2.29 Ei pelkoa

En voinut parhaallakaan mielikuvituksella väittää, että hän olisi ollut iloinen tulostani. Ei vaikuttanut siltä, että olisin herättänyt hänet, mutta tajusin kyllä olla kysymättä asiasta.
   Hän taisi pelätä herättävänsä kissamummon, jos alkaisi suolistaa minua kuistille. Ei kai sille muuta syytä ollut, että hän antoi minun tulla sisään.

Paljon pidemmälle hän ei minua päästänyt. Olohuone oli oudon tyhjä, ehkä he olivat jakaneet tavaroita keskenään? Tai ehkä Nora oli vain päättänyt ostaa uuden sohvan ja he olivat yhä onnellisesti kihloissa –
   "Oliko sinulla jotain asiaakin? Tulitko ehkä nauramaan minulle päin naamaa? En tosin lupaa, että jätän sinun naamasi kovin katseenkestävään kuntoon sen jälkeen."
   "Rauhoitu."
   "Painu helvettiin, John. Kukaan ei kaivannut sinua tänne, en edes minä, vaikka luulin toisin."
   En voinut väittää, etteivätkö hänen sanansa olisi tehneet kipeää, eikä ainoa syy sille ollut Noran käyttämä nimi. Hän taitaisi pitää sen mielihyvin henkilökohtaisena aseenaan koko loppuelämänsä.



"Rauhoitu", toistin, ja olisin voinut sanoa sen yhtä hyvin Noralle kuin itsellenikin. "Anna minulle ihan pari minuuttia, okei? Jos et sen jälkeen halua kuulla enempää, voit ihan vapaasti heittää minut ulos ja... ja lupaan olla tulematta takaisin."
   "Miksi luottaisin sinuun?"
   En osannut vastata siihen. Tiesin itsekin luvanneeni liikoja. Se, että Nora oli noin vihainen, ei ollut mielestäni oikeutettua, enkä todellakaan jättäisi pikkusiskoani vapaaehtoisesti siihen luuloon, että olisin ollut jotenkin tietoinen koko Claire-Joanna-Marie-kuviosta. Olin ehkä pimittänyt tietoa liian pitkään, mutta en ollut syypää tähän tilanteeseen. Enhän?



Minun olisi pitänyt saada se sanottua. Nora nimittäin teki hiljaisuudestani aika paljon kapeamman tulkinnan.
   "Minulla ei ole hajuakaan, miksi hiippailet näillä kulmilla aamuyöstä tuon näköisenä, enkä edes halua tietää. Voit varmaan ihan hyvin nukkua pihavajassa, kunhan lähdet lätkimään ennen puoltapäivää. Muuten soitan poliisit."
   "Emmekö me voisi –"
   "Emme. Emme me voi."



"Nora?"
   Sisareni ei kuunnellut. Aloin hätääntyä ja puhua liian nopeasti.
  "Ihan totta, Nora – minä en ole se, joka sinulle valehteli –"
   Hän pyörähti ympäri.
   "Älä puhu paskaa!"



Läimäys osui kasvoihini niin nopeasti, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia väistää. Toinen seurasi perässä. Kolmas lyönti oli pikemminkin tönäisy ja se osui keskelle rintakehää. Noran huuto täytti huoneen ja viilsi korvia.
   "Kusipää!" hän kirkui ja läimäisi taas. "On sinulla pokkaa tulla tänne ja väittää, ettet valehdellut, tai että minun pitäisi kuunnella sinua, tai että sinä välittäisit pätkän vertaa siitä, mitä sait aikaan, että olisit koskaan välittänyt, tai ettet muka olisi nauttinut siitä, että –"
   Hänen äänensä särkyi. Sain viimein jonkinlaisen otteen tilanteesta.



Jos hän olisi vielä osunut minua avokämmenellä kasvoihin, en olisi enää tiennyt, monesko läimäys se oli. Ei se olisi minua kiinnostanutkaan.
   "Usko tästä tilanteesta ihan mitä haluat, mutta lyö edes kunnolla." Onneksi Nora ei enää kirkunut, muuten minunkin olisi ollut pakko huutaa. "En opettanut sinua läimimään kuin keski-ikäinen kotirouva, muistatko? Lyö kunnolla, jos lyöt."
   Taitoin hänen sormiaan nyrkkiin peukaloni ympärille. Hän muisti sen, ihan varmasti muisti. Ne hiljaiset illat takapihalla, joina olin yrittänyt opettaa häntä tekemään omista koulumatkoistaan edes vähän siedettävämpiä. Ne aamut, joina olin salaa seurannut häntä ja ollut tikahtua nauruun, kun Nora oli keksinyt ihan oma-aloitteisesti potkaista ympärillään pörräävän pissiksen pyörän kumoon.
   "Niin", totesin, kun Nora pysyi hiljaa. "Älä ikinä väitä, etten olisi välittänyt."
   Niillä sanoilla oli odottamaton vaikutus.

Nora romahti, eikä ainoastaan fyysisesti. Kyyneleet, joita hänen äänensä oli kielinyt hänen pidätelleen jo jonkin tovin, valuivat viimein hänen poskilleen. Hän nikotteli ja uikutti hiljaa, enkä tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Saisinko tehdä jotain? Puhua? Edes olla täällä?



Ei hän ainakaan heti häätänyt minua pois, kun laskeuduin hänen viereensä. En toisaalta ollut varma, huomasiko Nora minun tehneen niin.
    "Kuuntele", sanoin hiljaa, enkä ollut varma siitäkään, kuuliko hän. "En tiennyt, kuka hän oli. Hän käytti eri nimeä, ja vaikka ei olisi käyttänytkään, niin olisin ihan hyvin voinut olettaa hänen olleen vain saman niminen. En oleta mitenkään automaattisesti, että maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat valehdella sinun kaltaisellesi ihmiselle sillä tavalla – päin vastoin, sitä luulisi, että sinunlaisiasi ihmisiä kohdeltaisiin hyvin. En tehnyt sitä tahallani, ja vannon, että sen jälkeen, kun sain tietää, en ollut hänen kanssaan... sellaisissa väleissä."
   Minusta näytti siltä, että Nora kuunteli. Ainakin hänen itkunsa oli vaimentunut, ja jotenkin hän näytti keskittyneeltä.
   "En kertonut sinulle heti, sen myönnän", jatkoin. "Ja olen siitä pahoillani. Minun olisi pitänyt kertoa eikä uskoa häntä, kun hän... no, hän sanoi tekevänsä asioista aika paljon hankalampia, ja minun olisi totta kai pitänyt tajuta, että kertomatta jättäminen tekisi sinun asioistasi joka tapauksessa –"
   "Uhkailiko... hän sinua?" Nora sopersi. Kohautin olkiani.
   "Ei sillä ole enää mitään merkitystä. Minulla olisi silti ollut muitakin vaihtoehtoja kuin pimittää koko juttu."
   Siihen Nora ei sanonut enää mitään.



Muuta sanottavaa minulla ei enää ollut. Nora oli saanut tietää kaiken olennaisen, ja oli hänestä kiinni, puhuisimmeko enää ikinä mistään sen enempää. Minusta tuntui, että hänen pitäisi antaa ajatella asioita rauhassa ja palata asiaan itse, jos hän niin haluaisi, mutta en halunnut jättää häntä yksin. En sillä tavalla, en sellaisena.
   "Menen sinne pihavajaan", sanoin viimein. "Jos haluat puhua, olen siellä kyllä, ja lähden ihan vapaaehtoisesti pois ennen puoltapäivää."
   Nora ei vastannut.



Pihavajan valo syttyi, kun astuin takaovesta ulos. Muistin isän säilyttäneen siellä auton talvirenkaita ja työkaluja. Oli siellä kai ollut pari maalipurkkia ja tapettirullaakin siltä varalta, että hänkin olisi innostunut remontoimaan niin kuin hänen parhaat kaverinsakin, ne olutkerhon 'kunnon äijät'.
   Hän ei koskaan saanut tilaisuutta siihen. Toivoin hartaasti, että joko Nora tai äiti oli siivonnut vajan joskus, koska jos näkisin ne isän keski-iän kriisissä valitsemat tapetit pölyttyneinä vajan nurkassa, oksentaisin kynnykselle.



Toiveeni kävi sentään toteen. Vajassa ei ollut muuta kuin rähjäinen sohva ja iso kaappi, ja päätin heti ensi alkuun olla erityisemmin tutkimatta kaapin sisältöä. Kylmä siellä oli, mutta ainakin kattovalo toimi, ja sohvan ansiosta minun ei tarvitsisi ihan lattialla nukkua.
   Takaani kuului askelia.
   "John?"
   En voi sanoa varsinaisesti pelästyneeni, vaikka sen nimen käyttö tuntui yhä pahalta. Noran äänestä kuuli, ettei se tällä kertaa ollut harkittu teko.



Nora oli rauhoittunut. Hän vapisi, mutta uskoin sen johtuvan kylmästä.
   "Tule sisälle", hän pyysi. "Vanhassa huoneessasi ei ole enää sänkyä, mutta ainakin siellä on lämmin."
   Ohikiitävän hetken ajan mietin, halusinko tosiaan nukkua pitkästä aikaa siinä huoneessa, jossa viimeinen viettämäni yö oli jäänyt myös isän viimeiseksi. Oli Noran tarjous silti tarttumisen arvoinen, jo pelkästään sen vuoksi, etten halunnut loukata häntä yhtään enempää.

***



Olin inhonnut sitä pikkupojansinistä sävyä jostain kahdeksanvuotiaasta asti. Eniten inhosin sitä aamuisin, ensinnäkin siksi, etten ollut aamuihminen, toisekseen siksi, että aamuauringon valossa se sai ärsyttäviä turkoosin sävyjä.
   Sinä aamuna joko nukuin turkoosin hetken ohi tai sitten se ei vain enää häirinnyt minua niin paljon kuin se oli häirinnyt 13-vuotiasta poikaa, jonka oli pakko vääntäytyä aamukahdeksaksi historian tunnille.

Kaikkea sitä siinä huoneessa muistikin. Historiaa olin inhonnut, mutta fysiikasta, kemiasta ja muista luonnontieteistä tykkäsin. Vanhat julisteet näyttivät olevan peräisin jostain tiedelehdestä – tuskin olin koskaan jaksanut niitä kummemmin opiskella, mutta jotain vetoavaa niissä oli selvästi ollut. Ellei sitten äiti tai Nora ollut käyttänyt huonetta omaan opiskeluunsa... tuskin, eivät he olleet kiinnostuneita sellaisista asioista muutenkaan. Eikä huone näyttänyt erityisen käytetyltä tällä välin.



Ei sieltä ollut montaakaan asiaa viety pois. Ennestään vajaaseen kirjahyllyyn oli pikemminkin tuotu jotain vanhoja tietosanakirjoja ja kuluneita romaaneja, joista oli kai joskus tarkoitus hankkiutua eroon. Sohva, jolla olin yöni nukkunut, oli peräisin kellarista ja korvasi sänkyni paikan. Pölyt oli pyyhitty säännöllisesti ja mattokin puisteltu. Miksi? En välttämättä uskaltaisi kysyä asiasta.
   Portaista kuului askelia. Lattialaudat oven edessä narisivat, ja kahva kääntyi varovasti, empien.



Noralla oli kädessään höyryävä kahvikuppi. Hän ei vaikuttanut järin yllättyneeltä siitä, että olin jo hereillä, tai sitten hän ei vain olisi muutenkaan välittänyt asiasta. Suoraan sanottuna hänen ilmeensä oli niin tyhjä, ettei hän vaikuttanut välittävän paljon mistään muustakaan.
   "Toin kahvia."

Hän istuutui viereeni, kauas, ihan sohvan reunalle. Kahvikuppi pysyi juuri ja juuri tasapainossa pehmeällä alustalla välissämme.
   "Jossain kaapissa on varmaan keksejä", Nora sanoi. "Käy katsomassa, jos sinun on nälkä."
   "Oletko itse syönyt mitään?"
   Ei kai sitä olisi tarvinnut edes kysyä. Vastaus oli pääteltävissä.



En tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Olisin voinut juoda kahvin ja lähteä kotiin, mutta se ei tuntunut oikealta ratkaisulta – muuten Nora ei olisi asettunut viereeni niin sovittelevasti. Minulla oli silti vaikeuksia päätellä, mitä hän oikeastaan halusi ja mitä hän ehdottomasti ei halunnut.
   "Olen pahoillani", sanoin, kun en muutakaan keksinyt. "Oikeasti."
   "Tiedän kyllä, ettet tiennyt, kuka hän oli."
   "Ai?"
   "Joo. Hän itse sanoi sen." Nora raaputti sohvan selkänojaa vieressäni. "En minä ole vihainen mistään sellaisesta, mitä et tehnyt tahallasi. Mutta sinä valehtelit minulle, ja vielä sellaisesta asiasta, josta en uskonut sinulla olevan sydäntä valehdella."
   "En väitä, etten olisi voinut tehdä niin, mutta mitä oikeastaan tarkoitat?"
   "Sinä väitit luulleesi häntä yhdeksi niistä tytöistä, jotka kiusasivat minua koulussa. Käytit minun koulumuistojani hyväksesi päästäksesi eroon kysymyksistäni. Äläkä väitä, että sinun olisi ollut pakko tehdä niin tai ettei se olisi ollut iso asia. Jos väität, kaadan tuon kuuman kahvin syliisi."
   Jossain toisessa tilanteessa Noran uhkaus olisi ollut ihan hyvä vitsi, mutta hän kuulosti haudanvakavalta, enkä ihmetellyt syytä sille.
   "Anteeksi. En kai voi muuta sanoa."
   "Saat anteeksi. Ainakin olet nyt siinä."



Kahvi jäähtyi koskemattomana edessäni. Huomasin Noran tutkailevan minua vaivihkaa.
   "Mitä kasvoillesi on tapahtunut?"
   Hymähdin, vaikka häpeätahra mielessäni oli yhä liian tuore, jotta olisin löytänyt mitään hauskaa Purple Blinkissä tapahtuneesta. Olin lisännyt Gregin numeron yöllä estettyjen numeroiden listalle: en kehtaisi näyttää naamaani hänelle enää ikinä.
   "Työtapaturma."
   "Taasko joku kävi päällesi?"
   "Joo. Sen nimi taisi olla Horjahdus, ja sen kaverin nimi oli Helvetin Monta Porrasta. Mutta ei siinä käynyt mitenkään pahasti."
   Nora avasi suunsa, mutta uusia kysymyksiä ei tullut.



Ilma muuttui raskaaksi välillämme. Näin, että Nora oli surullinen. Hän ei tainnut pahemmin jaksaa syödä tai muutenkaan pitää huolta itsestään. Tiesin kyllä, ettei se ollut minun syytäni ainakaan enimmässä määrin, mutta se ei tarkoittanut, ettei minun pitäisi yrittää piristää häntä.
   "Voisin käydä kaupassa", ehdotin, "ja tehdä sinulle jotain ruokaa."
   "Ei sinun tarvitse."
   "Ei niin, mutta teen sen silti."
   Julisteesta seinällä sain ajatuksen.



"Minulla menee hetki", jatkoin. "Käyn kotona... hakemassa jotakin."
   Onneksi Nora ei kysynyt, mitä. Halusin pitää sen yllätyksenä.

***

Arvaukseni siitä, että kissanpennun tapaaminen saisi Noran piristymään edes vähän, oli osunut oikeaan. Tiesin, ettei hän voinut vastustaa eläinten poikasia. Lapsena hän oli tapetoinut huoneensa seinät kuvilla karitsoista, koiranpennuista, pikku porsaista, peuranvasoista ja vastakuoriutuneista kilpikonnista. Ei siis ihme, että rutistettu paperipallo piti niin Hetfieldin kuin Norankin hämmästyttävän kiireisenä hämmästyttävän pitkään.

Olin tuonut tullessani joitain simppeleitä ruoka-aineksia. En edes yrittänyt kokkailla mitään liian hienoa, ja ajattelin, että edes surullinen ihminen ei kieltäydy letuista. Kaduin sitä ajatusta heti, koska jos Nora ei kuitenkaan söisi, olisin entistä enemmän huolissani hänestä. Toivoin, että hän ei kehtaisi kieltäytyä.



Eikä hän kieltäytynyt. Ei Nora mitenkään erityisen suurella halulla syönyt, mutta söipä edes jotain. Hetfield rapisteli yhä paperipalloaan olohuoneessa, haarukat kilisivät ja oma hengitykseni kaikui korvissa. Tajusin äkkiä jotakin.
   "Nora... oletko menossa töihin?"



Noran haarukka pysähtyi lautaselle vähän liian pitkäksi toviksi. Näin, että hän empi.
   "Pyysin joululoman etukäteen."
   Se kuulosti oudolta, eikä Nora katsonut minuun sen sanoessaan. Olisin kyllä huomannut, jos hän olisi valehdellut, olin aina huomannut sen. Valehtelun sijaan hän vaikutti vain häpeävän asiaa.
   "Darryll..."
   "Joo?"
   "Tuota... kun sinä ja Joanna... tai siis... kai te käytitte..."
   Mahtava puheenaihe aamiaispöytään, kirosin mielessäni.



Noran ilmeestä ei voinut päätellä mitään.
   "Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisin tarpeeksi tyhmä ollakseni huolehtimatta sellaisista asioista?"
   "Haluatko rehellisen vastauksen?"
   "En, koska ei sillä ole mitään väliä. Voit olla varma, että mitään yllätysmuksuja ei ole tulossa."
   Nora puri huultaan. Se häiritsi minua vähän liikaa, jotta olisin pysynyt hiljaa.
   "Väittikö Clair... siis Joanna niin?"
   "Ei."
   "Väittääkö joku muu niin?"
   "Ei."
   No, siitä ei ollut paljonkaan apua.



Nora pysyi hiljaa. Olisin halunnut kysyä häneltä lisää, mutta toisaalta en halunnut saada häntä menettämään ruokahaluaan. Ottaisin asian esille joskus myöhemmin ja kertoisin hänelle, että olisin kyllä huomannut itsekin, jos ehkäisyn kanssa olisi käynyt jokin... vahinko.
   Se keskustelu oli kyllä tarpeeksi viemään oman ruokahaluni. Onneksi kuulin puhelimen soivan yläkerrassa.
   "Tulen pian", lupasin Noralle ja nousin pöydästä.

Ehdin ihan hyvin yläkertaan ennen kuin soittaja kyllästyi vastaamattomuuteen. Kun poimin puhelimen pöydältä, en ollut ihan varma, pitäisikö minun vastata. Ruudulla vilkkui Jasonin nimi, omassa mielessäni taas pyöri tapaaminen Trishin kanssa. En minä Trishiä pelännyt, mutta jotenkin olin saanut Jasonin viimeisimmästä puhelusta sen kuvan, että Trish oli varsin onnistuneesti järjestänyt meille jonkinlaisen välirikon. Huumekauppa oli kai jotenkin syynä siihen, ja vaikutti todennäköiseltä, että Trish välitti myytävää Jasonille... mutta ei meistä kumpikaan tainnut silti ymmärtää, mitä sen naisen päässä liikkui.



No, jos Jason oli tullut toisenlaiseen lopputulokseen yhteydenpidostamme kuin Trish... ei kai se huono asia ollut. Vastasin.
   "Luulin, että Trishillä oli ollut asiaa sinullekin."
   Puhelimen päästä kuului vaimea naurahdus.
   "Huomenta sinullekin. Olihan hänellä... pelästyttikö hän sinut?"
   "Ei, mutta luulin hänen pelästyttäneen sinut."
   "Äh, eivät akat ole ennenkään minua pompotelleet." Kuulin Jasonin syövän jotain ja nielaisevan. "Mietin, että... no, haluaisitko lähteä käymään jossain?"
   "Mitä sinulla on mielessäsi?"
   "Yksi paikka. Olisi kiva jutella."



Olin jo vähällä kieltäytyä, en mistään muusta syystä kuin Noran takia. Halusin olla hänen tavoitettavissaan, jos hän tarvitsisi jotain. Seinällä roikkuva kissajuliste sai minut toisiin ajatuksiin. Haluaisikohan Nora toimia kissavahtina?
   "Minun täytyy ensin varmistaa yksi asia –"
   "Ai, sinulla on joku nainen siellä?"
   "Heko heko. Pikkusiskoni."
   "Ja tarvitset hänen lupansa?"
   "Käytännössä kyllä. Soitan sinulle kohta, sopiiko?"
   "Selvä homma. Ja jos ei tänään, ehkä huomenna..."

***



Siitä ei ollut kahta kysymystäkään: Nora oli ottanut kissanhoitajan pestin vastaan hymynkare huulillaan ja käskenyt minun pitää hauskaa "sen kaverisi kanssa". Olin kyllä kertonut hänelle, että minulle voisi soittaa milloin tahansa, mutta hän oli vakuuttanut, ettei tarvinnut veljeään lapsenvahdiksi itselleen.
   Silti minua oli arveluttanut vain kadota hänen luotaan, vaikkei hän ollut ennenkään vaikuttanut tarvitsevan apuani.



Huoli Norasta piti minut pääosin hiljaa. Alkumatkasta olin kyllä jaksanut ihmetellä mustelmaa Jasonin kasvoilla. Hän oli vakuuttanut sen tulleen "kaapin ovesta", mutta osasin arvailla Trishin puhuneen painokkaammin hänelle kuin minulle. En vieläkään käsittänyt, miksi Trish niin paljon välitti siitä, olimmeko minä ja Jason tekemisissä keskenämme vai emme, eikä Jasonillakaan vaikuttanut olevan siihen vastauksia.



Jason ajoi meidät lahden toiselle puolelle, Angleportin isomman keskustan läpi ja parempien lähiöiden ohi. Paikat alkoivat olla minulle tuntemattomia, mutta tiesin, että olimme jossain kolmossataman lähettyvillä.
   "Mihin olemme ihan tarkkaan ottaen menossa?"
   "Näet sitten."
   En ollut todellakaan tyytyväinen siihen vastaukseen.
   "Ei, vaan kuulen nyt. Anna tulla."
   Jason irvisti.
   "No... minulla on vähän tiukka rahatilanne, joten olen vähän niin kuin ilmaislippujen varassa..."
   "Anna kuulua."
   "Muistat varmaan sen esitteen? Sen... kamppailumestan?"
   Kyllähän minä sen muistin. Sen pesulassa korppuuntuneen paperin, jonka Jake ja Shaun olivat jättäneet taskuuni ja jonka olin tulkinnut ihan yhtä painokkaaksi uhkaukseksi kuin saamani tekstiviestin, joka tosin olikin paljastunut Trishin lähettämäksi. Jos Jason ei olisi ollut ratissa, olisin motannut häntä naamaan, ja hän taisi aavistaa sen.
   "Luulin, että tykkäisit. Anna sille edes mahdollisuus."
   "Annan sinulle mahdollisuuden syödä ne ilmaislippusi, jos joudun katselemaan Shaunin naamaa tänä iltana."
   Jason kohotti kulmiaan.
   "Ai, teillä on noin huonot välit."
   Tuhahdin. Jason vilkaisi minuun epävarman hymynkareen kera, ja oma asenteeni alkoi pikkuhiljaa ärsyttää itseänikin.
   "No, ei se sinun vikasi ole", myönsin. "Kiitos, kun viet minut sinne."



Emme puhuneet siitä asiasta enempää. Jason jätti auton parkkihalliin ja johdatteli minua hämärtyvässä illassa pitkin kujia.
   "Ei pitäisi olla ruuhkaa tänä iltana", hän mutisi. "Ei mikään erityisen iso juttu tänään... tosin loppuillasta on vähäpukeisia tanssijoita."
   "Kiva", sanoin ja yritin kuulostaa edes jotenkin iloiselta. Ei se Jasonin vika ollut, että Shaunilla ja minulla oli lievästi sanottuna kireät välit, ja että hänen työpaikalleen meneminen saattaisi tarkoittaa illan päättymistä jonkin sortin konfliktiin.



En tiennyt ruuhkasta, mutta jonoa ovella ainakin oli. Portilla tarkastettiin lippuja yksi kerrallaan. Olin ollut bongaavinani ohittamastamme mainoksesta paitsi paikan nimen, No Fear Inc, myös lippuhintoja, jotka eivät todellakaan olleet halvimmasta päästä.
   "Ota sitten rauhassa", Jason pyysi. "Paikan omistaja, siis tuo porttivahti, ei oikein tykkää minusta."
   "Mitä mahdat tarkoittaa tuolla?"
   "Sitä, että hän saattaa haluta... no, näet sitten. Ei se ole mitään vaarallista. Vähän noloa ehkä."
   Olisin kysynyt lisää, mutta jono hupeni koko ajan ja pian tuli meidän vuoromme.



Sen, että porttivahti ei "oikein tykännyt" Jasonista, näki kauas. Äijä risti käsivartensa ja muutti ystävällisen ilmeensä nanosekunnissa vähemmän vastaanottavaksi. Jason taas yritti kuulostaa vähän liian pirteältä.
   "Iltaa, Mike –"
   "Liput", Mikeksi nimitetty mies murahti. "Ja taskut. Tiedät kyllä säännöt."
   Jason iski kaksi lippua Miken ojennettuun käteen ja ryhtyi kääntämään taskujaan ympäri. Mike nyökkäsi.
   "Selvä. Muista sitten, että jos kuulen mistään vähänkään hämärästä..."
   "Joo joo. Opin kerrasta. Avaisitko oven?"
   Ovi ei auennut.



Mike käänsi katseensa minuun. Aavistin kyllä, mitä oli tulossa, ja minua vähän ärsytti se, ettei Jason ollut varoittanut tällaisista ongelmista etukäteen.
   "Taskut", Mike komensi. Jason ei puuttunut siihen mitenkään, kai hän oletti, ettei minulla olisi mitään kiellettyä mukanani kuitenkaan. Eikä minulla ollutkaan – tavallaan.
   "En ole ikinä käynytkään täällä", vastasin, vaikka suunnilleen tiesin, mitä saisin vastaukseksi.
   "Sillä ei ole merkitystä. Liikut tuon pikku diilerin kanssa, ja samat säännöt koskevat koko seuruetta." Mike kurtisti kulmiaan. "Levittäisitkö kätesi sivuille?"
   Vilkaisin Jasoniin. Tämä nyökkäsi tuskin huomattavasti, enkä halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Saatoin vain toivoa, ettei Mike kopeloisi turhan tarkkaan.

No, se oli toiveajattelua. Mike taputteli ensin housuntaskuni ja eteni ylemmäs, kunnes hänen kätensä osui rinnan korkeudelle. Hän työnsi kätensä povitaskuun ja veti sen sitten äkkiä pois. Tiesin kyllä, mitä hän oli löytänyt.



Jason oli hämillään, kun Mike asettui oven eteen entistäkin äkäisemmän näköisenä.
   "Kaverisi voisi jättää jotain pois ennen sisälle pyrkimistä", hän sanoi minuun päin nyökäten, "tai soitan poliisit."
   Jason oli sanomassa jotain, mutta ehdin ensin.
   "Se on luvallinen."
   "Silti. En halua pillereitä sisään sen enempää kuin aseitakaan. Jos teillä ei ollut muuta asiaa, voitte lähteä kalppimaan."
   Näin kyllä, että Jasonia ärsytti koko juttu. Niin ärsytti minuakin, mutta lähinnä siksi, että olisin oikeasti halunnut viettää aikaa Jasonin kanssa ja saada ajatukset johonkin normaaleihin asioihin ihan tavallisten kavereiden kanssa.



Toivoin, että syvä huokaukseni jäi heiltä molemmilta huomaamatta. Toivoin myös, etten nyt tekisi elämäni typerintä virhettä. Pitäisi huomauttaa Jasonille, että lähtisimme hyvissä ajoin ennen valomerkkiä ja mielellään käyttäisimme jotain vähän vilkkaampia katuja poistumiseen.
   "Tulen kohta takaisin."

Jason ei sanonut mitään vastaan. Tavallaan olisin toivonut, että olisimme voineet vain vaihtaa paikkaa... tavallaan olin sitä mieltä, ettemme todellakaan siirtyisi tällaisen ongelman takia. En tarvitsisi asetta Shaunin varalle. En suostuisi pelkäämään, en tässäkään paikassa. Sehän kiellettiin jo paikan nimessä: No Fear Inc.

***

theron kommentteja

Tykkäsin kyllä siitä systeemistä, jossa laitoin omat kommenttini osan alle kommenttiketjuun siinä missä kaikki muutkin (etenkin kun opin pikkuhiljaa sietämään sitä, että kommenttien kokonaismäärä oli pariton :D), mutta nyt kun osia tulee ajastettuna, se ei oikein toimi. Eli täytynee siirtyä tänne osan "sisälle" kommentoimaan.

Osasta, hmm. Henkilökohtaisesti tämä osa ei ole ihan suosikkejani. Osittain varmaan siitäkin syystä mulla paloi käpy kuvanmuokkaukseen ja annoin parin klippausongelman sitten vaan olla. :D Mutta olen iloinen siitä, että sain tuon helkkarin ruman kissa ja juustoleipä -aiheisen julisteen jotenkin mukaan tarinaan XD

Vapaaehtoisvastattavia osakysymyksiä:

1. Miksi Nora on näin hämmentävän kiinnostunut veljensä seksielämästä? (Iyh)

2. Millaista meininkiä on odotettavissa paikassa, jonka nimi on niinkin dorka kuin No Fear Inc?

Seuraava osa ilmestyy 23.10.2021 klo 15. (Meitä on silloin tässä talossa useampi. Hui.)