2.35 Pitkästä aikaa

Shaun oli varoittanut minua siitä, ettei hän tulisi päästämään minua helpolla, jos olin puoliksikaan tosissani Miken tarjouksen kanssa. Siksi olin odottanut, että hän ensi töikseen pinoaisi päälleni suunnilleen oman painonsa verran rautaa ja sanoisi, ettei nousemiseen olisi mitään aihetta ennen sataa punnerrusta.
   Ihan hyvä, ettei hän tehnyt niin, koska mihinkään armeijakuriin en olisi suostunut edes sen työtarjouksen takia. Toisaalta en odottanut, että hän antaisi minun aloittaa näin kevyesti.

Hän sanoi sen olevan kuntotesti. Kuulemma hänen tarvitsi tietää, miten kusessa oikeasti olin tämän projektin aikataulujen kanssa. Tapa, jolla hän sanoi sen, ei kuulostanut erityisen toiveikkaalta, ja se vaivasi minua.
   Samoin se, miten hitaasti juoksin. Se, miten olisin kyllä pystynyt parempaan, mutten en uskaltanut lisätä vauhtia. Ne hetket, joina olin yrittänyt raahata itseäni lenkille ja oksentanut kadulle ilta toisensa perään, olivat vielä tuoreessa muistissa. Shaun ei tiennyt niistä, enkä aikonut kertoa niistä yrjöämällä hänen kengilleen.



Shaun oli tuijottanut minua jo pitkään, kurtistellut välillä kulmiaan ja ollut sanomaisillaan jotain, mutta tyytynyt olemaan hiljaa. Hän työnsi välillä kätensä taskuunsa ja vilkaisi ilmeisesti kelloa puhelimestaan. Hän ei käskenyt minua lisäämään eikä vähentämään vauhtia, ja oletin, että hän halusi minun jatkavan niin kauan kuin jaksaisin.



Jaksaminen oli suhteellinen käsite. Jos Shaun ei olisi ollut siinä, olisin jatkanut vielä enkä välittänyt siitä, miten syke ylitti ensimmäisen kerran 180 lyöntiä minuutissa. Olin varmasti liiankin varovainen, mutta Shaunin takia oli pakko.
   "Olisit kyllä jaksanut vielä", Shaun kommentoi salin nurkasta. "Ethän sinä ole edes kunnolla väsynyt."



En keksinyt, mitä olisin voinut sanoa siihen, joten tyydyin pyyhkimään hikeä otsaltani vähän liiankin teatraalisesti. Shaun kohotti ensin kulmiaan ja sen jälkeen harteitaan.
   "Selvä", hän totesi ja vilkaisi taas puhelintaan. "Paljonko nostat penkistä?"
   "Ei hajuakaan."
   "No, kohta on", hän tuumasi ja virnisti. "Toivottavasti enemmän kuin oman perseesi. Koska jos ei, olemme täällä koko yön."
   Se ei naurattanut minua yhtään.



Olisihan sille voinut nauraakin, koska Shaun selvästi odotti minulta vähemmän kuin mihin lopulta kykenin. Hän oli avoimen yllättynyt siitä, miten paljon sai minulle niitä viiden kilon rautalevyjä asettaa, vaikka itse olisikin varmaan lämmitellyt kolminkertaisilla painoilla omiini verrattuna.
   "Sano sitten ajoissa, jos tuo tuntuu pahalta", hän käski. "Jos nimittäin katkot hauislihaksesi, saat odotella seuraavia kunnon treenejä ainakin vuoden verran."



Hän laski ääneen. Kymmenen, kahdeksan, neljä, yksi.
   "Hyvä. Nouse istumaan."
   Tein niin sanaakaan sanomatta. Shaun kurtisteli taas kulmiaan.
   "Selkä suoraksi", hän sanoi, mutta tiesin kyllä, että hän olisi halunnut sanoa jotain muutakin. Hän puri huultaan. "Sattuuko tuo?"
   "Ei."
   "Mikä sinua sitten vituttaa?"



En ollut aavistanut, että hän näkisi sen niin selvästi. Kai minun olisi pitänyt olla vähän vähemmän vaitonainen, katsoa joskus silmiin, rentoutua. Se oli vaikeaa, kun koko ajan piti miettiä, kestäisikö kroppani tätä ollenkaan ja jos ei, mitä sitten tekisin ja olisiko minulla pokkaa vain luovuttaa. Halusinko luovuttaa? En. Mutta kylmä fakta oli se, ettei mikään ammattiurheilun tapainenkaan olisi välttämättä kovin hyvä veto synnynnäisesti sydänvikaiselle kaverille, joka oli paitsi laiminlyönyt kaikki mahdolliset hoidot, myös pahentanut tilannetta entisestään kiskomalla ensin spiidiä ja jälkiruoaksi ekstaasia. Eivätkä ne Garyn pyytämättä antamat sähköhoidotkaan olleet välttämättä hyvää tehneet.
   "En halua puhua siitä." Väärin, en vain halunnut ajatella sitä. Puhuminen olisi pakollista. "Tai siis... en ole ihan varma, tuleeko tästä yhtään mitään."
   "Niin. Sinähän olet ollut treenannut jo peräti puoli tuntia, joten on se nyt ihme, ettet vieläkään näytä Arnold Schwarzeneggeriltä."
   Purskahdin nauruun, ihan vain hetkeksi, mutta silti.
   "Ihan tosi, Shaun. En... ole ihan varma siitä, miten kovaa treeniä kestän."
   "Tuo on aiheellinen huoli, jos sattuu olemaan 85-vuotias reumasta kärsivä kotirouva", Shaun huomautti, "tai jos sinulla on joku vamma jossain. Vedä sillä alkuun kaksitoista. Minä lasken."



Hetken olimme molemmat hiljaa. Shaun laski nyökkäyksin.
   "Vielä kaksi", hän sanoi ja nyökkäsi. "Onko sinulla?"
   "Onko mitä?"
   Nyökkäys.
   "Joku vamma? Koska jos on, siitä olisi kiva kuulla nyt."
   Vapautin painot hitaasti ja annoin käsieni pudota alas.



Olisipa Shaun kysynyt tästä edes tekstarilla jälkeenpäin. Tarvitsin harkinta-aikaa. Voisin valehdella päin naamaa ja sanoa, ettei mitään ongelmaa ollut. Toisaalta taas voisin tarttua oljenkorteen, jonka Shaun oli tietämättään minulle ojentanut, ja puhua suun täydeltä paskaa jostain vanhasta luunmurtumasta. Jos minun koskaan tarvitsisi vetäytyä tästä hommasta, voisin vedota siihen eikä minun tarvitsisi mainita olevani synnynnäisesti suunnilleen lasista tehty luuseri. Toisaalta taas... voisin vetää kortin myös pakan puolestavälistä.
   "Ei mitään isoa. Tiedän kyllä, missä omat rajani kulkevat."
   "Mutta?"
   Mutta ei puhuta siitä enempää. Tarvitsin puheenaiheenvaihdon, mielellään sujuvan sellaisen.
   "Mike ei ehkä ole tyytyväinen lopputulokseen."



Shaun piti katseensa tiiviisti minussa istuutuessaan alas. Salin käytävältä kuului askelia, hetken kuluttua juoksumaton hurinaa, raskaita tömähdyksiä, jotka löysivät rytmin ajallaan. Shaun kumartui eteenpäin ja madalsi ääntään.
   "En tiedä, mitä itse ajattelit, mutta sinuna en ehkä laskisi pelkän salitreenin ja kaurapuuron varaan... jos ymmärrät, mitä tarkoitan."
   Tuhahdin.
   "Pidän aivosoluni mieluusti päässäni, kiitos."
   "Ei se tietääkseni aiheuta mitään aivojen kutistumista."
   "Joo. Muuten vaan steroideja käyttävät kulkevat baareissa hakkaamassa porukkaa ihan mitättömistä syistä metallitangoilla." Suljin silmäni. "Sori. Ei tämä ole henkilökohtaista."
   "Mistä sitten kiikastaa?"



Käteni hikoilivat. Sydän hakkasi jo ajatuksesta. Jos liian kova treeni oli sydänvikaiselle huono idea, steroidit olivat vielä huonompi. Siihen komboon rinnastettuna amfetamiinin kanssa pelleily olisi peräti terveellinen elämäntapa.
   "En tykkää ajatuksesta."
   "En tykkää", Shaun matki ivallisesti. "Luulin, että olet tosissasi tämän kanssa."
   "Se, että sinä et ymmärrä 'ein' merkitystä, ei ainakaan tue väitettäsi siitä, ettei se paska vaikuttaisi aivotoimintaan mitenkään."



Se oli ihan tarpeettoman tylysti sanottu. Näin sen Shaunin ilmeestä, ja kuulin sen hänen sanojensa jäisenä taustavireenä.
   "Omapa on valintasi."
   Hän nousi ja viittasi minut mukaansa.



Shaun järjesti minulle omaa tekemistä ja purki sillä välin kiukkuaan käsipainoihin ja leuanvetotankoon. Ohjeet olivat lyhyitä ja kylmiä, eikä niitä montaa saanut. Eikä minua totta puhuen itseänikään kiinnostanut keskustella hänen kanssaan. Koko homma alkoi vituttaa minua: Shaun oli selvästi laskenut aika paljon sen varaan, että popsisin samoja vitamiineja hänen kanssaan.

Jos Shaun löysi rauhansa leukojen vetämisestä, minä löysin sen nyrkkeilysäkistä vähintään yhtä hyvin. Miksen ollut tajunnut tätä aiemmin? Jos olisin alusta asti purkanut vitutusta johonkin tällaiseen, olisin säästynyt aika paljolta.
   Ovi aukesi. En kiinnittänyt siihen huomiota, mutta kuulin Shaunin pudottautuvan leuanvetotangolta ja taputtelevan käsiään.



Näin silmäkulmastani Shaunin nyökkäävän jäyhän tervehdyksen jollekulle. Jatkoin nyrkkeilysäkin takomista.
   "Luulin, että sinulla on kehätreenit tänään."
   "Piti olla", laiska ääni ovelta vastasi. "Christina pakotti Freddyn takaisin sairaslomalle."
   "Taasko sillä on kuumetta?" Shaun ihmetteli, mutta tulija ei vastannut hänelle.
   "John?"
   Maailmassa tuskin oli sen tehokkaampaa tapaa saada huomioni.



En ollut tunnistanut sitä matalaa, aikuistunutta ja ehkä ylimääräisen testosteronin madaltamaa ääntä. Siksi hän onnistuikin pelästyttämään minut sanomalla nimen ääneen, vaikkei mitään pelättävää enää pitänyt olla ja vaikka oli ihan luonnollista, että maailmassa oli ihan tavallisia ihmisiä, jotka tunsivat minut vielä sillä nimellä.
   Jimmy ei tiennyt siitä mitään. Hän kai luuli minun pelästyneen itseään, ja hän nautti siitä.
   "Me emme olekaan nähneet muutamaan vuoteen."



Shaun astui viereeni. Hän antoi katseensa liikkua minun ja Jimmyn välillä.
   "Pitäisikö minun tietää, mistä te tunnette toisenne?"
   "Emme me tunne toisiamme", sanoin, mutta Jimmy kuittasi kysymyksen kimeällä naurulla.



Nahkasohva narahti hänen painonsa alla. Jätkä oli käynyt salilla sen verran ahkerasti, että oli varmaan triplannut painonsa. Kai se oli saanut tarpeekseen siitä, että oli aina pienin ja puolustuskyvyttömin.
   "John on vanha luokkakaverini", Jimmy sanoi ja virnisti. "Me oltiin ihan bestiksiä, vai mitä, John? Sinä tosin painelit nuorisovankilaan kesken yläasteen, enkä minä oikeastaan kaivannut sinua... no, miten on, vieläkö olet yhtä surkea matikassa?"



Hän ärsytti minua tahallaan. Tiesin kyllä, miksi. Hän oli nykyään isompi kuin minä ja ilmeisesti Shaunin työkavereita, eikä hän varmaan ollut antanut ihan kaikkien yhteisten hetkiemme painua unholaan. En tiennyt, luottiko hän Shaunin apuun vai Shaunin vaitonaisuuteen tässä tilanteessa, mutta en aikonut olla se, joka kohottaisi ensimmäisenä nyrkkinsä.
   "Vieläkö sinä tykkäät kusen juomisesta?"
   Se oli oikeasti julmaa, mutta itsepähän oli aloittanut. Sitä paitsi minä en ollut juottanut hänelle ikinä mitään, olin vain pitänyt kiinni. Eikä se kusi ollut edes omaani.
   Jimmylle sillä ei tainnut olla merkitystä.



Se olisi naurattanut, jos ei olisi pelottanut: Jimmy nimittäin sekosi ihan täysin. Hän kynsi kasvojani kohti jo puolitoista metriä ennen kosketusetäisyyttä. Shaun väisti pitkällä harppauksella sivuun, ja tajusin, etten ollut ehkä miettinyt tätä ihan loppuun asti: kaikesta huolimatta Jimmy todella oli nykyään minua vahvemman oloinen kaveri sen lisäksi, että sattui ilmeisesti olemaan ammattipainija ja että minun nyrkkini oli pehmustettu hanskoilla.
   Toisaalta Jimmy oli menettänyt niin totaalisesti malttinsa, että minulla olisi saumoja, jos hän hosuisi tarpeeksi.

Ensimmäisen iskun hän väisti sivulle, toinen huti ohitti hänen päälakensa korkealta yläpuolelta. Jimmy potkaisi ja osui minua polveen. Olisin seuraavaksi yrittänyt tarttua hänen jalkaansa ja kiskoa hänet nurin, jos Shaun ei olisi kiskaissut minua kauemmas ja tönäissyt Jimmyä.



Jimmy kompuroi Shaunin jaloissa. Minulla oli tarpeeksi itsesuojeluvaistoa, jotta tajusin olla änkeämättä itseäni heidän väliinsä.
   Shaun nosti Jimmyn kainaloista jaloilleen, muttei päästänyt tätä lähemmäs minua.



"Vitun paskiainen!" Jimmy huusi. "Tule vähän lähemmäs, niin katsotaan, kuinka paljon sinä pelkäät –"
   "Turpa kiinni", Shaun ärähti, mutta Jimmy ei totellut häntä.
   "Odota vain, kun törmään sinuun jossain kahden kesken –"
   "On varmaan parempi, jos lopetellaan tältä päivältä", Shaun sanoi, ja lukuunottamatta äänen korottamista Jimmyn huutojen yli hän ei vaikuttanut pahemmin välittävän tästä. "Tulen kyllä perässä."

Olisin halunnut sanoa vielä jotain. En Jimmylle, sen säälittävän hernekepin... entisen hernekepin kitinä ei minua liikuttanut, mutta Shaunin kanssa olisin halunnut jutella. En tiennyt, syyttikö hän nyt minua jostain vai ei, tai oliko hän minulle vihainen. Se olisi varmaan parempi selvittää myöhemmin. Jimmy oli toistaiseksi vaiennut, mutta ei tämä silti ollut paras tilanne rauhalliselle keskustelulle.
   "Pidä hauskaa", sanoin, enkä edes yrittänyt estää itseäni, "kusinaama."



Jimmy huusi jotain jälkeeni, mutta siihen huutoon sekoittui Shaunin karjaisu, jota ei ollut osoitettu minulle.
   Toivoin, että se oli hyvä merkki.

***



Sanottiin, että viileä vesi auttoi, jos pää kuumeni liikaa. Minusta lämmin suihku oli silti orastavalle lihassärylle parempi vaihtoehto. Tottumatonta se treeni ei keveydestään huolimatta päästäisi alkuun helpolla, sen tiesin jo nyt.
   Joku käveli pukuhuoneessa. Olin odotellut häntä jo hetken. Suihkun hana avautui vieressäni.
   "Sori."
   En tiennyt, mistä Shaun tarkkaan ottaen pyysi anteeksi, mutta en turhaan alkaisi kaivella sitä. Käänsin suihkun hanan kiinni.
   "Ei se mitään."



Shaun ei katsonut minuun. Luulin aluksi, että hän vältteli minua tarkoituksella, mutta äkkiä hän purskahti nauruun ja vilkaisi minua silmäkulmastaan.
   "Pistitkö sen oikeasti juomaan kusta?"
   Hymähdin.
   "Äh. Se oli niitä yläasteen juttuja."
   "Ymmärrän. Tykkään Jimmystä itsekin niin paljon, että saattaisin tehdä samoin." Shaun tyrskähti. "Ylimielinen kusipää... mutta miksi hän kutsuu sinua Johniksi?"



Olin odottanut sitä kysymystä, mutten ollut keksinyt vielä järkevää tapaa vastata siihen. Olin ajatellut, että voisin kuitata sen vain sanomalla vaihtaneeni nimeä, "en mistään erityisestä syystä"... enkä ihan totta aikonut avautua Shaunille Garysta. Mutta siihen liittyi muutakin. Ennemmin tai myöhemmin Shaun saisi tietää, miten siihen Johniin liittyi Jimmyn mainitsema nuorisovankila. Siinä vaiheessa hän ehkä saisi tietää myös lääkityksestä, sen myötä sairaudesta. Milläköhän Jimmyn voisi lahjoa hiljaiseksi? Tuskin millään.
   "Jutellaan siitä joskus", mutisin ja toivoin, että se riittäisi.



Shaun tuli perässäni. Arvasin kyllä, että hänellä oli muutakin kysyttävää, ja olisi minun kai pitänyt arvata sekin, ettei käännetty selkä olisi hänelle tarpeeksi torjuva ele siitä aiheesta.
   "Hän mainitsi jotain vankilasta."
   En vastannut.



Yritin olla niin kuin Shaun ei muka seisoisi vaativana selkäni takana, kun kaivoin vaatteitani kaapista. Vilkaisin puhelinta, Jason oli soittanut ja laittanut viestinkin. Kyseli varmaan siitä kamarepusta... hemmetti, se oli vieläkin myymättä. Ja siitä oli jo viikkoja.
   "Darryll?"
   Ehkä hän lopettaisi, jos en vastaisi mitään. Shaun tuhahti turhautumistaan.
   "Älä viitsi olla noin..."
   Paiskasin kaapin oven kiinni.



Shaun ei värähtänytkään, kun käännähdin häntä kohti.
   "Noin mitä?"
   "Noin akkamainen." Shaun kallisti päätään. "Mitä se muka oli? Kiskaryöstö? Pöllit auton ja ajoit kännissä kissan yli?"
   "Ei kuulu sinulle."
   "Liityit paikallisiin satanisteihin ja kaivoit pari hautaa auki?" Shaun kohotti kulmiaan. "Ihan totta, kai tässä on jokaisella ollut omat –"
   "Puukotin isäni hengiltä."
   Shaun vaikeni.



Päässäni humisi. En ollut ihan varma, olinko oikeasti sanonut sen hänelle ääneen.
   "Jep", sain sanottua värittömällä ja oudon jäykällä äänellä. "Ja ennen kuin kysyt, niin hän ei tehnyt minulle mitään. Hän oli syytön."
   Ihan jokainen kysyi sitä. 'Se varmaan hakkasi sinua' oli yleisin oletus. Tai käytti hyväkseen, tai edes ryyppäsi. Jos olisin itse ylipäätään halunnut lapsia, olisin mielelläni ollut samanlainen isä kuin hän... sillä erotuksella, että olisin halunnut heittää veivini jollain muulla tavalla.



Häpeä oli hiipinyt synkkänä, punahehkuisena varjona Shaunin kasvoille. Hän ei sanonut enää mitään eikä liikahtanut tuumaakaan, kun kumarruin takaisin vaatelokeron puoleen. Aistin välillämme anteeksipyynnön, jota hän ei saanut sanottua, enkä osannut ottaa sitä vastaan vaihtamalla puheenaihetta ihan heti. Hän oli tehnyt helppoja oletuksia jo toisen kerran lyhyen ajan sisään ja kuullut ensin Norasta ja nyt isästä, ja se sai minut varautuneeksi. En voinut luottaa ihmiseen, jolle olin kertonut niin paljon ja niin tahattomasti.



Mutta en halunnut jättää asiaa niin. Vaikka pukeuduimme hiljaisuuden vallitessa, mielessäni pyörittelin koko ajan sopivia tapoja korjata jännittynyt alavire välillämme. Shaun oli oikeasti ihan hyvä tyyppi. Vähän ajattelematon ja kovakalloinen, ehkä nokkavakin, mutta ei tahallaan ilkeä. Paitsi silloin kerran Purple Blinkissä, mutta turhaan minä sitä enää muistelisin.
   "Shaun?"
   Hän vastasi ynähdyksellä ja kirjoitti kai jotain viestiä puhelimellaan.



Olin katsonut sen Jasonin lähettämän viestin. Se ei ollut liittynyt siihen kamareppuun mitenkään, mutta se oli antanut minulle ajatuksen.
   "Jason kyseli, kiinnostaisiko minua lähteä johonkin. Ei hän varmaan sinunkaan läsnäolostasi pahastuisi... niin että onko se aiempi tarjouksesi lasillisesta vielä voimassa?"



Shaun laski puhelimensa. Hänen katseestaan ei voinut päätellä oikein mitään muuta kuin lievää yllättyneisyyttä.
   "Nytkö?"
   "Jep."
   "Minulla on ottelu huomenna." Shaun pyöräytti silmiään. "No... jos ei ihan pikkutunneille vedetä enkä ole huomenna ihan karseassa darrassa."
   Virnistin.
   "Se taisit olla sinä, joka juuri haukkui minua akkamaisuudesta..."
   Shaun nauroi.
   "Muistuta minua, että tutustutan sinut Drewiin pikapuoliin. Tajuat sen kaverin nähdessäsi, ettet oikeasti halua edes käsikirjoitettuna sen kanssa kehään, jos et ole ihan täysissä voimissasi." Hän pudisti päätään. "Poltan röökin pihalla. Tule perässä."
   "Joo. Hoidan vain yhden jutun."

"Yksi juttu" ei liittynyt Jasoniin mitenkään, Shauniin kylläkin, ja minuun myös. En jatkanut tätä hommaa mielistelläkseni Shaunia, mutta Draganiin halusin kyllä pitää hyvät välit. Jasonin repussa tuomat kamat olivat vielä myymättä ja väkisinkin se kalvoi omaatuntoani, mutta steroidit, joita hankin Draganin kautta Shaunille ja jotka Shaun oli jo maksanut, olivat nyt etusijalla.
   'Seuraavaa odotellessa', naputtelin tekstiviestiin, jonka lähetin saman tien matkaan.



Odotin vastausta pari minuuttia. Dragan vastasi yleensä nopeasti, ja niin tälläkin kertaa.
   'Finnegan Drive 237. Hae ja maksa huomiseen mennessä.'
   'OK'
   Kätkö löytyisi luultavasti samantapaisesta paikasta kuin viimeksikin, ja hinta olisi vähemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Dragan ei ehkä ymmärrettävistä syistä tykännyt minusta, mutta ainakin hän piti kiinni sopimuksesta. Sopi minulle.

***

Jasonin ehdottama baari oli aika aneeminen näky. Muistin, että isän olutkerho oli kokoontunut siellä joskus Super Bowlin aikaan, ja silloinkin hän oli vienyt sinne taskumatissa omat pienpanimo-oluensa, kun paikan päältä sai kuulemma ihan luokatonta juotavaa. En ollut koskaan tajunnut, miksi ne keski-ikäiset ja hyvin toimeen tulevat äijät sitten menivät sinne. Ehkä se liittyi juuri sen paikan hiljaisuuteen tai laadukkaaseen TV-ruutuun.

Meille sillä paikalla ei olisi paljoa tarjottavaa. En tiennyt, miksi Jason oli edes ehdottanut sitä, mutta eihän meidän tarvitsisi täällä kauaa olla. Sen kun siirtyisimme johonkin vähän vilkkaampaan yökerhoon, vaikka Shaun olikin yhä sitä mieltä, ettei voisi jäädä kovin pitkäksi aikaa. 'Mike tappaa minut, jos konttaan kehään huomenna', hän oli sanonut, 'ja minä olen huono pitäytymään yhdessä tai kahdessa lasissa per ilta'.



"Moi, Jason."
   Jos baari oli aneeminen, niin Jason ehkä vielä enemmän. Hän tuskin huomasikaan lähestymistämme ja vastasi tervehdykseeni ynseällä murahduksella.



Kuivunut nahka rusahti allani. Kantrimusiikki pätki.
   "Miten menee?"
   "Ei hassummin", Jason sanoi, mutta hänen äänensä oli painuksissa ja vailla intoa. "Toit sitten muitakin."



Shaun rojahti nojatuolille Jasonin viereen ja huokaisi teatraalisesti.
   "Oi kun on kiva tulla istumaan iltaa jätkien kanssa", hän tokaisi. "Sitä kun tuntee olonsa niin tervetulleeksi..."
   "Älä jaksa, Shaun", Jason murahti. "Tarkoitin vain, että Darryll olisi voinut kysyä minulta ensin."
   "Se tuli selväksi", Shaun kuittasi ja nousi takaisin jaloilleen. "Haen itselleni juotavaa. Sinä kun olet näköjään jo tilannut itsellesi ja poikaystävällesi..." Hän viittasi avattuihin olutpulloihin pöydällä ja harppoi tiskille.



Jason oli tänään harvinaisen ärsyttävä. Pidin turhautumiseni sisälläni ja yritin arvata, mikä häntä vaivasi. Ruhje hänen silmäkulmassaan antoi minulle ilmaisen ensimmäisen arvan.
   "Oletko tapellut?"
   "En."
   "Ahaa. Törmäsit siis kaapin oveen, niinhän sitä tavataan sanoa..." Hymähdin, mutta Jasonia ei naurattanut, joten omakin huumorintajuni kuoli saman tien. "Oikeasti, Jason, mikä mättää?"



Jason nojautui eteenpäin, pudisti päätään ja avasi suunsa.
   "Minun pitäisi –" Miestenhuoneen ovi kolahti ja hän säpsähti. "Äh." Hän tökkäsi toista avattua pulloa lähemmäs minua. "Kippis, Darryll."
   En tarttunut siihen.



Jason oli aineissa. Ei hän muuten olisi ollut noin sekava ja säikky. Ehkä se yökerho ei olisikaan hyvä idea tälle illalle.
   "Pitäisikö meidän mennä kotiin?" ehdotin. "Meille?"
   "Ei."
   "Jason, minä en ole sokea." Madalsin ääntäni. "Sinä et yleensä ehdottele tällaisia paikkoja mihinkään ratkiriemukkaaseen illanviettoon. Olen väärä ihminen pitämään sinulle huumevalistusta, mutta olen myös väärä ihminen lojumaan ensi yötä putkassa, jos ja kun sinun käytöksesi kiinnittää jonkun muunkin huomion kuin minun tai Shaunin. Sitä paitsi Shaunilla on matsi huomenna, ja voin kokemuksesta sanoa, että se kaveri antaa suuttuessaan aika huolellisesti turpaan."



Jason oli vaiti. Ihan kuin en olisi koskaan mitään sanonutkaan. Miestenhuoneen ovi kolahti uudemman kerran ja hän sulki silmänsä. Kuulin Shaunin kyselevän viskin perään tiskiltä, musiikin rätisevän kaiuttimissa, jonkun naisen nauravan.
   Jason nyökkäsi kohti olutpulloja pöydällä.



Huokaisin ja tartuin toiseen niistä pulloista. Olin toivonut tältä illalta vähän jotain muuta kuin Jasonin maanittelua, mutta minkäs teit.
   "Juon tämän", sanoin pulloa kohottaen, "ja sitten mennään, jooko?"
   Jason ei vastannut mitään.



Hän katsoi, kuinka kohotin pullon huulilleni. Kallisti itseään vähän eteenpäinkin.
   Jason oli niin outo, että olisin ymmärtänyt olla kallistamatta sitä pulloa turhan paljoa ilman hänen sanojaankin.
   "Älä juo sitä", hän kuiskasi.



Laskin pullon hitaasti takaisin pöydälle. Vilkaisin tiskille, jonka luona Shaun yhä istui tilaustaan odotellen, ja nojauduin lähemmäs Jasonia.
   "Miksi?"



Pakokauhu paistoi hänen silmistään.
   "Älä juo sitä", hän toisti. "Anteeksi. Minun oli pakko..."
   "Sinun oli pakko tehdä mitä? Mitä siinä on?"
   "Ei nyt. Ei täällä."
   Nousin ylös.

Päällimmäinen tunne siinä tilanteessa ei ollut pelko. Ei edes hämmennys. Oli totta, etten ihan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui tai miksi Jason oli lisännyt siihen olueen jotain tai mitä hän oli lisännyt, mutta se kaikki tietämättömyys hukkui yhteen ainoaan tunteeseen: sanoinkuvaamattomaan raivoon. Olin pelännyt ihan tarpeeksi joskus aiemmin, eikä olisi reilua joutua pelkäämään taas.
    "Minulla on ase taskussani, Jason", sanoin pakottaen ääneni hiljaiseksi, jäämään kauas muiden korvista, mutta yrittämättä estää vihan värinää sanojeni taustalla. "Ja jos et ala kertoa asiasta enempää tässä ja nyt, takanasi olevaan seinään tarvitaan pian uudet tapetit."
    Se ei ollut pelkkä uhkaus. Olin täysin tosissani, silminnäkijöitä tai ei. Toisaalta toivoin, ettei minun tarvitsisi mennä niin pitkälle, Jasonin takia.