30.8.2022

2.43 Luodinkestävä

 

Miten tähän päädyttiin?
   Tähän paikkaan, tähän aikaan, tähän tilanteeseen?
   Tähän samaan hetkeen, josta olin joutunut rämpimään eteenpäin jo ainakin kahdesti aiemmin ja vannonut molemmilla kerroilla, etten halunnut käydä tätä läpi enää koskaan?

Avoimesta ulko-ovesta sisään puskeva kylmyys lääppi otsaani niljakkailla sormillaan. Shaun paukutti rikkomaansa ovea vasaralla. Hetfield naukui yläkerran kylpyhuoneessa, jonne se oli teljetty. Miksi? Missä vaiheessa? Kuka oli antanut Shaunille vasaran? Pari edellistä minuuttia oli kulunut sumussa, tuskin sen enempää.

Jason oli antanut Shaunille paitansa, tai ainakin oletin sen olevan hänen. Se oli liian tiukka hauiksista, steroidien syytä kai sekin. Vasara lojui lattialla. Shaun tunki vapaalla kädellään taskuunsa jotakin, joka näytti pikaliimatuubilta, ja kiroili.
   “Tämänkin voisi hoitaa joku, jolle maksetaan tästä…”
   “Sinä rikoit, sinä korjaat”, Jason tokaisi varsin ehdottomalla äänensävyllä. “Ja katsokin, että siitä tulee kunnollinen.”
   “Murhaajien pitämiseksi ulko- vai sisäpuolella?”
   Jason pyöritteli silmiään.



Katseemme kohtasivat. Jason näytti siltä kuin olisi katsellut minua ensi kertaa. Olisi pitänyt kysyä, oliko naamassani jotain hassua, mutta turhaahan se olisi ollut. Maistoin veren itsekin, tunsin Shaunin nyrkin jättämän kuumotuksen. Mistä me olimme riidelleet? Ai niin, niistä steroideista. Draganin steroideista. Dragan oli kuollut. Ei helvetti.
   “Minä tapoin sen jätkän.”
   Hyvä, kun edes huomasin sanoneeni sen ääneen. Jason ei värähtänytkään, Shaun sen sijaan mutisi entistä raskaampia kirosanoja.



Shaun kokeili ovea.
   “Muistuttaisitko vielä siitä, miksi minun pitää olla kuulemassa näitä juttuja?” hän ärähti. “En
ihan ajatellut, että tänne tullessani pääsen peittelemään murhaa.”
   “Olisit miettinyt sitä ennen kuin tulit tänne riehumaan”, Jason vastasi hämmästyttävän rauhallisesti.
   “Sillä, että riehun, on kohtalaisen vahva yhteys siihen, mitä tuo portaissa lojuva hintti on hokenut viimeisen vartin –”
   “Jep. Tästä sotkusta onkin ihan kohtuullista syyttää vain häntä.” Jasonin ääni muuttui kylmemmäksi. “Jonain päivänä olet paljon syvemmällä suossa kuin Darryll ikinä.”
   Suossa. Suo. Dragan. Oliko Jason kysynyt siitä? Oli. Palautin mieleeni Jasonin sanat ehkä kolmen minuutin takaa, kysymyksen, johon en ollut vielä vastannut: ’Kuuntele, Darryll. En sano mitään, en kysy mitään, eikä sinun tarvitse kertoa minulle mitään ylimääräistä, mutta tämän haluan tietää: siivosithan jälkesi kunnolla?’
   “Joo.”



Jason käänsi katseensa äkisti minuun kuin olisin heittänyt häntä jollain.
   “Joo mitä?” hän kysyi.
   “Siivosin.” Suljin silmäni ja vedin vapisten henkeä. “Kukaan ei löydä ruumista. Älkää huolehtiko.”
   Enää ei kuulunut mitään. Shaun oli jähmettynyt, Jason vaiennut. Minua alkoi taas naurattaa. Annoin hysterialle periksi, oman nauruni kaikua portaikossa.



Jasonin ilme huvitti minua. Kuulin Shaunin huokaisevan.
   “Shokki. Tuo tarvitsee lääkäriä.”
   “Lääkäriä?” Jason toisti ja pudisti päätään. “Ei. Tämä jääköön meidän väliseksemme.”
   “Tajuan pointtisi, mutta tuo on tosi pelottavaa. Eikä sille lääkärille tarvitse mitään tunnustusta alkaa lausumaan, puhuu vain vähän asian vierestä.”
   “Shaun, usko minua kun sanon, että oikeat lääkärit eivät kysele yhtä vähän kuin se mimmi Sopranosissa.” Jason siristi silmiään ja vaikka hän ei ollut missään vaiheessa lakannut katsomasta minuun, oli selvää, että hän puhui vasta nyt minulle. “Sinun täytyy nukkua. Mennään.”



Minuutit katosivat. Jason oli ollut vieressäni ja kävellyt portaat ylös kanssani, ja sitten hän ei ollut enää siinä eikä ollut Shaunkaan. Kuulin heidän äänensä alakerrasta, kuinka he riitelivät, kuinka Jason paiskasi jotain lattiaan suutuksissaan.
   “... me keskustelimme jo siitä nuppilääkäristä ja minulle on ihan se ja sama, tunnetko niitä yhden vai viisi!”
   “Etkö sinä tajua, missä tilassa hän on? Jos hän hirttää itsensä yöllä, otatko vastuun?”
   Kuka oli hirttämässä ja kenet?



Angleportin yö kapaloi talon ensin kiihtyneisiin kuiskauksiin, lopulta askeliin, viimeiseksi hiljaisuuteen. Ja lopuksi yhteen ainoaan virkkeeseen, joka kaikui portaissa, joka huudettiin jonkun perään.
   “Minulla ei ole paikkaa mihin mennä, enkä muutenkaan aio jättää teitä kahta tolvanaa keskenänne tänne. Hyvää yötä.”
   "Haista vittu", Jason toivotti yläkerrasta, paljon lähempää minua.
   Ovi paiskautui kiinni käytävässä, Noran vanha ovi. Miksi Nora oli vihainen meille? Annoin tajuntani lähteä äänen perään.

***



Hetfield nukkui lantiotani vasten. Se ei ollut tehnyt sitä pitkään aikaan.
   Minäkään en ollut pitkään aikaan herännyt pää näin täynnä tahmeaa puuroa saati lihakset näin kipeinä.



Kesti ikuisuus nostaa pää tyynystä, eikä pelkästään siksi, etten halunnut herättää nukkuvaa kissaa. Se heräsi joka tapauksessa, muttei vaivautunut nousemaan.
   Päätä särki. Silmien takana tuntui outo paine, suussa maistui rauta. Shaunin nyrkinisku palasi mieleeni, samoin keskustelut sitä ennen ja sen jälkeen. Lonkka oli turvonnut ja kuuma, vaurioitunut lihas oli ärtynyt eilisestä.



Olin ollut sekaisin, niin hemmetin sekaisin. Olinko käyttänyt jotain? Sen mahdollisuus ei ollut poissuljettu, se Jasonin ikuisuuden kämpässäni lojunut kamareppu oli edelleen täällä jossain enkä enää ollut itsekään varma, missä. Se pitäisi antaa takaisin Jasonille, siis jos en ollut vetänyt sen sisältöä iltapalaksi.
   Kai minä nyt sen muistaisin.



Sitä luulisi muistavansa paljon asioita. Kuten entiset tyttöystävät tai entiset kaverit, heidän kasvonsa tai äänensä.
   Ylipäätään kaipasin jotain sellaisia muistoja, joita en ollut saanut itselleni Jasonin kautta. Jotain omaa ja henkilökohtaista. Jotain... jotain, jota ajatellessani minulla olisi jonkinlainen varmuus siitä, tunsinko enää itseäni vai en.



Alakerrassa odotti yllätys. Luulin ensin hänen nukkuvan, mutta kirkkaasta katseestaan päätellen hän oli ollut jo hetken hereillä. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain ja odotti, joten minun olisi kai sanottava jotain.
   “Huomenta.”



Shaunin ilmeessä oli tutkivuutta, jotain samantapaista kuin Jasonin kummallisessa katseessa eilen illalla.
   “Toivottavasti ei haittaa, että jäin tänne”, hän tokaisi ilman hyvänhuomenentoivotuksia, mutta jokseenkin sovinnolliseen sävyyn. “En… tuota…”
   “Sinulla ei ollut paikkaa, minne mennä, etkä halunnut jättää meitä kaksin, koska olemme idiootteja?”
   “Ai. Sinä siis kuulit.”
   Se ei ollut kysymys.



Lysähdin tuolille Shaunin viereen, ja tämäkin nousi istumaan. Jos en ihan väärin nähnyt, Shaun siirtyi vaivihkaa pikkuisen kauemmas minusta. Pelkäsikö hän minua? Ei kai sitä tarvitsisi ihmetellä, jos niin oli.
   “Sori tuosta”, Shaun sanoi, eikä minun tarvinnut katsoa häneen tietääkseni, että hän nyökkäsi suupieltäni kohti.
   “Eipä mitään. Ei ollut ensimmäinen kerta.”
   “Toivottavasti kuitenkin viimeinen.”
   “Jep. Toivottavasti. Ensi kerralla saatan vaikka kostaa.”
   Shaun värähti.



Vedin syvään henkeä.
   “Anteeksi. En… minun ei pitäisi sotkea sinua tähän. Eikä Jasonia. Kenenkään ei pitänyt saada tietää, eikä ole reilua, että kippasin tämän paskan teidän harteillenne ja nyt te joudutte miettimään, pitäisikö teidän ilmiantaa minut.”
   “Ei meistä kumpikaan aio kertoa tästä kenellekään.”
   “En tiedä, olenko yllättynyt vai pidänkö tuota ainoastaan paskana valintana.”
   “En mene Jasonista takuuseen, mutta minä ainakaan en ole koskaan pyrkinyt miellyttämään sinua, joten pidä sitä ihan millaisena valintana ikinä lystäät. Pointti on se, että eilistä keskustelua ei ikinä käyty. Jos jäät kiinni, kumpikin meistä luottaa siihen, ettet heitä meitä bussin alle minkään syyteneuvottelusopimuksen toivossa.”
   Naurahdin epäuskoisesti.
   “Luottaa? Jopa Jason?”
   “Jopa Jason”, Shaun virkkoi haudanvakavana, ja tajusin olla kyseenalaistamatta hänen sanojaan enempää. "Ja... minäkin. Enkä vain siksi, ettei minulla oikeasti ole sellaista yöpaikkaa, jossa Mike ei nylkisi minua elävältä. Asun edelleen No Fearin yläkerrassa, jos satut muistamaan."
   "Muistan. Kumma kyllä."



Tunsin Shaunin katseen itsessäni. Kuulin hänen sormiensa liikkeen, peukaloiden ihon hiljaisen kuiskeen toisiaan vasten, Hetfieldin hyppelehtivän tasoilla ja lattioilla yläkerrassa. Noran sänky narisi: Jason käänsi kylkeään kerran, kahdesti, kolmesti.
   “Lähdetkö lenkille?” Shaun yhtäkkiä pamautti.
   “En. Lonkkani on yhä paskana.” Vilkaisin Shaunin ilmeettömiä kasvoja ja kohautin olkiani. “Jos aloitetaan hitaasti.”
   “Älä huoli. En anna sinun juosta tuossa kunnossa.” Shaun kurtisti kulmiaan. “Oikeastaan voisimme kai piipahtaa salilla. Siellä voi valita, minkä antaa levätä ja mitä haluaa rääkätä.”
   “Se sopii.”



Vesi ja omenat aamupalaksi ja kävely sen jälkeen muistuttivat minua jostakin, jonka mieleni halusi torjua. Ne liittyivät jotenkin Zeroon, ehkä Adrianiin, entiseen parhaaseen kaveriini. Oli kai ihan hyvä, ettei niissäkään muistikuvissa ollut mitään tunnistettavia kasvoja.
   Shaunin kanssa keskusteleminen vei huomioni niistä asioista muualle, mutta parhaalla tahdollakaan en voinut sanoa, että se olisi piristänyt minua.



Shaun oli synkistynyt. Kepeä jutustelu kitui kuoliaaksi matkan edetessä, ja taisin tietää, mistä se johtui. Otin asian puheeksi silläkin uhalla, että Shaun löytäisi uuden syyn turpasaunalle. Tällä kertaa varauduin lyömään takaisin.
   “Pitäisikö sinun soittaa Mikelle?” kysyin ja puristin käteni vaivihkaa nyrkkiin.
   Shaun hätkähti. Hänen hartiansa jännittyivät entisestään.
   “Ei.”
   “Selvä. Eikö se punttis ollut kuitenkin joku No Fearin sopimuskuntosali?”
   “Mitä väliä?”
   “Sitä väliä, että Mike saattaa olla siellä joka tapauksessa. Ja sen vähän mitä Mikea tunnen… no, hän varmaan huutaa vähemmän, jos ilmoitat itsestäsi vapaaehtoisesti etkä pamahda hänen eteesi vahingossa.”



Shaun tiesi, että olin oikeassa. Ja minä tiesin, ettei hän aikoisi sanoa sitä. Huokaisin.
   “Enhän minä voi aikuista ihmistä –”
   Samassa puhelimeni soi.



Miken nimi vilkkui näytöllä. Shaun katsoi olkani yli.
   “Voi paska”, hän sihahti. “Älä vastaa.”
   “En tietenkään”, kujersin tottelevaisena kuin puudeli samalla kun tökkäsin vihreää luuria ja painoin puhelimen korvalleni.



“Huomenta.”
   Shaunin puhelintani kohti ojentuneet kädet vetäytyivät hitaasti takaisin. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ulos ei tullut ääntä. Hidas etusormen liike kaulan editse kertoi minulle, mitä mieltä Shaun olisi siitä, jos vihjaisin hänen olevan vieressäni.
   “Huomenta”, Mike vastasi puhelimessa autuaan tietämättömänä Shaunista. “Toivottavasti en herättänyt.”
   “Et. Olin juuri… menossa kauppaan.”
   “Hienoa. Noh… soitin siitä… eilisestä. Eilisestä… tarjouksestasi. Ja se… tuota… no, se kuulosti aika tuoreelta näkökulmalta. Haluaisin ottaa siitä vähän selvää.”



Päässäni löi tyhjää. Filmi pätki. Mikä tarjous? Ai niin… voi helvetti. Miksi ihmeessä olin mennyt tarjoamaan sopimusneuvotteluja Miken kanssa sitä vastaan, että hän järjestäisi minulle keikan? Enkö muistanut ihan tarpeeksi hyvin, miten se homma oli päättynyt Purple Blinkissä? Minusta ei ollut esiintymään… mutta ei sillä olisi väliä, koska eihän Mike suostuisi. Ei voisi suostua. Ei siinä olisi mitään järk–
   “Ensi viikonloppuna?” Mike ehdotti. "Ei meillä, ainakaan vielä, mutta naapurissa. Blacklight Gaugessa, siinä Traverser Avenuen kulmassa, tiedätkö paikan?"
   “Häh?”
   “Vapaa soittolista, pari hunttia vaivanpalkkaa ja jos Gaugen porukka tykkää, ehkä myöhempiäkin tilaisuuksia. Riittääkö se? Voimmeko jutella sen jälkeen?”

Tonnin kimpale jäätä löysi mukavan asennon sisuksistani. Oksennus poltti kurkussa ja Shaun huojui vieressäni.
   “... vai onko sinulla jotain muuta menoa?” Mike kysyi tavalla, joka paljasti kysymyksen alkaneen jo hetki sitten. “Voin nimittäin kysyä, jos Trevor voisi järjestää jonkin toisen päivän…”
   “Ei. Älä. Älä kysy.”
   “Ensi viikonloppuna siis. Trevor toivoisi sinua paikalle kuudelta, jos se sopii sinulle. Täällä on matsi kahdeksalta.” Hymyn saattoi kuulla Miken äänestä. “Jäätkö matsin jälkeen juttelemaan?”
   “Mike…”
   “Älä nyt vaan sano, että muutit mieltäsi. Lupasit yhden keskustelun, jos järjestän sinulle keikan. Kai sinä olet sanasi mittainen kaveri?”



En tiennyt, mitä muutakaan siihen olisi voinut sanoa. En enää osannut ajatella järjellä. Shaun olisi voinut pelastaa minut, vetää minua turpaan, hajottaa puhelimen, hajottaa minut, mutta ei. Ulospääsyä ei ollut, Mike odotti vastausta, pääni oli puuroa ja mietin vain, miten pääsisin tästä tilanteesta pois.
   “J… joo. Joo.” Nielaisin. “Lauantaina.”
   “Kuudelta.”
   “Kuudelta… lauantaina.”
   “Se on siis sovittu.”
   “Jep.”
   “Oletko muuten nähnyt Shaunia?”
   “Joo. Hän on tuossa vieressä.”



Hiljaisuus, joka siitä seurasi, poltti päätäni ja sulatti sisälleni asettuneen jääkimpaleen, muttei millään mukavalla tavalla. Shaun tuijotti minua osin raivoissaan, osin tyrmistyneenä. Miken äänensävy muuttui, venyvä etelävaltioiden murre alleviivasi sen vakavuutta, eikä hymystä ollut enää jälkeäkään.
   “Jaahas. Annahan pojalle.”
   “En usko, että hän haluaa –”
   “Kyllä hän haluaa”, Mike sanoi samaan aikaan kun Shaun kiskoi puhelimen kädestäni.



Shaun vetäytyi kauemmas, ja annoin hänelle tilaa. Olin kuvitellut, että Shaun olisi ollut hermostuneempi, äyskinyt Mikelle, ehkä huutanut, mutta ei. Hänen sanansa puhelimeen olivat lyhyitä, yksi- tai kaksisanaisia ja niin hiljaisia, etten saanut niiden sisällöstä selvää.



Puhelu ei kestänyt kauaa. Kun Shaun jäi paikoilleen roikottaen puhelintani kädessään, menin lähemmäs. Shaun olisi varmasti vihainen, mutten alkaisi pyytelemään anteeksi sitä, että olin maininnut hänen läsnäolonsa. Asiat olisi pitänyt selvittää Miken kanssa joka tapauksessa, ja jos tuo kusipää halusi nyt kiukutella minulle siitä, että nopeutin asioita… no, siinähän kiukutteli.



Vaan ei. Ei Shaun kiukutellut.
   “Käski odottaa tässä”, hän sanoi vaisulla äänellä. “Mike tulee hakemaan.” Hetken miettimistauon jälkeen hän lisäsi: “En aio lyödä sinua, vaikka mieli tekisi.”
   Katsoin häntä pitkään.
   “En aikonut pyytää anteeksi”, sanoin suoraan.
   “Tiedän.”
   Vähissä sanoissaan Shaun oli rehellinen.



Odotin, että hän olisi sanonut vielä jotain, mutta odotus oli turhaa. Ajattelin, että minun olisi reilua jäädä tähän, ja jotenkin sitä kai odotettiinkin minulta.
   Jossain toisessa tilanteessa, toisessa ajassa, olisin ehkä kuittaillut Shaunille jotain siitä, pelkäsikö tämä Mikea. Enää se ei tuntunut vaihtoehdolta, eikä oikeastaan sekään, että Shaun olisi vastaavassa tilanteessa halunnut tehdä jotain sellaista minulle. En tiennyt, mitä me olimme toisillemme – tuskin nyt sentään ystäviä, mutta ehkä jotain sitä edeltävää. Toivottavasti. En ollut varma, kuinka paljon Shaun ajatteli sitä, mitä olin tehnyt Draganille ja miten se vaikuttaisi häneen. Toivoin, että Shaun keksisi joko toisen itselleen sopivien steroidien toimittajan tai hankkiutuisi niistä kokonaan eroon, ja toivoin sitä vilpittömästi hänen enkä itseni takia.

***



Shaun oli tehnyt Mikelle aika vittumaisen tempun katoamalla No Fearista kesken matsin, se oli selvää. Selvää oli myös se, että Mike oli vihainen ja pettynyt. Minut yllätti kuitenkin tapa, jolla Mike toi vihansa esille, tai pikemminkin se, miten hän ei tuonut sitä esille.



Auto oli uusi. Nahkapenkkien lämmin tuoksu rentoutti. Takapenkkiä oli käytetty vähän, sen huomasi tehdastuoreesta kuohkeudesta, joka hävisi tyypillisesti muutaman ensimmäisen istujan myötä. En olisi muuten tiennyt asiasta mitään, mutta Gary oli tykännyt hienoista autoista. Sille oli syynsä, miksi edelleen pidin enemmän kaksipyöräisistä, niihin kun ei voinut lukita ketään sisälle.



Minusta tuntui, että Shaunin puolen ovi oli lukittu ulkoapäin. Lapsilukolla. Se sopi vierestä seuraamani keskustelun sisältöön hämmentävän hyvin.
   “Oletko syönyt mitään?” Mike kysyi äänellä, jonka sävyä oli vaikea tulkita. Shaun nyökkäsi, ja Mike jatkoi kysymyksiään. “Tarvitsetko mitään? Särkylääkettä? Vettä? Unta?” Hetken hiljaisuus, ja lopulta hän kysyi: “Lääkäriä?”
   “Voin käydä Christinan luona”, Shaun mutisi jonnekin polviensa suuntaan, “jos vaadit.”
   “En tarkoittanut häntä.”
   Miken vastauksessa oli paljon jotakin sellaista, mitä en ulkopuolisena voinut ymmärtää.



Auto seisoi liikennevaloissa ikuisuuden. Aamuruuhka oli ohi. Mike naputteli rattia sormillaan ja raapi ajamatonta partaansa. Tummat varjot hänen silmiensä alla kielivät valvotusta yöstä.
   “Missä vietit yösi?”
   “Hänen luonaan”, Shaun sanoi ja viittasi epämääräisesti olkansa yli minuun. Mike vilkaisi minua taustapeilistä.
   “Olisit voinut kertoa minullekin, että Shaun tuli sinne”, Mike mutisi. Hänen silmissään välähti jotain, ajatus tai kysymys, ja hänen kulmansa kurtistuivat. Tajusin itsekin, mitä hän ajatteli. Drew oli maininnut, että Shaun oli lähtenyt tapaamaan jonkin sortin steroididiileriä, ja Shaun oli sanoillaan vahvistanut tulleensa minun luokseni. Ei tarvittu kummoistakaan päättelykykyä, jotta sellainen yhteensattuma herättäisi muutamankin lisäkysymyksen.



Voi vittu. Minun täytyisi korjata tämä jotenkin.
   “Et sinä ihan suoraan tainnut tulla”, heitin takapenkiltä. “Tai ainakaan en vieläkään tajua, miksi sinun piti pahoinpidellä ulko-oveni. jos et muka käynyt kiskomassa pohjia jossain muualla.”
   Siinä oli sekä vihjaus ongelmasta Shaunille että vaihtoehtoinen tarina valmiiksi. Toivoin, että Shaun tajuaisi tarttua syöttiin.
   “Joo”, Shaun mutisi. “Sori siitä. Taisi mennä… pari shottia liikaa.”
   Mike tuijotti minua taustapeilistä, muttei varmaankaan huomannut, miten rintakehäni rentoutui helpotuksen huokauksen myötä. Onnittelin itseäni mielessäni nopeasti sävelletystä peitetarinasta, jonka olin vieläpä onnistunut kommunikoimaan Shaunille Miken läsnäollessa.



Mike pysäytti auton No Fearin takapihalle, lähelle ovea. En ollut koskaan nähnyt kenenkään autoa siellä. Odotin, että Mike nousi itse ensin ja avasi Shaunin oven ennen kuin astuin ulos autosta.



Jotenkin oli ihan selvää, että sekä minun että Shaunin piti seurata Mikea. Tai no, itse ehkä seurasin ennemmin Shaunia, joka tuijotti varpaitaan kävellessään kasvot tuhkanharmaina. Hän toi minulle mieleen päivän, jona Nora oli vahingossa heittänyt pallon päin isän opiskeluaikojen keilailupalkintokaappia ja sen lasiin oli tullut jäätävän iso halkeama. Isä oli syyttänyt siitä ensin minua, mutta Nora oli tullut itse tunnustamaan asian ennen kuin olin ehtinyt sanoa sanaakaan puolustuksekseni. Se, että Shaunin olemus toi mieleeni kuusivuotiaan pikkutytön, oli jollain tasolla huvittavaa.
   “Sinä jäät käytävään.”
   Mike ei edes katsonut minuun sanoessaan sen, mutta tiesin, että hän puhui minulle. En edes ajatellut vastalauseita.



Shaun ja Mike sulkeutuivat Miken toimistoon. Tuolinjalat kirskuivat, vain yhden tuolin. Aamuaurinko lankesi ikkunasta kasvoilleni ja lämmitti poskia, sai minut ajattelemaan Hetfieldiä, kotia, aamukahvia, Jasonia. Okei, myönnetään; ajattelin niitä, koska toinen vaihtoehto olisi ollut ajatella Mikea ja sitä, miten Mike oli vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja järkisyitä suostunut tarjoukseeni, järjestänyt minulle keikan viereisen kadun baarissa, ja miten olin taas kusessa lavakammoni kanssa. Jason oli ollut oikeassa, minulla oli ongelma ja se käveli taas vastaan.



Käteni puristuivat nyrkkiin. Vitut Jasonista. Purple Blink oli ollut jo valmiiksi kummallinen paikka, ja siellä keikkailunkin jälkeen oli tapahtunut paljon, muun muassa yksi muistinmenetys. Pärjäisin ihan hyvin. En tarvitsisi ekstaasia enkä löytäisi itseäni yrjöämästä Gaugen vessasta. Muita vaihtoehtoja ei ollut, ei voinut olla - en voisi ottaa ekstaasia, en enää ikinä. Se, mitä kardiologi oli sanonut minulle onnettomuuden jälkeen, oli ollut yksi elämäni parhaista uutisista. Olin lopettanut saman tien tupakanpoltonkin, koska en halunnut joutua pelkäämään sydänkohtauksia enää ikinä.
   Jokin kolahti, eikä se kuulunut Miken toimistosta.



Jimmy oli yhtä yllättynyt kuin minäkin ja peitti sen vieläpä huonosti. Hän otti haparoivan askeleen taaksepäin, takaisin eteenpäin ja risti kätensä puuskaan kuin suojellakseen itseään. Hänen äänensä ei kuitenkaan vapissut, ei vähääkään. Koulussa hän oli uskaltanut tuskin puhua minulle.
   “Mulkku. Mitä teet täällä?”
   “Kusinaama”, heitin takaisin ja olin huomaavinani Jimmyn värähtävän. “Ai että mitä teen? Seisoskelen. Tarvitsetko vahvemmat rillit, kun sitä piti erikseen kysyä?”



Olisin tavallaan halunnut tietää, mitä Jimmy ajatteli sen pitkän hiljaisuuden aikana. Yrittikö hän häätää minut täältä pelkällä tylyllä katseella? Eikö hän keksinyt sanottavaa? Pelkäsikö hän?
   “Painu helvettiin täältä”, hän lopulta ärähti. “Painu helvettiin, tai minä…”
   Toimistosta kuuluva räsähdys peitti Jimmyn sanat alleen.



Räsähdystä seurasivat suljetun oven kumeiksi muuttamat huudot. Tunnistin Shaunin karjunnan.
   “Sinä et tee tätä minulle! Meillä on kirjallinen sopimus!”
   Mike vastasi jotain rauhallisella äänellä, joka ei erottunut kunnolla tälle puolelle ovea. Shaun keskeytti sen huudollaan.
   “Paskat sinä siitä välität! Kaikessa on kyse rahasta, vai mitä?! Onko sinulla jo lakimies tähän hommaan, jotta voit pestä kätesi minusta jonkun saatanan kieron pikkupräntin kautta?!”
   Rauhallista puhetta. Hiljaisuus. Äkillinen pamaus, kun jotain heitettiin seinään, ja taas vaimeita keskustelun ääniä.



Jimmy ei ollut pahemmin häiriintynyt huudoista. Hätkähdin, kun huomasin, miten lähelle hän oli tullut.
   “Painu helvettiin”, hän toisti vihasta vääristyneiden huultensa välistä. “Jos et tee sitä vapaaehtoisesti…”
   Lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan. Jokin kouraisi rintaani sisäpuolelta, eikä se johtunut varsinaisesti Jimmysta, vaan jostakin sellaisesta, jonka jo Gary oli luonut.
   “Uhkailetko sinä minua?”
   “Totta helvetissä uhkailen.”



Hän työnsi kasvonsa ihan lähelle omiani. Epämääräinen tunne rinnassani ojensi teräviä kynsiään Jimmyä  kohti, halusi tarttua tätä kurkusta, raadella, kaivaa silmät päästä. Mietin Dragania ja sitä, miten hän oli uhkaillut minua ja miten se kaveri tuotti nyt turvetta.
   Jimmy puhui, mutten kuunnellut häntä. Kuuntelin vain jotain sisäistä ääntä, raivoa, jonka läsnäolon yritin peittää. Tapa se. Sinun ei pitänyt sietää tätä enää koskaan. Tapa se niin kuin Dragan, jonka uhkailuun et suostunut. Tapa se niin kuin isäsi. Tapa se niin kuin Brian Mitchell tappoi Garyn silmiesi edessä. Tapa se, tai muuten siitä tulee samanlainen ongelma kuin siitä psykosta. Tapa se, tai se ei lopu ikinä…



Järki sumeni päästäni. Hapuilin paitani alta pistoolia.
   Ajattelin reikää Draganin otsassa ja reikää Jimmyn otsassa ja veristä aivohyhmää ja sitä, miten olisi pakko ja aina pakko ja ihan pakko ja
   Toimiston ovi pamahti auki.



Shaun harppoi salin poikki vilkaisemattakaan minuun tai Jimmyyn. Raivo hohkasi hänen kasvoiltaan, mutta hän ei sanonut mitään, marssi vain ulos seuraavasta ovesta ja rymisteli tiensä portaikkoon. Mike katsoi hänen peräänsä pitkään ja kääntyi sitten meidän puoleemme.



Jimmy astui puoli askelta kauemmas minusta. Mike ei vaikuttanut huomaavan välillämme mitään erityistä. Syvä huokaus ja pään pudistus ei selvästi liittynyt meihin mitenkään.
   “Hän saattaa tulla sinun luoksesi seuraavaksikin yöksi”, Mike tokaisi ja nytkäytti päätään kohti ovea, jonka taa Shaun oli kadonnut. “Tuskin mitenkään vesiselvänä.”
   “Pitäisikö minun tietää jotain?” kysyin. Mike pudisti päätään, mutta vastasi silti.
   “Olen laittanut hänet pakkolomalle ennenkin, mutta nyt…” Hän rutisti silmänsä hetkeksi kiinni vähän samaan tapaan kuin äkillisen päänsäryn iskiessä. “Katsotaan ensi kuussa, onko hän saanut hoidettua asiansa kuntoon. Jos ei, niin… no. Mietin sitten, mitä teen.”
   Jimmy ei sanonut mitään, seisoi vain aloillaan kuin suolapatsas. Vaikken kuulunut porukkaan enkä tiennyt No Fearin käytännöistä suunnilleen mitään, käsitin, että Mike oli juuri langettanut Shaunille jokseenkin poikkeuksellisen rangaistuksen. Sen vahvisti Jimmy.
   “Et voi irtisanoa Shaunia. Et sillä määrällä lipputuloja, jotka hänen matsinsa –”
   “Minä voin ja minä myös teen sen, jos tilanne sitä vaatii”, Mike sanoi jäykästi ja mulkaisi Jimmya. “Minulla on siihen varaa, eikä minun kuulu keskustella tästä asiasta sinun kanssasi. Sen koommin kuin sinunkaan.” Toinen mulkaisu osui minuun. “Mihin me jäimmekään siinä puhelinkeskustelussa?”

Jäädyin. Jimmyn täytyi huomata se. Mielessään hän varmasti nauroi pelolle, jonka täytyi huokua minusta yhtä selvästi kuin raivon Shaunista. Mike rutisti taas silmänsä kiinni.
   “Ai niin. Lauantaina.” Mike huokaisi. “Pyydän vain yhtä asiaa: ole ihan saatanan hyvä, koska saatan tarvita Trevorilta isohkoa palvelusta lähiaikoina.”
   Saatanan hyvä, toistin mielessäni. Joo. Olenhan minä. Siis jos en pyörry tai oksenna. Oksennus poltti jo nyt kurkussa ja lukitsi sanat sisälleni.



Jimmy kallisti päätään. Hänen tuijotuksensa lävisti pääni, iski kuumalla veitsellä molempiin silmiin, veti ajatukset ulos. Kuulin hänen äänensä kuin hänkin olisi puhunut Miken kanssa oven takana.
   “Shaunko meni tuon luokse eilen?”
   “Niin olin ymmärtävinäni.”
   “Vai niin. Eikö Shaun sanonut hänellä olevan asiaa jollekin steroidienmyyjälle?”
   “No”, Mike virkkoi, “ilmeisesti hän kävi sielläkin. Shaun ei ilmeisesti mennyt ihan suorinta reittiä Darryllin luo. Vai mitä, Darryll?”
   Pitkä hiljaisuus. Minun odotettiin varmaan vastaavan jotain.
   “Joo.” Nielaisin. “Tai siis ei. Ei hän tullut.”



Lattia keinui. Miken askeleet loittonivat, mutta Jimmy tuijotti minua yhä. Ammu se. Ammu se ennen kuin se näkee, miten se on niskan päällä, koska sitten se on siinä aina.
   “Jännä yhteensattuma”, Jimmy viimein sanoi, mutta niin hiljaa, että vain minä kuulin.
   Ammu se

Ammu se
Ammu se
          Lähde pois, Jimmy
          Mene ennen kuin
Ammu se
          Lähde!
          Minä en tiedä enää, kuinka kauan pystyn




Kun Jimmy jätti minut rauhaan ja lähti, paikallistin käteni.
   Toinen niistä hapuili pistoolin perää paitani alla.

***



Toivoin, että Shaun olisi tullut luokseni yöksi, kuten Mike oli arvellut. Tai että Jason olisi tullut kotiin, missä se ikinä luuhasikin. Töissä, kai. Eikö Jason ollut sanonut saaneensa töitä? Vai oliko hän muuttanut takaisin omaan kämppäänsä? Hänenhän piti asua nurkissani vain väliaikaisesti.
   En halunnut olla yksin. Se oli naurettavaa.



Seuranani oli vain oma pääni. Ajatukset, joita en tunnistanut omikseni.
   Sinä et pärjää lavalla
   Et enää ikinä
   Ei sinulla ole selkärankaa siihen hommaan
   Olisit tappanut kusinaaman, sitten sinusta ehkä olisi johonkin
   Edes tappamaan muita ihmisiä
   "Vittu!" parkaisin yöhön ja pakotin oksennusrefleksin pysymään poissa.



Ihoni oli tahmea kylmästä hiestä. Pelkäsin. Pelkäsin niin saatanasti, enkä tiennyt enää, mitä.
   Siihen olisi ratkaisu.



Olin etsinyt sen repun. Siellä olisi kaikki tarpeellinen. Ekstaasia, siihen ei jäisi edes koukkuun. Tai kokaiinia. Oliko sillä enää oikeasti mitään väliä? Halusin pois, kauas itsestäni, ihan sama, jos se koukuttaisi tai vaikka tappaisi, kunhan pääsisin pois tästä lamaannuttavasta kauhusta, jollaisen ennen oli saanut aikaan vain Gary.
   Olin rikki.



En voisi tehdä sitä. Haluaisin kyllä, mutta en voisi.
   Vaati pokkaa myöntää se, mutta nyt olisi pakko.



En pysty tähän enää.
   En voi jäädä odottamaan ihmettä.
   Minun on pakko tehdä tälle asialle jotain.



Pukeuduin ja menin ulos ensin. Soitin vasta sitten. Ajattelin, että sillä tavalla perääntyminen olisi kaukaisempi ja vaivalloisempi vaihtoehto. En jäänyt miettimään, voiko asiaa hoitaa näin tai olisiko tässä esteenä jokin naurettava byrokratiakoukero, koska sekin houkuttaisi perääntymään. Pakkienkin uhalla olisi parempi yrittää ilman liikoja ajatuksia.
   Puhelimeen vastattiin nopeasti, ihme kyllä.
   "Angleportin yöpäivystys."

Päivystäjä ei ainakaan heti asettunut poikkiteloin, ja hetken miettimällä minäkin sain päähäni oikean nimen.
   "Sillä luki nimilaatassa Andrew Hall. Jos... jos hän sattuu olemaan töissä nyt, niin suosisin häntä."
   Jotain minäkin sentään muistin kunnolla. Jos en muuta, niin ainakin lääkärin, joka oli puhunut minulle paniikkikohtauksista viimeiseksi jääneen Purple Blinkin keikkani jälkeen.

5 kommenttia

  1. Äh, ärsytti että tän julkaisussa kesti näin kauan. Sori. Oon tosiaan alottanut kokopäiväduunin 1.8., sen lisäksi kirjoitan pro gradua, ja pyrin viettämään vastapainoksi mahdollisimman paljon aikaa tyttäreni kanssa. Aikaa kirjoittamiselle (sekä DLT:n että muiden projektien), kitaransoitolle, kirjallisuudelle, lenkkeilylle ja kaikelle muullekin harrastuneisuudelle on lähinnä silloin, kun tyttö nukkuu ja itse en vielä :D
    Nyt toivon, että tilanne vähän tasapainottuu, kun voin tehdä töitä enemmän etänä. Työpaikka on siis parin tunnin matkustamisen päässä ja alkuun kävin toimistolla aika paljon ihan omasta halustani, mutta nyt pitäisi vakiintua sellanen 1 päivä lähityöskentelyä, 4 päivää etätöitä -viikkorytmi.

    Koska oon plantser, tein taas u-käännöksen tän osan erään tapahtuman suhteen, ja sen seurauksena saattaa olla, että juoksen taas pää edellä seinään tarinani kanssa. We'll see.

    Toivottavasti tykkäsitte! Kommentit arvostettuja vaan ei pakollisia ja sitä rataa.

    VastaaPoista
  2. Taisin viime osan kommenteissa pohtia jotain, että mulla alkaa Darryllin tapaan olla vähän teorioita Jasonista. Shaunista mulla ei ole teorioita, ainakaan ihan samanlaisia, mutta väkisinkin hiipii mieleen, että onko tässä kyseessä jonkinsorttinen projektio, kun Shaun homottelee Darryllia lähes hämmentävän paljon siihen nähden, ettei Darryll ole koskaan antanut ymmärtää olevansa miehiin päin. :D

    Jimmy kyllä herättää jotenkin vähän epäilyttävän fiiliksen. En kyllä ole koskaan ko. hahmosta ihan hirveästi pitänyt, mutta jotenkin tuntuu siltä, että tyypin olemassaolosta Darryllin elämässä tulee olemaan vielä enemmän haittaa kuin siitä nyt jo on. :I

    Darryll itsessään… Melkein tekisi mieli sanoa, että hyvä kun hän alkaa hakea apua ongelmiinsa ja ehkä tästä vielä noustaan, mutta en uskalla. Joka kerta kun olen spekuloinut jotain tuon suuntaista, niin asiat ovat menneet vain entistä enemmän päin helvettiä. :D No, kävi miten kävi, niin odottelen jatkoa erittäin mielenkiinnolla!

    VastaaPoista
  3. Tämä nyt ei liity DLT:hen mitenkään, mutta oli pakko tulla kommentoimaan kun tänään oli historiallinen päivä, jona meikäläinen pelasi ensimmäistä kertaa ikinä Sims kolmosta. Ja arvostukseni tätä sun tarinauniversumin eteen tekemääsi työtä kohtaan kasvoi ihan järjettömästi. :D

    Itse en jaksa latailla mitään modeja, joten kaikki mun simit näyttää vahanaama-kauhukabinetti-ihmishirviöiltä. Melkein alkoi itkettää kun muistelin, miten hyvän näköisiä tyyppejä olet itse saanut aikaiseksi. :D Lisäksi kamera alkaa koko ajan kuvaamaan kohtisuoraan ylhäältä päin ja simit haahuilee kuin sokeat lehmät minne sattuu. Kirsikkana kakun päällä kaikilla simeillä on jatkuvasti jotain jäätävää draamaa ja kiukuttelua päällä, vaikka kuinka huijauskoodeilla vedän suhdepalkkeja vihreiksi.

    Eli eipä olisi minusta ikinä edes tuohon kuvapuoleen. :’D


    Mireta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Modit ei tee niin onnelliseksi kuin voisi kuvitella. Peli on meinaan niiden kanssa ihan älyttömän hidas. Joskus houkuttelisi ihan vaan pelata simsiä mut siinä ois järkeä lähinnä vanillana :D

      Jos joskus kaipaat jotain latausvinkkejä/modilistaa niin sellanen järjestyy!

      (En ole muuten unohtanut tätä tarinaa vaikka varmaan siltä näyttääkin... tässä on ollut vähän kaikkea, niistä lisää ensi osan lätinöissä :P)

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit