2.44 Pieni maailma

Aiemmin tapahtunutta:

- Viihteellisen kamppailuteatteri No Fear Inc.:n omistaja Mike on kovin kiinnostunut Darryllin taustasta ja siitä, että kotipaikkakunnallaan Darryllin aiempi nimi tunnetaan oman isänsä tappaneena sekopäänä. Miken mukaan Darryllin tarinalla olisi markkinointipotentiaalia, ja siksi hän pyrkii saamaan Darryllin No Fearin riveihin.

- Darryll on karistanut Miken niskastaan lupautumalla hätäratkaisuna keskustelemaan sopimuksesta tämän kanssa, jos Mike järjestää Darryllille keikan, minkä Mike vastoin kaikkia odotuksia tekikin. Nyt Darryllin pitäisi soittaa kitaraa Blacklight Gauge -nimisellä klubilla lauantaina, mikä on nostanut Darryllin lavakammon uudestaan pintaan ja minkä vuoksi Darryll päätti viimeinkin hakeutua kallonkutistajan juttusille.

- No Fearin tähtiesiintyjä Shaun on juuri lomautettu, ja tästä raivostuneena Shaun on haistattanut pitkät koko firmalle.

- No Fearin toinen esiintyjä Jimmy taas ei ole erityisen ilahtunut Miken pyrkimyksistä palkata Darryll, koska hän muistaa Darryllin lähinnä kouluajoilta, jolloin Jimmy oli pahasti kiusattu ja Darryll varsin usein kiusaajan roolissa. Jimmy epäilee, että Darryll diilaisi steroideja Shaunille, mikä olikin aiemmin totta.

- Shaun ja Darryllin kämppikseksi jumiutunut Jason ovat juuri saaneet kuulla, että Darryll on tappanut huumekeisari Draganin, mikä ei viehättänyt Darryllin kautta Draganin steroideja ostanutta Shaunia, mutta sai Jasonin huolehtimaan Darryllista kuin kanaemo konsanaan.

- Darryll on jokin aika sitten menettänyt muistinsa moottoripyöräonnettomuudessa, minkä seurauksena hän muistaa erittäin huonosti esimerkiksi entistä tyttöystäväänsä Elizabethia tai parasta kaveriaan Adriania. Jason, joka on aikanaan kuullut Darryllin elämäntarinan, on ystävällisesti kerrannut kuulemansa Darryllille. Darryll ei kuitenkaan oma-aloitteisesti muista paljonkaan, vaan hänen tietonsa Elizabethista ja Adrianista perustuvat isoilta osin Jasonin antamaan "toisen käden tietoon".

*  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Kitaran kielet painautuivat terävinä sormenpäihini. Nauhat olivat aina tiellä, aina väärissä kohdissa - ei, ei aina, ne olivat alkaneet tehdä niin vasta sen jälkeen, kun amfetamiiniriippuvuus oli vienyt soittotaidot ja Garyn pelko esiintymistaidot. Soitin siitä huolimatta. En pitänyt siitä pätkääkään, mutta halusin tehdä tämän. Soittaisin vaikka ihan vain siitä ilosta, etten ainakaan päästänyt itseäni helpolla.



Jason ei sanonut mitään. Tiesin hänen kuuntelevan, vaikka hän kuuluikin paahtavan leipää keittiössä ja käyttäytyi niin kuin minua ja kitaraa ei olisikaan. Arvostin sitä. Hän tiesi, miten vaikeaa tämä oli minulle, eikä pelkästään siksi, että oli sattunut tulemaan kotiin trukkikuskin yövuorosta samaan aikaan kun minä tulin kotiin sairaalasta ja nähnyt lääkereseptin kädessäni.
   Olin kertonut hänelle. Olin hävennyt ihan saatanasti, vaikka Jason olikin sanonut tietäväisellä äänellä, miten tehokkaasti Diapam auttoi myös posttraumaattisiin ongelmiin ja miten hänkin oli vähitellen uskaltanut nukkua sen avulla, kun kranaatit ja merimiinat tulivat uniin.



Jason oli kysynyt muutakin. Siinä kysymyksessä oli ollut enemmän huolta kuin missään muussa, ja täytyi myöntää, että olin kiitollinen ystävästä, joka vaivautui huolestumaan asiasta.
   Olin siteerannut lääkäriä hänelle suoraan. "Jos et hoida ahdistustasi kuntoon, sydämesi sanoo joka tapauksessa sopimuksen irti kanssasi. Jatkuvalla stressillä tapaa olla sellainen vaikutus." Jason ei ollut siihen vastaukseen kauhean tyytyväinen. Pohdin, olisiko häntä rauhoittanut, jos olisin maininnut myös niistä kahden kuukauden välein varatuista kontrollikäynneistä kardiologilla. Niistä, jotka oli varattu vain siksi, että huomattaisiin ajoissa, jos lääkkeet aiheuttaisivat ongelmia. Niistä, joille en välttämättä halunnut mennä... mutta joille menisin. Ei olisi reilua ketään kohtaan jättää menemättä. Ei itseäni, ei Jasonia eikä Shaunia, vaikka viimeksi mainittua ei ollutkaan näkynyt pariin päivään.
   Shaun. Pakko myöntää, että minullakin oli kavereita, joista olin huolissani.



"Kaikki hyvin?"
   Jasonin ääni hätkähdytti. Sormeni olivat jääneet jo joksikin aikaa aloilleen. Kohautin olkiani.
    "Jäin miettimään asioita." Hain jotain F-mollin tapaista, mutta luovutin. "Oletko sattunut kuulemaan Shaunista mitään?"
    Jason synkistyi. Olin kertonut hänelle Shaunin pakkolomasta.
    "Ei mitään", hän murahti ja siemaisi kahvia. "Toivon, että hän on... raiteillaan."
    "Ajattelin, että voisin käydä siellä hänen salillaan tänään. Vaikka se onkin No Fearin yhteistyökumppani ja Shaun saattaa sen takia vältellä paikkaa, niin saattaa hän toisaalta olla siellä purkamassa vihaansa paiskomalla rautaa."
    "Jep. Tai ihmisiä."



Jason vaihtoi vielä pari sanaa kanssani ja palasi yläkertaan. Tapailin itse vielä hetken sointuja ja olin muka miettivinäni lauantain soittolistaa, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Syynä ei ollut jännitys. Syynä oli Shaun.



Minulla oli ikävä tunne siitä, että olisi parempi alkaa etsiä häntä.

* * *



Vaikka kävin kyselemässä Shaunia salilla kahdesti päivässä, vaikka yritin soittaa hänelle vähän väliä ja vaikka myös Jason teki samaa, häneen ei saanut mitään yhteyttä. Kun keikkapäivä lähestyi, luovutin Shaunin suhteen. Halusin selvitä tästä, ja parhaiten selviäisin, kun pitäisin huoleni yksinkertaisina.



Kävin katsomassa Blacklight Gaugea etukäteen, vaivihkaa, ihan tavallisena iltana. Se oli huomattavasti isompi mesta kuin Purple Blink, ja vaikka meininki olikin vähän diskomainen, siellä järjestettiin julisteitten mukaan myös jazziltoja ja jonkin sortin open mic -runojuttujakin. Sopisin sinne kitarani kanssa ilman seinien uudelleenmaalausta.
   Vessoja tai niiden yrjökelpoisuutta en käynyt katsomassa. Ajattelin, ettei se ainakaan lisäisi itseluottamustani.



Soittolistan suhteen otin mallia Gaugen seinältä vaivihkaa pöllimästäni torstai-DJ:n valikoimasta. Jos oma soittolistani noudattaisi samaa tyyliä, se olisi ehkä yllätyksetön, mutta ainakin etukäteen hyväksi havaittu. Enkä kaivannut mitään sen maatamullistavampaa keikkakokemusta kuin sen, että selviäisin illasta elävänä ja edes suhteellisen suoraselkäisenä.



Kaikesta siitä huolimatta lauantaina tuntui siltä, etten ollut valmistautunut ollenkaan. Ihmisiä oli liikaa, itsevarmuutta liian vähän.



Sydämeni hakkasi kylkiluita vasten. Sattui. Yritin hengittää rauhallisesti ja onnistuin siinä huonosti. En enää muistanut, ketä etsiä, kuka omisti Gaugen, oliko Mike puhunut jostain Trevorista? Ei oksettanut, ei vielä, mutta pälyilin ympärilleni kuin vauhko peura.
   "John?"
   Sydämeni räjähti rinnassani, siltä se ainakin tuntui. Käsi tarttui minuun, Garyn käsi, tartuin pistooliin takkini sisällä ja



Pelästynyt mies veti kätensä takaisin kyynärvarteni tietämiltä.
   "Oho", hän tokaisi ja virnisti. "Hei, ei mitään hätää... ei helvetti, oletko se oikeasti sinä? John?"
   Puhalsin ilman hitaasti ulos keuhkoistani nenän kautta. Rauhassa, ihan rauhassa. Työnsin pistoolin perän takaisin takinliepeen suojiin ja vilkaisin ympärilleni sen verran, että sain huomata muiden asiakkaiden olevan edelleen rauhallisia ja kiinnittävän minuun yhtä vähän huomiota kuin aiemminkin. Kukaan ei ollut huomannut.
   "Darryll." Tuijotin miestä silmiin ja löysin jotain tuttua. "Kuljen nykyään sillä nimellä. Sinä olet varmaan... Trevor?" Kaivelin muistiani ja huomasin äkkiä jotakin hämmästyttävän tuttua miehen kasvoissa. "Trevor... Bronson?"



Trevorin virne suli leveäksi hymyksi. Siinä oli jotain pikkupoikamaista, jotain, jonka pystyin helposti yhdistämään siihen, kun kolme pikkupoikaa keräsi sammakonkutua ämpäreihin ja ihaili saalistaan puumajassa.
   "Se siis olet sinä", hän tokaisi. "Mitä siitä on, viisi vuotta?"
   "Enemmän."
   "Mihin sinä oikein katosit... sen jälkeen, kun vapauduit?"
   Trevor lausui ne sanat niin hiljaa, niin varovasti, että tiesin hänen harkitsevan tarkkaan, halusiko muistuttaa minua isän kuolemasta. Hänen täytyi tajuta tekevänsä niin joka tapauksessa, ja hänen täytyi tajuta, etten välttämättä halunnut muistella niitä vuosia, vaikkei hän Garysta tiennytkään.



En vastannut pitkään aikaan. Seisoimme hiljaa, välttelimme katsekontaktia. Viimein Trevor rikkoi hiljaisuuden. Äkillinen puheenaiheenvaihdos vaikutti anteeksipyynnöltä.
   "En tajunnut, että se olet sinä", Trevor naurahti. "Olet vaihtanut nimesi astetta coolimmaksi. Minulla kestää kyllä tottua siihen..."
   "Tottua?" kysyin toinen kulma koholla, ja Trevor nauroi taas.
   "Luulitko, että päästän sinut heti pois täältä?"
   'Onko tuo uhkaus', olin vähällä kysyä, mutta eihän siinä olisi ollut mitään järkeä. Ei tietenkään ollut. Minä ja Trevor emme olleet nähneet toisiamme vuosikausiin, ja entisillä parhailla kavereilla oli paljon puhuttavaa.



Trevor vei minut takahuoneeseen ja tarjosi oluen. Baarin häly jäi oven taakse.
   Hymähdin. "Sinusta tuli sitten baarinpitäjä?"
   Trevor kallisteli päätään.
   "Baarin, tai useamman", hän tokaisi. "Gaugesta tuli rekisteröity tavaramerkki vuosi sitten. Minulla on täällä Blacklight Gauge, se on päätoimipisteeni. Vierassataman lähellä on Redlight Gauge, ja se... no, sillä on eri toimiala. Tajuat varmaan, punaiset lyhdyt ja sen sellaista." Trevor hymyili, mutta vakavoitui äkkiä. "Kaikki on tietenkin ihan laillista."
   "Tietenkin." Minäkin löysin hymyn kasvoilleni, ja Trevor jatkoi.
   "Bluelight Gauge on Bridgeportissa. Ja Velvet Gauge aukeaa ensi kuussa Miamiin... se on vähän kunnianhimoisempi projekti, VIP-luokan mesta. Minulla on sille kasa rahoittajia, mutta myös saatanan iso velkapotti. Ennakkoon myydyt avajaisliput ja somekiinnostus tosin ennakoivat, että saatan joutua avaamaan vastaavan myös Los Angelesiin."
   "VIP-klubi Miamissa ja ehkä Losissakin? Aivan." En ollut varma, liioitteliko Trevor vai ei, mutta eipä asia minulle kuulunut. "Ja täällä Angleportissa palkkaat sitten minunlaisiani rämpyttämään akustista kitaraa pölyiseen nurkkaan?"



Trevor tuijotti minua silmiään räpytellen. Tyhjästä poreammeesta kohosi puuduttavan kukkaistuoksuista vesihöyryä. Nuuhkaisin ilmaa ja haistoin muutakin kuin tunkkaiset hajusteet, mikä selitti myös sen, miksi Trevor kävi aavistuksen hitaalla.
   "Vieläkö soitat bassoa?" kysyin, kun hiljaisuus venyi. Trevor nauroi taas, sadannen kerran tämän keskustelun aikana.
   "En ollut siinä koskaan hyvä."
   "Paskapuhetta --"
   "Ehei, Darryll, kyllä se on totta. Sinä olit se, jonka avulla pääsimme setäni autotallista koskaan edes koulun päättäjäisiin asti soittamaan. Ja sinun perääsi tytöt koulussa kuolasivat. Muistatko, kun Angelica ja Nancy piirsivät sen järjettömän ison julisteen bändistä? Ja sen sijaan, että siinä olisi lukenut Solid Iron, siinä luki John rocks, ja ne pyysivät nimmaria sinulta, mutteivät muilta Solidin jäseniltä..."
   "Sinä se olit, joka korkkasi Nancyn. Muistatko? Hän teki abortin. Siitä puhui koko koulu."
   "Ja minut erotettiin neljäksi kuukaudeksi." Trevor synkkeni. "Se oli perseestä. Tosin Nancy ei tehnyt aborttia."
   "Eikö?"
   "Ei."
   Trevor kaivoi puhelimensa taskustaan ja näytti sitä minulle. Taustakuvassa hymyili nainen ja alakouluikäinen tyttö.
   "Susan."



En ollut ihan varma, kuuluiko minun onnitella. Päätin, että kuului.
   "Onneksi olkoon. Asutteko yhdessä?"
   Trevor kikatti, omituista kyllä. "Ilman Susania me emme edes puhuisi toisillemme, John hyvä."
   Säpsähdin. Trevor huomasi sen.
   "Sori. Darryll." Hän siemaisi oluttaan. "No, kerrohan... mitä sinä olet oikein nämä viime vuodet puuhaillut? Ja mihin sinä katosit sen jälkeen, kun... tai siis... viimeksi kun tapasimme, olit pudistanut nuorisovankilan pölyt jaloistasi ja sanoit, ettei sinua voisi vähempää kiinnostaa koulu tai muukaan valtion mielistely enää ikinä. Kuvittelin, että ryhdyit punkkariksi, mutta kaikenlaista puhuttiin ja joku sanoi, että aloit pöllimään autoja ja ryöstelemään kassoja."
   "Vankilassa oppii kaikenlaista", totesin niin hyytävästi kuin ikinä osasin ja toivoin, että äänensävyssäni olisi Trevorille tarpeeksi merkkiä siitä, etten halunnut puhua asiasta. Olin ajatellut menneitä pelkoja jo ihan tarpeeksi tälle illalle.



Trevor ymmärsi vihjeen. Olimme pitkään hiljaa, kumpikin vaivautuneena, jälleentapaamisen yllättäminä ja tietämättä, mitä sanoa. Trevorin tahmea hilpeys alkoi karista, kasvoille hakeutui pikkupojan vakavuus ennen äikän koetta, ajalta, jolloin koulu oli vielä ollut tärkeää ja kaikki oli ollut hyvin. Tajusin, että Trevor saattaisi kysyä äidistä tai Norasta. Rukoilin, ettei hän ottaisi Noraa puheeksi.
   "Meidän pitäisi sopia joku ilta", Trevor lopulta sanoi, kohotti pulloa ja joi. "Jutella ihan pitkän kaavan mukaan."
   "Joo. Niin kai."
   "Me oltiin kuin paita ja perse, muistatko? Minä ja sinä ja Rachel ja Nancy. Ja Jimmy, se roikkui aina mukana, muistatko? Vaikkei se saanut muuta kuin turpaansa." Trevor virnisti. "Tiesitkö muuten, että se liikkuu näillä kulmilla vielä? Käy usein täälläkin. Se on ammattilaisshowpainija, tajuatko? Me ei pahemmin jutella, ollaan kuin ei tiedettäisi toisiamme, parempi niin."
   "Olen tavannut hänet."
   "Kiva. Hän muuten on täällä tänäänkin. Tuli kuuntelemaan keikkaasi."
   Trevor olisi voinut yhtä hyvin heittää kädessään olevan olutpullon keskelle vatsaani.



Paniikki. Paniikki. Paniikki.
   Käteni vapisivat. Oksetti. Nojatuoli vajosi allani. Maistoin oman hikeni, kuulin ihmisten hälinän oven toiselta puolelta kuin seinää ei enää olisi ollut välissämme, tunsin kehoista huokuvan lämmön, kuumuuden, poltteen, hapenpuutteen, he imivät sen kaiken mitä kehon piti hengittää, mitä minä tarvitsin hengittääkseni. Kukkaisvesihöyry täytti pääni ja sulatti raajat, tuoli pyöri, happi loppui, Trevor oli liian lähellä, liian lähellä, ihan liian lähellä.
   "Minun pitää... virittää kitara."
   Sanoinko minä sen vai sanoiko Trevor? Liian lähellä, kaikki.



Miesten vessassa ei ollut ruuhkaa, ei vielä tähän aikaan illasta. Viereisessä kopissa liikkui joku.



Yritin keskittyä omaan peilikuvaani, katsekontaktiin, kahteen kiintopisteeseen, tähän ihmisenmuotoiseen peuraan ajovaloissa.
   Haparoin pilleripurkkia taskun pohjalta, sitä, jonka kyljessä luki koko nimeni ja nöyryyttävä kehotus ottaa 1 kpl korkeintaan neljästi vuorokaudessa ahdistukseen, ei samanaikaisesti alkoholin kanssa.



En edes katsonut sitä pientä vaaleanpunaista kapselia, kun tungin sitä huulteni väliin. Se ei koskaan päässyt perille, vaan putosi lattialle.
   Puristin pilleripurkkia vapisevassa nyrkissäni. Se lipesi kädestäni.



Pillerit levisivät laatoille rapisten. Sade. Kuin sade. Ei sisällä sada. Valuin seinää pitkin lattialle sateen mukana.
   Hapuilin kapseleita takaisin purkkiin yksi kerrallaan. Keskityin siihen, vain siihen, vain hitaaseen liikkeeseen kohti vaaleanpunaista määränpäätä, pinsettiotteeseen, sen avaamiseen, kapselin rapsahdukseen purkin pohjalle. Rytmitin hengitykseni liikkeen tahtiin: ojenna kätesi ja hengitä sisään, vedä se takaisin ja hengitä ulos.
   Kopin ovi avautui.



"Pudotit nämä."
   Äänessä oli jotain tuttua. Ei pelkästään sen suhteen, kuka oli puhunut, vaan myös äänensävyn suhteen. Siinä oli arvelua, tietäväisyyttä, vihjaus jostain suuremmasta.
   Nostin katseeni mieheen, joka ojensi kolmea kopin oven alta vierinyttä kapselia minulle, mutta veti äkkiä kätensä takaisin ja suoristi selkänsä.

Jimmyn kasvoilla väikkyi ensin tunnistaminen, sen jälkeen keinotekoinen kovuus, lopulta voitonriemuinen virne. Minun teki mieli hakata seinään ensin hänen päätään ja sitten omaani. Pillerit olivat kadonneet johonkin hänen kädestään, ehkä taskuun.
   "Olisihan se pitänyt arvata", hän ilkkui. "Ihan omassa pikku keittiössäsikö noita värkkäät?"
   Olin jo vähällä sanoa jotain lääkkeistä ja resepteistä, mutta sitä seuraisi kuitenkin pelkkiä epäilyksiä, jotka voisin torjua vain näyttämällä pilleripurkkia ja sitä saatanan noloa tekstiä. En ikinä kertoisi Jimmylle, että vedin rauhoittavia ennen keikkaa. Antaisin hänen mieluummin luulla, että kiskoin täällä jotain laitonta ja vaikka itse tehtyä.
   Pillerit rapsahtivat, kun Jimmy viskasi ne eteeni lattialaatoille.

Rukoilin mielessäni, että Jimmy olisi lähtenyt pois. En halunnut hänen näkevän minua nyt, en näin. Hän juhlisi tätä kohtaamista seuraavan vuoden.
   "Miten Mike kuvittelee, että sinusta voisi olla mitään hyötyä?" hän kysyi hiljaa. "Vapiset täällä ja uikutat kuin ripuloiva koiranpentu. En tiedä, onko sinulla vieroitusoireita vai jännittääkö pikkuista mennä lavalle, mutta tiedä tämä: meillä tehdään seuloja ja jos niistä jää kiinni, on kusessa, ellei satu olemaan Shaun. Ja sinusta ei koskaan tule sellaista kuin hän, vaikka Mike väittäisi mitä."



Seurasin katseellani Jimmyä, kun hän kääntyi ja katosi takaisin baarin puolelle. Jäin istumaan lattialle vielä hetkeksi. Loppuelämäksi, ehkä.
   Ei helvetti. Ei helvetin helvetti.
   En jäisi tähän.



En osaa sanoa, kummasta se johtui enemmän: lääkkeiden vaikutuksesta vai siitä raivokkaasta taistelutahdosta, jonka Jimmyn näkeminen oli minussa herättänyt. Jimmy oli puhunut kuin Gary, mutta ollut kaukana tästä: Jimmy oli pelkuri, nörtti, jonka oli hakannut useammin kuin kumpikaan meistä jaksaisi muistaa, ja joka oli juuri ylittänyt uhossaan naurettavuuden rajan.
   Pelko painui taka-alalle. Sen tilalle astui päättäväisyys, periksiantamattomuus ja ajatus siitä, että tästä tulisi paras baarikeikkani ikinä, jos ei mistään muusta syystä niin siksi, etten antaisi Jimmyn nähdä epäonnistumistani. Itsetunnollani ei olisi varaa antaa kusinaamalle syytä juhlia saamattomuuttani.
   Minun olisi pakko tehdä tämä. Minun olisi pakko selvitä.



Jalkani horjuivat vielä ja joka askel vaati päättäväisyyttä. En tiennyt, mitä tästä tulisi, mutta tiesin tasan tarkkaan, mitä tulisi siitä, jos antaisin Jimmyn voittaa tämän erän.

* * *





"Vau", Trevor sanoi keikan jälkeen, kun sammutin janoani takahuoneessa. "Kissat käyvät sinuun ihan yhtä kuumina kuin ennenkin."
   "Mitä sitten kuvittelit? Että olen iän myötä tullut vain huonommaksi?" Virnistin. "Minunhan pitäisi loukkaantua tuosta."
   Trevor hymähti.
   "En... en tiedä. Mike sanoi, ettet ole keikkaillut vähään aikaan, joten ajattelin... no, en odottanut, että porukka alkaa loistaa tuohon tapaan. Pari kävi jo kysymässä, milloin vedät uusiksi."



Pyörittelin kaikessa rauhassa pulloa kädessäni. Trevor katsoi minuun kulmiensa alta.
   En suoraan sanottuna tiennyt, mitä sinä iltana oli tapahtunut. Esiintyminen oli tuntunut... helpolta. Siltä kuin ennenkin, ennen speediä, ennen pelkoja ja paniikkikohtauksia.
   Olisiko itsevarmuuteni pysyvää? Sen kai saisi tietää vain kokeilemalla. Voisin mokata tarttumalla tilaisuuteen tai mokata jättämällä tarttumatta, sama kai se oli. En jäänyt harkitsemaan turhan pitkäksi aikaa.
   "Ei minua haittaisi esiintyä vaikka viikon päästä uudelleen. Kahden viikon, jos haluat kokonaan uuden soittolistan."
   Saattaisin hyvinkin katua lupaustani, mutta ainakin Trevor innostui siitä.
   "Viikon päästä sopii minulle, mutta juttele siitä ensin Miken kanssa. Oikeastaanhan olet minulla lainassa häneltä."
   "Lainassa?"
   "Eikö teillä ollut joku diili tästä?"
   En pitänyt siitä ilmaisusta. Ihan kuin olisin ollut Miken omaisuutta ja tekemiseni hänen päätäntävallassaan. Rauhoittelin itseäni: Trevor tarkoitti sitä diiliä, jonka mukaan olin luvannut jutella Miken kanssa. Kaikkea ei tarvinnut tulkita pahimman mahdollisen skenaarion mukaisesti.
   "Joo. Minun pitäisi jutella hänen kanssaan. Onko häntä näkynyt?"
   "On", kuului ääni ovelta, joka oli avautunut puhuessani.



Mikea ei ollut tunnistaa niissä kuteissa. Hän näytti lähinnä kykyjenetsijältä, ei siltä verryttelytakkiselta valmentaja-manageri-portsari-jokapaikanhöylältä, jonka roolia hän piti No Fearissa.
   "Pidin soitostasi", hän sanoi ensi töikseen. "Ja lauluäänestäsi, ja lavakarismastasi. Varmaan arvaatkin, ettei mieleni ole muuttunut No Fearin suhteen."



Hymy katosi kasvoiltani. En vieläkään ollut varma, mitä vastaisin Miken tarjoukseen.
   "Tule", Mike kehotti ja viittasi minua luokseen ovelle. "Jutellaan. Tarjoan sinulle jotain."
   "Talon piikkiin", Trevor huikkasi. "Tänään oli hyvä ilta. Sanokaa Jenniferille, että kirjaa kuitit juomistanne sisäänostoiksi minun nimelläni."
   "Kiitos, Trevor."



Mike oli valinnut meille pienen loosin baarin hämärämmästä nurkasta, mahdollisimman kaukaa tanssilattiasta. Salaisia keskusteluja täällä ei kannattaisi käydä, mutta ainakin keskusteleminen oli mahdollista ihan normaalilla äänenvoimakkuudella.
   Mike mittaili minua katseellaan, antoi silmiensä lipua päästä varpaisiin, varpaista kitarankielien karhentamiin sormenpäihin, kasvoihin, jotka olivat ainakin jonkun mieleen jääneet Darryll Grayn yhden miehen bändinä. Tiesin, mitä hän halusi. Ei Darryll Grayta, ei minua. Hän halusi John Mooren, jonkun sellaisen, jonka olin jättänyt taakseni jo ajat sitten. Vai olinko?
   Mike antoi minun ajatella. Hän tiesi, ettei kysymystä tarvinnut esittää ääneen.



Näin Trevorin baaritiskin lähettyvillä. Hän oli kutsunut minua Johniksi. "Me olimme olleet kuin paita ja perse", hän oli sanonut, eikä se ollut liioittelua. Me olimme rakentaneet puumajoja lapsena ja teineinä vetäneet ensimmäiset kunnon kännimme. Yksitoistavuotiaina olimme karanneet kotoa ja lähteneet kohti Vegasia "puristelemaan tissejä", niin kuin olimme kaikille kavereillemme kertoneet, vaikkemme oikeastaan siinä iässä ihan tajunneet, miksi niin olisi pitänyt tehdä tai miksi se oli iso juttu. Sillä sai kaverien kunnioituksen, ja se riitti. Tarinoista oli kätevästi jätetty pois se osuus, jossa Trevorin isä sai meidät molemmat kiinni bussiasemalta ennen kuin olimme ehtineet edes pois Angleportista eikä kumpikaan saanut viikkorahaa kuukauteen.
   Kaikki se elämä, mitä John Moore oli elänyt, ei välttämättä ollut unohtamisen arvoista.



"Minä..."
   En tiennyt, mitä sanoa. Minun olisi pitänyt suostua, antaa palaa, antaa Miken tarjoukselle mahdollisuus edes koeajaksi. Minulla ei ollut syytä kieltäytyä. Mike tiesi sen myös, sen näki hänestä, kun hän nojautui eteenpäin.
   "Minulla on paperit valmiina", hän sanoi ja taputti povitaskuaan. "Haluatko tietää, mitä niissä alustavasti lukee?"
   Vannon, etten ajatellut nyökkääväni, mutta nyökkäsin silti. Mike hymyili.
   "Kaksi esiintymistä viikossa. Sitä, mitä esiintymisiä ne ovat, ei ole liian tarkkaan määritelty."
   "Mitä tarkoitat?"
   "Sitä, että voit esiintyä kitaristina tai taistelijana. Halutessasi molempina. Tiedät hyvin, että haluan nimesi ja tarinasi markkinointiin. Ajattelin asiaa ja tajusin, että sillä, esiinnytkö varsinaisesti kehässä, ei ainakaan tässä vaiheessa ole vielä suurtakaan merkitystä. Kuuluisit kuitenkin tarinaan John Moorena. Sopimus on tehty kahdeksi kuukaudeksi ja siltä varalta, ettemme löydä sinä aikana yhteisymmärrystä, olen kirjoituttanut sinulle varaamani osan käsikirjoitusta siten, että sinut voidaan helposti kirjoittaa ulos kahden kuukauden päästä."



Olin hiljaa. Mike aisti hämmennykseni ja jatkoi.
   "Olen jutellut asiasta Trevorin kanssa. Voit soittaa täällä."
   "Mutta eihän täällä järjestetä matseja", kysyin ja tunsin itseni idiootiksi, kun en tajunnut. Miken hymy vain leveni.
   "Minulla on keinoni käsikirjoittaa sinut mukaan matseihin, vaikket astuisi jalallasikaan No Feariin. Mitä sanot?"



Miken katseessa väikkyi lapsenmielinen into, minä taas keskityin ajattelemaan. En tiennyt, mitä hän oli käsikirjoitukseensa upottanut, mutta jos suostuisin, minulla olisi varmaankin rooli jonkinlaisena provokaattorina. En ainakaan heti keksinyt, mikä muu rooli voisi olla showpainissa kitaristilla, jos tappeleminen ei ole välttämättömyys.
   Trevor kurkisteli suuntaamme baaritiskiltä. Valomerkin aika lähestyi, tiesin sen.
   Voisin pyytää Mikelta miettimisaikaa. Saisin sitä kyllä. Tarvitsi vain pyytää.



Katseeni hapuili seiniä. Näin Jimmyn katoavan ovesta ulos jonkun daamin perässä. Kusinaama oletti, että hänen uhkailunsa riittäisi pelottamaan minut pois No Fearista, ja ajatus siitä sinetöi päätökseni.
   "Onko sinulla kynää niiden papereiden lisäksi?"



Tiesinkö, mihin sitouduin? En ollut ihan varma. Kuinka paljon minua ajoi se, että halusin vittuilla Jimmylle, ja kuinka paljon se, että halusin oikeasti tehdä tämän?
   Luulen, että kumpi tahansa niistä syistä olisi ollut ihan riittävä.



Mike olisi halunnut tarjota sikarin, mutta olin kieltäytynyt. Ulkona pysähdyin silmät kiinni hengittämään syvään, imemään ilmassa vellovaa halvan parfyymin ja vielä halvemman tupakansavun sekoitusta, jonka äsken tästä taksiin noussut nelihenkinen seurue oli jättänyt jälkeensä.



Hymyilytti, ihan oikeasti. Naurahdin itsekseni, ja äkkiä kohtasin toisen ihmisen katseen.



Naisen läsnäolo hämmensi. En tuntenut häntä... kai. Hän taisi asua jossain lähellä, olimme varmaan törmänneet kauppareissulla pariinkin kertaan.
   Hän näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain. Kun katsekontakti pitkittyi, minun oli pakko rikkoa hiljaisuus.
   "Tuota... voinko auttaa?"
   Hänen reaktionsa hämmensi minua vielä enemmän.



Katsoin naisen perään, kun hän kipitti korkeilla koroillaan tien yli. Jokin hänessä häiritsi minua. Miksi?



En ymmärtänyt tunnetta, jonka naisen poistuminen jätti jälkeensä. Olisiko minun pitänyt sanoa jotain toisin? Mistä lähtien tällaisilla satunnaiskohtaamisilla jonkun luultavasti liikaa viinaa kiskoneen, tyhjäkatseisen muijan kanssa oli ollut minulle yhtään mitään väliä?
   Takaani kuului auton tööttäys.
   "Darryll!"



Jasonin leveä hymy erottui kauas. Siinä oli vähän ilkikurisuutta ja vähän jotakin, jota en osannut nimetä, mutta jolla oli silti jotain erityistä merkitystä.
   "Käytin ruokatuntini nähdäkseni edes pikku pätkän keikkaasi. En muuten kadu yhtään." Jason avasi auton oven. "Heitänkö sinut kotiin?"



Väkisinkin katseeni siirtyi auton ovesta olkani yli, suuntaan, johon se tyhjäkatseinen nainen oli kipittänyt. Ravistin päätäni. Koko ajatus kutitti päätäni kuin joku tulehtunut syylä.
   "Joo. Kiitos, Jason."



Jason virnuili vieressäni. Hänen hymynsä ja kupliva naurunsa tarttui. Hän kertoi tavanneensa pari kaveria Gaugessa ja kyselleensä vaivihkaa mielipiteitä soitostani. Toinen oli kuulemma tykännyt, toinen oli lähinnä keskittynyt tyhjentämään shotteja.
   "... ja se sanoi, että voisi ensi kerralla ottaa tyttöystävänsä mukaan", Jason jatkoi ja tarkoitti luultavasti sitä ensin mainitsemaansa kaveria. "Soitatko muuten toiveita?"
   "En."
   "Vaikka siitä maksettaisiin ekstraa?"
   "No jos se biisi ei ole ihan paska, niin sitten. Mutta useimmat toiveet ovat." Hymähdin. "Oliko sillä kaverillasi jotain mielessä?"
   Jason vihelteli.
   "Ehkä."



Kadut hiljenivät. Pidempäänkin auki olevat baarit alkoivat olla jo kiinni ja ihmiset eksyivät metroasemille, hostelleihin, kaverien sohville tai omilleen. Jason kytki autoradion päälle ja siellä soi jonkun vaihtoehtobändin cover Phantogramin hitistä.
   Jasonkin tunsi sen biisin ja mutisi hiljaa sanoja paskalla lauluäänellä. "My God send, chemical best friend, skeleton whispering in my ear..."
   Vasta siinä vaiheessa tajusin.



Ne hemmetin pillerit, ne rauhoittavat, jotka levisivät Gaugen miestenvessan lattialle. Ne olivat siellä suurimmaksi osaksi edelleen, enkä ollut ottanut ainuttakaan.