2.37 Huijarisyndrooma

Aamusauhuilla Jason poltti vähemmän kuin minä, vaikka vaikutti meistä kahdesta hermostuneemmalta. Ehkä syy olikin juuri se. Jason antoi hermostuksensa purkautua ja minä taas hautasin sen sisälleni, päästellen sitä ulos pieninä savukiehkuroina ja pitäen sopivan määrän stressiä pääni sisällä sellaisilla kommenteilla kuin "tässä ei ole mitään hätää" ja "tiedän, mitä teen". Ei, en tiennyt, se oli paskapuhetta. Mutta halusin päättää tämän pelleilyn heti alkuunsa. En lähtisi pakoon Trishiä, se olisi paitsi turhauttavaa, myös ihan saatanan noloa.
   "Se, että juttelet hänen kanssaan, ei yksinään ratkaise mitään", Jason mutisi. "Vaikka saisitkin hänet lepyteltyä."

Tiesin kyllä, mitä Jason tarkoitti. Hän ei ehkä kehdannut sanoa sitä ihan suoraan, koska se, mitä olisi edessä Trishin lepyttelyn jälkeen, ei ollut enää minun ongelmani. Jos ihan tarkkoja oltiin, niin minunhan piti saada vain Trish pois kimpustani. Dragan ei ollut minulle vihainen eikä luultavasti edes tiennyt tästä sotkusta. Vaikka Trish leppyisi ja minä selviäisin tästä kuivin jaloin, Draganin vaatimus Jasonin hiljentämisestä oli yhä voimassa, eikä Jason saisi enää vasikan leimaa pois otsastaan.
   Se oli isoimpia syitä hermostukselleni. Minulla ei oikeasti ollut hajuakaan, miten saisin Jasonin ulos tästä. En ehkä mitenkään. Ehkä minun ei pitäisi murehtia asiaa. Jos Jason olisikin itse täysin syypää tähän, saattaisin jättää hänet susille kevein sydämin, mutta minähän se olin ollut, joka hänet oli paljastanut. Sekin olisi jossain vaiheessa reilua mainita Jasonille... ehkä.
   "Jos nyt hoidetaan näistä kahdesta sinua listimään tulevasta tahosta se lähemmäs päässyt ensin pois", sanoin ja imin tupakkaa. "Mietitään Dragania sitten, kun meillä on tilaa hengittää."



Jasonin ilme synkkeni entisestään. Olin sanonut hänelle, että voisin vihjata Trishille olevani ihan hyvissä väleissä Draganin kanssa. Jason oli kysellyt, oliko minulla jotain omia bisneksiä Draganin kanssa, enkä ollut vastannut siihen ihan oman terveyteni vuoksi, mutta kyllä hän oli sen varmasti päätellyt. Hän vaikutti olevan vähän mustasukkainen, mikä tuntui minusta oudolta. Ehkä se johtui siitä, että Jason piti minua ilmeisesti paljon reilumpana tyyppinä kuin oikeasti olin.
   "Suuttuuko Dragan sinulle siitä?"
   "Ei."
   "Mistä tiedät?"
   "Tiedän, ettei Trish mainitse nimeäni Draganille." Kiskoin uudet sauhut. "Meillä on... historiaa."
   Olisi parempi, etten mainitsisi Jasonille, että siihen historiaan liittyi olennaisesti Draganin tytär ja se, ettei Dragan tiennyt Trishin osallisuudesta siihen. Jason sulki silmänsä, veti syvään henkeä, väänteli käsiään ja yritti selvästi rauhoittua.
   "Luotan sinuun", hän sanoi. "Käyn tilaamassa jotain aamiaista. Hoidetaan tämä sitten... kun olemme syöneet."
   "Soitan yhden puhelun. Tulen sitten."
   Hän nyökkäsi ja lähti.



Minulla ei ollut mitään erityistä syytä soittaa Shaunille. Halusin vain kuulla hänen vastaavan. Vaikka Trish ei ollutkaan hänen perässään, meidän oli kuitenkin nähty menevän yhdessä siihen baariin, josta Jasonin olisi pitänyt raahata minut puolitajuttomana ulos, ja olin huomauttanut siitä myös Shaunille. Hän oli kuitenkin vakuuttanut, ettei hänellä ollut hätää.
   "Huomenta."
   "Aamua", vastasin ja karistin tupakan tuhkat terassille. "Kaikki hyvin?"
   "Joo, mitä nyt kroppaa särkee, kiitos Drew'n. Vaikka näitä matseja kuinka käsikirjoittaisi, niin meillä on sen verran kokoeroa, että hänen kanssaan otteleminen on vähän sama kuin jättäytyisi vapaaehtoisesti katujyrän alle. Ja tällä kertaa oli sentään minun vuoroni voittaa, joten voit vain kuvitella, millaista häneltä on ottaa kässärin mukaan tyrmäys." Kuulin Shaunin ähkäisevän. "Mutta ainakin siitä tuli kovat bonukset. Asiakkaat tykkäävät siitä tarinasta. Kerron sen sinulle joskus... kunhan tulet takaisin."



Siinä oli peitelty kysymys mukana. Vastasin siihen.
   "Jos hyvin käy, palaamme vielä tänään."
   "Oletteko te molemmat vielä ehjiä ja hengissä? Ei luodinreikiä, irrotettuja raajoja tai ylimääräisiä hengitysaukkoja?"
   Hymähdin tahtomattanikin. "Anna nyt meille hetki aikaa. Emme ole varsinaisesti päässeet vielä asiaan."
   "Hemmetin hidasta touhua. Oletko ihan varma, että se perässänne oleva tyyppi vielä muistaa teidät?"
   "Aika varma, joo. Valitettavasti."



Puhelu hiljeni hetkeksi. Kuulin pientä rahinaa, luultavasti Shaun vaihtoi asentoa.
   "Tuota, Shaun... minulla olisi sinulle pyyntö."
   "Anna tulla."
   "Kämpilläni on kissanpentu. Sen nimi on Hetfield --"
   "Ei." Shaunin ääni oli tiukka. "Jos tästä on tulossa joku 'jos minä kuolen, niin pidä huolta kissastani'-tyyppinen testamenttipalvelus, niin ei. En sotkeudu tähän yhtään enempää."
   "En ajatellut kuolla tällä reissulla. Mutta nyt kun otit sen puheeksi... no, jos jotain sattuisikin eikä minua näkyisi hetkeen, niin käytkö ruokkimassa sen?"
   "Tuo on käytännössä ihan sama asia."
   "Sillä erotuksella, etten puhunut kuolemasta mitään."
   "Parempi olisikin. Se näyttää ihan saatanan huonolta, jos sinä ja Jason olette majoittuneet minun esiintyjänimelläni Three Flamingosissa ja teidän ruumiinne löydetään roskiksesta. Ja tämä ei ollut vitsi." Shaun tuhahti. "Ruokin sen katin sillä ehdolla, että paluusi venähtää jostain muusta syystä kuin kuolemasta."
   "Sovitaan niin." Hymyilin, vaikkei Shaun sitä nähnytkään. "Soitan sinulle illalla. Tai laitan viestin... tai jotain."
   "Parempi olisi. Pidä itsesi ehjänä. Jasonista en sano mitään..."
   "Leikitään, etten kuullut tuota. Heippa."
   "Nähdään."
   Suljin puhelun ja tumppasin tupakan.



Jason odotti minua aulassa pienen kahvila-ravintolan puolella. Hän oli haalinut pöytään pienen, mutta ihan syötävän näköisen aamiaisen.
   "Jogurtti maksaa täällä viisi dollaria per lautanen", Jason sanoi ja irvisti. "Ja appelsiinimehutetra melkein kympin."
   "Anna kun arvaan: viskishotti on puolet halvempi?"
   "Suunnilleen. Saat päättää, kumman lautasen haluat. Kahvi on paskaa, sitä maistoin jo."



Jason katsoi, kun istuuduin ja aloin kauhoa niitä pahvilta maistuvia riisimuroja ääntä kohti. Hän tarttui lusikkaan ja närppi sen kärjellä ylihintaista jogurttiaan.
   "Onko hän...?"
   "Shaun on kunnossa."
   "Hyvä. En haluaisi sotkea tähän enempää ihmisiä." Jasonin huulet painuivat ilottomaksi viivaksi toisiaan vasten. "Darryll... kiitos."
   Olisin varmaan sanonut siihen jotain, jos se kiitos olisi ollut mitenkään oikeutettu. Mutta ei se ollut. Täytin suuni muroilla, jottei minun tarvitsisi puhua.



Jason hoiti puhumisen minunkin puolestani.
   "Sinun ei tarvitsisi auttaa minua", hän sanoi hiljaa. "Olisit voinut paeta yksin ja jättää minut selviämään Trishistä yksin. Ja jos olisin sinä, olisin varmaan tehnyt niin."
   Pakotin itseni sanomaan edes jotakin.
   "Tunnen Trishin paremmin kuin sinä", sanoin. "Ei tämä ole minulle mikään ongelma."
   Jason ei uskonut minua, sen näki kauas.



Olin syönyt jo ihan tarpeeksi siltä aamulta. Hörppäsin Jasonin tilaamaa kahvia ja määrittelin sen mielelläni itsekin paskan makuiseksi. Jason söi innottomana muutaman lusikallisen jogurttiaan.
   "Pitäisikö meidän...?" hän kysyi.
   "Joo, kyllä meidän pitäisi."
   "Oletko valmis?"
   "Anna mennä."



Jason laski puhelimen pöydälle väliimme. Hän katsoi minua hetken pöydän yli.
   "Varmasti?"
   "Soita nyt vain", mutisin. "Ei tämä lykkäämällä paremmaksi muutu."
   Jason ojensi kätensä ja valitsi etusormellaan puheluhistoriastaan numeron, jonka muistin itse ulkoa.



Puhelimen tuuttaus täytti tilan ympäriltämme. Raskas odotus. Trish vastasi kolmannella tuuttauksella.
   "Kas, petturihan se siellä..."
   "Rauhoitu", Jason sanoi, ja minun oli pakko ihailla hänen äänensä vakautta ja aitoutta. Kuvittelin, että hän olisi tässä vaiheessa suunnilleen kussut housuunsa. "Ei se onnistunut siellä. Jos olisin tiennyt, ettei Darryll juo sen merkkistä olutta..."
   "Mene asiaan. Missä olet?"
   "Three Flamingos' Innissä. Hoidin homman täällä."
   Jasonin sanoja seurasi yllättynyt hiljaisuus.
   "Hoidit?"



Siinä vaiheessa puhelua Jasonin kasvojen ilmeeseen ilmestyi särö, joka paljasti, miten hartaasti hänen täytyi keskittyä näyttelemiseensä. Äänestä se ei kuitenkaan kuulunut.
   "Kaveri makaa huoneemme sängyllä", hän sanoi ja madalsi ääntään lähes kuulumattomiin, "jääkaappikylmänä. Tule hakemaan. Odotan sinua kahvilassa."
   "Majatalossa? Jason, olet idioott-"
   "Täällä ei ole asiakkaita juuri lainkaan, paikan omistajasta näkee vilauksen vain, kun jotain täytyy maksaa, enkä käyttänyt omaa nimeäni huonetta varatessa. Kyllä me se täältä ulos saadaan."
   "Toivon niin, ihan sinun takiasi."
   Trish löi luurin korvaan. Jason nappasi puhelimen pöydältä ja nousi.



Hän tunki puhelimen takataskuunsa ja väisti katsettani.
   "Miten meni?"
   "Loistavasti. Pärjäätkö sen auton kanssa?"
   "Olen minä ennenkin sytytystulppia irrotellut." Jason huokaisi. "Anteeksi. Olen hermostunut. Oletko varma tästä järjestelystä?"
   "Olen. Kunhan saan hänen näköyhteytensä autoon katkaistua, voit käydä hoitamassa sen homman. Hän ei tee minulle mitään niin kauan kuin olemme julkisella paikalla. Kunhan emme päästä häntä karkuun, ei haittaa, vaikkei hän heti olisikaan juttutuulella."
   "Jos niin sanot."

Jasonin äkäiset askeleet loittonivat. Hän ei ollut minulle vihainen, pelko vain veti hänenkin pinnansa kireälle. Olisin halunnut löytää tavan, jolla rauhoitella häntä. Ainoa tapa siihen olisi ollut luvata hänelle, että hänen kielensä olisi yhä tallella tämän homman jälkeen, mutta enhän minä voinut sellaista mennä lupaamaan.



Meillä ei ollut hajuakaan siitä, miten kaukana Trish oli tai kuinka kauan hänellä kestäisi saapua. Jos hän olisi palannut Anne Arboriin, hänellä voisi kestää koko päivän ajaa tänne. Jos hän taas oli jäänyt Angleportiin, hänellä voisi kestää miten kauan tahansa puolesta tunnista siihen samaan koko päivän mittaan.
   Oli ollut hyvä veto väittää Trishille, että olin jo kuollut, koska pelko ruumiin löytymisestä sai hänet varmasti painamaan kaasua.



Hänen äkäinen ajotyylinsä oli yhä sama. Hän jarrutti märällä tiellä vähän liian ärhäkästi, niin, että kolisevan lava-auton renkaat lukkiutuivat ja asvaltti kirkaisi aavemaisen valituksensa ilmoille. Trish kiepautti auton pihatien liittymään ja ajoi hitaasti parkkipaikalle, kuin ei olisi ollut varma, oliko paikka oikea.



Hän pälyili ympärilleen kävellessään. Näin hänen haparoivan takkinsa povitaskua, tarkistavan asettaan. Jos tapaaminen olisi sovittu huoneeseen eikä ravintolaan, hän ei olisi tullut yksin tai olisi jättänyt tulematta kokonaan.
   Nousin ylös.



Tunnustan: käteni vapisivat. Hemmetti, Trishin takia. Aloin ymmärtää pariakin entisten tyttöystäviensä takia seonnutta vanhaa tuttuani. Takahuoneesta kuului astioiden kilinää, taikinakoneen ääntä, hetken aikaa tiskin takana häärineen naisen kantapääkävelyä.
   Ovi työntyi ääneti auki.



Trish katseli ympärilleen, haki taas jotain kädellään, sihahti ilmoille jotain, joka kuulosti kirosanalta. Puhuin vasta, kun hän oli jo kääntymässä.
   "Taidat etsiä minua."



Trish siristi silmiään ja mittaili minua katseellaan. Hän olisi voinut juosta tässä vaiheessa, mutta ei se olisi ollut Trishin tapaista.
   "Sinähän näytät harvinaisen eläväiseltä", Trish mutisi. "Ei olisi pitänyt luottaa siihen tolvanaan..."
   Hymyilin vinosti.
   "Se, että Jason on luotettava tyyppi, on aika lailla syy sille, miksi olen tässä", tokaisin. "Mutta ei siitä sen enempää. Istu alas, jutellaan."



Trish puri huultaan ja pudisti hitaasti päätään.
   "Jutellaan", hän toisti. "Jos Dragan tietäisi..."
   "Hassua, että otit tyypin puheeksi. Haluaisin nimittäin jutella kanssasi juuri siitä, miten hän ei varmaan tykkäisi, että yrität lahdata hänen kavereitaan."
   Se toimi. Trish vaikeni, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan.
   "Istu", toistin ja vedin hänelle tuolin valmiiksi. "Et häviä mitään keskustelemalla."



Hän istuutui, vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Pölyinen muovinarsissi pöydällä loi irvokkaan tunnelman keskustelulle, jollaisia tuskin oli montaa tässä majatalossa käyty.
   "Saat viisi minuuttia."
   En ollut välittänyt sellaisista ehdoista ennenkään, en Trishin suusta. Kiirettä ei siis ollut.



Katsoin häntä silmiin. Se auttoi niin monessa asiassa.
   "Et sinä halua tappaa minua, Trish."
   "En vai?"
   "Et, jos mitään syytä ei ole."
   "Sinustako Dragan ei ole riittävän hyvä syy?"



Trishin silmäkulmassa kiilsi kyynel, jota hän räpytteli kiireesti pois. Hänen äänensä painui tuskin kuulumattomiin.
   "Joko unohdit, mitä teit Angielle?"
   Hänen olisi pitänyt käyttää monikkoa. Olimme olleet siinä jutussa yhdessä, ja juuri sitä hän pelkäsi. Se, että hän kuitenkin puhui vain minusta, kertoi minulle jotakin.
   "Minulla ei ole mikrofoneja eikä Dragan ole pöydän alla kuuntelemassa tätä keskustelua, Trish."
   "Miksi luottaisin sinuun?"
   "Siksi, että Dragankin luottaa."
   "Älä puhu paskaa –"
   "En. Ja jos et sattunut huomaamaan, annoin sinulle juuri parhaan aseen minua vastaan tässä asiassa."



Trish kallisti päätään ja siristi silmiään. Jatkoin.
   "Dragan haluaa vahingoittaa Jasonia siksi, että tyyppi kieli heidän bisneksistään", sanoin hiljaa. "Luuletko hänen tekevän kohdallani poikkeuksen, jos kerrot hänelle, että juorusin minun ja hänen välisistä bisneksistään sinulle?"
   Trish naurahti.
   "Puhut paskaa. Jos tuo olisi totta, et antaisi sitä tietoa käsiini. Sinullahan ei nimittäin ole mitään syytä uskoa, että pitäisin tämän omana tietonani."



Se oli uhkaus. Olin varautunut siihen.
   "Kauhun tasapaino."
   "Häh?"
   "Sinä pidät suusi kiinni minusta enkä minä mainitse sinun roolistasi Angien sieppauksessa. Kumpikaan ei puhu, koska toinen osapuoli kostaisi kuitenkin." Kohautin olkiani. "Vaikka en minä halua sinua pelotella. En halunnut sinulle mitään pahaa."
   Trish naurahti.
   "Unohda tuo, muru. Saatan suostua pitämään kiinni sinun tasapainodiilistäsi, mutta se, ettet olisi halunnut mitään pahaa –"
   "Kysyitkö koskaan minulta, halusinko lähteä?"



Trish vakavoitui. Näin hänen pyörittelevän jotain päässään, miettivän ehkä, olinko tosissani.
   "Sinä heitit minut ulos, Trish."
   "Pyysin siskosi hakemaan sinua." Trishin ääni oli varovaisempi, vähemmän itsevarma kuin äsken. Hyvä merkki. "Se oli sinun parhaaksesi –"
   "Lähdin Noran mukaan, koska halusit minun lähtevän. Koska olin tehnyt tyhmästi ja koska ajattelin, ettet haluaisi nähdä minua enää ikinä. Ja siinä olin varmaan oikeassa, kun ottaa huomioon, että tulit tänne hakemaan ruumistani ja olit aika pettyneen oloinen, kun olinkin vielä hengissä."



Nauratti, mutta sain tunteeni kätkettyä. Tämä oli niin tiivistä paskapuhetta, että henkeni haisisi Seattleen asti, mutta se vaikutti toimivan. Tarkkaan ottaen en ollut yhtään suunnitellut tekeväni mitään tällaista, mutta jos tämä oli kerran tapa saada hänet kuuntelemaan...
   "Anteeksi. En koskaan saanut sanoa sitä, mutta sanon sen nyt."
   "Mistä?"
   "Siitä, että valehtelin sinulle."
   "Mikä niistä kerroista? Se, kun sanoit hankkineesi minulle ja pojalleni apua? Se, kun sanoit, ettet käytä, ja käytit silti? Jokin niistä alkuaikojemme kerroista, kun väitit rakastavasi minua ja silti sain herätä aamulla yksin?"
   "Nuo kaikki."



Trish itki. Tiesin sen siitä, ettei hän näyttänyt minulle kasvojaan. Minun olisi kai pitänyt tuntea sääliä häntä kohtaan, tai ainakin lopettaa tämä teatteri.
   En lopettanut.
   "En voi sanoa muuta. Vain pyytää anteeksi."



Trishin ilme kovettui, mutta vain hetkeksi. Hän pyyhki kyyneleet kasvoiltaan niin kuin olisi vain korjannut huulipunaansa.
   "Dragan maksoi minulle siitä jo. Jasonin hiljentämisestä, siis."
   Trish alkoi epäröidä. Hieno juttu.
   "Et aikonut missään vaiheessa päästää häntä pois, vaikka hän olisikin tappanut minut?"
   "No en."
   "Niin vähän arvelinkin."



Annoin Trishille minuutin verran aikaa. Kun hän viimein katsoi minuun, viimeistelin homman.
   "Jason lähti, mutta minulla on huone vielä yhdeksi yöksi."
   "Älä kuvittele, että antaisin."
   "Ei ole kyse siitä. Haluan vain jutella kanssasi. Sopia asioista. Ja jos sallit, keksitään yhdessä jotain, minkä takia sinun ei tarvitse liata käsiäsi Jasonin kanssa. Se tyyppi on ehkä tyhmä, mutta luulen, että hän puree, jos yrität tunkea hänen suuhunsa teräaseita."
   Trish nauroi tukkoista naurua. Nousin, ja hänkin nousi.



Trish ei vastustellut, kun halasin häntä. Hänkin rutisti minua, nyyhkäisi pari kertaa olkaani vasten ja kuiskasi jotain, mistä en saanut selvää. Sanoin hänelle vain muutaman sanan.
   "Anna minun korjata tämä."



Se siitä. Se vihasta ja murhanhimosta. Se ikävistä muistoista.
   Trish oli ollut aina hetken vietävänä.



Hän hengitti rauhallisesti. Haistoin hänen parfyyminsa. Hän oli vaihtanut sen kevyempään kuin se viinanhuuruinen eläkeläisakkojen hajuvesi, jota hän oli käyttänyt Samin kuoleman jälkeen. Ehkä suru alkoi viimein hellittää.
   Särkisin hänen sydämensä sadannen kerran. En ollut aikonut tehdä niin, eikä minulla ollut hajuakaan siitä, miten lepyttäisin hänet tämän jälkeen, mutta se jääköön huomisen murheeksi. Nyt halusin vain puhua hänen kanssaan – ja antaa Jasonille ajan, jonka hän tarvitsi Trishin auton jumittamiseen.
   "Anna anteeksi, Darryll", Trish kuiskasi, ja vastauksena siihen suutelin häntä.



Pääsimme juuri ja juuri huoneeseen asti. Potkaisin oven kiinni Trishin takana. Tunsin hänen kätensä liukuvan vyötäröltäni alaspäin, mutta sen pidemmälle en antanut hänen mennä. Tarvitsin aikaa, koska olihan tämä nyt oikeasti ihan kusipäinen veto.



Jos olisin ollut puoliksikaan mukana tässä, sängyn narina olisi ehkä häirinnyt minua. Mietin, hajoaisikohan se jo ennen kuin kumpikaan meistä olisi ehtinyt riisua housujaan.
   "Trish, minä –"
   Hän tönäisi minut kauemmas. Jokin naksahti.



Tiesin katsomattakin, että se oli pistooli ja että se osoitti jonnekin rintakehäni ja kaulani välimaastoon. Eri asia oli, etten olisi halunnut uskoa sen olevan.
   En sanonut mitään, eikä sanonut Trishkään – heti. Hän hengitti syvään muutaman kerran ja työnsi jalallaan minua ylemmäs.
   "Voi, kultsi", hän kujersi ja paransi tähtäystään, "sinäkö ihan totta luulit, että lähdin tuohon mukaan?"
   Olisin halunnut vastata, että aiemmin Trish oli kyllä lähtenyt mukaan ihan kaikkeen, kun puhuin tarpeeksi pehmeitä, mutta tässä tilanteessa oli ehkä parasta olla ihan hiljaa.



Trish luki ajatukseni.
   "Taitosi ovat ruosteessa, muru", hän sanoi ja naurahti. "Tai sitten kusetit minua vain muutaman kerran liikaa. Joka tapauksessa, luulit itsestäsi liikoja. Lattialle, polvillesi – nyt."
   "Trish –"
   Hän potkaisi minua. Menetin tasapainoni.



En ehtinyt kammeta itseäni ylös, kun Trish nousi sängyltä ja painoi minut takaisin alas.
   "Kun sanon lattialle, tarkoitan sitä", hän sihahti. "Asento kelpaa tältä erää ihan hyvin. Näenpähän naamasi, kun ammun..."
   Hän ei silti ampunut.



Hänen kätensä vapisivat. Pakotin itseni pitämään silmäni auki, kohtaamaan hänen katseensa ja piipun pohjattoman mustuuden.
   "Tarjosit Jasonille vapautta siitä hyvästä, että hän hoitaa tuon puolestasi", sanoin, enkä voinut estää ääneni värinää. En osannut enää ennakoida Trishiä, se oli totta, ja se hermostutti tässä tilanteessa pikkuisen liikaa. "Et sinä halua liata käsiäsi minun vereeni."
   "Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä haluan."
   "Sitten varmaan helpottaisi, jos kertoisit minulle. Jos taas ammut minut, et saa sitä ikinä tekemättömäksi. Et saa tietää, mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut. Puhutaan, Trish..."
   "Turpa kiinni, mulkku!"



Olin ihan varma, että hän ampuisi. Näin hänen etusormensa painautuvan liipaisimelle.
   Ja siltikään hän ei ampunut, vaan tähtäsi potkun päähäni.



Korvissani soi. Trishin askeleet kaikuivat, katto kääntyi ympäri. Kasvoja kirveli, poski oli osunut lipastoon.
   Ovi rämähti auki. Ai vittu.



Kipu ruoski silmiäni. Kuulin oman sykkeeni, saatoin kirota ääneen.
   Kuinka kauan oikein makasin siinä?



Oli saattanut kulua puoli minuuttia tai viisi. Tai kolmekymmentä. Tuskin sen enempää, mutta puolikin saattoi olla liikaa.
   Jason. Jason oli ulkona. Ja Trish oli nyt siellä ja Trishillä oli ase. Ovi oli auki ja minun olisi pakko lähteä Trishin perään... juosten.



Otin pari kertaa tukea seinästä, mutta jaksoin kyllä juosta. Piti päästä parkkipaikalle tai edes nähdä sinne.
   Kuulin huudon, Trishin nimen. Olin ihan varma, että huutaja oli Jason. Jossain sulkeutui auton ovi.



Jason istui auton sisällä. Trish vilkuili ympärilleen eikä häntä vaikuttanut haittaavan se, että hänellä oli ase ja että hän oli tainnut juuri siepata Jasonin sillä uhaten kirkkaassa päivänvalossa, kaikkien nähden.
   Kun hän kohotti katseensa ja näki minut, häntä ei vaikuttanut haittaavan sillä aseella ampuminenkaan.



Hän ampui kahdesti, ja tunsin tiilimurskeen rapisevan niskaani.
   Kuulin Trishin juoksevan ja käynnistävän auton. Jason ei ollut joko ehtinyt irrottaa niitä sytytystulppia tai sitten Trish oli pakottanut hänet kiinnittämään ne takaisin.

Niin tai näin, Trish painoi kaasua Jason mukanaan. Ja minä olin luvannut, etten jättäisi Jasonia.

Ei ollut aikaa hakea kypärää tai ajokorttia tai mitään muutakaan. Virta-avain oli sentään taskussa. Saisin Trishin lava-autonromun kiinni helposti – jos hän ei ehtisi kadota jäljettömiin. Jos hän ei ehtisi risteykseen. Jos...



Jos ajaisin tarpeeksi kovaa.



Saavutin heidät nopeasti, vaikka Trish ajoi rajua ylinopeutta. Pian kuulin auton moottorin ärjäisevän kierrosten kasvaessa. Auto kiihdytti, etäisyys kasvoi. Hän oli nähnyt minut.
   Saatoin vain toivoa, ettei Trish jo painanut aseensa piippua Jasonin ohimoon. Mitä kauemmin tämä takaa-ajo kestäisi, sitä suurempi olisi sen todennäköisyys. Trish ei ollut koskaan ollut hyvä sietämään painetta, ja juuri siksi hän jätti mieluummin käytännön hommat muille. Siksi hän oli myös ampunut minua parkkipaikalla, paineen ajamana ja ajattelematta järjellä, enkä uskonut, etteikö hän yrittäisi samaa uudestaankin, jos saisi tilaisuuden.



Moottoripyörä olisi nopeampi kuin Trishin auto. Minulla ei olisi ollut mitään ongelmaa saavuttaa heitä, ellen olisi tiennyt, että tämä oli oikeasti aivan vitun vaarallista hommaa. En yksinkertaisesti uskaltanut ajaa ihan kaasu tapissa aamun sateesta kostealla asvaltilla ilman kypärää.
   Trish vaikutti tajuavan sen myös, koska hän pysyttäytyi mutkaisilla teillä. Hänen autonsa ei kulkisi kuitenkaan niin kovaa, että niistä mutkista olisi mitään haittaa hänelle itselleen, mutta ne pakottivat myös minut ajamaan hitaammin.



Hän kääntyi pois tieltä, joka vei ulos Angleportista. Se oli strateginen veto: hän valitsi hiekkatien, jolla ajaminen kaksipyöräisellä kovaa olisi vielä vaikeampaa. Jos päätyisimme jonkin sortin metsätielle, maastosta tulisi liian pehmeää ja kaatuisin varmasti.
   Miten saisin heidät pysähtymään ajoissa? Ampumalla renkaita? Ei tässä vauhdissa... eikä siihen tullut edes tilaisuutta.



Se oli peura. Tai kauris. Tai joku.
   Trish löi jarrut pohjaan. Renkaat lukkiutuivat ja auton perä heitti sivuun. Peura pomppi vahingoittumattomana pusikkoon.
   Minulla oli liikaa vauhtia ja liian lyhyt turvaväli.



Piti valita jarruttamisen ja väistön välillä. Jarruttaminen ei auttanut näissä nopeuksissa, ei enää.
   Trishin auto pyörähti ympäri. Väistin minua kohti heittäytyvää etupuskuria ja yritin kaikin voimin pitää pyörän sekä tasapainossa että tiellä.



Jos en olisi jarruttanut ollenkaan, olisin ajanut aidasta läpi. Oli siitä siis jotain hyötyä.
   Mutta ei niin paljon, ettenkö olisi tuntenut pyörän karkaavan altani ja ruumiini iskeytyvän maahan.



Muutama asia rekisteröityi tajuntaani. Jäähtyvän moottorin nakse. Karkea, kuiva ruoho selkäni alla, pian poskeani vasten. Outo tunne, jossa tiesin kyllä, että johonkin sattui pahasti, mutta en oikeastaan tuntenut kipua.
   Veren maku. Yskä. Multa.
   Hiljaisuus.

***





Jasonilla ei ollut missään vaiheessa turvavyötä. Trishillä oli, mutta se oli hajonnut. Irronnut koko paska juuresta asti.
   Trishin paino oli estänyt Jasonia sinkoilemasta holtittomasti ympäri autoa ja suojannut vartaloa törmäykseltä.



Niskaan sattui. Oksetti. Kasvoja kirveli.
   Jason poimi lasinsirun isoimmasta haavasta poskessaan ja räpytteli silmiään. Näkö toimi, jalat eivät vielä kantaneet. Voi vittu.



Trishin puolesta ei olisi mitään tehtävissä. Kai. Jason ei ollut varma, mutta ihan rehellisesti sanottuna häntä ei kiinnostanut paskan vertaa auttaa sitä muijaa.
   Hän ei olisi hengissä ilman kolaria. Takaa-ajoa. Ja...



"Darryll?"
   Jason räpytteli silmiään ja kutsui kaveria uudestaan. "Darryll, oletko tässä?"
   Darryll ei ollut tullut autoon. Hän oli ajanut perässä... ihan hetki sitten. Niin lähellä, että Trish oli ihan pieneksi hetkeksi irrottanut katseensa tiestä ja osoittanut aseella auton takaikkunaan. Jason oli varoittanut siitä peurasta.
   Hän haki Darryllia katseellaan. Ei se voinut kaukana olla, ellei se sitten ollut jättänyt häntä tänne...



Ei ollut jättänyt. Se olisi ollut maassa lojuvaa ruumista parempi vaihtoehto.
   Voi helvetti.



Ensimmäiset askeleet olivat haparoivia. Kuin Jason olisi ollut kännissä, tai pöllyissä, tai molemmissa.
   Askel kerrallaan. Oikea jalka vasemman eteen. Vasen oikean eteen... Tasapaino palautui vähitellen.

Jostain hän sai voimaa juosta. Ehkä siitä hiljaisuudesta. Maahan paiskatun räsynuken elottomuudesta.



Jason kosketti Darryllia varovasti. Hän ei erottanut hengitystä, mutta eihän se tarkoittanut mitään, jätkä makasi muutenkin vatsallaan eikä siinä asennossa kukaan kovin pullistellen henkeä vetänyt.
   "Darryll?" Jason ravisti varovasti ystävänsä olkapäätä ja tajusi vasta sitten, ettei tällä tavalla maassa lojuvaa ihmistä ehkä kannattanut pahemmin liikutella. "Darryll, herää..."
   Ei pulssia. Voi vittu. Sen oli pakko johtua asennosta, Jason ei vain tuntenut sykettä niskapuolelta. Mutta olisihan hänen pakko varmistaa. Jos kaveri nyt saisi jonkun selkäydinvamman... niin hän olisi silti onnellinen, kun tuntisi Darryllin kaulavaltimon sykkivän.



Se oli hyvä idea niin kauan kunnes Jason painoi sormensa Darryllin kaulalle.
   Sitä sykettä ei tuntunut. Ei näinkään päin.



Jason jäätyi sekunniksi, ja sekin oli liikaa. Mitä armeijassa oli puhuttu tästä? Elvytä, ei kun soita. Soita ensin. Puhelin, hänellä oli puhelin, ja se oli ehjä. Hän poimi sen takataskustaan.
   "Tämä on sitten ihan saatanan huono vitsi, Darryll", hän sopersi samalla, kun näppäili kolme numeroa puhelimeen ja soitti.



Kai se hätäkeskuspäivystäjä antoi siihen jotain ohjeitakin, ja se varmaan laski Jasonin kanssa. Sillä ei ollut merkitystä. Jason osaisi tämän paremmin, kun keskittyisi tekemiseen eikä kuuntelemiseen.
   Käsiin sattui. Ambulanssi oli kuulemma ihan lähellä.



Jason ei laskenut kierroksia, ainoastaan painalluksia ja puhalluksia. Niitä ei voinut olla kovin paljoa, vaikka hänen kyynärvarsiaan särkikin.
   Hänen teki mieli lyödä Darryllia. Läimäistä avarilla naamalle, siihen se heräisi. Tai uhkailla sillä kirjeellä, joka hänen oli pitänyt näyttää. 'Jos sinä nyt kuolet, et näe sitä koskaan.'
   Darryllin niska nytkähti. Eloton ruumis veti rohisten henkeä.



Jason ei ollut koskaan ajatellut olevansa iloinen siitä, että hänen kasvoilleen yskittiin verta. Kerta se oli ensimmäinenkin.
   Hätäkeskuspäivystäjä kyseli jotain. Jasonilla ei ollut voimia vastata siihen, vaan hän lysähti istumaan. Hänen olisi ehkä pitänyt kääntää Darryll kyljelleen, mutta hän ei jaksanut eikä uskaltanut. Yhden asian hän kuitenkin teki.



Pulssi tuntui pikkusormen ja nimettömän hangassa. Heikko, mutta löydettävissä.
   Rahisevan hengitysäänen joukkoon liittyi voimistuva ambulanssin sireeni.