2.36 Penni luottamuksestasi

 🎶 otherwise - crossfire 🎶

 "Paras tapa selvittää voitko luottaa toiseen on luottaa häneen."

– Ernest Hemingway –

Jason väisti katsettani. Hän pelkäsi. Minun olisi pitänyt olla siitä iloinen, koska ainakin uhkaus oli mennyt perille, mutta oliko tämä positiivinen asia sittenkään? Halusinko oikeasti pelotella tyyppiä, joka oli kai jonkin sortin ystävä minulle?
   Se sama ystävä oli yrittänyt myrkyttää minut. Tai huumata, tai jotain. En tiennyt, mitä ja miksi, enkä voisi pitää häntä viattomana tai säälini arvoisena ennen kuin tietäisin.

Jason oli kahden vaiheilla. Hän sulki silmänsä, pudisti päätään, oikoi käsiään. Ajattelin jo, että minun pitäisi laittaa Jason juomaan se minulle tilattu olut.
   "Ei tässä", hän kuiskasi. "Vessassa."
   "Ulkona."
   "Ei, vaan vessassa. Me emme voi mennä ulos."
   Jason nousi.

En ollut täysin varma siitä, olisiko minun pitänyt luottaa häneen siinäkään asiassa. Seurasin häntä silti, koska vaihtoehtoja ei ollut...



... mutta ainakin nappasin sen aseen valmiiksi sormien ulottuville.



Jason oli hermona. Hän naputti seinää vieressään ja pälyili ympärilleen tyhjässä vessassa. Vessakopissa ei näkynyt kenenkään nilkkoja, ääntäkään ei kuulunut. Annoin oven painua hiljaa kiinni takanani.
   "Darryll", Jason aloitti, "sinun täytyy ymmärtää --"
   Harpoin hänen luokseen.

Pistoolin piippu lähellä leukaa sai Jasonin vaikenemaan. Hyvä niin, minua ei nimittäin kiinnostanut pätkääkään, miten hän halusi minun reagoivan tarinaansa. Halusin vain paljaan totuuden, tiedon siitä, miksi hän oli yrittänyt juottaa minulle sitä, mitä sitten olikaan yrittänyt, ja miksi hän sanoi, että oli ollut pakko. Miksi yksi harvoista ystävistäni oli puukottanut minua selkään. Miksi hän oli saattanut minut tilanteeseen, jollaisessa olin ollut liian monta kertaa yhdelle elämälle.
   "Anna kuulua."



Jason vapisi. Yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen.
   "Laita se pois", hän sopersi. "Darryll, kiltti --"
   "Olin sinulle kiltti niin kauan kuin et yrittänyt tappaa minua. Anna kuulua."
   "En minä yrittänyt --"
   Painoin piipun kiinni hänen leukaluuhunsa. Sillä hetkellä WC:n ovi avautui. Se ei haitannut, tulija ei näkisi pistoolia välissämme ja Jason ei uskaltaisi sanoa mitään --
   "Darryll?"
   Käännyin ympäri.



Selän kääntäminen Jasonille oli varmaan virhe, mutta en ehtinyt ajatella sitä. Käteni vapisivat, tähtäys seilasi Shaunin korvien välillä. Miksei hän sanonut mitään?
   "Älä tule lähemmäs."
   Shaunin kulmat kohosivat.
   "Rauhoitu."
   "Miksi? Tiedätkö sinä tästä jotain?" Voinko luottaa sinuun, olisin halunnut huutaa, mutta ei sellaisiin kysymyksiin saisi rehellistä vastausta ikinä.
   "Tiedän sen, että teillä näytti olevan jotain kiistaa välillänne ja nyt sinä olet näköjään teurastamassa Jasonia julkiseen vessaan." Shaun pudisti päätään. "Laita se ase nyt pois. Et sinä ole niin tyhmä, että ampuisit täällä."
   Mistä hän sen tiesi?



Ei, ei Shaun tiennytkään. Garykaan ei ollut koskaan tiennyt. Hänkin oli pelannut näitä pelejä samalla tavalla, tehnyt oletuksia, jotka nojasivat vahvasti siihen, että kaikki muut olivat häntä tyhmempiä. Ehkä olivatkin. Minä olin ollut tarpeeksi tyhmä jäädäkseni hänen uhrikseen useammin kuin kerran, kahdesti, kolmesti saatana.
   Päähän sattui. Voisin ampua nyt. Tai nyt. Jos Shaun olisi fiksu, hän juoksisi. Nyt.



Enkä silti ampunut. Eikä Shaun paennut. Hän ei liikahtanutkaan, mutta puhui, eikä hänen äänensä ollut yhtään samanlainen kuin Garylla.
   "Laita se ase pois", hän pyysi. "Ja jos sinun on ihan pakko, hakkaa tuo vaikka vessakopissa. Minä pidän vahtia, jos lupaat, ettet mene liian pitkälle."
   Jasonin katkonainen hengenveto kaikui vessan laattaseinistä. Ajattelin Garya ja sitä, miten se kusipää oli luvannut yhtä sun toista. Pitää vahtia, auttaa, olla aina puolellani.
   Shaun ei ollut Gary.



Sain taistella, jotta sain pelostani niskalenkkiotteen ja onnistuin kohottamaan aseen piipun kattoon Shaunin otsan sijaan. Kauhu veti sitä takaisin tulilinjalle, mutten antanut periksi. Jason huohotti takanani, Shaunin rintakehä keveni kuin solmimaton ilmapallo.
   Shaun avasi vessakopin oven. En katsonut Jasoniin puhuessani.
   "En satuta sinua, jos puhut."
   Ne sanat olivat raskaita sanottavaksi ystävälle. Ajattelin Adriania, hänen viimeisiä sanojaan minulle. 'En anna sinulle ikinä anteeksi.'



Shaun piti sanansa. Hän asettui kopin ovelle, sopivasti niin, että saimme olla rauhassa, mutta kuulisi, jos tilanne kärjistyisi jotenkin. Jason ei pakenisi hänen ohitseen.
   Toisaalta Jason ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi halunnut paeta.



En luopnuut aseesta. Se oli koko ajan näkyvillä, valmiina, jos minun tarvitsisi puolustautua. Tiesin, etten pitänyt sitä siinä Jasonin vuoksi, ainakaan pelkästään. Tiesin, ettei Shaunillakaan ollut tapana liikuskella aseettomana kaupungilla. Pelkäsin, että jäisin alakynteen, ellen sitten käyttäisi Jasonia ihmiskilpenä.
   Minulla oli kaikki maailman syyt luottaa Shauniin, ja silti en luottanut. Minulla oli myös syy luottaa Jasoniin – hän olisi voinut jättää kertomatta siitä oluesta, sehän olisi ollut kätevää. Ja silti... silti hän oli puhunut.
   "Mitä siinä pullossa oli?"



Jason huokaisi. En tiennyt, yrittikö hän katsoa minua silmiin vai ei, koska minä olin se, joka väisteli häntä. Hän voisi siis hyökätä nyt, kun en huomaisi. Minua ei kiinnostanut. Tasapainoilin loputtoman taisteluväsymyksen ja raivon välitasanteella, ja voisin lopulta horjahtaa kummalle tahansa puolelle.
   "Menen siihen kohta –"
   "Et, vaan nyt."
   Minulla oli odotukseni. Mikään, mitä Jason sanoisi, ei voisi kuulostaa enää edes lievästi inhottavalta. Se olisi vain odotusten täyttämistä, vähän niin kuin sääennustus. Sataa seitsemänkymmenen prosentin todennäköisyydellä kuuden ja yhdeksän välillä, kuolet sadan prosentin todennäköisyydellä jonkun ystäväsi kädestä.
   "Amfetamiinia. Aika..." Jason nielaisi, ja hänen äänensä värähteli. "Aika paljon amfetamiinia."
   "Luulin, että ekstaasi on enemmän sinun hommiasi."
   "Niin, no. Se ei ollut myyntiin."
   "En odottanutkaan, että minun pitäisi vielä maksaakin siitä, että tapat minut yliannostukseen, jota en itse ottanut."



Jason hymyili epävarmasti. Ei häntä oikeasti huvittanut. Kai.
   "Saanko nyt kertoa, miksi?"
   "Kaikin mokomin. Saat satasen, jos onnistut yllättämään minut."
   "Trish."
   "Sori, kaveri. Ei juomarahoja tänä iltana."
   Meistä kumpikaan ei nauranut.



Katsoin häntä, hänen ilotonta hymyään, ahdistuksen niljaisiksi muuttamia kasvoja.
   "Trishkö sinua taas löi?"
   "Ei puhuta siitä", Jason mutisi, ja hymynhäive kaikkosi hänen kasvoiltaan. "Vaan sinusta."
   "Hän sanoi teurastavansa meidät molemmat, jos teemme yhteistyötä. Ainoa kysymys taitaa olla, kuka hänelle kertoi."
   Jason huomasi kyllä katseeni synkkyyden, tai ainakin hän kiirehti vastaamaan.
   "En sanonut hänelle mitään." Jason pudisti päätään. "Eikä se... ei se sitä ollut. Ei pelkästään."
   "Vaan?"
   "Dragan."
 

Ase poltti kättäni. Liipaisinsormi nytkähti tahdottomasti.
   "Dragan?"
   "Haluaa leikata kieleni irti", Jason kuiskasi. "Jos hän tietäisi, että kerron sinulle tästäkin..."
   Tajusin sen kyllä. Jason puhui liikaa, eikä yksikään diileri tykännyt juorukelloista. Tajusin myös sen, kenen vika tämä oikeastaan oli. Kuka tässä olikaan heittänyt kaverinsa bussin alle? Olin itse sanonut Draganille, että Jason kertoi minulle asioita. Oikeastaan Jason oli siis ihan oikealla asialla, kostamassa sitä tietämättään minulle. Mutta miksi Trish oli siinä mukana?
   "Miten Trish liittyy tähän?"
   "Trish sai sen duunin." Jasonin kasvot kalpenivat, ja hänen äänensä painui, muuttui väriseväksi kuin huonosti soitettu kutoskieli kitarassa. "Ja hän... Dragan oli maininnut sinut. Trish pelkää sinua, tiesitkö? Tai ainakin hän sanoi minulle, että jos hiljennän sinut..."
   "Niin saat pitää kielesi?"
   "Joo."
   "Ja sinä uskoit sen." Pudistin päätäni. "Jason, sori vaan, mutta olet idiootti."
   "Hän oli tosissaan."
   "Niin on myös Dragan. Ja jos Dragan sanoo haluavansa hiljentää sinut, Dragan myös tekee sen. Ja suuttuu vitusti jos joku hommaan palkattu alkaa sooloilemaan. Trish tietää sen."



Kuvio alkoi olla selkeä. Dragan ei ollut minulle vihainen, vaan Jasonille. Se oli suureksi osaksi minun syytäni, olinhan kertonut Draganille Jasonin kielivän asioista. En ollut silti halunnut, että Jasonille sattuisi mitään. Dragan oli kuitenkin lähettänyt Trishin hiljentämään hänet, ja Trish taas oli tajunnut, että minä ja Jason olimme edelleen yhteyksissä, vaikka hän oli kieltänyt. Hän luultavasti pelkäsi yhä, että Draganille paljastuisi hänen osuutensa Angien sieppauksessa. Hän siis halusi varmistaa, että ainoa ihminen, joka tiesi siitä, kuolisi yliannostukseen ennen kuin ehtisi juoruilla Draganille asiasta – ja hän oli tapansa mukaan pakottanut Jasonin hoitamaan likaisen duunin.
   "Mitä sinun piti tehdä sen pullon jälkeen? Antoiko hän sinulle lapion vai jätesäkin, veneen ja muutaman tiiliskiven?"
   Jasonin suusta karkasi korahdus. Hän taisi pidätellä itkua, iso mies.
   "Minun piti saattaa sinut ulos, kun olet vielä jaloillasi."
   "Ja?"
   "Ja Trish sanoi... hoitavansa loput."
   Ne sanat olivat viimeiset tästä palapelistä puuttuvat palaset. Tajusin, miksi Jason oli halunnut puhua täällä ja miksi hän oli sanonut, ettemme voisi mennä ulos.
   "Hän siis odottaa minua. Meitä. Kuinka lähellä?"
   "En ole varma. Luultavasti sen verran lähellä, ettemme lähde täältä ilman, että hän näkee."
   Voi vittu, ehdin ajatella, kun Shaun kopautti kopin ovea rystysillään.



Shaun rykäisi.
   "Tämähän ei noin muuten ole minun ongelmani", hän lausui synkkänä, "mutta minun pitäisi päästä täältä joskus kotiinkin, joten... Minulla on ehdotus."
   "Ehdota pois", sanoin. Jason värähti, kai hän oletti saavansa viimeistään nyt jommalta kummalta meistä turpaansa. En reagoinut siihen, vaan annoin Shaunin jatkaa.
   "Voin soittaa pari vapaalla olevaa kaveria tänne. Se teidän muijanne näkee kyllä, että lähdemme, mutta tuskin hyökkää koko porukan kimppuun. Ne ovat isoja tyyppejä."



Jason tuijotti seinää ja kurtisteli kulmiaan. Hän naksautti kieltään.
   "En usko, että tarvitsemme Shaunin lisäksi ketään", hän sanoi. "Trish on yksin."
   "Mistä tiedät?"
   "Siitä, että olin äsken hänen kanssaan samassa autossa. Eikä hän halua aiheuttaa mitään isoa hämmennystä keskellä katua. Jos haluaisi, minun ei olisi tarvinnut tehdä mitään, vaan hän olisi hoitanut asian kun kävelit tänne." Jason huokaisi. "Mutta mitä sen jälkeen? Mitä se auttaa, että pääsemme pois?"



Se oli kysymys, jota mietin itsekin. Jota olin miettinyt varmaan suurimman osan elämästäni.
    "Se auttaa sen, että saamme miettimisaikaa", totesin, kun en parempaakaan keksinyt. "Hoidamme itsemme pois täältä ja menemme... jonnekin."
   "Käykö motelli?" Shaun huikkasi.
   "Sinullako on jotain mielesssä?"
   Shaun äännähti myöntävästi.
   "Minulla on yksi luottopaikka. En tosin aio itse jäädä, eihän hän minun perässäni ole, ja minulla on se matsikin... mutta voit käyttää minun nimeäni."
   Kuulin hänen avaavan puhelimensa lukituksen. Painoin pääni viileää seinää vasten ja huokaisin syvään.
   "Kunhan se on paikka, josta meitä ei heti löydetä."
   Jason katsoi minuun kysyvänä. Tiesin kyllä, mitä hän mietti: sitä, miksi puhuin monikossa. Ihmettelin sitä itsekin, vaikka toisaalta olin varma päätöksestäni. Jasonia en jättäisi.

***



Se Shaunin luottopaikka oli nimeltään Three Flamingos Motel, ja se sijaitsi sopivan lähellä kaupunkia, mutta kuitenkin syrjäisen maantien varrella. Pihalle parkkeeratut moottoripyörät, mukaan lukien omani, ja yläosattomat tarjoilijat baarin ikkunoissa kertoivat paljon paikan meiningistä.



Shaun oli varannut huoneen puhelimitse. Halvimman mahdollisen. Hän oli käyttänyt esiintyjänimeään, Falcon Diaz, ja vakuuttanut, ettei tässä motellissa ollut tapana jaella asiakkaiden tietoja eteenpäin.
   Yksikään auto ei ollut seurannut meitä.

Tasaiset loksahdukset ja naksahdukset täyttivät huoneen. Naksuttelin pistoolin lipasta ulos ja takaisin sisään. Jason, jonka käsien vapinan muistin vieläkin vyötärölläni kaasuttaessani moottoripyörällä Angleportin läpi maantielle, makasi hiirenhiljaa selkäni takana. Sängyn jouset vinkaisivat joka loksahduksella, ja kun Jason veti tuskastuneena henkeä muutaman kerran, outo orkesteri oli koossa.
   "Voitko lopettaa?" hän kysyi.
    Käteni liike pysähtyi ilmaan. Déjà-vu. Olin kokenut tämän joskus ennenkin, mutta silloin olin itse ollut kysyjän roolissa.
   Loksahdus, naksahdus.



Jason huokaisi syvään. Sänky narahti taas.
   "Olen... tosi pahoillani." Hän nielaisi. "Oikeasti. Anteeksi. En halunnut tehdä sitä."
   "Tiedän sen."
   "En olisi kertonut, jos..."
   "Tiedän senkin, Jason. Ja arvostan sitä, että varoitit minua." Loksahdus, naksahdus. "Sinulle olisi ollut helpompaa antaa olla ja tehdä, kuten hän käski." Loksahdus. "Etkä tehnyt niin." Naksahdus.
   "Luotatko minuun, Darryll?"



Käteni pysähtyivät taas. Etusormeni vapisi liipaisimella. Luotinko? Jason oli juuri yrittänyt tappaa minut, ja se, ettei hän ollut vienyt hommaa loppuun, saattoi olla hetken mielijohde. Tai sitten se, että hän suostui Trishin salamurhaajaksi, oli se hetken mielijohde.
    Jasonille ei ollut annettu kovin miellyttäviä vaihtoehtoja. Tapat kaverisi tai Trish leikkaa kielesi irti. Samantapaisia vaihtoehtoja olin itse saanut Garylta: tottele tai kärsi. Olin itse valinnut tottelemisen liian monta kertaa, lähes aina. Minusta tuntui, ettei Jasonin kuulunut kysyä minulta, luotinko häneen: hänen olisi pitänyt miettiä, kannattiko minuun luottaa. Jason oli aasi, joten hän ei kyseenalaistanut sitä, mutta hän oli myös reilu ja hyväsydäminen tyyppi – toisin kuin minä.
   "Täysin." Se oli vuosisadan vale, ja jopa Jason tajuaisi sen kyllä, jos en korjaisi vastaustani. "No, sanotaan niin, että luotan kanssasi nukkumiseen täällä enemmän kuin siihen, että nukkuisin yksin kotona."



Kuulin Jasonin vääntelehtivän sängyssä. Tiesin kyllä, ettei hänen ahdistuksensa tyhjentynyt pelkkiin kysymyksiin luottamuksesta, koska ei se sitä ollut minullakaan.
   "Trish on luultavasti raivona", Jason kuiskasi. "En nähnyt hänen autoaan, mutta hän oli siellä varmasti. Hän tietää, etten tehnyt sitä."
   "Se ei muuta mitään. Hän olisi halunnut meidät molemmat hengiltä joka tapauksessa."
   "Miten jatkamme tästä? Onko sinulla suunnitelmaa?"
   "Ei. Ei vielä."
   "Olen ihan hirveän pahoill-"
   Nousin ylös.



Jason hätkähti kohdatessaan katseeni ja rutisti silmänsä sekunniksi kiinni kuin lyöntiä pelkäävä koiranpentu. Hän oli tavallaan oikeassa reaktionsa kanssa, olin nimittäin vihainen, mutta en enempää tai vähempää kuin viisi minuuttia sitten.
   "Lopeta tuo jatkuva anteeksipyyteleminen", ärähdin. "Tarvitsen aikaa, okei? Keksin kyllä jotain, kunhan annat minun miettiä."
   "En tarkoittanut, että sinun pitäisi..." Jason räpytteli silmiään. "Darryll, sinä et ole täällä yksin."



Yritin hillitä raivoni. Ihan oikeasti yritin.
   Mitä enemmän mietin tilannetta, sitä voimakkaampana pääni sisällä raivosi ajatus siitä, etten ollut halunnut tätä, etten halunnut enkä jaksanut paeta, että voisin syyttää tästä Jasonia, jos tämä ei olisi omaa syytäni. Mutta se oli, eikä Jason tiennyt sitä. Jason halusi keskustella luottamuksesta ja pyyteli minulta anteeksi, vaikka minun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi, ja nyt minulla ei ollut muita sanoja tähän tilanteeseen kuin loputon parkuni siitä, miten minun ei pitänyt päätyä tällaiseen tilanteeseen enää ikinä ikinä ikinä.
   Siksi sanoin sen, vaikka se oli vähiten reilu vastaus koko tilanteeseen.
   "Valitettavasti."
   Ja lähdin.



En ollut tarkoittanut sitä. Se oli vain ollut ensimmäinen vastaus, joka päähäni mahtui, ja sillä tavalla sain tekosyyn vetää henkeä terassilla.



Ase oli yhä kädessäni. Se saattaisi säikyttää jonkun ohikulkijan ja siksi minun pitäisi laittaa se pois. Toisaalta se saattaisi pelastaa henkeni, jos Trish olikin löytänyt meidät ja väijyi nyt motellin parkkipaikalla. Minun ja Jasonin hengen.
   Olin ollut auttamattoman hidas. Draganin piti olla toivoni tällaisia tilanteita varten, turvaverkko, joka ei antaisi minun pudota maahan asti. Minun piti olla hänelle korvaamaton, mutta olin ehtinyt olla hänen kanssaan tekemisissä niin vähän aikaa, etten voisi pyytää häneltä mitään. Jos nyt soittaisin hänelle ja sanoisin, että olin ongelmissa, hän nauraisi paskaisesti ja käskisi pärjäillä. Ja jos sanoisin, että ongelma oli Trish, hän luultavasti ajattelisi kahdesta diileristään aiheutuvan liikaa ongelmia ja hankkiutuisi meistä molemmista eroon, jottemme sotkisi hänen bisneksiään keskinäisillä kahnauksillamme. Rakentamassani turvaverkossa oli siis reikä keskellä, Trishin mentävä reikä, ja me kaksi harrastimme pukkitappelua suoraan sen yläpuolella.
   Ovi avautui. Tunnistin Jasonin varovaiset askeleet katsomattakin. Se siitä hetken hengähtämisestä, miettimisistä ja pakosuunnitelmista paolle, johon en aikonut lähteä.



Jason istuutui viereeni äänettömästi. Baarista alapuolellamme kuului isojen miesten räkäistä naurua. Tuopit kolisivat. Viereisessä huoneessa naisääni voihki. Sellaisia palveluja sai kuulemma ostaa täältä, ja juuri siksi Shaun käytti esiintyjänimeään eikä omaansa. Sillä sai alennusta. Esiintyvät taiteilijat tukivat aina toisiaan.
   "Haluaisitko jutella?" Jason kysyi varovasti. "Minä nimittäin haluaisin."
   Kohautin olkiani. Hän jatkoi.
   "Haluan puhua suoraan." Jason painoi päänsä. "Kun Trish tuli luokseni ja laski veitsen huulilleni, anelin häneltä armoa. Lupasin tehdä ihan mitä tahansa. Ja hän varmasti tiesi, että tekisin niin, koska hänellä oli se tarjous valmiina. Hän heitti sen ilmoille ja kun kieltäydyin... no, se homma meni konkreettiseksi. Minä pelkäsin ihan hulluna. Lupasin tehdä sen ja luulin, että voisin olla kovis ja ettei se olisi vaikeaa. Mutta se on ihan eri asia silloin, kun oikeasti näkee toisen."
   Naisen voihkaisut lakkasivat. Ovi avautui talon toisessa päässä, kaksi moottoripyörää käynnistyi parkkipaikalla. Jason niiskaisi.
   "Sinä istuit eteeni ja kysyit, mikä minulla on hätänä", hän sanoi hiljaa. "Harva kysyy minulta sitä. Sinä kysyit. Ja kutsuit minut yöksi –"
   "Jason."
   Hän vaikeni.



Kurkkuani kuristi. Kaikki se kiitos ja ylistys reiluudestani pakkautui tahmeaksi möykyksi henkitorveen. Jason ei tiennyt, ettei olisi tässä tilanteessa, jos en olisi vasikoinut hänestä Draganille. En minä ollut reilu kaveri, olin valehteleva paskiainen, jonka oikeaa nimeäkään Jason ei tiennyt.
   Jason huokaisi.
   "Halusin vain sanoa, etten halunnut tehdä sinulle pahaa. En tiedä, onko sinua koskaan kiristetty hengelläsi ja terveydelläsi, mutta –"
   Naurahdin ilottomasti.
   "Usko huviksesi, on minua." Suljin silmäni ja yritin pakottaa muistikuvan Garyn lukemattomista diileistä pois päästäni. "En syytä sinua siitä. Jos vähän yksinkertaistetaan asioita, niin sinähän pelastit henkeni, vai mitä?"



Olimme hiljaa. Jason naputteli terassia kengänkärjellään ja väänteli sormiaan. Ase painoi liikaa, mutta olin liiann väsynyt laittaakseni sitä pois.
   "Sovinto?" Jason ehdotti.
   "Jep."
   Hän oli taas hiljaa. Mietti jotain, harvinaista kyllä.
   "On sinua, sanoit", hän virkkoi. "Ajattelin..."
   "En halua puhua siitä." Paskat, halusin minä. Halusin vuodattaa koko elämäni jollekin kallonkutistajalle saadakseni Garyn pois päästäni. "En ainakaan selvin päin."
   "Onneksi minulla on ratkaisu siihen." Jason nousi. "Tule."



Jointteja oli yksi ja sekin näytti pyörineen Jasonin farkkujen takataskussa jo jonkin aikaa. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja kokolattiamaton hajusta päätellen tämä ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun tässä huoneessa poltettiin pilveä.
   Minulla oli rinnassani yksi erittäin hyvä syy kieltäytyä ekstaasista ja piristä, mutta ei tästä.



Se rauhoitti. Täytti pään tasaisesti vellovalla puurolla ja maalasi seinät vähän kirkkaammiksi. Motellin kaikki muut äänet hiljenivät, oli vain minä ja Jason, kädestä toiseen liikkuva sätkä eikä ainuttakaan murhaajaa mailla halmeilla.
   "Olin ihan teini, kun tapoin isän. Ja jouduin vankilaan." Kiskoin lämmintä savua sisälleni ja puhalsin sen hitaasti ulos. "Ja sitä kautta tunsin tyyppejä, jotka tunsivat toisia tyyppejä, ja ne tunsivat Garyn."
   Ojensin sätkän Jasonille.



Jason keskittyi lähinnä tuijottelemaan sätkää. Hän ei pitänyt kiirettä. Olin jo kysymässä, oliko siinä jointissa jotain hermomyrkkyä tai vaikka syanidia, kun hän viimein kiskoi ensimmäiset savunsa.
   "Jatka", hän pyysi ja antoi sätkän takaisin.



En ollut ihan varma, miksi Jason halusi kuulla. Kai hän halusi olla ystäväni, joku sellainen ystävä, joka kysyi joskus, mitä minulle kuuluu. Edellinen bestikseni oli lähinnä valittanut omista ongelmistaan ja ollut kiinnostunut minusta vain kun tarvitsi minua.
   Miksi halusin kertoa? Kannattiko minun kertoa? Kerroin silti.

Kerroin ihan kaiken. Kerroin Garysta. Adrianista. Elizabethista. Trishistä. Oksensin sen Jasonin syliin jonain limaisen vihreänä ja niljaisena sisäelinhyhmänä, jota hän ei saisi ikinä pestyä pois vaatteistaan. Kun puhuin siitä mielisairaalasta, oksensin oikeasti. Mattoon imeytyi pari lusikallista vatsahappoja.



En muista tarkkaan, miten se keskustelu meni. Oliko se keskustelu vai monologi? Sanoiko Jason jotain?
   Jossain vaiheessa kävimme nukkumaan.



Pääni oli selkiytynyt samalla kun rätisevä ilmastointi oli kiskonut kukan hajun ulos huoneesta. Tarina, jonka olin kertonut Jasonille, oli jättänyt ajatuksiini tilaa sille ongelmalle, joka meillä oli juuri tällä hetkellä.



Olin yhä varma siitä, etten pakenisi. Silloin ainoa vaihtoehto oli taistella. Hoitaisin Trishin pois tieltäni kerralla ja lopullisesti, ainakin tilit olisivat sitten selvät ja hommat lopullisesti hoidettu.
   Dragan ei auttaisi minua, se oli selvää. Mutta tiesikö Trish sen? Voisinko käyttää sitä seikkaa hyväkseni?
   Jason liikehti lähelläni.



Sängyn jouset vinkuivat. Jason piteli päätään ja irvisti.
   "Surkeaa kukkaa", hän mutisi. "Eikö sinun päähäsi satu?"
   En vastannut. Jason jatkoi.
   "En halua hoputtaa, mutta onko sinulla suunnitelmia? Minä en nimittäin keksinyt mitään muuta kuin uudet paperit ja kodin karttaamattomilla saarilla..."
   "Rauhoitu. Minulla on ajatus."
   "Mikä?"



Kun se ajatus piti sanoa ääneen, se ei kuulostanut yhtään niin hyvältä. Mutta tämä oli minun taisteluni. Ei Jasonin tarvitsisi siitä välittää.
   "Tapaan Trishin."
   "Täh?"
   "Kuulit kyllä. Tapaan hänet kasvokkain vielä tänään. Vaihdamme kuulumisia ja juttelemme mukavia. Sinä voit paeta sinne karttaamattomalle saarellesi sillä välin."



Jason ähkäisi ja kuului kakovan hiljaa.
   "Voi vittu", hän valitti ja kiskoi hiuksiaan. "Darryll, kaikella kunnioituksella... voisitko millään keksiä jotain vähemmän itsemurhahakuiselta kuulostavaa?"
   "Sanoin jo, ettet tule sinne. Tämä ei siis ole sinun ongelmasi."
   "Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta jos ratkaisusi on kerran tuo, olisit voinut saman tien vain juoda sen oluen." Jason huokaisi ja nousi. "Anna minulle hetki aikaa. Yritän taklata tämän päänsäryn ennen kuin jatketaan."



Katsoin Jasonia pitkään, mutta hän ei sanonut mitään lisää.
   "Jatketaan?" toistin. "Luulin, että olit aikeissa paeta. Enkä ihan oikeasti pidä sitä sinun kohdallasi mitenkään huonona vaihtoehtona, jos sitä epäilet."
   Jason pysähtyi ja kääntyi.



Ensimmäistä kertaa ikinä näin Jasonin niin vakavana. Ja ensimmäistä kertaa taisin myös nähdä oikean Jasonin, sellaisen, jolle elämä ei ollut pelkkää surkeaa komiikkaa.
   "Kerroinko sinulle koskaan, miksi lopetin merivoimissa?" Kun en sanonut mitään, hän jatkoi. "Ammuin itseäni jalkaan Persianlahdella. Siitä sai tuomion, mutta myös hullun paperit. Posttraumaattinen stressihäiriö."
   "En nyt ihan tajua."
   "Minäkään en tajua, miten sinua ei kiinnosta paeta kaiken sen jälkeen, mistä minulle viime yönä kerroit. Mutta aion ottaa siitä selvää, ja sen takia en aio tällä kertaa juosta heti, kun kuulen ensimmäisen kranaatin räjähtävän."
   Hän ei sanonut muuta, ja minusta tuntui, ettei minun kannattaisi väittää vastaan.