2.23 Valitse vapaasti

Nora olisi kyllä korjannut pöydän, tiskannut ja tehnyt kaiken muunkin, minkä hän ajatteli kuuluvan emännän vastuulle silloin, kun talossa oli vieraita. Siitä ei silti edes keskusteltu, sillä en yksinkertaisesti antanut hänen hoitaa kaikkea. En ollut vieras tässä talossa samalla tavalla kuin useimmat muut, ja se, että olisin lojunut sohvalla Noran tehdessä kotitöitä, olisi tuntunut väärältä.

Tuntui oudolta tiskata astioita siinä keittiössä. Olla kuin kotonaan, vaikken ollut vuosikausiin käynyt täällä. Lautasissa oli yhä sama koristereunus kuin silloinkin. Tiskiaineen merkki oli vaihtunut eikä se enää tuoksunut sitruunalta.
   Ja niin outoa kuin se olikin, jollain tapaa se sama ympäristö, samat askareet ja väliin mahtuvat vuodet, joiden olemassaolon havaitsi korkeintaan käsiini ilmestyneistä tatuoinneista tuntui hyvältä.



Olin juuri saanut tiskit hoidettua, kun kuulin ääntä ulko-ovelta. Kevyet askeleet nousivat portaita ylös ja avain rapisi lukossa. Sen täytyi olla Joanna.
   "Nora?" huikkasin, mutta yläkertaan hetki sitten kadonnut sisareni ei tainnut kuulla minua. Minun olisi kai parasta käydä moikkaamassa Noran tyttöystävää, muutenhan tämä luulisi minua varmaan murtovarkaaksi. Tiskaavaksi murtovarkaaksi. Huidoin käteni jotakuinkin kuiviksi ja harpoin keittiön ovelle.



"Huomenta. Sinä olet varmaan Noran –"
   Sen pidemmälle en tervehdyksessäni päässyt. Minun ja Joannan katseet kohtasivat.



Claire.
   Ensimmäiseksi ajattelin, että hän oli jostain syystä tullut tapaamaan minua, että hänellä oli jotain asiaa ja hän oli selvittänyt, missä se mainitsemani pikkusisko asui. Sitten ajattelin, että hänellä täytyi olla jotain tosi ikävää kerrottavaa, koska hän näytti niin pelästyneeltä. Vasta sen ajatusketjun päätteeksi tajusin, että jos kumpikaan näistä ajatuksista pitäisi paikkansa, Claire ei siltikään tulisi Noran kotiin omilla avaimillaan eikä hänellä varmaan olisi mitään syytä vaihtaa viimeöisiä baarivaatteitaan johonkin arkisempiin yön aikana.
   En osannut sanoa mitään. En tehdä, en edes ajatella. Kaikki selkeät ajatukseni, eleeni ja sanani katkesivat yhteen kolmen sanan ajatukseen: "mitä aktuaalista vittua".



Mutta ei siinä silti pitänyt olla mitään järkeä. Noran tyttöystävän nimi oli Joanna. Minä taas olin hässinyt jonkun Clairen kanssa, eikä se tyttö tietääkseni ollut lesbo.
   'Heteron ja homon välillä on vaihtoehtoja', muistutti ilkeä ajatus päässäni, ja se sai raivon viimein syttymään sisälläni.
   "Vitun lutka."
   Siinä se. Siinä tyhjentävä, tarkkaan mietitty, asiallinen ja erittäin älykäs kannanottoni siihen, miltä tämä minun silmiini näytti.



Se satutti häntä, sen näki pitkälle. Claire, tai Joanna tai kuka ikinä hän oikeasti olikaan, vapisi ja vältteli katsettani selvästi itkun partaalla. Ainakaan hän ei ollut tietoinen siitä, että hänellä oli seksisuhde juuri tyttöystävänsä veljen kanssa. Sen ajatteleminen näin selkeästi ja suoraviivaisesti kuvotti. Emmehän me Clairen kanssa mitään sukua olleet, mutta tunsin oloni silti likaiseksi, enkä vähiten juuri siksi, että minua ei varsinaisesti oltu koskaan huijattu. Me emme edes seurustelleet Clairen kanssa, mutta Noralla ja hänellä oli sellainen suhde, johon ei pitäisi kuulua kolmansien osapuolten sängyt. Sitä paitsi Claire oli väittänyt Noralle olevansa töissä, kun taas itse tiesin kyllä ihan hyvin, kenen luona ja missä eri asennoissa hän oli yönsä viettänyt.
   Emme sanoneet mitään toisillemme. Emme edes katsoneet toisiimme. Yritin kuumeisesti keksiä joko keinon saada tilanne näyttämään jokseenkin normaalilta Noran silmiin tai syyn ottaa jalat alleni herättämättä epäilyksiä, mutta päässäni yhtäaikaa hakkaavat raivo, kuvotus ja syyllisyys jättivät liian vähän tilaa hyville ideoille.



Vaikka olisin jotain keksinytkin, meillä olisi ollut ihan liian vähän aikaa purkaa jännittynyt tunnelma. Nora laskeutui jo portaita.
   "Hei, kulta. Miten yövuorosi –"
   Hän vaikeni.



Nora vilkuili vuoroin minua ja vuoroin tyttöystäväänsä. Clairen alias Joannan hartiat tärisivät, enkä epäillyt hetkeäkään, etteikö Noran viivaksi puristuneiden huulien takana olisi vaikuttanut aito huoli hänen rakastetustaan.
   "Onko jotakin sattunut?"



Eniten minua raastoi se, etten voinut sanoa siihen mitään. En voinut helpottaa Noran huolta enkä sanoa hänelle, ettei ihminen, josta hän oli niin syvästi huolissaan, ansainnut käsivarrensilityksiä tai kömpelöitä halauksia. Samaan aikaan pelkäsin juuri sitä, että Claire olisi meistä se rehellinen osapuoli ja päättäisi kertoa, ettei meitä tarvinnut pahemmin esitellä toisillemme.
   Ei hän sentään sitä tehnyt.
   "Päätä särkee", Claire valitti. "Olen kai kipeä. Pitäkää hauskaa, menen suoraan nukkumaan."



Vaikka Nora ei vaikuttanut nielevän selitystä, Claire ei sanonut enää mitään. En katsonut häneen, kun hän kiipesi portaat ylös, ja olin huomaavinani, että hänkin vältti ottamasta minuun mitään kontaktia. Nora tuijotti tyttöystävänsä perään voimattomana ja surullisena, ja minä mietin, kenelle mahtaisin aiheuttaa eniten surua ja tuskaa, jos nyt haukkuisin Clairen pystyyn ja oikaisisin käsityksen hänen "yövuorostaan" ja "päänsärystään".



Ehkä minun olisi pitänyt tehdä juuri niin. Sillä tavalla olisin ehkä välttänyt sen ilmeen, jonka pikkusiskoni loi minuun käännyttyään minua kohti.
   "Mitä sinä sanoit hänelle?"
   Se tuntui suunnilleen samalta kuin Nora olisi yhtäkkiä vain päättänyt lyödä minua nyrkillä nenään.
   "Minä?"
   "En ole sokea, John."
   En ollut varma, käyttikö hän sitä nimeä tarkoituksella, satuttaakseen, vai pelkästään tunnekuohun takia. En oikein uskonut ensimmäiseen vaihtoehtoon.



Huokaisin. Clairen väitetty päänsärky tarttuisi kohta minuunkin. Tajusin kyllä, miksi Nora syytti minua tästä – sehän oli täysin loogista ja vaikutti tässä tilanteessa hänen silmiinsä jopa todennäköiseltä. Tuskin hän ajatteli, että me tunsimme jo jostain, hän vain oletti, että olin ensi töikseni laukonut hänen tyttöystävälleen jotain tosi tyhmää. Muutakin kuin... hyi helvetti.
   "En yhtään mitään. Mielestäni."
   "John."
   "En minä tiedä! Hän kai pelästyi minua tai jotain. Tai sitten hänellä on oikeasti pää kipeä, tai vaikka kuukautiset. Mistä minun pitäisi se tietää?"
   Jep, mistäpä hyvinkin.



Nora ei ostanut sitä selitystä, enkä olisi vastaavassa tilanteessa varmasti ostanut minäkään. Katseellaan hän yritti väkisin saada minut tunnustamaan. Se tuntui väärältä, epäoikeudenmukaiselta, kohtuuttomalta – en ollut oikeasti syyllistynyt tässä yhtään mihinkään, en ainakaan tietoisesti. Pakotin ääneni rauhalliseksi, vaikka minun tekikin mieli huutaa.
   "Minua ei varmaan tarvita täällä tämän enempää."
   Säikähdin itsekin sitä, miten jäiseltä ääneni kuulosti, mutta enemmän sitä säpsähti Nora.



Jos hän olisi huutanut perääni, olisiko se muuttanut mitään? Olisinko kääntynyt, jos hän olisi tarttunut käsivarteeni?
   Tuskin. En edes halunnut niin käyvän. Kyse ei ollut enää siitä, että Nora syytti minua tästä sotkusta tietämättä, mistä se oli alkanut. Kyse oli siitä, että halusin helvetin kauas tästä talosta, Clairesta, johon olin ehkä antanut itseni ihan pikkuisen ihastua, ja sisarestani, joka valistuneen arvaukseni mukaan itkisi itsensä uneen tänä iltana ja jolle minun olisi kai jossain vaiheessa pakko kuitenkin kertoa, että hänen tyttöystävänsä petti häntä.



Oloni ei parantunut yhtään sillä, että paiskoin huonekaluja kotona. Raivoni vain yltyi siitä ajatuksesta, että olin juuri jättänyt Noran leikkimään kotia sen lutkan kanssa ja uskomaan mitkä tahansa valheet, millä se ämmä keksisi maustaa heidän suhdettaan.



En voisi jättää tätä tähän, se oli ihan selvää. Mitä pidemmälle asiaa mietin, sitä varmempi olin asiasta. Minun pitäisi mennä takaisin, vielä tänään, tai ainakin soittaa Noralle. Minun olisi pakko tunnustaa ja tehdä edes oma osuuteni. Se, mitä Claire päättäisi tehdä... no, sillä ei ollut väliä. Tunsin sisareni sen verran hyvin, että osasin kyllä ennustaa Clairen keräilevän tavaroitaan talon etupihalta jo samana iltana. Jos siitä tulisi jotain ongelmia, niin auttaisin sisartani asiassa mielihyvin.



Täytyi se silti myöntää, että minua kuvotti ja pelotti. Nora oli kouluaikoina kärsinyt jo ihan tarpeeksi itseään hyväksikäyttävistä ihmisistä ja tyypeistä, jotka esittivät olevansa hänen kavereitaan ja liittyivät pilkkaajien joukkoon heti, kun julkinen nöyryytys saavutti sopivan tason. Olin luvannut hakata ne pissikset jonain päivänä. Nora oli kieltänyt minua, joten olin tyytynyt paiskaamaan niiden polkupyörät yksitellen mereen. Sinä iltapäivänä kukaan ei ollut pyöräillyt Noran perässä kotiin, mutta isossa mittakaavassa se oli vain pahentanut asiaa. Samaan tapaan, mitä tahansa nyt tälle asialle tekisinkin, omaa myötävaikutustani Noran surulle ei voisi mitenkään pyyhkiä pois. En ollut millään mittapuulla suurin syypää asiaan, enkä uskonut, että Norakaan ajattelisi niin, mutta ei se ajatus tästä jutusta mitenkään helppoa tehnyt.
   Puhelin soi.



"Voi jumalauta..."
   Taisin sanoa sen ääneen nähdessäni Clairen nimen ruudulla. Vaikka miten rääkkäsin päätäni, en keksinyt, miten se muija kehtasi vielä soittaa. Toivottavasti sillä olisi edes jokin erittäin katuva ja huolella mietitty anteeksipyyntö mielessään.



Vastasin puhelimeen, mutten edes tervehtinyt häntä. En, vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hauras ja selvästi pelokas.
   "Hei, Darryll."
   Hän tiesi kyllä minun kuulevan hänet, ja varmasti hän myös tajusi, miksei minua kiinnostanut olla hänelle kiltti. Kuulin hänen nielaisevan.
   "En tarkoittanut, että saisit tietää sen noin. Minun piti kertoa."
   "Älä puhu paskaa", sanoin viimein, ja Claire veti syvään henkeä.
   "En puhu. Enkä todellakaan tiennyt, että juuri sinä olet... äh, se oli huonoa tuuria. Nora puhuu sinusta eri nimellä."
   "Ai jaa? Niin hän vaikuttaa puhuvan sinustakin, Joanna."
   "Älä viitsi, John."
   Hänen sanomanaan vanha nimeni tuntui suunnilleen samalta kuin se, että Claire olisi yhtäkkiä onnistunut työntämään tulessa kuumennetun veitsen puhelimen kautta korvastani läpi.



Jotain hyvääkin siinä oli, että hän oli soittanut selvittääkseen asian emmekä tavanneet kasvotusten. Ainakaan hän ei nähnyt kavahduksestani, miten pahalta minusta tuntui, että juuri hän koki oikeudekseen nimittää minua sellaisella nimellä, jota suostuin juuri ja juuri kuuntelemaan Noran suusta. En silti olisi odottanut, että hän jatkaisi puheluaan juuri sillä tavalla.
   "Ei kai sen tarvitse tällä tavalla loppua?"
   En käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Tai en halunnut käsittää. Kun en vastannut, Claire jatkoi.
   "Minä pidän sinusta, ihan oikeasti pidän. Voisin tulla käym–"
   "Et voi olla tosissasi."
   Claire vaikeni. Jatkoin.
   "Minun käsittääkseni meidän välillämme ei ollut vielä mitään, minkä takia minua henkilökohtaisesti haittaisi, vaikka kuksisit koko kylän kanssa, mutta hän on pikkusiskoni. Sinun päässäsi täytyy olla jotain tosi pahasti vinksallaan, jos kuvittelet, että haluan puhua sinun kanssasi yhtään mistään. Eikä muuten varmasti halua Norakaan, kunhan kerron hänelle tästä."
   "Kerrot?"
   "Kuvittelitko, että annan Noran luottaa sinuun sokeasti?"
   Claire oli lyhyen hetken hiljaa. Luulin, että hän lopettaisi puhelun.
   "Et sinä kerro, Darryll", hän lopulta sanoi, enkä pitänyt yhtään siitä äänensävystä, jolla hän sen lausui.



Hänen täytyi kuulla se, miten jokainen lihakseni jännittyi ja miten pulssini kiihtyi vähän samantapaisella tavalla kuin se oli kiihtynyt aina, kun Garylla oli ollut minulle jotakin asiaa. Clairen äänensävy oli muuttunut kylmäksi ja tunteettomaksi. Ei vihaiseksi. Sellaiseksi, että sillä ämmällä oli jotain pelimerkkejä tässä ja se tiesi sen.
   "Luuletko, että hän uskoo?" Claire sihahti. "Te ette ole olleet useampaan vuoteen missään tekemisissä. Nora sanoi, että te olette etääntyneet, ja minä taas asun hänen kanssaan. Kuvitteletko, että selittelysi jostain toisista nimistä menee läpi? Sehän on vain hätävalhe, jonka keksit, ja esimerkin siihen otit omasta elämästäsi, vai mitä?"
   "Haista –"
   "Mieti sitä hetki. Mieti oikein huolella. Ja uhraa samalla pari ajatusta sille, että minä olin se, joka järjesti sinulle töitä, ja että me ollaan Gregin kanssa kavereita. Eikä hän ole ainoa kaverini tässä kaupungissa."
   "Sinä et uhkaile minua."
   "Itsepähän aloitit. Hyvästi, John."
   Hän katkaisi puhelun ja vei viimeisen sanan mennessään.



Paiskasin puhelimen käsistäni tiskipöydälle ja rojahdin sohvalle istumaan. Varma päätökseni siitä, että aioin kertoa Noralle koko jutun vielä tänään, ei enää ollutkaan niin varma. Miksi se ei ollut? Uskoinko tosissani Clairen väitteitä siitä, että Nora ei uskoisi minua kuitenkaan, vai olinko enemmän peloissani sen keikkatyön takia, jonka saattaisin Gregiltä saada? En tiennyt itsekään. Sen tiesin, että kummassakin tapauksessa myös Noraan sattuisi, vaikka jälkimmäinen huoli liittyikin enemmän siihen, saisinko omaa elämääni enää koskaan järjestykseen.



Oli miten oli, sen verran ainakin uskoin Clairen väitteitä minuun kohdistuvasta epäluottamuksesta, ettei Noraa kannattaisi häiritä asialla ainakaan tänään. Jälkeenpäin ajateltuna hän oli ollut minulle niin vihainen ja uskonut niin tosissaan siihen, että olin sanonut jotain ikävää Clairelle, että hän saattaisi hyvinkin uskoa Clairea, jos nyt menisin väittämään hänelle muuta. Olisi parasta antaa Noran rauhoittua. En halunnut, että hän siinä tunnekuohussaan kuvittelisi minun vain yrittävän paikata meidän välejämme – etääntyneitä välejämme.

***

Sain onneksi muuta ajateltavaa heti seuraavana päivänä, kun suuntasin takaisin Purple Blinkiin sopimaan Gregin kanssa mahdollisista työkuvioista. En vieläkään tiennyt, mitä minun varsinaisesti haluttiin tekevän, mutta se selviäisi varmasti tänään. Toivoin vain, että Claire ei ollut saanut päähänsä sotkea tätä juttua jo etukäteen näyttääkseen, että oli tosissaan uhkauksineen.



Se keltainen post-it-lappu säikäytti minut, etenkin, kun sen yläreunaan oli kirjoitettu nimeni isoin tikkukirjaimin. Siinä ei kuitenkaan lukenut, että olisin saanut porttikiellon koko paikkaan tai että voisin painua saman tien sinne mistä tulinkin. Siinä sanottiin vain, että toisen kerroksen takaovi olisi auki ja että portaat olisivat talon takana.
   Nappasin lapun mukaani ja kiersin talon taakse.



Täytyi myöntää, että jos olin pitänyt Gregiä vähän epäilyttävänä kaverina, niin se, että hän ohjasi minut takaovelle ja Purple Blinkin takapihan hiljaiselle parkkipaikalle, ei auttanut siihen ajatukseen yhtään. Varmuuden vuoksi painoin mieleeni ainoan pihalle parkkeeratun auton rekisterinumeron. Jos auto sattuisi olemaan Gregin, ja jos tästä tulisi jotain ongelmia, sille rekkarille voisi olla käyttöä. Toivottavasti ei. Portaita kiivetessäni ehdin kuitenkin jälleen kerran olla hyvilläni siitä, että se monta reissua mukanani tehnyt käsiase oli jälleen taskussani.



Ovi sulkeutui takanani ja vainoharhaisen yksinäinen ajatus kiitti onneaan siitä, etten kuullut sen naksahtavan lukkoon. Gregiä ei tarvinnut kauaa siitä tilasta etsiä.
   "Olet ajoissa."



Greg hymyili ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
   "Toivoin, että olisin ehtinyt raivata vähän enemmän tilaa tänne ennen tuloasi", hän jatkoi. "Nyt, kun olet siinä... kannetaanko tämä pöytä yhdessä roskalavalle? Se on massiivipuuta ja aivan syntisen painava."
   En vastannut siihen mitään, mutta autoin häntä kyllä. Tartuin pöydän reunasta kiinni ja kannoimme sen yhdessä ulos sanomatta sanaakaan.



Sen homman jälkeen palasimme takaisin yläkertaan. Greg ei pyytänyt minua istumaan, mutta tein sen silti, ja hän seurasi esimerkkiäni vähän kysyvän näköisenä.
   "Saisinko nyt viimein jonkin selkokielisen selityksen siitä, mihin hommaan ajattelit minut edes palkata?"
   Se oli tarpeettoman hyökkäävästi muotoiltu, huomasin sen itsekin. Greg kohotti myös kulmiaan, mutta hämmästys pyyhkiytyi hänen kasvoiltaan pian.
   "Totta kai. Olen pahoillani, jos olin epäselvä sanoissani."
   Ehkä vähän, kuittasin mielessäni, mutten sanonut mitään.



Gregin huulilla kareili epätietoinen hymy. Olin tainnut oikeasti horjuttaa hänen itseluottamustaan.
   "Sanoit, ettei Purple Blinkin alakerta oikein sopisi esiintymisille", hän totesi, "tai ainakaan sinun kaltaisellesi esiintyjälle. Mutta minä pidin siitä, mitä Marie näytti minulle. Haluaisin sinut tänne keikkailemaan, ehkä jopa säännöllisesti, ja sitä varten tästä yläkerrasta saisi varmaan paremman esiintymispaikan. Lisäksi Marie sanoi sinun olevan reilu ja rehellinen kaveri."
   "Kuka on Marie?" Muistin kysyneeni sitä joskus aiemmin Clairelta, ja heti, kun kysyin sitä, mieleeni hiipi raivostuttava ennakkoaavistus.



Gregin hymähdys sinetöi epäilykseni.
   "Ai. Hän ei ole kertonut oikeaa nimeään sinullekaan." Greg oli aikeissa jatkaa, mutta ehdin vaientaa hänet omilla sanoillani.
  "Unohda koko juttu", mutisin ja mietin, mitäköhän olin koskaan Clairessa alias Joannassa alias Mariessa nähnyt. Greg oli hetken vaiti ja selvästi tutkaili minua, mutta ei jatkanut aiheesta sen pidemmälle.
   "Joka tapauksessa", hän aloitti korostetun rauhallisesti, "minulla saattaisi olla sinulle muutakin työtä täällä. Ihan tavallista baarihommaa, ei mitään sen kummempaa. Minulla on ollut... haasteita luotettavien työntekijöiden löytämisessä."
   Kallistin päätäni. Gregille siinä taisi olla kysymystä tarpeeksi.
   "Pari vuotta sitten palkkasin tänne baarimikon, jotta saisin edes pari vapaailtaa viikossa. Se kaveri kähvelsi firman maksukortin ja sai aikaan isot velat, joita edelleen makselen." Surumielinen hymy kävi Gregin kasvoilla, ja minusta mies vaikutti ihan rehelliseltä sanoissaan. "Olen sittemmin ollut aika vainoharhainen ulkopuolisen työvoiman suhteen."
   "Ja nyt luotat minuun, koska se sinun Mariesi sanoo niin?"
   Greg naurahti.
   "Sori, Darryll. Haluaisin sanoa asian olevan niin, mutta ei, et saa firman korttia käyttöösi." Hän virnisti, mutta vakavoitui nopeasti. "Joka tapauksessa, niiden velkojenkin vuoksi olisi kiva saada toimintaa vähän laajennettua. Tykkäsin soitostasi. Ja... no, aion olla rehellinen. Marie sanoi, että sinulla on vähän... työongelmia. Tai siis..."
   "Että minulla ei ole töitä eikä mitään tasaisia tuloja, enkä tunne täältä juuri ketään?"
   "Suunnilleen niin", Greg myönsi. "Ajattelin, että jos se vain sopisi sinulle, niin saisit palkkasi provisiona."



En ollut edes huomannut naputtavani sohvan selkänojaa etusormellani, mutta nyt, kun sormeni jähmettyivät, sitä ei voinut olla huomaamatta. Gregin sanoissa oli hyväksikäytön pieni, mutta kitkerä sivumaku. Hän ei maksaisi minulle käsirahaa keikasta eikä itse asiassa mitään muutakaan, jos keikkailtana ei olisi myyntiä. Toisaalta minulla ei ollut muitakaan töitä, joten hommaan sitoutuminen ei ollut itseltäni pois. En silti pitänyt Gregin ehdotuksesta, vaikka siitä sinänsä havaitsikin helposti sen, että kaveri oli oikeasti rahavaikeuksissa.
   "Kuinka suuri provisio?" kysyin silti. "Ja mistä se koostuu?"
   "Puolet?" Greg ehdotti. "Tai mikä nyt itsestäsi tuntuu reilulta, en minä tiedä. Lipputuloista sinä sen kai saat. Jos baarimyyntiä on paljon, voidaan miettiä jotain pientä bonusta."



Tuijotin Gregiä. Jos äijä ei olisi ollut niin selkeän pihalla siitä, miten baarikeikkailu yleensä toimi, olisin kuvitellut hänen pilailevan kustannuksellani.
   "Ei näihin yleensä myydä lippuja", sain sanottua, enkä edes aloittanut provision suuruudesta. Gregin ilme oli aidon hämmästynyt.
   "Mutta voisiko niitä teoriassa myydä?"
   "No siis... miksi ei, mutta –"
   "Miksi emme sitten tekisi niin?"
   Se tuntui hullulta. Imartelevalta, mutta hullulta. Silloin, kun olin soitellut vakituisena Club Basixissa, tuloni olivat koostuneet käsirahasta, jolla kyllä elätti itsensä, mutta varsinaisen palkkion olin saanut tippeinä, jos niitä oli tullut. Ei baarikitaristien kuuntelemisesta kuulunut maksaa. Kuka hullu niin tekisi?
   "Saat minun puolestani päättää hinnan", Greg maanitteli. "Varmaan tuli jo selväksi, etten minä näistä hommista mitään tiedä. Miltä kuulostaa?"
   Pakotin itseni vastaamaan edes jotain.
   "Ei se ainakaan kallis voi olla", mutisin, ja mietin, paljonkohan lapsuusaikojen limudiskot olivat yleensä maksaneet.



Greg nousi ylös niin nopeasti, että minäkin säpsähdin. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt leveä hymy.
   "Mahtavaa!" hän huudahti. "Eiköhän sitten pistetä yläkerta kuntoon? Sinähän sen kai parhaiten tiedät, millaisessa järjestyksessä tämän pitää olla perjantaina."
   "Perjantaina?"
   "Onko sinulla silloin jotain menoa?"
   "No ei, mutta... joo, ei ole."
   "Eli perjantai sopii." Greg hymyili. "Mahtavaa. Minulla on koko viikko aikaa mainostaa."

***



Siinä meni parikin päivää, mutta lopulta Gregin "pieni järjestelyhomma" oli ohi. Huonekalujen järjestämisen sijaan olimme päätyneet myös maalaamaan paikkoja vähän sopivamman näköisiksi, ja tiistai-iltana ainoa jäljellä oleva hommani oli päästä eroon käsiin jääneistä violeteista maalitahroista. Totta puhuen Gregin innostus tulevasta keikasta oli tarttunut minuunkin, ja vaikka kielsinkin häntä printtaamasta mitään överejä ja noloja julisteita täysin tuntemattomasta räkälämuusikostaan, niin vähitellen minusta alkoi tuntua siltä, että keikka menisi ihan hyvin.



Suihkun kohina peitti ylimääräisen liikennemelun ja muun sellaisen alleen, ja lämmin vesi lievitti särkyä olkavarressani, jonka olin onnistunut venäyttämään muutamaa tuolia kantaessa. Niin rentoutunut en kuitenkaan ollut, ettenkö olisi kiinnittänyt huomiota ulko-oven avautumiseen asunnossani. Kuulin jonkun liikkuvan kylpyhuoneen ulkopuolella. Muistin sentään, että Noralla oli yhä avaimet kämppääni, muuten olisin säikähtänyt paljon pahemmin.
   Suljin hanan ja kiedoin lattialla lojuvan pyyhkeen ympärilleni.



Kyllä minua silti jännitti astua ulos kylpyhuoneesta. En osaa sanoa, miksi.
   "Yksi syy sille, miksi en haluaisi, että hiippailet tänne ilmoittamatta", sanoin hänelle rauhallisesti, mutta painokkaasti, "on se, että jonain päivänä saatan oikeasti säikähtää sinua. Tai sinä minua."
   Nora rypisti otsaansa. Kiirehdin lisäämään jälkimmäiseen väitteeseeni jotakin mukavitsikästä.
   "Ei sitä tiedä, jos joskus innostun vaikka kokkaamaan alasti. Sen näkeminen traumatisoisi sinut lopuksi ikääsi."
   "Ymmärrän", Nora totesi kuivasti, mutta näin hänen pidättelevän hymyä. "Sinähän varmaan kokkailetkin täällä ihan hulluna kaikkea tosi monimutkaista."
   "Siitä tulee monimutkaista, kun sen tekee alasti. Oletko ikinä kokeillut?"
   No niin, viimeinkin Nora nauroi.



Hänen naurunsa ei kestänyt pitkään, mutta hetken rentoutuneisuuden aikana sain itse kerättyä sen verran rohkeutta, että saatoin olla hänen seurassaan niin kuin aina ennenkin. Ainakin melkein. Olisin halunnut kysyä, oliko hänellä jotakin asiaa, mutta pelkäsin sen kuulostavan torjuvalta. Siksi pakotin itseni kysymään jotakin muuta kaikkein vilpittömimmällä äänelläni.
   "Miten Joanna voi? Hän taisi olla oikeasti kipeä."
   Nora ei sanonut mitään. Tiesin tehneeni virheen. Sisareni pudisti päätään ja tuhahti.
   "Voisitko olla rehellinen?"
   "Missä?"
   "Et hyväksy sitä, vai mitä? Sano se suoraan."
   Olin kohtuullisen varma, että koko selkärankani kaartui juuri kysymysmerkin muotoiselle kaarelle.



Nora väisti katsettani. Hän tuhahti uudelleen, ja näin hänen purevan alahuultaan.
   "Ei se, että se oli äidille vaikea asia, tehnyt siitä yhtään sen helpompaa minulle. Äiti halusi lapsenlapsia. Sanoin aina, että onhan hänellä sinut, ja samalla uskoin, että olit tosissasi, kun..."
   Hän ei jatkanut sen pidemmälle. Tajusin kyllä, mitä hän tarkoitti, ja minun teki mieli upottaa saman tien pääni tiskialtaaseen ja kääntää kuumavesihana päälle. Miksen ollut heti tajunnut, miltä sen täytyi Noran silmiin näyttää? Olin ihan saatanan tyhmä, kun en ollut oikaissut sitä käsitystä heti.



Nora ei itkenyt, ei vielä. Hän pureskeli sormiaan ja nieli näkymätöntä palaa kurkussaan. Mietin, miten ihmeessä korjaisin tämän jutun ilman, että saman tien pamauttaisin Noralle kaikki Joannan lisänimet ja valheet yövuoroista. Nora ei kestäisi sitä, ei juuri nyt, ja pahimmassa tapauksessa hän kuvittelisi, että valehtelin Joannasta ihan pelkkää homofoobisuuttani ja yrittäisin saada heidät eroamaan.
   "Nora, minä..." En tiennyt, miten jatkaa. Suljin silmäni ja vedin henkeä. "Ei minulle ole mikään ongelma, että sinä tykkäät tytöistä. Eikä se edes ole minun asiani. En ole ikinä valehdellut sinulle siitä asiasta."
   Nora ei reagoinut sanoihini mitenkään. Pitäisi miettiä jotakin parempaa. Jokin syy, jonka vuoksi Nora pitäisi minun ja Joannan välillä vallinnutta jäistä tunnelmaa todennäköisenä.



Se pala, joka oli kummitellut Noran kurkussa, eksyi nyt minun kurkkuuni. Minua se ei itkettänyt, mutta se kyllä puristi henkitorveani ja kuivasi suuta pelolla.
   "Okei", sanoin ja annoin itselleni pari sekuntia aikaa miettiä, aioinko oikeasti paikata tämän jutun kaikkien aikojen valheella vai yrittäisinkö edes olla rehellinen. En voisi kertoa Noralle totuutta, en vielä, joten päädyin ensimmäisen. "Se... Joanna. Se oli ihan tyhmä juttu. Minusta... minusta se näytti Evelyniltä."
   Nora vavahti. Kaduin sitä, että olin valinnut juuri näin aran aiheen valheeni perustaksi, mutta en voisi enää perääntyä.
   "Se oli niin tyhmää", huokaisin. "En ajatellut tai edes muistanut sen hemmotellun pikkupenskan nimeä, minusta he vain näyttivät samalta. Ja... joo. Tiedät kyllä, etten aina ajattele, mitä sanon, jos kilahdan tarpeeksi. Ei mikään ihme, että hän meni tolaltaan, ja sitten muistin, ettei se kakara edes ollut nimeltään Joanna, enkä osannut edes pyytää anteeksi tai uskaltanut sanoa sinulle –"
   Nora heittäytyi minua päin.



Hän itki paljasta olkaani vasten. Kiedoin käteni arasti hänen ympärilleen ja mietin, mitä olin oikein mennyt tekemään. Koko tarina oli ollut totaalista paskapuhetta, vaikka nimisekoilut liippasivatkin läheltä, ja lisäksi olin käyttänyt hyväkseni Noran koulumuistoja. Evelyn oli ollut yksi niistä pahimmista kakaroista. Nora ei antaisi minulle ikinä anteeksi, jos saisi tietää minun keksineen tämän päästäni. Kun saisi.
   Hän pyyteli anteeksi korvani juuressa. Pyysin häntä lopettamaan.
   "Minähän se tässä käyttäydyin tyhmästi. Pyydä Joannalta anteeksi puolestani, ja... kerro hänelle, että jos hän haluaa vielä tavata, se onnistuu."
   Claire saisi itse miettiä, miten järjestäisi välillemme normaalin tapaamiseen. Tai keksiä paremmat valheet kuin minä.



Nora lähti heti rauhoituttuaan. Olin saattanut hänet ovelle ja vakuuttanut hänelle, että osaisin kyllä käyttäytyä Joannan läsnäollessa ja että kaikki oli ollut vain väärinkäsitystä.
   Niin huolellinen valehtelu omalle pikkusiskolle tilanteessa, jossa todellakin olisi pitänyt puhua totta, vei voimat.



Nora oli ehdottanut heti tulevaa viikonloppua "uudelle yritykselle" minun ja Joannan välillä. Olin kieltäytynyt siitä ja puhunut toki totta sanottuani, että olisin ainakin perjantaina töissä ja siellä menisi varmaan myöhään. Nora olisi halunnut tietää niistä töistä lisääkin, mutta hänellä oli jo kiire ulos – Joanna kuulemma oli saattanut hänet tänne.
   Väite keikasta piti ehkä paikkansa, mutta toinen totuus oli se, etten halunnut tavata Joannaa niin nopealla aikataululla. Vaikka Claire saisikin ihan itse miettiä, miten järjestäisi tämän, myös minun pitäisi ajatella asioita ja etenkin sitä, missä vaiheessa ja miten helvetissä tämän voisi kertoa Noralle. Mitä tapahtuisi, jos en kertoisi?



Ketä kertomatta jättäminen palvelisi eniten?
   Clairea?
   Noraa?
   Minua itseäni?
   Siihen ei tainnut olla olemassakaan aukotonta vastausta, ja juuri siksi päätös siitä, kertoisinko asiasta vai en, muodostui hetki hetkeltä vaikeammaksi tehdä.

***



Ne jäljellä olevat päivät yritin pitää itseni tarpeeksi kiireisenä, jotten ehtisi murehtia asioita liikaa. Vaikka Purple Blinkin yläkerran kunnostus olikin ohi, keksin seuraavalle aamulle puoliväkisin syyn käydä tarkistamassa, missä päin yläkertaa oli lähin pistokepaikka ja mihin kannattaisi sijoittaa mikrofoni.
   Totta puhuen en ollut koskaan käyttänyt mikrofonia, ellei niitä vastoin tahtoani paitani alle piilotettuja laskettu. Club Basixissa sillä ei ollut edes merkitystä, ja Purple Blinkin yläkerrassakin olisi ollut ihan kohtalainen akustiikka näin vaatimattomalle kitaristille. Nyt kuitenkin pidin huolen siitä, että ääneni ja soittoni kantaisivat talon päästä päähän terävästi ja hyvin, mikä taisi hermostukseni tasoon nähden olla ammatillinen itsemurha.



Käytin biisilistan suunnitteluun reilusti aikaa ja vaivaa. En ollut kärsinyt esiintymisjännityksestä ennen paluutani Angleportiin, mutta nyt se kutitteli vatsanpohjalla samalla tavoin kuin aloittaessani puistossa soittelut, ja yritin taklata sen tekemällä listasta hyvän, mutta tarpeeksi helpon. Ei niin helpon, että kuka tahansa teininä vähän soitellut yltäisi samaan kuin minä, mutta karsin siitä sellaiset yksityiskohdat, joissa sormien vapina olisi voinut olla oikea riski keikan sujumiselle. Kaikkein vaikeimmat biisit sijoitin lähelle loppua, koska uskoin, että siihen mennessä minut olisi joko heitetty niskaperseotteella ulos Purple Blinkistä tai sitten kaikki olisi mennyt hyvin ja olisin saanut itsevarmuuteni takaisin.



Koska aikaa oli liikaa ja kunnollista tekemistä liian vähän, lähdin pitkästä aikaa lenkille. Edellisestä kerrasta taisi olla jo muutama kuukausi, ja häpeäkseni täytyy myöntää, että se tuntui. En muistanut hengästyneeni koko aikuisiälläni niin helposti.
   Positiivista siinä oli se, että sain itseni väsymään tarpeeksi nopeasti ja tarpeeksi huolella pystyäkseni rentoutumaan suurimman osan loppupäivästä.



Lopulta tuli perjantai. En ollut arvannut, että se olisi niin paha päivä.
   Olin harjoitellut joka päivä, käynyt biisilistan läpi sata kertaa, ja siihen asti olin ollut täysin varma, että osaan sekä soinnut että sanat vaikka ulkoa. Mitä lähemmäs ilta tuli, sitä enemmän aloin epäillä itseluottamustani.

Ääni takertui kurkkuun. Viritysmittari oli varmaan rikki, koska se väitti minun soittavan oikein, mutta itse en kuullut muuta kuin virhesointuja. En enää luottanut omiin korviini. Tärkein työvälineeni oli sanoutunut irti yhteistyöstä paria tuntia ennen keikkaa, ja jos en kohta saisi pakkaa kasaan, olisin juuri niitä työvälineitä myöten kusessa.



Vedin tupakkaa ketjussa, kunnes kello oli sen verran, että kehtasin lähteä kohti Purple Blinkiä. Saatoin vain toivoa, että edes raitis ilma helpottaisi oloani. Jos olin aiemmin kuvitellut jännittäväni esiintymistä nykyisin, niin tälle "jännitykselle" pitäisi kyllä keksiä jokin paljon raflaavampi sana.



Kadut olivat pitkiä ja keinuvia. Matka oli silti lyhyt. Ilta oli nuori ja ihmisiä liikkui vielä kohtuullisen vähän. Ehkä kukaan ei tulisi Purple Blinkiin tänään? Olisiko se huono juttu vai hyvä juttu?
   En ehtinyt päättää.

Purple Blink ei ollut tyhjä. Kuulin ääniä baarin alakerrasta, mutta yläkerrassa ei onneksi ollut asiakkaita, kuten ei pitänytkään olla. Mietin, että olisi ehkä parempi olla menemättä alakertaan ollenkaan, kun huoneen perältä vessan ovesta astui tuttu hahmo.



Greg näytti tyytyväiseltä. Ehdin jo tulkita hänen ilmeestään, että joku oli kai niitä epäilyttävän alihinnoiteltuja lippuja ostanutkin.
   "Kiva, kun tulit jo", hän tervehti. "Yläkerta on kokonaan sinun, jos haluat järjestellä vielä jotain. Jos haluat jotakin tiskiltä, niin tule hakemaan. Se ei luonnollisesti maksa sinulle mitään, paitsi jos alkoholitarkastaja kysyy."
   Greg iski hyväntuulisena silmää, mutta minua ei pahemmin hymyilyttänyt.
   "Täytyy mennä heti takaisin", mies tokaisi. "Siellä on tavallista enemmän porukkaa. Ihmiset kai tykkäävät muutoksista, vai mitä?"
   Hän ei odottanut vastausta lähtiessään alakertaan.



Hermostus, joka oli kipristellyt vatsani pohjalla, muuttui joksikin hyvin eläväksi. Sillä oli Gregin naama ja sitä viehätti ajatus siitä, miten monen ihmisen edessä saisin nolata itseni.
   Se oli täysin naurettava ajatus, ja silti niin todellinen, että minulla tuli kiire siihen samaan vessaan, josta Greg oli juuri poistunut.



Vapisevine käsineni en saanut edes ovea suljettua perässäni. Kitaralaukku oli kolahtanut lattiaan polvieni mukana niin kovaa, että pelkäsin Gregin tulevan kohta tarkistamaan, aloinko kaatamaan täällä seiniä vai olinko kenties pyörtynyt.
   Jälkimmäinen vaihtoehto olisi voinut olla jopa mahdollinen.



Häpesin itseäni. Tässä sitä oltiin, aikuinen mies halailemassa vessanpönttöä täysin naurettavan ja lapsellisen asian takia. En edes tiennyt, mistä se johtui. En ollut ikinä pelännyt ennen keikkoja, enkä ollut koskaan oksentanut hermostuksen takia. Jos olisin ollut taas ensimmäistä esitelmäänsä luokan edessä pitävä, äänenmurroksesta kärsivä esiteini, tämän olisi voinut jotenkin ymmärtää, mutta ei nyt.
   Joku liikkui vessakopin ulkopuolella. Siinä ei sinänsä ollut mitään outoa, kai joku asiakas oli ohjattu alakerrasta tänne tarpeilleen. Kuulin askelten pysähtyvän koppini avoimen oven viereen, mutta hän ei kysynyt mitään. Hänen liikehdintänsä sai minut tajuamaan, etten voisi tehdä itseäni tällä tavalla naurunalaiseksi jo ennen keikkaa, joten kampesin itseni ylös.



Yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, kun se jätkä lorotteli takanani pisuaariin. Ehkä hän ei ollut huomannut mitään outoa.
   Oli hän.
   "Oletko sairas?"
   "Mitä se sinulle kuuluu?" oli välitön vastaukseni, mutta en halunnut jättää asiaa siihen. Greg ei varmaan arvostaisi, jos kohtelisin hänen asiakkaitaan ja mahdollista yleisöäni näin. "En. Kiitos silti."
   "Ahaa", hän tokaisi jokseenkin ylimieliseen sävyyn. "Jänskättääkö?"
   En sanonut siihen mitään.



Mies siirtyi viereeni pesemään käsiään. Jopa minun mielestäni hän saippuoi niitä epäilyttävän kauan, ja huomasin kyllä, että hän vilkaisi välillä minua sivusilmällä.
   "Siihenkin on lääkkeitä."
   Tuhahdin. Ei kai tämän pitänyt yllätyksenä tulla. Purple Blinkissä kävi tarpeeksi nuorta porukkaa, jotta sinne eksyi varmasti viikonloppuisin parikin diileriä.
   "En käytä."
   Mies kohautti olkiaan.
   "Varmaan puolet täällä käyttää. Ei siinä ole mitään hävettävää." Hän sulki viimein hanan ja siirtyi kuivaamaan käsiään samalla hidastempoisella ja korostetun hitaalla liikkeellä, jolla oli ne pessytkin. "Ne ovat tuoneet iloa ja itsevarmuutta aika monen iltaan. Toki, jos uskot, että se sama fiilis löytyy vessanpöntön pohjalta, niin..."
   Hän jätti sen lauseen roikkumaan ilmaan.



Voisin väittää, etten harkinnut sitä tarjousta yhtään, mutta siinä tapauksessa valehtelisin jo itsellenikin. Käteni hikosivat. Muistin vielä elävästi sen, miten sydämeni oli vielä pari kuukautta sitten hakannut joka aamu tavalla, jolla se ei ollut moneen vuoteen muistuttanut olemassaolostaan. Muistin ne piinaavat tunnit, päivät ja lopulta viikot Trishin kotikutoisessa katkaisuhoidossa. En olisi niin tyhmä, että aloittaisin sen homman uudestaan... enhän? En.
   Mutta se diileri ei päästänyt minua helpolla.
   "Väitän, ettet menetä mitään kokeilemalla. Ei se edes koukuta."
   "Älä puhu minulle niin kuin en tietäisi, mitä ne aineet tekevät."
   "Puhun, koska et näköjään tiedä. Tällä kamalla on ihan olematon riippuvuuspotentiaali."



Tiesin sen voivan pitää teoriassa paikkaansa. Tiesin pari ainettakin, jotka täsmäsivät kuvaukseen. Toinen niistä ei sopisi tällaiseen tilanteeseen, toinen taas sopisi.
   "Ekstaasia?"
   Äijä nyökkäsi. Puristin lavuaarin reunoja käsissäni. En sanoisi sitä. En.
   "Paljonko pyydät?"
   Näin hymyn kaartuvan hänen kasvoilleen. Hän kaivoi taskustaan jotakin muovista ja rapisevaa ja työnsi sen takkini taskuun.
   "Tarjoan sen sinulle omistani, jos lupaat soittaa hyvin." Hän taputti ohimennen olkaani. "Kysy Jasonia, jos tarvitset lisää."
   En sanonut siihen mitään. Yhtäkkiä olin kiitollinen siitä, että juuri minun lavuaarini edessä ei ollut peiliä, josta olisin kohdannut oman, syyttävän katseeni.