2.24 Selkäranka

Olin ehtinyt kaivata valojen ja värien tanssia. Sitä, miten maailma samaan aikaan pysyi paikallaan ja liikkui jatkuvasti. Sitä, miten kaikki oli hyvin – miten tein kaiken oikein, miten mikään ei voinut pysäyttää minua, miten kaikki oli kaunista.
    Siinä oli spiidiin verrattuna vain yksi ero, ja se oli siinä, että tämän kanssa keskityin.

Se oli siis täydellistä. Suorastaan liian hyvää ollakseen totta.
    Kotimatkalla olin varma, että hän seurasi minua.

Hän oli siinä niin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Niin kuin en olisi nähnyt hänen kamppailevan oman isänsä antaman myrkkyannoksen vaikutusta vastaan, lopulta luovuttavan ja vetävän viimeisen henkäyksensä.
   Niin kuin en olisi ollut vielä aamulla täysin varma siitä, että mies nimeltä Gary Mitchell oli kuollut eikä minun tarvitsisi nähdä häntä enää koskaan.

Garyn kädessä ei ollut asetta. Minun takkini taskussa oli sellainen. Miksen ottanut sitä esille?
    Kotiavaimet eivät tahtoneet pysyä käsissäni. Sain oven auki, mutta eiväthän sellaiset pienet hidasteet kuin asuntojen ovet olleet ennenkään pidätelleet häntä.
    Miksei se mulkku edes sanonut mitään?

Kompuroin asunnon halki makuuhuoneeseen tietämättä, miten jatkaisin siitä eteenpäin. Voisinko hypätä ikkunasta? Se alkoi tuntua vaihtoehdolta. Pudotuksesta selviäminen olisi kuitenkin todennäköisempää kuin Garyn käsittelystä selviäminen.
    Niin, se ase.

En osannut tähdätä. Jos pistooli oli ylipäätään oikein päin käsissäni, se oli jo saavutus.
    Liipaisin ei painunut alas, ase naksui tyhjää. Gary oli tarpeeksi lähellä potkaistakseen minua.

Hän hymyili.
    "Olet säälittävä, John", hän sanoi ja naurahti, kun näki minun kiskovan itseäni kauemmas sängyllä. "Onneksi en koskaan sinulta muuta odottanutkaan – ainakin säästit isäntäsi pettymykseltä."
    Mene pois
    "Ei, John. Tällä kertaa en mene mihinkään."

Hän asettui päälleni. Minulla oli yhä pistooli, eikä hän vaikuttanut kiinnittävän siihen lainkaan huomiota. Minun olisi siis ihan turha yrittääkään ampua, koska Garylla oli aina syynsä jättää muka huomaamatta sellaiset asiat. Kyllä hän huomasi. Hän tiesi kaiken.
    Älä satuta minua
    "Mitä pikkusiskosikin sanoisi, jos tietäisi?" Gary kysyi se sama, paskamainen hymy yhä kasvoillaan. "Hän luottaa sinuun niin paljon. Hänen pitäisi kuulla tuo anelu. Hänen pitäisi nähdä, millainen sinä olet, vai mitä?"
    Ole kiltti
   "Sinä et osaa enää edes esiintyä kunnolla. Et pysty soittamaan kitaraa sekoittamatta päätäsi ensin. Etkä saa sanottua omalle sisarellesi totuutta. Et ole enää ikinä mitään." 

"Tiedätkös, John", Gary jatkoi, "minua on aina kiinnostanut, onko sinulla ylipäätään selkärankaa. Jos on, niin miksi? Et vaikuta käyttävän sitä turhan paljoa. Mutta onneksi sinulla on minut, koska sellaisen ongelmanhan voimme hoitaa yhdessä, vai mitä?"
    Hän painoi kätensä kasvoilleni, enkä tehnyt mitään estääkseni häntä.

Vain Gary voisi keksiä jotain niin sairasta.
    Tunsin hänen kätensä vaeltavan jossain niskani sisäpuolella. Kuulin jonkinlaisen kuvottavan naksahduksen ja maiskahduksen sekoituksen.
    Näin hänen kiskovan selkänikamani yksi kerrallaan suustani ulos.

Jos olisinkin huutanut, kukaan ei olisi sitä kuullut.

***



Havahduin vasta aamunkoitteessa. Onneksi oli lauantai, ainakin oli hiljaista.

Garya ei näkynyt. Miksi minun piti erikseen tarkistaa asia? Se sairas psyko oli kuollut.
    Muistin aika vähän edellisillasta, mutta siitä olin varma, että jossain vaiheessa olin ainakin kuvitellut nähneeni Garyn. En tosin tajunnut, miten se olisi voinut olla mahdollista.
    Ekstaasilla.

Päätä särki. Muistin Jasonin ja miesten vessan. Ilmaisen maistiaisen. Sen, että jossain vaiheessa olin saattanut pyytää lisää.
    Se selitti ison osan siitä, miksi muistikuva Garysta oli niin elävänä mielessäni.

Pistooli oli yhä oikeassa kädessäni. Ei helvetti, olinko nukkunut sen kanssa? Tällaisista vahingoista tuli helposti paljon isompia vahinkoja, tiesin sen ihan hyvin. Ase oli ladattu, se oli sitä aina, mutta varmistin oli sentään paikoillaan.

Vedin syvään henkeä. Krapulaisen ihmisen pistävä katku eksyi sieraimiini. Ihan jokainen vaatteeni oli hiestä märkä, valo sattui silmiin, ja kysymys eilisillan muusta sisällöstä poltti mielessäni. Olin ollut keikalla, ensimmäisellä sellaisella pitkään aikaan, mutten muistanut sen sisällöstä mitään. Toisaalta kaikki merkit viittasivat siihen, että olisi parempi, jos en ikinä muistaisi.

Kävin jääkylmässä suihkussa ja harjasin hampaita ainakin vartin. Mitä pidempään voisin venyttää tätä aamua, sitä pidempään voisin kuvitella, etten ollut mokannut sitä keikkaa. Minun ei tarvitsisi miettiä yhteydenottoa Gregiin. Voisin vaipua ihanaan, ekstaasin ja alkoholin huurruttamaan tietämättömyyteen ja kuvitella, että näin kaiken pitikin mennä.

Mutta pitikö kuitenkaan? Olinko oikeasti niin selkärangaton nilkki, että aikoisin vain vältellä Gregiä niin kauan kuin mahdollista?
    Jos keikka olikin mennyt päin persettä siksi, että kitaristi oli ekstaasipäissään ja krapulasta päätellen jossain vaiheessa iltaa myös kännissä, kai minun nyt pitäisi kestää sen seuraukset. Itsepähän olin asiani sössinyt.
    Hetkellisen ärtymyksen rohkaisemana syljin punertavaksi värjäytyneen hammastahnan lavuaariin ja viskasin hammasharjan perässä. Tästä asiasta otettaisiin selvää nyt.

Puhelimessa oli yksi pikkutunneilla vastaanotettu viesti. En tunnistanut numeroa enkä viestin sisältöä: siihen kirjoitettua osoitetta. Yritin muistella, miksi kukaan olisi lähettänyt minulle sellaista viestiä, mutten ehtinyt tulla mihinkään lopputulokseen. Gregin nimi ilmestyi ruudulle ja sellaiseen aamuun liian kimeä soittoääni lävisti korvani. 

Vastasin puheluun eniten sen vuoksi, että saisin äänen lakkaamaan, ja vasta sen jälkeen tajusin, että puhelimeen pitäisi vielä sanoakin jotain.
    "Huome..." aloitin ja yskin ääntäni selvemmäksi, mutten ehtinyt jatkaa.
    "Kiva, että olet hereillä", Greg vastasi linjan toisessa päässä ja kuulosti hämmästyttävän pirteältä. "En malttanut odottaa... vaikka et sinä ihan niin huonovointiselta kuulosta kuin kolmen aikoihin olisi voinut kuvitella."
    "Ai."
    "Joka tapauksessa... laskin kassan. Tarvitsen tilinumerosi. Ja seuraavan keikkapäivän."

Greg joutui odottamaan vastaustani muutaman sekunnin.
    "... seuraavan?"
    "Siis... jos se sinulle sopii. Ja olisi minulla sinulle muitakin töitä, mutta voidaan jutella niistä molemmista tarkemmin sitten, kun tulet hakemaan kitarasi. Se nimittäin jäi tänne."
    "Aha."
    "Oliko tuo 'kyllä'? Toivon niin, koska laskin tosiaan sen kassan, ja eilisillan myynti rikkoi tähänastisen koko viikonlopun ennätyksen."
    "Älä valehtele."
    "Ei ole tapana. Saisinko nyt sen tilinumerosi? Lähetä se vaikka viestitse."

En vieläkään kunnolla käsittänyt, mitä Gregin sanat tarkoittivat. Asian täytyi olla niin, etten ollut ainakaan liiemmälti mokannut, vaan keikka oli mennyt itse asiassa ihan hyvin. Jos oikein rääkkäsin päätäni, muistin hatarasti soittaneeni jonkin osan etukäteen laatimastani listasta ihan kelvollisesti. En ollut ainakaan vielä silloin kovin aineissa tai humalassa.
    "Sopii. Saat sen vielä tänään."
    "Hyvä homma. Jason muuten kyseli sinua loppuillasta."
    Niskaani kylmäsi. Miksi diileri haluaisi tavoitella asiakastaan oikein erikseen? Tiesikö Greg ylipäätään siitä, mitä Jason puuhasi Purple Blinkin vessassa?
    "Miksi?"
    "Sanoi unohtaneensa kellonajan siitä viestistä, eikä ollut varma, tuliko se kanssasi puheeksi. Hän sanoi, että paikalle sopisi tulla joskus viiden maissa. Ja että eivät ne nyt mitkään hirveän railakkaat bileet ole, jos odotat jotain sellaista. Käski sanoa, että olisi kiva, jos pääsisit."
    "Ahaa. Kiitos."
    Ei muuta. 

Lopetimme puhelun, Greg ilmeisen hyväntuulisena ja minä sekä hämmentyneenä että epätietoisena. Kahdesta kitarastani se parempi loisti poissaolollaan. Pitäisi käydä noutamassa se lähipäivinä ja samalla jutella niistä Gregin tarjoamista töistä.
    Sitä ennen pitäisi jättää yhdet paikallisen huumediilerin hämäräperäiset kotibileet väliin. No, ainakin minulle selvisi, kenen osoite siinä öisessä viestissä oli ja keneltä se oli tullut.
    Tarvitsin kipeästi muuta tekemistä. 

En ollut harrastanut oikeastaan mitään liikuntaa kunnolla sen jälkeen, kun olin lähtenyt Anne Arborista. Se oli vähitellen jäänyt Adrianin jouduttua sairaalaan, ja sen valitettavasti huomasi. En ollut ikinä elämässäni ollut niin surkeassa kunnossa, ainakaan terveinä vuosinani. Olin viimeksi hengästynyt näin pahasti joskus teini-ikäisenä, silloin, kun kaikki pitivät minua täysin terveenä enkä itse viitsinyt mainita, että pyörtyilen kotitalomme rappusissa.
    Minun täytyisi oikeasti hankkia itselleni jotain säännöllistä tekemistä, kuten juuri tätä.

Lenkillä ehdin miettiä asioita ja käydä edellistä iltaa läpi mielessäni. Jäsentämättömistä välähdyksistä alkoi syntyä tarina, jonka otsikko oli "Päihdevalistusta traumatisoituneille muusikoille". Muistin jaksaneeni soittaa ihan hyvin keikan loppuun asti. Alkuillasta minut yllättänyt lavakammo oli palannut vasta ihan viime minuuteilla, ja silloin Jason oli ollut turhan lähellä, jotta olisin harkinnut asiaa sen tarkemmin. Greg oli tarjonnut minulle jotain juotavaakin, ja minulla oli ollut kivaa... kunnes Gary oli löytänyt minut.

Ei, en ollut sekoamassa. Gary ei ollut todellinen, tiesin sen ihan hyvin. Tiesin myös, että tällaisia harhanäkyjä sai aikaan juuri sellaisilla pillereillä, joita Jason oli myynyt Purple Blinkin vessassa.
    Viime yönä se harhanäky oli kuitenkin vaikuttanut täysin todelliselta. Se oli toinen syy sille, miksi tarvitsin säännöllisiä asioita elämääni. Muistin sen kusipään sanoneen minua selkärangattomaksi, puhui se sitten omalla suullani tai ei, enkä todellakaan antaisi itseni nyt lukittautua neljän seinän sisään toteuttamaan ekstaasiharhan väitteitä.

Olisiko se hyvä idea? En ollut varma. Kokeilemalla en kuitenkaan häviäisi mitään niin raskaasti kuin kotiin jäämällä.

***

Jos oli jo kertaalleen onnistunut pääsemään irti huumeista, ylitsevuotavan ystävälliseksi heittäytyneen huumediilerin kotiin meneminen ei välttämättä ollut minustakaan maailman nerokkain ajatus. Sen vuoksi minulla oli suunnitelma valmiina: vetoaisin päänsärkyyn tai norovirukseen, jos erilaisten tilaisuuksien läsnäolo alkaisi käydä liian painostavaksi. Toivoin, että tajuaisin tehdä sen ajoissa.
    Sille ei kuitenkaan vaikuttanut ihan heti tulevan tarvetta.



Talo tarjosi olutta, ja pöydällä lojui jotain pillereitäkin, jotka etiketin mukaan tosin olivat ehkäisypillereitä. En vaivautunut kysymään asiasta, en tarvitsisi sitä tietoa kuitenkaan. Tunnelma ei ollut järin korkealla, mutta ainakaan en tuntenut oloani erityisen vaivautuneeksi, vain tylsistyneeksi. Pelkän tylsyyden takia en ollut kamaan koskenut ennenkään.



Jason pelasi jotain rallipeliä vieressäni, ja yritin vaikuttaa edes etäisesti kiinnostuneelta siitä. Viereisellä sohvalla muhinoi pariskunta, jonka naisosapuoli oli nimeltään Kristi ja jonka miesosapuoli ei ollut tainnut edes sanoa nimeään. Musiikki oli vaimeaa eikä kukaan puhunut mitään. Jipii.

Joku äkäisen näköinen kaveri kiskoi tupakkaa pöydän toisella puolella ja mulkoili pariskuntaa vierellään.
    "Hankkikaa huone", hän murahti jossain välissä ja tumppasi sätkänsä tuhkakuppiin. Hän katseli minua kulmiensa alta, mutta ei varsinaisesti puhunut minulle. "Veikkaan, etten ole ainoa tässä huoneessa, joka ei halua kuunnella teidän imutteluanne."

Olin samaa mieltä hänen kanssaan, mutten sanonut sitä ääneen. Olin täällä ainoa, joka ei tuntenut ketään ja selvästi eniten vieras tässä kämpässä. Olisi parempi olla hyppimättä kenenkään nenille turhan paljoa heti kättelyssä.
    Kun kaveri kuitenkin nousi, taputti minua olalle ja nyökkäsi kohti keittiön nurkkaa, olin enemmän kuin suostuvainen ottamaan pientä väliä toisten ihmisten kuolaan ja Jasonin pelikonsoliin.

Hän oli napannut jääkaapista mennessään pari tölkkiä olutta ja nosti nyt toisen minun eteeni.
    "Shaun", hän esittäytyi. "Jos ei tullut puheeksi."
    Oli Jason sen maininnut samalla kun oli esitellyt minut, joten en vastannut siihen mitään. Avasin oluttölkin.
    "Kiitos."
    "Eipä mitään. Ainakin tarjosit minulle hyvän syyn päästä eroon noiden nuoleskelusta", Shaun vastasi ja nyökäytti päätään kohti sohvaa. "Erosin juuri tytöstäni. Hyvä niin, mutta olisi se ämmä voinut edes päästää minut keräämään tavarani hänen luotaan. Haluaisin olla ajattelematta edes yhden illan sitä, kuinka kauan minun pitää sen lutkan takia punkata työpaikan yläkerrassa."

Shaun oli yllättävän puhelias. Arvelin, että hän oli jo valmiiksi vähän hiprakassa, mutta ei se minua haitannut. Eipähän tarvitsisi vajota vaivautuneeseen hiljaisuuteen jonkinlaisessa pystyynkuolleessa kotibileviritelmässä, jossa en tuntenut ketään. Jason oli toki sanonut, etteivät nämä mitkään kummoiset bileet olisi, ja siinä hän oli ollut ihan oikeassa. Olin ollut hauskemmissa hautajaisissakin.
    Se, etten kuitenkaan osannut itse parantaa tilannetta mitenkään enkä keksinyt juuri mitään sanottavaa, tuli silti itsellenikin yllätyksenä. Onneksi Shaun oli niin hilpeä.
    "Kuulin, että keikkailet Purple Blinkissä."
    "Joo. Tai no, ekan kerran eilen."
    "Oletko soittanut kauankin?"
    Keskustelu luoviutui kuin itsestään minulle tutuille vesille, ja siitä oli helppo saada kiinni.

En tiedä, kuinka kauan istuimme siinä ja juttelimme. Minulla alkoi olla suhteellisen tervetullut olo, ja kun muutama oluttölkki oli kipattu, aloin jo hymyilläkin. Olin niin rento, että tuskin huomasin porukkaa kertyneen vähän lisää tai että musiikki oli niin kovalla, että ihmisten keskustelu alkoi lähennellä huutoa.
    Joku lähestyi meitä.

Se oli se sohvalla alkuillasta imutellut nainen, Kristi. Hän ei edes vilkaissut Shauniin, mikä näytti vähän ärsyttävän tätä.
    "Jason lupasi vaihtaa paremman levyn tämän biisin jälkeen", Kristi sanoi. "Tulisitko tanssimaan?"
    Vilkaisin tahtomattanikin olkani yli siihen kaveriin, jonka kanssa naisella oli ollut kivaa vielä alkuillasta, ja huomasin hänen istuvan nyt pelaajan paikalla. Kristi tuhahti.
    "Odottelin häntä jo ihan tarpeeksi kauan. Tule." 

Keskellä Jasonin olohuonetta oli jo niin paljon väkeä ja niin vähän tilaa, että jouduimme siirtämään pariakin huonekalua mahtuaksemme sekaan. Peliä pelannut kaveri joutui lopettamaan pelaamisen, koska ei enää nähnyt mitään. Shaun vilahti jossain näkökenttäni laidalla ja alkoi jutella jollekin toiselle naiselle.

Kristin hymy tarttui. Minulla ei ollut enää mitään syytä katua sitä, että olin päättänyt tulla tänne.