2.28 Häpeä

Senaamuinen valo pelästytti minut. En muistanut, milloin olin viimeksi nukkunut niin pitkään, että päivä olisi ehtinyt yllättämään.
   Valon tarjoaman säikähdyksen ansiosta en ainakaan ollut sekuntiakaan tokkurassa, vaikka toisaalta minusta tuntui, että olisin voinut nukkua vielä toisen pitkän yön samaan putkeen.

Kissanpentu huolsi turkkiaan ääneti. Se naukaisi, köyristi selkäänsä ja huomasi minut.
   "Huomenta", sanoin sille heti, kun muistin, miksi ihmeessä kämpässäni ylipäätään oli kissa ja mistä olin sen hommannut.



Pentu loikkasi sängylle, hiipi polvieni alta ja alkoi venytellä itseään. Sen neulanterävät kynnet jäivät hetkeksi kiinni lakanoihin. Yritin auttaa sitä, mutta se selvisi pinteestään itse ja kävi kerälle nukkumaan juuri ja juuri sormieni ulottumattomiin.



Kummallista kyllä, mutta minusta tuntui, että sillä katilla oli osuutensa siinä, että olin nukkunut niin hyvin. Ei se järin puhelias ollut, ja siitä olisi mitään oikeita uhkia vastaan säälittävän vähän hyötyä, mutta oli siitä silti seuraa.
   "Et sinä ihan mikään turha kaveri ole", totesin sille, "mutta tarvitset kyllä nimen. Luulen, että minulla on sinulle sellainen."
   Se oli tyhmä juttu ja tullut mieleeni ihan yhtäkkiä, mutta ehkä se olisi juuri siksi paras mahdollinen valinta. Hetfield. Olisipahan ainakin keskustelunavaajaa kissan nimessä, jos sellaista joskus tarvittaisiin. Ja olihan niin typerällä nimellä jopa huumoriarvoa.

Pureksin aamiaiseksi kuivahtaneita muroja ja yritin pitää katseeni poissa kitarasta, jonka olin jättänyt ruokapöydän viereen muistuttamaan minua illan keikasta. Oli minulla jo jonkinlainen biisilista valmiina, mutta sitä olisi pitänyt vielä harjoitella. Ajatuskin siitä kuvotti, mutta onneksi oli Jason ja Jasonin kanssa tekemäni diili, joka viime kädessä pelastaisi nahkani tänäkin iltana.



Sitä varten piti vain saada se kama käsiinsä. Jasonilla kesti oudon kauan vastata, ja kun hän murahti puhelimeen tervehdyksensä, hän kuulosti kaikkea muuta kuin iloiselta.
   Olisi pitänyt jo siitä tajuta aavistaa jotain eikä odottaa, että hän ärtyisi kysymyksistäni vain lisää.
   "... ai miten niin "joku tulee käymään"? Etkö tuokaan sitä itse?"
   "Toisin, jos olisin tuomassa."
   "Hetkinen, Jason... voisitko olla yhtään selkeämpi?"
   Toivoin, että Jason oli kännissä, krapulassa tai uninen, koska en saanut hänen puheestaan juuri muuta tolkkua kuin sen, että ekstaasin myyminen Jasonin puolesta ei välttämättä ollutkaan tänään ihan ongelmatonta.



Jason veti syvään henkeä. Ärtyneenä, voisi kuvitella.
   "Yksi tyyppi ei tykännyt ajatuksesta. Siis siitä, että sinä myisit sen puolestani Purple Blinkissä."
   Arvasin kyllä, mitä Jasonin täytyi tarkoittaa. Luottamusongelmia. Jos, ja kun, Jason sai myyntieränsä joltakulta muulta, se 'joku muu' ei varmasti tykännyt siitä, että joku hänelle täysin tuntematon häiskä ottaisi homman haltuunsa. En silti hätääntynyt, sellaiseen ei ollut varaa.
   "Anna minun jutella sen kanssa."
   "Se käy kyllä. Hän on tulossa luoksesi."
   "Mitä? Nytkö?"
   "Joo. Se sanoi, että olette vanhoja tuttuja."
   "Mit-"
   "Soitellaan."



Jason katkaisi puhelun ennen kuin ehdin kysyä kunnon tarkennuksia. Toivoin, että olin ymmärtänyt jotain väärin. Tämän puhelun perusteella kun näytti siltä, etten olisi saamassa mitään kamaa myytäväksi ja että joku, joka tunsi minut jostain, halusi jutella kanssani.
   Suurin ongelma siinä taisi olla se, että "vanhoista tutuista" puhuminen juuri minun kohdallani ei luultavasti johtaisi mihinkään mukavaan pikku rupatteluun. Olin jättänyt taakseni kylliksi vihaisia ihmisiä, jotta tajuaisin pelätä. Jotkut heistä kuolleita, jotkut eläviä... jotkut ehkä ne kuolleet tyypit tunteneita.

Hain aseen niin hiljaa kuin osasin. Yhtä hiljaa tarkistin, että se oli ladattu. Hetfield oli poissa näkyvistä, kenties sekin aavisti jotain. Hyvä niin. Tunsin pulssin kurkussani ja mietin, pitäisikö minun käydä avaamassa keittiön ikkuna jo valmiiksi, koska sitä kautta pääsi paloportaisiin ja tarvittaessa karkuun.



Ikkunan avaaminen jäi ajatuksen tasolle. Ovelta kuului askelia ja pian koputus. Poistin aseesta varmistimen hitaasti, niin, että pistoolista kuuluva naksahdus olisi voinut kuulua jostakin asunnon sisäovesta yhtä hyvin.
   Syke kiipesi kurkusta korvien väliin.



Olisin voinut kiusata itseäni ja listata mielessäni ne ihmiset, jotka mahdollisesti tunsivat minut ja joilla olisi kiinnostusta ottaa osaa huumekauppaan. Jälkeenpäin mietin, että se olisi ehkä kannattanut, koska tulijan henkilöllisyys olisi siten ollut ilmiselvä jo tässä vaiheessa. Toisaalta en kadu sitä, miten varmaksi pelkkä fyysinen valmistautuminen minut teki.
   Jos se olisi kiva tuttu, sitä ei haittaisi nähdä ensimmäisenä pistoolin piippu. Jos se taas ei olisi... no, sittenhän tämä oli ihan oikea tapa tervehtiä.



Kiskaisin oven auki. Sydän muljahti ikävästi ja jähmetyin vaitonaisena aloilleni, mutta en siksi, että olisin ollut kauhusta kankea tai mitään sellaista. Ketä sitten olinkin odottanut ovelleni, Garyn haamua, mielisairaalaan suljettua entistä bestistä, silloisen tyttöystäväni siepannutta serbiä tai itse Yakuzan pomoja... siihen listaan tämä tyyppi ei kuulunut, vaikka kaiken järjen mukaan se olikin oikeastaan ihan loogista.
   "Laitahan se pyssy pois, muru."



Trish ei vaikuttanut yllättyneeltä saamastaan vastaanotosta, ennemminkin huvittuneelta. En tiennyt, oliko Trish siinä luulossa, että osasin odottaa häntä vai olettiko hän vierailunsa olevan yllätys. Ei sillä väliä ollut. Sillä oli, että hänen näkemisensä hävetti. Jokin kummallinen ajatus päässäni sanoi, että jos nyt vetäisin liipaisimesta, minun ei tarvitsisi hävetä, mutta ei se ollut mitään oikeaa harkintaa eikä kestänyt sekuntia kauempaa.
   "Tule", Trish komensi, vaikken ollut vieläkään laskenut asetta. "Me lähdemme ajelulle."

***



Viimeksi, kun olin tavannut Trishin, hän oli kyllä vaihtanut autoa säännöllisesti. Tällaisella autolla hän ei ollut kuitenkaan minun nähteni koskaan ajanut. Ei automaattivaihteisella hybridillä, joka näytti ulkoapäin vasta ostetulta.
   "En tiennyt, että pilveä viljelemällä tienaa nykyään näin messevät rahat."
   "Enkä minä tiennyt, että esiintyvän kitaristin hommiin kuuluu myös satunnainen huumeiden myynti työpaikalla."
   Touché.



Häpeä nosti päätään sisälläni. Trish ei ollut sanonut tietävänsä myös, miksi minä ja Jason ylipäätään olimme yhteyksissä tai millä tavalla taklasin aivan naurettaviin mittasuhteisiin paisuneen esiintymisjännitykseni ennen keikkoja. Olisi kuitenkin ollut naiivia uskotella itselleen, ettei Trish tiennyt. Se ei silti voinut olla syy sille, miksi Trish oli estänyt minua ja Jasonia tekemästä yhteistyötä.
   "Miksi tulit?"
   "Kuvittelin sinun olevan tarpeeksi älykäs tajutaksesi."
   "Olen tarpeeksi älykäs tajutakseni, ettei sinulla ole mitään syytä juoksennella minun perässäni osavaltiosta toiseen vain estääksesi minua sekaantumasta huumekauppaan. Ihan totta, siinä ei ole mitään järkeä."
   "Eikö? Entä jos sanoisin, että varoitin sinua jo kerran aiemmin, ihan vähän aikaa sitten?"
   Käännyin katsomaan häntä.



Trishin ilmekään ei värähtänyt. Hän pysähtyi kauniisti liikennevaloihin, lähti yhtä nätisti liikkeelle ja jatkoi matkaa teollisuuslähiön laidalle. Hänen ajotyylinsä vaikutti siltä, ettei meillä ollut määränpäätä.
   "'Jos menet vielä Purple Blinkiin, kuolet'", Trish siteerasi viikkoja sitten saamaani tekstiviestiä. "Tai jotain sinne päin. Haukuit minua runkkariksi, muistatko?"
   "Sinäkö se olit?"
   "Ei millään pahalla, Darryll, mutta oikeasti: kuinka moni muu vaivautuisi?"

Pudistelin päätäni hiljaa. Trish oli luultavasti olettanut järkyttävänsä tai edes hämmentävänsä minua sillä tiedolla, mutta en uskonut sanaakaan hänen väitteistään. Tai no, tekstiviestin lähettäjähän oli nyt selvä - ainakin Trish oli siinä jotenkin mukana, koska hän tiesi sen sisällön niin tarkasti enkä ollut puhunut siitä kenellekään. Mutta se, että hän olisi nähnyt näin paljon vaivaa sen takia, etten päätyisi taas kiskomaan huumeita... se oli kaukaa haettua. Viimeksi tavatessamme Trish oli sysännyt minut sisareni riesaksi saatuaan kuulla, etten ollut välittänyt hänestä tai hänen pojastaan sen vertaa, että olisin hälyttänyt heille apua, enkä ollut myöskään ihan heti oikaissut Trishin käsitystä siitä, että olisin niin tehnyt. Jos ylipäätään ajatus siitä, että Trish vaivautuisi tänne minun takiani, oli naurettava, niin vielä naurettavamman siitä teki ne olosuhteet, joissa tiemme olivat eronneet.
   Trish pysäytti auton.
   "Kävellään hetki."

Hän ei vastaisi, jos kysyisin totuuden perään. Tai jos vastaisi, hän valehtelisi. Tässä oli jotain muuta, ehkä hänen jokin henkilökohtainen ongelmansa, ehkä jotain, joka koski meitä molempia tai meitä kaikkia - minua, Trishiä ja Jasonia. Selvää oli, että Trish ja Jason tekivät hommia keskenään. Mikään muu ei sitten ollutkaan selvää.



Tupakan sytyttäminen oli puoliksi testi. Jos Trish oli kerran niin huolissaan sekaantumisestani huumekauppoihin ja mahdollisesta käytöstäni, hän saisi puuttua myös tupakoimiseen. Toisaalta taas muistin, että Trish oli itse tarjonnut minulle sätkän silloin, kun vieroitusoireet olivat olleet pahimmillaan. Siitä, ettei hän siis maininnut tupakasta, ei voinut päätellä mitään.
   "Miten jaksat, Darryll?"
   "Hyvin."
   "Ei siltä näytä."
   "Luuletko, että alan avautumaan sinulle?"
   "En, mutta kuvittelin, että osaisit tähän mennessä valehdella paremmin. Jos olet sattunut vilkaisemaan ihonväriäsi ja silmänalusiasi peilistä viime aikoina, tiedät kyllä, ettei kukaan osta tuollaista vastausta -"
   "En välitä paskan vertaa siitä, uskotko minua vai et."



Läheisen padon kohina muuttui korviahuumaavaksi siinä hiljaisuudessa. Vastapäisellä tehtaalla kaikui särisevä kuulutus, jonka sisällöstä ei saanut selvää. Vedessä kellui lähimarketin muovipussi.
   "Miksi?" kysyin, enkä edes yrittänyt kuulostaa neutraalilta. "Äläkä nyt ala jauhaa mitään minusta välittämisen paskaa tai vastaavaa. Sinä sanoit, että autat minua kiitollisuudenvelasta, ja tiedät jo, ettei sellaista velkaa koskaan edes syntynyt. Minä vain annoin sinun ymmärtää toisin."
   "Minulla on syyni."
   "Se nyt on muutenkin selvää, mutta haluan tietää siitä lisää."
   "Et saa." Trish katsoi muualle. "Sanon vain sen, että olin tosissani sen kanssa, mitä sanoin Purple Blinkistä. Sen kanssa, että kuolet, jos jatkat tuota."



Odotin, että Trish jatkaisi. En uskonut, että hän yrittäisi enää uskotella minulle, että tämä liittyi ekstaasin käyttöön keikoilla. Tässä oli jotain muuta. Liittyikö se Gregiin? Shauniin? Claireen? Tuskin.
   "Etkä vain ekstaasin takia", Trish sanoi viimein hiljaa, kokeillen, "Mutta en halua, että sinä ja Jason tapaatte enää toisianne baareissa tai muuallakaan."
   "Miten Jason tähän liittyy?"
   "Siten, että jos kuulen teidän vielä juttelevan, teurastan teidät molemmat."
   Naurahdin.
   "Näin pitkälle se hengestäni ja terveydestäni välittäminen sitten kestikin."
   "Olen tosissani, Darryll. Siksi kerroin saman Jasonille, ja hän lupasi pysyä sinusta kaukana."
   Tupakka putosi sormieni välistä.



"Mitä helvettiä, Trish?!"
   Trish nyökkäsi syvään.
   "Jotain tuollaista sinulta odotinkin, joten turha luulla, että huutamisesi vaikuttaisi minuun mitenkään."
   "Minä en..." En keksinyt loppua. En saanut mitään sanotuksi. Trish sai.
   "Et ymmärrä, enkä odotakaan sinun ymmärtävän. Tee niin kuin sanon."
   "Niin kuin sanot?"



Trish ei olisi voinut valita raivostuttavampaa sanavalintaa. Se palautti mieleeni pitkät päivät ja yöt yksin Samin vanhassa huoneessa. Rutiinit, joilla oli hyvä tarkoitus ja ihan kelvollinen lopputulos, mutta jotka loivat oman pääni sisään vangituksi tulleen elukan maanpäällisen helvetin. Olin siitä kaikesta oikeasti kiitollinen Trishille – hän oli sentään pelastanut henkeni – mutta en kaivannut sitä uudelleen. En nyt, kun olin saanut edes jotain järjestettyä itse, kuten työpaikan ja löyhiä sosiaalisia kontakteja.
   Jos olisin saanut kaiken sen sanottua ääneen Trishille, hän olisi ehkä ymmärtänyt näkökulmani. Lyhyesti puhuminen vain oli juuri siinä hetkessä paljon helpompaa.
   "Haista vittu, Trish. Et ole äitini, etkä omista minua."



Olisin toivonut, ettei hän olisi huutanut mitään perääni. Hetken ehdin toivoa, ettei hän huutaisikaan.
   "Luotan siihen, että uskot kerrasta", hän kuitenkin huusi. "En voi antaa toista varoitusta."
   Näytin hänelle keskisormea olkani yli.

***



Iltaan mennessä raivo oli ehtinyt laantua. Sääli, että laantuessaan se antoi tilaa paniikille. Tieto siitä, ettei Jason olisi Purple Blinkissä pelastamassa itsetuntonsa menettänyttä muusikkoa enkä toisaalta itsekään voisi auttaa itseäni keinutti jalkakäytävää koko matkan. Saatoin vain toivoa, että jollakulla Purple Blinkin juhlijoista olisi jotain mukanaan. Jason ei voinut olla kaupungin ainoa huumediileri, vain ainoa, jonka itse tunsin.
   Tajusin kyllä, miten naurettavaa se oli. Tajusin myös, että esiintymisjännityksen lääkitseminen ekstaasilla oli tehnyt pelosta vain pahempaa. En pelännyt enää epäonnistumista vain epäonnistumisen itsensä vuoksi: pelkäsin pettäväni Gregin ja menettäväni työni, jos olisin ihan kelvoton esiintyjä.



Greg oli ehtinyt juuri ja juuri tervehtiä minua saapuessani takaovesta sisään. Äänistä päätellen tilaisuus oli jo alkanut ja asiakkaita oli alakerrassa. Toisaalta oli hyvä, että Gregillä oli kiire: ainakin sain viettää ihan hyvän tovin vessassa ja huuhtoa pakonomaisesti sekä käsiäni että kasvojani vuoroin kylmällä ja vuoroin polttavan kuumalla vedellä.



Yritin olla vihainen itselleni. Gregille. Trishille. Jasonille. Jollekulle. Halusin hukuttaa vapinan kaikenpolttavaan raivoon.
   Raivo kiipesi vatsahappojen makuna kurkkua pitkin ylös, ja se myös puhui.
   'Sinä et ole mitään, John. Sinulla ei ole kykyä eikä edes selkärankaa hoitaa näitä asioita kunnolla.'
   Ensimmäinen pahoinvoinnin aalto päätyi lavuaarin pohjalle.

Koko kehoni vapisi. Ilman kitaralaukun antamaa tukea olisin maannut lattialla. En edes tiennyt, miten olin päässyt vessaan asti – kävellen, hoippuen, kontaten vai ryömien? Joku olisi ihan hyvin voinut kantaa minut sinne, koska korvissani kohisi niin kovaäänisesti, etten olisi kuullut kenenkään askelia tai puhetta eikä minulla toisaalta ollut varsinaisesti muuta muistikuvaa kuin oksentaminen lavuaariin ja sen jälkeen oksentaminen pönttöön.



En pystyisi tähän. En mitenkään. Olisi suoranainen ihme pysyä tajuissaan lavalla, kitaran pitelemisestä tai soittamisesta puhumattakaan. Rintaani sattui ja käsiäni särki, sormenpäät puutuivat ja hiukseni olivat kastuneet kylmästä hiestä. Henki ei kulkenut. Halusin juosta enkä koskaan pysähtyä.
   Voisin yrittää juoda jotain.



Yritin vaientaa päässäni kaikuvan surinan ja epäsäännöllisen sykkeen millä tahansa. Kaivelin tuttuja sointuja ulkomuistista, ajattelin sitä hemmetin kissanpentua, joka odottaisi minua kotona ja olisi toivottavasti järjestänyt minulle edes siivottavaa.
   Pelästyin hänen ääntään.
   "Darryll?"



Greg oli raahannut portaiden päähän jonkinlaisen köysiesteen ja sai sen juuri kiinnitettyä. Hän kurtisti kulmiaan suuntaani.
   "Kaikki hyvin?"
   "Joo." Ääneni vapisi. "Miten niin?"
   Hänen täytyi nähdä, miten pahasti huojuin. Kuulla sydämeni syke, nähdä, miten pälyilin ovelle kuin nurkkaan ajettu peura. Hän kohautti olkiaan.
   "Olet vähän kalpea. Haluatko jotain?"
   Jotain hemmetin vahvaa, ajattelin, mutten saanut niin pitkää lausetta sanottua ääneen.
   "Sopii."

Greg sanoi jotain ja meni edeltä. Surina korvieni välissä yltyi, maailma kaartui ympärilläni. Molemmista käsistäni katosi tunto.
   Voisin tönäistä Gregin alas portaita ja paeta. Tai voisin vain paeta. Minun pitäisi paeta.



Ihmiset tanssivat alakerrassa, mutten kuullut musiikkia. Heitä oli enemmän kuin olin kuvitellut.
   En voisi tehdä mitään. En voisi vaikuttaa tähän. Selittämätön polte tukki kurkkuni ja halusin oksentaa sen ulos ennen kuin tukehtuisin.



Vasen jalkani lipsahti portaalta. Jokin pamahti, jotain särkyi.
   Puolivälissä portaita olin jo varmasti kuollut, ja hyvä niin, koska se oli ainoa tie ulos.




***



Hävetti.
   Hävetti ihan helvetisti.



En uskaltanut edes katsoa, oliko Greg yrittänyt soittaa perääni. En haluaisi nähdä häntä enää ikinä. En haluaisi hänen näkevän minua. En voisi katsoa häntä silmiin.
   Lääkäri puhui.
   "... niin no, päätellen siitä innosta, millä yritit potkaista ensihoitajaa päähän heti tultuasi tajuihisi, minulla ei kai ole mitään syytä vaatia, että jäisit tänne."
   Minun olisi pitänyt varmaan kiittää sitä sadistia.



Lyijykynä rapisi jäljentävällä paperilla. Kuulin maiskahduksen, kun päivystävä lääkäri imaisi huultaan. Hän haisi tupakalle.
   "Särkeekö päätäsi?"
   "Ei."
   Se oli valhe, mutta oli minulla särkylääkkeitä kotonakin.
   "Oletko varma? Löit pääsi aika moneen portaaseen jäljistä päätellen."
   "Kai minä nyt itse tiedän, mihin minua sattuu ja mihin ei."
   Jep, tiedän, mutten sano.



Lääkäri ei ollut tyytyväinen, sen kuuli niistä syvistä huokauksista, joita hän veteli vieressäni. Hän raaputti partaansa.
   "Voisin kirjoittaa sinulle lähetteen psykiatrian polikli–"
   "Ei."
   "Älähän nyt heti asetu poikkiteloin. Paniikkikohtaukset ovat ihan yleisiä sinun ikäisilläsi nuorilla miehil–"
   "Haluan vain kotiin."
   "Millä menet? Siellä on yö."
   "Kävellen. En asu kaukana."
   Lisää huokailua ja parran rapsutusta.



Hän tuijotti tovin ikkunasta ulos vieressäni. Pelkäsin, että hän pakottaisi minut tapaamaan jotain kallonkutistajaa vielä samana yönä.
   "Pärjään ihan hyvin", vakuutin lääkärille. "En asu yksin."
   Onneksi lääkäri ei kysynyt siitä lisää, eipähän tarvinnut keksiä kissanpennulle jotain ihmismäistä persoonaa.
   "Hyvä on", hän sanoi. "Kun kerran haluat lähteä... mutta muista, mitä sanoin niistä lisätutkimuksista, kun näin potilaskansiosi. Vaikka se näyttääkin olleen lähinnä... psykologista, sinun tulisi silti käydä pikimmiten kardiologilla. Lähetteesi on yhä aktiivinen."
   Aivan varmasti.



Jos päätäni vielä jomottikin, niin mihinkään muualle ei sattunut niin paljon kuin sieluun. Se ei ollut pelkkää äärimmäistä häpeää, se oli tieto siitä, että olin sössinyt jotain jälleen kerran, että olisin taas suunnilleen siinä, mistä olin tänne tullessani aloittanut. Sillä erotuksella, ettei edes Nora ollut apunani, koska olin sössinyt senkin.
   Sainko olla vihainen kenellekään muulle kuin itselleni?



Olisin käynyt hakemassa lisää särkylääkkeitä ihan vaan pidentääkseni kotimatkaa, mutta eipä aamuneljän maissa mikään apteekki ollut auki. Sitä paitsi se päänsärky oli oikeasti aika toissijaista.
   Minun olisi pakko päättää tämä syöksy ennen kuin se ehtisi edes alkaa.



Se voisi olla ihan vihoviimeinen tekoni. Hän voisi olla tosi vihainen. Saattaisin sotkea asioita entistä pahemmin, sekä hänen että omiani.
   Toisaalta minusta tuntui, että nyt jos koskaan minun oli syytä edes yrittää korjata jotain. Ehkä hän olisi jo leppynyt. Ehkä minulla olisi tilaisuus selittää.

Nora luultavasti kiinnittäisi huomiota siihen, että näytin taas piestyltä, mutta ehkä se olisi etu. Ehkä hän säälisi minua tarpeeksi paljon kuunnellakseen edes hetken.
   Se hävetti, mutta asioilla oli tärkeysjärjestyksensä. Kestäisin hetken häpeää, jos hän vain suostuisi kuuntelemaan.