa.”

Huokaisin ja painauduin takaisin sänkyyn. Päähän sattui.
   “Anteeksi. Ne halusivat ottaa tänään röntgenkuvia ja sydänsähkökäyriä.” Suljin silmäni. “Kardiologin pitäisi tulla latelemaan tuomionsa ihan hetkenä minä hyvänsä.”
   “Ahaa. Odotatko hyviä vai huonoja uutisia?”
   Purin huultani. En voisi puhua Shaunille niistä kerroista, kun olin epätoivoisesti yrittänyt kestää fyysistä rasitusta lenkkeilemällä. Hän varmasti kuvitteli, että olin ollut ihan oireeton. Asia saisi olla niin.
   “Kävin lääkärissä jokin aika sitten”, sanoin hitaasti, “muissa jutuissa. Silloin siellä oli jotain ja sain kyllä lähetteen kardiologille, mutta…”
   “Mutta jätit sen hoitamatta kuin aikuinen mies.” Shaun virnisti, mutta hymy pyyhkiytyi pois hänen huuliltaan nopeasti. “Sori. Huono vitsi.”
   Mulkaisin Shaunia niin pahasti kuin makuuasennosta osasin.

“Tuli mitä tuli, niin yhdestä asiasta olen suhteellisen varma”, sanoin. “Mitään pillereitä en ala popsimaan.”
   Shaun kohotti kulmiaan.
   “Sitä ei odottaisi, että sydänvikainen kaveri kieltäytyy lääkityksestä. Entä jos ne ovat ainoa asia, joka pitää sinut hengissä? Jos kuolet ilman niitä?”
   “Sittenpähän kuolen.”
   “Aika itsevarma asenne.”
   En vastannut mitään. Tässä päätöksessä oli mukana monta tunnetta, mutta itsevarmuus oli niistä kaukana. Lähinnä mieleeni tulivat sellaiset mukavat tunnesanat kuin pelko, viha ja hätäännys.



Shaun pudisteli päätään hiljaa.
   "Omapahan on elämäsi", hän mutisi. "Mutta jos jäät henkiin, niin Mike haluaisi edelleen jutella kanssasi. Ja aihe on sellainen, että hän varmaan toivoo sinun pysyvän hengissä."
   "Et välittäisi vieläkään kertoa lisää?"
   "En. Saat tietää sitten, kun pääset täältä kotiin."
   Kotiin. Irvistin sairaalan sisäkatolle. Kotona odottaisi kesken jääneitä asioita, muun ohella Dragan. En vieläkään ollut soittanut hänelle, vaikka hänen täytyi kyllä tietää siitä kolarista. Olin myös lähettänyt hänelle viestin ja sanonut olevani sairaalassa, joten hän osasi varmasti päätellä loput. Mutta hän haluaisi varmasti myös kuulla lisää siitä onnettomuudesta, eikä minua varsinaisesti houkuttanut tehdä selkoa tästä sopasta Draganille - varsinkaan, kun minun pitäisi samalla selventää, miksi Trish oli kuollut ja miten Jason tähän liittyi.
   Oveen koputettiin. En ole varma, pelästyinkö enemmän sitä vai sängyn narahdusta, jonka oma säpsähdykseni aiheutti.



Ovesta astui sisään ystävällisen näköinen mies. Liian ystävällisen. Hänen nimilapussaan luki 'Caldwin, kard. el.'.
   “Gray?” hän lausui pehmeästi johonkin itämaiseen kieleen murtaen. Minun piti vastata, mutta sanat jäivät kurkkuun ja vastauksesta tuli luonnottoman syvä, katkonainen nyökkäys.
   “Jäänkö?” Shaun kysyi.



Olisin voinut vastata siihen myöntävästi. Pyytää Shaunia jäämään, pitämään vaikka kädestä tai laulamaan tuutulaulua.
   Okei, en olisi voinut. Mutta olisin halunnut.
   “Mene vain”, sain sanottua. “Tässä varmaan menee jonkin aikaa. Soitan sinulle, okei?”
   “Jep”, Shaun murahti vastaukseksi. “Pärjäile.”
   ’Yritän.’



Niskaan alkoi sattua ja käsivarsista hiipui voimat. Minun oli pakko painautua takaisin sänkyyn. Kardiologi veti tuolin huoneen nurkasta, ja huomasin, ettei hänellä ollut mukanaan mitään papereita, omituisia kuvia tai käyriä, joista en kuitenkaan ymmärtäisi mitään ja joiden kanssa kardiologit rakastivat hämmentää ihmisiä. He varmaan runkkasivat niille kuville kahvihuoneessa. Oikein piirissä. Mitä paskempi tilanne, sitä parempi or–
   “Sydämeen liittyvät oireet ovat sinulle ilmeisesti tuttuja”, lääkäri aloitti. “Potilastiedoissasi oli mainittu pahoinvointia, lisälyöntejä ja tajuttomuutta. Milloin viimeksi olet huomannut mitään niistä?”
   “Ai milloin viimeksi olen huomannut olevani tajuton?” Painoin silmäni kiinni. Silmäluomia poltteli. Jos halusin saada tämän keskustelun pois alta, olisi varmaan parempi alkaa käyttäytyä. “En… en muista tarkkaan. Varmaan… muutama kuukausi sitten.”
   “Missä tilanteessa?”



En ollut varma, mitä halusin vastata. Ajanjakso oli suunnilleen oikein, mutta halusinko kertoa lääkärille vain siitä, etten ollut kestänyt hengästymistä vai myös siitä, että olin kiskonut suhteellisen säännöllisesti ekstaasia esiintymisjännityksen voittamiseen?
   “Liikkuessa”, päätin lopulta. Seuraava kysymys iski saman tien.
   “Onko se helpottanut?”
   “On kai. Vähän. Aika paljon.” Ravistin päätäni. “En ole varma. Olen vähän varonut hengästymistä.”
   “Aivan.” Lääkäri hymyili. “Entäpä… oletko käyttänyt jotakin sydämen toimintaan vaikuttavia aineita? Steroideja tai stimulantteja?”



Siihen olisi ollut helppo vastata. Lääkäri tulkitsi hiljaisuuteni väärin.
   “Stimulanteilla tarkoitan lähinnä joitakin kovia huumeita”, hän tarkensi. “En aio kysyä, milloin olet viimeksi niitä käyttänyt, koska tiedän, ettei sellaista ole kuitenkaan tapahtunut ainakaan kuukauteen.”
   “Mistä?” kysyin terävästi, vaikka tiesinkin vastaavani samalla hänen kysymykseensä. Lääkäri levensi taas hymyä, joka oli ehtinyt hiipua.
   “Aikaisemmassa röntgenkuvassasi näytti siltä, että sydänlihaksesi olisi vaurioitunut. Sellaisia vaurioita on joskus huumeidenkäyttäjillä ja joskus sähkötapaturmaan joutuneilla... mutta sinä et kaiketi ole saanut sähköiskua, tai et ainakaan ole ollut hoidossa sellaisen takia."
   En sanonut mitään. Ajattelin Garya ja Felician sähköpannasta askarreltua ruoskaa. Värähdin, mutta lääkäri ei huomannut sitä, vaan jatkoi.
   "Se sama vaurio näkyy kyllä uusissa kuvissa ja sydänsähkökäyräsikin tukee ajatusta. Minua kuitenkin ilahdutti huomata, että aikaisempiin kuviin verrattuna vaurio näyttää ikään kuin arpeutuneen eikä se ole pahentunut.”
   “Eli en kuole huomenna, mutta kuolen ylihuomenna? Sehän kiva.”
   Lääkäri naurahti.
   “Et sinä kuole. Et vielä moneen vuoteen… jos pystymme sopimaan muutamista ehdoista elintavoillesi.”
   “En ala syömään mitään nappeja.”
   “Sehän on hyvä. Tärkein ehto on nimittäin se, ettet jatkossakaan käyttäisi niitä piristeitä. Voimme siis siirtyä keskustelemaan jostain muusta kuin huumeista…"



Lääkärillä vaikutti olevan kiire. Hän selitti monimutkaisia asioita liian suurpiirteisesti. En pysynyt perässä siinä, mitä hän yritti sanoa.
   Ei lääkitystä, ainakaan vielä. Pari kontrollia tänä vuonna ja siitä eteenpäin puolivuosittain.
   Älä polta tupakkaa. Syö pähkinöitä ja harrasta liikuntaa.
   Halusin ravistella sitä lääkäriä ja pakottaa sen puhumaan suoraan.
   "Mistä tässä on oikeasti kyse?"
   Se hämmensi lääkäriä. Vastaus hämmensi minua.



Istuin sängyllä pitkän aikaa kardiologin lähdön jälkeen. Istuin ja ajattelin.
   Kun viimein soitin Shaunille, en tiennyt itsekään, mitä sanoa. Mitä muuta voisin sanoa kuin sen?
   "Kaikki on hyvin."



Hän tajusi sen paremmin kuin minä. Lupasi tuoda tupakkaa 'juhlan kunniaksi'.
   Kielsin häntä tekemästä niin. Shaun ymmärsi sen hyvin. Itsestäni taas tuntui, etten ymmärtänyt enää yhtään mitään.

***



Jason oli luvannut soittaa, kun saisi mahdollisuuden.



Odotin hänen puheluaan kanttiinissa, jonne jaksoin itseni järjestää pari kertaa päivässä nyt, kun letkuja tarvittiin vähemmän, lääkkeet eivät tehneet seinistä lattioita ja minulla oli ylipäätään voimia seistä ja kävellä. Lihaksiin sattui, se oli myönnettävä, ja joku hoitsu oli varoittanut, että jos en olisi varovainen, reisilihaksen suhteen pitäisi alkaa miettiä leikkausta.
   Mutta en kestänyt olla siinä suljetussa huoneessa. En kestänyt näitä ällöttävän ei-minkäänvihreitä vaatteita, joiden kangas oli entisten hikien ja verien sekä 90-asteisen pesuveden karhentamaa. En kestänyt kahden tunnin välein tehtäviä mittauksia enkä kahdesti päivässä otettavaa magneettikuvaa. En sitä, miten joku huusi kivusta käytävällä. En lääkärien epäilyttävän leveitä hymyjä.
   Helvetti, että vihasin sairaaloita.



En kestänyt nikotiinin puutetta. Oliko se viimeksi ollut näin vaikeaa? Suostuisikohan Shaun kiduttamaan minua jollain garymaisella tekniikalla, jotta saisin tupakanhimon suljettua pois mielestäni niin kuin viimeksikin? Gary oli ollut siinä hommassa aika taitava, hänen tekniikkansa laittoivat uhrin asiat oikeaan perspektiiviin. Jos se mulkku eläisi vielä, sillä voisi olla tulevaisuus siinä firmassa, joka valmisti Nicorettea.

Puhelin oli vaiti, ikävä kyllä. Halusin muuta ajateltavaa kuin sairaalan, ja mieluiten pian. Halusin sitä niin paljon, etten ollut edellisenkään puhelun aikana ottanut puheeksi sitä Jasonin minulle välittämää kirjettä. Se oli varmasti Jasonin pila, mutta jos ei ollutkaan... no, en kaivannut lisätutkimuksia ja lisää sairaalapäiviä. Kieltäydyin ajattelemasta, että muistissani olisi mitään vikaa. Sitä paitsi, jos olinkin unohtanut jotain, mitä väliä sillä oli? Menneet olivat menneitä. Pysyisin tässä hetkessä, ja kaikki olisi yhtä hyvin päässäni kuin sydämessänikin.
   Ajattelin jo, että Jason oli unohtanut koko puhelun, kun tuntematon numero ilmestyi ruudulle. Tiesin kyllä sen olevan Jason. Tutkintavangit tuskin saivat pitää omia puhelimia.
   Jätin kahvimukin pöydälle ja nousin niin varovasti kuin osasin. Vasemman puolen jokaista lihasta särki yhä, ja kävelin ontuen.



“Heipähei.”
   “Hei.” Jasonin ääni oli vaisu, mutta oli se silti kiva kuulla. “Miten jaksat?”
   “Paremmin kuin eilen ja paskemmin kuin huomenna, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Pääsen pois varmaan vielä tällä viikolla. Entä sinä?”
   Jason huokaisi syvään. Hän kuulosti väsyneeltä.
   “Ei tässä ihmeitä.”



Pysähdyin kesken matkan. Jasonin ääni ei oikein täsmännyt hänen väitteeseensä “ei mistään ihmeistä”.
   “Mitä on sattunut?”
   “Ei mitään, Darryll. Olen piikkilanka-aitojen ja muurien sisäpuolella. Mitään ei satu… niin kauan kuin olen täällä.”
   Se luonnoton tauko Jasonin sanoissa vihjasi jo minulle, mistä oli kyse. Jason nielaisi ja jatkoi.
   “Syyttäjä vaatii ehdollista. Ja oikeusavustajani sanoo, että pääsen sakoilla. Hän kuvittelee minun juhlivan sitä.” Jason naurahti. “Voisinkin varmaan pitää omat hautajaiseni, kun pääsen täältä. Voidaan kutsua Dragan vieraaksi, niin ei tarvitse järjestää kaksia…”
   “Jason, rauhoitu.”
   “Olen ihan rauhallinen. Ja totta puhuen olen jo vähän suunnitellut.”



Suunnitellut. Se sana ei kuulostanut hyvältä Jasonin sanomana.
   “Kerro lisää.”
   “Tiedät kyllä, missä olen”, Jason tuhahti. “Ja tiedät myös, etten halua sitä ehdollista. Loput voit päätellä itse.”
   “Jason, sinä et tee mitään tyhmää järjestääksesi itsellesi kovempaa tuomiota.”
   “Älä nyt hulluja puhu. Sehän olisi typerää ja laitontakin vielä, joten en tietenkään tekisi niin.”
   Rutistin silmäni kiinni. Vankilan puhelin, hemmetti soikoon. Miten tästä voisi ikinä puhua Jasonin kanssa kunnolla?
   “Muistatko, öö, Chelsean?”
   “Kenet?”
   “Se sinun kaverisi. Se, jonka joku huumediileri halusi tappaa.”
   “Kuka vitun –”
   “Se, joka ampui itseään jalkaan Persianlahdella päästäkseen pois Irakista.”



Jason oli hiljaa. Saatoin kuvitella hänen nyökkäävän hitaasti, ja olettamani ymmärryksen turvin jatkoin.
   “Chelseahan ratkaisi asian vähän samalla tavalla kuin sinä. Järkkäsi itsensä vankilaan turvaan. Mutta kun se yritti pidentää tuomiota hakkaamalla jonkun sellitoverinsa, niin homma karkasi käsistä ja pahoinpitelystä tulikin murha. Chelsea sai elinkautisen ja kuolikin viikon päästä, kun muut vangit hirttivät sen pesutupaan kostona.”
   “Chelsean olisi pitänyt tehdä jotain muuta kuin hakata porukkaa”, Jason huomautti.
   “Ehkä. Mutta et silti voi ennustaa lopputulosta.”
   “Et ymmärrä, Darryll.” Jasonin ääni värisi. “Olisi helpompaa, jos voisin sanoa, ettet tiedä, miltä tuntuu vilkuilla koko ajan olkansa yli murhaajan varalta. Sinä kuitenkin tiedät. Vaikeaa tästä tekee se, että sinä suhtaudut näihin asioihin eri tavalla. Sanoit itse olevasi kyllästynyt pakenemaan, kun taas minä –”
   “Chelsea.”
   “Työnnä se Chelsea nyt sinne, missä aurinko ei paista!” Jason karjaisi. “Minulle tämä ei ole mikään kuvitteellinen kauhu, vaan ihan oikea juttu!”



En ollut vielä kuullut Jasonin ääntä sellaisena. Aidon tuskaisena ja kauhistuneena. Epätoivoisena.
   Se ei ollut reilua. Mikään tästä ei ollut reilua. Minä en ollut reilu.
   “Jason, sinä et ansaitse sitä.”
   “Ai jaa? Kysyitkö Draganilta?”
   Linja suhisi. Ei, vaan Jason itki. Voi vittu.
   “Puhun hänen kanssaan.”
   “Mitä se auttaa?”
   “Se auttaa…” Nielaisin. “Jason, me… meillä on ihan hyvät välit Draganin…” Tästä ei tulisi mitään. Olisi pakko sanoa se. “Se olin minä.”
   “Täh?”
   “Se olin minä, Jason. Sain Draganiin yhteyden lähinnä siksi, että kerroin hänelle tietäväni asioita, joita sinä kerroit hänestä.”
   Hiljaisuus. Suhinaa ei enää kuulunut. Avasin huoneeni oven ja astuin sisään huokaisten.
   “Jos sinua ei mikään muu innosta kohti vapautta, niin ajattele vaikka sitä, että haluat kostaa tämän minulle”, jatkoin.”Sillä välin minä puhun Draganille ja yritän korjata tämän, okei? Koska minähän tämän aiheutin. Jason?”



"Jason?"



Hän löi luurin korvaan. Se olisi ollut helpompaa, jos hän olisi sanonut jotain ennen sitä. Vitun mulkku, edes, tai 'olisitpa kuollut sinne prätkäsi viereen'.
   Joku naurahti. Puhelin melkein putosi kädestäni, kun käännyin ympäri.



Dragan istui siinä, liian lähellä eikä kovin ystävällisen näköisenä. En ehtinyt sanoa mitään, enkä olisi varmaan löytänyt sanojakaan. Mietin, miten paljon hän kuuli. Missä vaiheessa olinkaan avannut huoneen oven?
   "Mitä Stratfordille kuuluu?"
   Totta kai Dragan puhutteli Jasonia sukunimellä. Niinhän kaikki itseään koviksina pitävät tekivät.



En vastannut hänen kysymykseensä, vaan yritin kiertää sen omallani.
   "Mitä asiaa?"
   "Rauhoitu. Tulin puhumaan bisneksistä. Sinä kun et ole ollut kovin oma-aloitteinen yhteydenpidossa... taaskaan."
   "Puhuttelet minua sairaalassa, jos et vielä ole huomannut. Olin muutaman päivän tajuttomana ja parhaillaan parantelen kaiken muun kivan lisäksi kallonmurtumaa."
   "Olisit voinut silti soittaa. Puhelimessa puhuminen kun sinulta näyttää kuitenkin sujuvan."
   "No, enpä soittanut. Kerro siis asiasi tai lähde lätkimään."



Draganin silmät kapenivat. Hymy katosi hänen huuliltaan ja ääni muuttui pehmeäksi, vaarallisen maireaksi.
   "Olet kovin aggressiivinen tänään."
   "En tykkää yllätysvieraista."
   "Enkä minä tykkää äänensävystäsi." Dragan kohotti leukaansa. "Nyt, kun se on tehty selväksi, voimme varmaan jutella kuin aikuiset miehet. Minua nimittäin kiinnostaisi kovasti kuulla sinun versiosi siitä, mitä sinun, Stratfordin ja Trishin välillä tapahtui... tai ei oikeastaan. Minua kiinnostaa vain se, mitä ajattelit tarjota minulle ansaitaksesi luottamukseni takaisin."
   "Luottamuksesi?"
   "Olen ollut ikävästi vähän pimennossa toiminnastasi. Tiedän vain tämän: palkkasin Trishin hiljentämään Stratfordin, minkä piti olla helpoin keikka ikinä, mutta lopputuloksena Trish makaa ruumishuoneella, Stratford on järjestänyt itsensä vankilaan jostain ihan älyttömästä ja vettäkin läpinäkyvämmästä sähläyksestä ja sinä ajoit moottoripyörällä päin puuta. Selvinpäin. Olet jättänyt minut radiohiljaisuuteen, mutta ilmeisesti pidät Stratfordiin ihan mielelläsi yhteyttä. Sanomattakin lienee selvää, että käsillä on yhtälö, jota en haluaisi joutua selvittelemään, ja jos ollaan rehellisiä, niin helpoiten pääsisin siitä hommasta eroon hankkiutumalla sinusta eroon. Ole siis hyvä ja selitä."



Pudistin päätäni.
   "Minulla ei ole mitään selitettävää."
   "Eikö? Miten onkin sitten niin, että vasikka on yhä elossa ja yksi ahkerimmista työntekijöistäni on kuollut?"
   "Siten, että myös minulla on tapana hankkiutua eroon ongelmieni aiheuttajista. Jason saattoi puhua ohi suunsa kerran. Se oli kuitenkin vain yksi kerta, ja hän puhui siitä minulle, ei kellekään sellaiselle, joka käyttäisi sitä tietoa sinua vastaan. Päin vastoin, sen ansiostahan olet saanut aika hyvät markkinat urheiluravinteillesi –"
   "Markkinat, joista et ole pahemmin pitänyt huolta viime aikoina."
   "Koska olen ollut sairaalassa. Mikään ei sano, etten palaisi hoitamaan hommiani heti, kun pääsen täältä pois... ei mikään muu kuin se, että alan epäillä hermojesi kestävyyttä."
   "Minun hermojeni?"
   "Jos menet noin tolaltasi siitä, että joku Jasonin kaltainen pikkudiileri mainitsi kerran nimesi minulle, vikaa on joko hermoissa tai sitten siinä, ettet ole oikeasti niin kova kaveri kuin esität. Luulisi, että jos ne huhut Yakuzasta pitäisivät paikkansa, niin sinua ei Jasonin löysä kieli pahemmin kiinnostaisi."
   Dragan nousi hitaasti ylös.



Hän ei pitänyt kiirettä vastauksessaan eikä askelissa, joita hän otti minua kohti.
   "Yakuza?" hän toisti ja kurtisti kulmiaan. "En pidä siitä, että yrität hämätä minua."
   Naurahdin. Epäuskosta, kai. Ja siitä, miksi olinkaan uskonut Jonathania tässä aikoinaan.
   "Siinä ei siis todellakaan ollut mitään perää?"
   "En tiedä, mistä puhut. Mutta jos luulit, ettei sinun tarvitse varoa sanojasi kanssani..."
   Hän vaikeni. Minä en.



Olisi varmaan pitänyt olla hiljaa. Tai pyytää anteeksi, tai nuolla Draganin kengänkärjet puhtaiksi. Olisi pitänyt, mutta kun en halunnut.
   "Anna tulla."
   "Mitä?"
   "Heitä paras uhkauksesi. Näytä, miten pelottava osaat olla."
   Dragan kohotti kulmiaan.



Hän oli tullut lähelle. Dragan ojensi kätensä ja sulki hitaasti verhot huoneen ikkunasta. Se oli kai tarkoitettu uhkaavaksi eleeksi jo yksinään.
   "Älä ärsytä minua", hän sanoi hiljaa. "En haluaisi joutua tilanteeseen, jossa meidän välimme rikkoutuvat vain siksi, ettet osaa puhua kunnioittavasti. Minulla kun saattaisi olla vielä jonkinlaista halua yhteistyöhön kanssasi."
   En vastannut mitään. Odotin ohjeita. Sääntöjä. Määräyksiä. Tarjousta, josta ei voisi kieltäytyä.



Dragan antoi minun marinoitua epätietoisuudessa ihan hyvän aikaa, mutta hän myös löysi viimeisen hetken puhumiselle ennen kuin minulta olisi mennyt hermot. Ihan hyvä niin.
   "Stratford on mennyttä", hän sanoi, "jos mitään muuta odotitkaan. On totta, etten jaksa huolehtia jonkun ressukan vasikoinnista jatkuvasti, ja siksi olenkin hoitanut asiat niin, ettei minun tarvitse. Minulla on pari hyvää tuttua vankilassa, ja heti kun se reppana saa tuomionsa ja siirtyy tutkintavankilasta selliosastolle..."
   "Palkkasit jonkun vankilajengin tappamaan hänet?"
   "Lopulta, kyllä. Mutta he ovat myös siinä käsityksessä, että saavat pitää vähän hauskaakin." Draganin silmät kapenivat ja huulille nousi itsevarma virne. "Ajattelin, että tässä olisi tilaisuutesi osoittaa, että voin yhä luottaa sinuun. Sinun ei tarvitse kuin vähän jutella ystävällesi ja vakuuttaa hänelle, että on ihan turvallista liikkua yksin johonkin tiettyyn kellonaikaan jossain myöhemmin määriteltävässä tilassa vankilan sisällä. Vastineeksi voin ehkä koettaa puhua kavereille vähän... ehkä saan sen järjestettyä vähän siistimmäksi ja vähemmän tuskalliseksi, mutta en lupaa mitään."



Ristin käsivarteni ja vedin henkeä, mutta vain, jotta en sanoisi ihan ensimmäisiä mieleeni tulleita solvauksia ääneen. Dragan astui lähemmäs.
   "Pakko ihmetellä järjenjuoksuasi", sain sanottua hampaitteni välistä. "Haluat minun osoittavan jotain lojaalisuutta tai uskollisuutta tai muuta vastaavaa paskaa myymällä sinulle tyypin, joka pitää minua ystävänään. Aika vitunmoinen paradoksi."
   "Bisnestä, pentu. Siinä ei ole paradokseja, vain eri tapoja suhtautua asioihin. Sanoit itse, että tässä hommassa jätetään henkilökohtaiset asiat sivuun."
   "Haista paska, Dragan. Olisin kyllä jättänyt ne sivuun, mutta se olit sinä, joka tulit liian lähelle minun henkilökohtaisia asioitani."
   "Sattuu, vai mitä?" Dragan kysyi viiltävän hiljaisella äänellä.



Hätkähdin. En arvannut tämän olevan vieläkin näin henkilökohtaista ja liittyvän Angieen, mutta kyllä se taisi olla. En silti näyttäisi Draganille pelkoani, enkä suostuisi hänen sätkynukekseen. En kenenkään, en enää ikinä, enkä varsinkaan tässä asiassa.
   Dragan näki hiljaisuuteni ja eleettömyyteni läpi.
   "Meilläpäin on eräs sanonta", hän sanoi hiljaa. "Triput meri, jednom seći. Sinun kielelläsi se tarkoittaa suunnilleen, että mieti helvetin tarkkaan kaikki tekosi ja niiden seuraukset ennen kuin teet tai jätät tekemättä. Annoin sinulle mahdollisuuden osoittaa, että olet luottamukseni arvoinen. Se, tartutko siihen, riippuu sinusta itsestäsi."
   Hän ei odottanut, että vastaisin.



Vasta Draganin lähdön jälkeen tajusin, miten lujaa sydämeni hakkasi. Adrenaliini suhisi korvissa. Olin odottanut, että hän kävisi käsiksi, mutta se ei ollut pääasiallinen syy sille, miksi hän oli saanut minut hermostumaan.



Jason oli turvassa – toistaiseksi. Niin kauan kuin hän olisi tutkintavankilassa, kaikki olisi hyvin. Se vain, ettei hän ainakaan omien sanojensa mukaan aikonut olla menemättä oikeaan vankilaan, vaan päin vastoin aikoi järjestää itselleen kunnon tuomion... Draganin linnakavereiden seurassa.
   Ei helvetti.



Jason ei vastannut puhelimeen, mutta se ei ollut yllätys. Hänen oma puhelimensa oli lukkojen takana jossain vartijoitten kahvihuoneessa ja vankilan puhelinta hän sai käyttää vain silloin tällöin. Shaun kuitenkin vastasi.
   "Tarvitsen sinua", sanoin puhelimeen ennen kuin hän ehti edes tervehtiä.
   "Okei", hän vastasi hitaasti, epävarmana. "Kiva. Mihin?"
   "Minun pitää tavata Jason."
   "Etkö voisi soittaa?"
   "En. Tällä asialla on kiire, enkä tiedä, milloin hän aikoo seuraavaksi soittaa minulle." Suljin silmäni. "Jos aikoo ollenkaan."
   "Ahaa. Ryppyjä rakkaudessa?"
   "Ehkä vähän, mutta ei nyt puhuta siitä. Voitko heittää minut sinne? Kai siellä on jotkut... vierailuajat?"



Sen muutaman sekunnin hiljaisuuden aikana saatoin miltei kuulla, miten Shaunin ajatukset ruksuttivat.
   "Saatko sinä edes lähteä sieltä?" hän lopulta kysyi.
   "Luultavasti en, mutta ei kukaan huomaa, jos olen muutaman tunnin poissa. Tai jos huomaakin, niin... no, eihän se nyt laitonta ole."
   "Kaikki, mikä on laillista, ei aina ole järkevää."
   "Autatko vai et?"
   Shaun huokaisi.
   "Autan, mutta en ota vastuuta, jos rikot itsesi sillä reissulla."



Shaun lupasi selvittää, pääsisinkö ylipäätään tapaamaan Jasonia. Hän sanoi hakevansa kämpiltäni vaatteita. Kun olin kiittämässä, hän keskeytti ja tokaisi, että 'sairaalakuteissa kulkeminen on paitsi tyhmän, myös epäilyttävän näköistä'.
   Hän ei pitänyt tästä, tiesin sen kyllä. Pitäisi ostaa Shaunille viskipullo tästä hyvästä, tai vaikka pari.

***



Shaun vaikutti tuntevan reitin Bracemoorin vankilaan. Ajotietokone suositteli reittiä, josta hän viis veisasi. Hän käytti oikoteitä, joilla ajo oli kiellettyä kylteissä, mutta ei käytännössä – ja sellaiset tiesi vain, jos ajoi niillä usein.
   "Olisin minäkin voinut tämän hoitaa", Shaun mutisi.
   "Et olisi. Tämä on niitä juttuja, joihin et luultavasti halua sekaantua."
   Shaun ei kysynyt enempää.



Väsymykseni purkautui tasaisin haukotuksin, joita yritin epätoivoisesti niellä pois Shaunin katseen alta. Olin pyytänyt särkylääkettä ennen lähtöä, en siksi, että olisi särkenyt, vaan siksi, ettei alkaisi särkeä kesken matkan. Niillä pillereillä tuppasi olemaan ikävän väsyttävä sivuvaikutus.
   "Onko hän pahastikin vihainen sinulle?" Shaun kysyi. Kohautin olkiani.
   "En ole ihan varma. Se selviää varmaan nyt."
   "Mistä hän suuttui?"
   "Se on pitkä juttu."
   "Ja varmaan niitä, joista..."
   "... et halua kuulla", täydensin. "Paljon mahdollista."
  Shaun puri huultaan. Näin, että koko reissu alkoi hermostuttaa häntä.
   "Tämä ei liity sinuun mitenkään", vakuutin, "eikä tule liittymään."
   "Hyvä niin."



Olimme vankilan luona varttia nopeammin kuin ajotietokone oli alun perin arvioinut. Parkkipaikan lähellä oli kaksi porttia, joista toisessa luki "tutkintavangit" ja toisessa "osastot A–C". Shaun käänsi auton ketterästi lähemmäs tutkintavankilan porttia.
   "Haluatko itse tavata hänet?" kysyin.



Shaun mietti hetken, mutta pudisti lopulta päätään. Auto mateli hitaasti kohti vierailijoiden parkkiruutuja.
   "Ei minulla ole mitään asiaa hänelle. Käyn myymälässä. Vangit tekevät joskus ihan kivoja rukousnauhoja."
   "Rukousnauhoja?" kysyin. Shaun olisi yhtä hyvin voinut sanoa ostavansa uusia virkkuukoukkuja pitsinnypläysharrastustaan varten.
   "Helmet maalataan käsin."
   Se tarkennus ei paljon auttanut... aluksi. Lopulta tajusin.
   "Ahaa." Virnistin. "Sitä maalia ei varmaan ole tarkoitettu imeskeltäväksi?"
   Shaun ei vastannut mitään, pysäytti vain auton ja nousi.



Shaun katosi myymälään, ja itse hakeuduin vierailijoiden portille. Elämäänsä kyllästyneen näköinen vartija nosti luukun.
   "Millä asialla?"
   "Tulin tapaamaan Jason Stratfordia."
   "Odottaako hän sinua?"
   "Tuskin. Haittaako se?"
   Vartija ei vastannut. Hän otti tietoni ylös ja pyysi passia tai ajokorttia. Jälkimmäinen oli onneksi mukana.
   "Saat sen takaisin, kun lähdet", hän sanoi. "Läpivalaisun kautta, ole hyvä."



Vierailijoiden huoneessa oli autiota. Tutkintavankeja kai harvemmin tultiin tapaamaan, ja varsinaisten selliosastojen vierailuajat olivat tietääkseni eri aikaan. No, ainakaan meidän ei tarvitsisi puhua seinäpuhelinten kautta. Näin hiljaisessa tilassa kuulisimme toisemme pleksin läpi ihan hyvin.
   Kuulin oven avautuvan pöydän toisella puolella.



Jason ei osannut odottaa, että vastassa olisin minä. Sen näki hänen epätietoisesta ilmeestään. Vartija sanoi hänelle jotakin, ja katseemme kohtasivat. Sillä sekunnilla hänen ilmeensä muuttui.



En ollut ihan varma, oliko hän välinpitämätön, vihainen vai rauhallinen. Ehkä niitä kaikkia. Mutta ainakin hän puhui ensin.
   "Hei."
   "Hei. Miten menee?"
   Jason pudisti päätään.
   "Et tullut tänne asti kysymään tuota jo toisen kerran saman päivän aikana. Voimme siis unohtaa kohteliaisuudet ja hypätä suoraan asiaan."



Olisin halunnut pitää niistä kohteliaisuuksista kiinni. Olisi ollut helpompaa pedata vähän tunnelmaa, tunnustella äänensävyjä, miettiä, mistä olisi hyvä aloittaa. Jason ei antanut minulle aikaa tehdä niin, ja ehkä se oli hyväkin. Ainakaan en voisi laskea sen varaan, että voisin jättää tämän sanomatta.
   "Anteeksi", mutisin enemmän pöydälle kuin Jasonille, mutta tämä vastasi heti.
   "Saat anteeksi."
   Kohotin katseeni.



En kysynyt mitään. Jason luki hämmennyksen kasvoiltani, ja hänen suupielensä hakeutui tuskin sekunnin kestävään hymyyn.
   "Annahan, kun kertaan", hän lausui hitaasti, melkein nautinnollisesti. "Sinä kerroit Draganille asioita, joita kerroin ystävälle, johon luotin. Myit henkeni Draganille päästäksesi hänen suosioonsa, etkä viitsinyt edes varoittaa minua. Mainitsit asiasta ylipäätään puolivahingossa."
   Jason veti henkeä ja nojautui taaksepäin tuolillaan. En keskeyttänyt häntä.
   "Mutta kuitenkin", hän sanoi ja nyökkäsi jonnekin oman sylinsä suuntaan, "pelastit henkeni tai vähintään puhekykyni, vaikkei sinun ollut edes pakko. Joten ollaan tasoissa... kai."
   Hymähdin.
   "Jos tarkkoja ollaan, niin sinä pelastit minun henkeni." Hymyilin varovasti. "Joten ei, ei me olla tasoissa."
   "Ollaanpa vielä tarkempia: yritin sitä ennen tappaa sinut. Mutta eiköhän tämä riitä." Jason virnisti. "Ajattelin, etten kanna kaunaa, jos pyydät minulta itse anteeksi. Joten..."
   Jason levitti kätensä. Lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan.



Jason tiesi, etten ollut vielä lopettanut. Anteeksipyyntö oli tärkeä, muttei ainoa syy saapumiselleni. Hän odotti rauhassa, että sain kasattua itseni.
   "Tulin varoittamaan sinua."
   Jason kohotti kulmiaan. Jatkoin ennen kuin hän ehtisi keskeyttää minua.
   "Se... järjestely, josta puhuit tänään", sanoin, ja sain Jasonilta nyökkäyksen sen merkiksi, että hän tajusi kyllä, mistä puhuimme, "se ei pidä sinua yhtään sen enempää turvassa kuin ehdolliseen tuomioon tyytyminen ja vapauteen astuminen."
   "Miksi niin?"
   En halunnut sanoa sitä. En pystynyt. Joten en sanonut.
   "Eihän se voi olla mikään loppuelämän ratkaisu."
   "Ei, mutta ajan kulumisella tuppaa olemaan rauhoittava vaikutus. Huomasin sen tänään itsekin. Olin sinulle vihaisempi vielä muutama tunti sitten ja vannoin, etten anna ikinä anteeksi."
   "Tämä on eri asia."



Jason nojautui taaksepäin tuolillaan. Hänen silmänsä kapenivat.
   "Tiedätkö jotain, mitä minä en?"
   Tiesin kyllä, että hän arvaisi sen. Tai jos ei arvaisikaan, niin minun olisi silti pakko sanoa se. Mutta ei se helppoa ollut, ei kaiken sen jälkeen, mitä Jason oli joutunut jo kestämään - osittain minun takiani. Ei täysin, muistutin itseäni, mutta ei se paljon lohduttanut. Pidin Jasonista. Hän oli ystäväni, eikä ystäviä ollut tapana syöttää susille.
   "Draganin kaverit tekevät sinusta jauhelihaa, jos saat ehdotonta."



Jason painoi katseensa. En ollut varma, oliko hän edes yllättynyt vai pelkästään epätoivon hätkähdyttämä. Toisaalta hänen katseessaan oli jotain muutakin kuin epätoivoa. Raivoa, surua. Jotain. Kun hän pudisti päätään ja katsoi jonnekin ohitseni, tajusin sen: hän oli pettynyt.
   "Darryll." Hän hengitti syvään ja katsoi viimein minua silmiin. "Saat anteeksi, kuten sanoin. Mutta anteeksi antaminen ei tarkoita, että unohtaisin sen, miten käytit luottamustani hyväksesi."
   En ymmärtänyt, miksi Jason vaihtoi puheenaihetta.
   "Voidaan jutella siitä myöhemmin. Lupaa minulle kuitenkin, ettet järjestä itseäsi hankaluuksiin, jooko? Voinko luottaa siihen?"
   "Luottaa?" Jason toisti ja naurahti ilottomasti. "Mikä sinä olet puhumaan luottamuksesta? Miksi luottaisin sinuun?"



Mitä siihen olisi voinut sanoa? Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla, suljin sen ja etsin Jasonin silmiä, jotka katsoivat taas pikemminkin seinää kuin minua.
   "Jason... minulla ei ole keinoja suojella sinua. Ei tältä." Yritin estää ääntäni värisemästä, mutta ei se onnistunut kovin hyvin. "Kun taas näiden muurien ulkopuolella... tai siis, voisimme pelata vähän aikaa, jotta voisin puhua Draga-"
   "Näiden muurien ulkopuolella petit minut jo kerran", Jason sanoi hyytävästi. "Eikä minulla ole syytä uskoa, ettei niin tapahtuisi toistamiseen. Siksi minun kannaltani on oikeastaan aika lailla kolikonheittoa, kannattaako minun uskoa sinua vai ei. Saatan olla täällä enemmän turvassa kuin sinun lähelläsi, tai sitten en. Luotettavaa ennustusta siitä en saa sinulta kuitenkaan, enkä sitä paitsi ole koskaan pyytänyt sinulta mitään suojelusta."



Siinä vaiheessa minulta loppui pelimerkit. Jason tiesi sen, ja minäkin tiesin, että hän oli oikeassa.
   "Kiitos silti, että varoitit", hän sanoi ja nousi tuolilta. "Olipa se aiheellista tai ei."



Voisinpa sanoa estäneeni häntä, tai sanoneeni vielä jotakin, jolla olisin edes yrittänyt vakuuttaa hänet.
   Sen sijaan istuin siinä ja kuuntelin, kuinka raskas metalliovi sulkeutui Jasonin takana, enkä huutanut hänen peräänsä.