2.30 Sopimukset

En ollut koskaan välittänyt penkkiurheilusta mitenkään erityisen paljoa. Kyllähän nyt jalkapalloa baarissa katseli, etenkin jos oli hyvää seuraa, mutta en varmaan ikinä vaivautuisi ostamaan lippuja matseihin tai mitään sellaista. Kamppailulajit taas... no, minusta ne olivat vähän hölmöjä. Ja showpaini jos joku oli myötähäpeää herättävän noloa.
   Jotain perää niissä No Fear Inc:n mainoslauseissa oli silti ollut, koska ottelu oli minustakin lähempänä oikeaa nyrkkeilyä tai vapaaottelua kuin mitään Smackdownin kaltaista trikoohölmöilyä.

 

Jason oli aiheesta innostuneempi kuin minä. Hän oli tuskin edes huomannut, että olin itse siirtynyt katselemaan menoa baarin puolelta. Ei siinä silti mitään ongelmaa ollut: ei minua haitannut antaa Jasonin tuulettaa jotain, mistä hän itse tykkäsi. Ja mitä baariin tuli, hän oli muutenkin ilmoittanut pitäytyvänsä korkeintaan parissa tuopissa, jotta olisi ajokunnossa eikä puhallutettunakaan ylittäisi sakkorajoja.
   Ja olihan se pakko myöntää, että oli siinä ottelussa jotain hauskaa minullekin.

Toinen ottelijoista oli nimittäin minulle tuttu. Sen nimi taisi olla Jake, ja se oli ollut Shaunin seurassa järjestämässä minua sairaslomalle Purple Blinkissä. Jaken vastustaja oli nainen, ja vaikka tämän ruumiinrakenne ei erityisen feminiinen ollutkaan, se, että Jake otti häneltä turpaan, tuntui minusta jotenkin ihan käsittämättömän hyvältä. Melkein kuin olisin osa vitsiä, jota kukaan muu ei ollut koskaan kuullut.



Selostus oli antanut ymmärtää, että Jake ja nainen, jonka nimeä en enää muistanut, olisivat sisaruksia. En uskonut siihen pienintäkään vähää. Koko homma eteni liian tarinamaisesti ollakseen mitään muuta kuin käsikirjoituksen tulos, mutta ne iskut näyttivät silti kivuliailta. Eikä se, että koko ottelu oli luultavasti käsikirjoitettu sellaiseksi, että Jake otti harvinaisen nöyryyttävin tavoin siskoltaan turpaan uhmakkaista aloitusrepliikeistään huolimatta, ainakaan yhtään vähentänyt vahingoniloani.
   "Saako tähän istua?" kuului ääni vierestäni. Siihen olisi varmaan pitänyt osata vastata saman tien, enempää ihmettelemättä.



Tiesin kyllä, että Shaun oli No Fearissa töissä, mutta en olisi villeimmissä unissanikaan kuvitellut, että hänellä oikeasti olisi pokkaa tulla siihen.
   "En muistaakseni vastannut vielä."
   "Et niin."
   "Häivy."
   "Olen töissä täällä."
   "Tiedän sen ihan hyvin, mutta –"
   "Ole hiljaa. Tulin juttelemaan."
   Siltä näyttää, ajattelin, mutta päätin lopettaa väittelyn siihen.



Keskustelunavauksesta olisi voinut päätellä, että Shaunilla olisi ollut jotain oikeaa asiaakin, mutta hän näytti ja kuulosti ihan yhtä koppavalta mulkulta kuin ennenkin.
   "Mitä teet täällä?"
   "Miltä näyttää? Juon olutta."
   "Älä vittuile minulle –"
   "Tai mitä? Hankit pari kaveria henkivartijoiksi ja hyökkäät aseettoman ihmisen kimppuun astalolla, kun et kuitenkaan pärjää yksin?"
   Tajusin kyllä, ettei minun kannattaisi ehkä olettaa, ettei ammattitappelijalla olisi minua vastaan mitään pelimerkkejä, mutta se tajuaminen ei kaiketi ehtinyt huulilleni asti samaa vauhtia kuin alkoholi oli ehtinyt. Shaun taisi ajatella suunnilleen samoin, koska hän vain hymähti, ja se ärsytti minua vain lisää.
   "Tietääkö pomosi, että harrastat asiakkaittesi uhkailua?"
   Se oli lapsellista ja tyhmää. Toisaalta, se toimi, ja toisaalta taas, se sai Shaunin ilmeen vaarallisen kovaksi.



Yleisö baarin vieressä yltyi riehakkaaseen huutoon, joka vaimensi Shaunin ääntä niin, että minun oli pakko nojautua eteenpäin kuullakseni, mitä hän sanoi.
   "Mitä oikein vihjailet?"
   "Mieti sitä."
   "Et sinä sano Mikelle yhtään mitään. Tai no, sen kuin sanot. Hän nauraa sinut ulos, kun menet itkemään hänelle minusta."
   Kello kilisi kehässä. Shaun puhui nopeammin kuin aiemmin. Outoa. Pelkäsikö hän? En jäänyt arvailemaan.
   "Sitten sinullakaan ei varmaan ole mitään sitä vastaan, että olen täällä vaikka valomerkkiin asti."
   "Sillä ehdolla, etten näe sinua haaskaamassa Miken aikaa turhan päiten –"
   "Shaun!" kolmas ääni keskeytti, ja me molemmat vaikenimme.



Se oli se pomo, Mike. Siinä paha missä mainitaan. Sain tehdä töitä, etten olisi sortunut omahyväiseen virneeseen siinä tilanteessa.
   "Pääjuttuja. Saata Jake Christinan luo." Mike vilkaisi minuun ja kurtisti kulmiaan Shaunin suuntaan. "Äläkä jumitu mihinkään."
   "Joo joo", Shaun tuhahti, hörppäsi ensimmäisen ja viimeisen kerran oluestaan ja nousi.



Mike jäi tuijottamaan minua. Yleisö alkoi vaieta ja hajaantua hänen takanaan; matsi oli selvästi ohi.
   "Mistä te oikein puhuitte?" hän kysyi, ja vastasin siihen hymyillen.
   "Eipä mistään tärkeästä." Mike ei näyttänyt tyytyväiseltä, joten jatkoin. "Kunhan kyselin, miksei hän itse ottele."
   "Shaun on sivussa pari lauantaita", Mike tuhahti, "ja syy sille ei ole sinun asiasi."
   Muuta lisäämättä hän lähti.



Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun Jason kiersi toiselta puoleltani jännityksen hengästyttämänä.
   "Ei vaikuttanut sinun jutultasi", hän naurahti. "Tuliko sinun tylsää?"
   "Ei", vastasin, ja olin siinä jopa rehellinen. "Itse taisit tykätä?"
   "Noh... enemmän kyllä tykkään niistä puolenyön jälkeen esiintyvistä." Jason virnisti, ja muistin hänen puhuneen jotain tanssijoista tai semmoisesta. "Minusta olisi tosi kiva jäädä siihen asti, mutta voisimmeko tehdä sen toiste? Meidän pitäisi jutella yhdestä asiasta... mutta ei täällä."
   "Sopii hyvin. Lähdetään."

***



Angleportin Great Green Bayn puoleinen keskusta oli valoisampi kuin se pikku lähiökeskus, jonka vieressä itse asuin. Katuvalot eivät olleet samean kellertäviä, vaan valkoisia, häikäiseviä, väsyneiden silmien polttajia. Meistä kumpikaan ei ollut väsynyt, ja kun keskustelu oli lähtenyt käyntiin, aloin ymmärtää, miksi Jason oli niin mielellään tarjonnut minulle lisää olutta.



Istuimme portailla kuin teinit pussikaljalla, kiskoimme vuoron perään samaa sätkää ja vaanimme toistemme reaktioita sen aiheen ympärillä. Jason odotti, että suostuisin. Miksi en olisi suostunut? Ai niin, siksi, että viimeksi tällainen toimeksianto oli uhannut sekä minun että monen muun henkeä ja terveyttä.
   Mutta tällä kertaa se oli eri juttu. Ei ollut mitään Adriania, jonka takia minun olisi pitänyt tinkiä yöunistani ja korvata ihan tavallisia tarpeita, kuten nälkää, vetämällä kamaa itse. Ei ollut mitään pakkoa suistaa koko elämäänsä raiteiltaan siksi, että saisi myytyä enemmän ja nopeammin ja niin, että Trish taputtaisi päätäni. Voisin suostua Jasonin ehdotukseen, etenkin, kun olin itse taas työttömänä, mutta halusin sille hommalle muutaman ehdon.
   "Autan sinua kyllä, mutta vain tiettyyn rajaan asti."
   "Kerro lisää."



Punnitsin sanani tarkkaan. En halunnut jättää porsaanreikiä siihen diiliin edes itselleni.
   "En sitoudu määriin tai aikarajoihin ennakolta. Ostan sinulta jonkin määrän, josta sovitaan, ja on minun asiani, missä ajassa saan sen pois omista käsistäni."
   "Ei haittaa minua. Paljonko maksat?"
   "Ehdottomasi provision lisäksi tietenkin sen, millä summalla ostat sen itsellesi."
   "Et enempää?"
   "Miksi maksaisin enemmän? Lopputulos on sinulle silti sama."
   "Mutta sinä pääset helpommalla."
   "Tämä oli tarjoukseni. Ota tai jätä."
   Siinä asiassa en joustaisi. Minulla ei olisi varaa sössiä kaikkea uudestaan, ei etenkään nyt, kun minun pitäisi jo Norankin takia pysyä kuivilla.



Jason napsutteli sätkää sormiensa välissä ja tuijotti yöhön. En pitänyt häntä erityisen älykkäänä tai pohdiskelevana ihmisenä, mutta nyt aistin ne fiktiiviset hammasrattaat hänen silmiensä takana.
   "Katsotaan, millaiseen sopimukseen pääsemme ensimmäisen erän kanssa", hän viimein totesi jokseenkin vastahakoisesti. "Jos se sinulle sopii."
   "Suunnilleen sitä tässä yritin ehdottaakin."
   "Jep. Toivoin vain... en tiedä, ehkä vähän sitoutuneempaa otetta." Jason imaisi tupakkaa ja puhalsi savut eteeni. "Mutta voidaan me kokeilla. En kuitenkaan näin epävarman diilin nojalla halua ostaa isompaa erää heti ensi kerraksi."
   "Ymmärrän sen ihan hyvin. Keneltä muuten ostat ne?"
   "Yhdeltä Trishin kontaktilta."
   "Ahaa." Se selitti sen, miten Trish oli niin hyvin perillä minun ja Jasonin yhteistyöstä. "Olemme varmaan samaa mieltä siitä, ettei tästä diilistä tarvitse mainita Trishille?"
   "Joo, kyllä me olemme. Hankin ne tästedes hänen ohitseen."
   "Kiva."



Jason katsoi yhä poissaolevin silmin horisonttiin. Jossain tuuttasi laivan sumutorvi.
   "Darryll..."
   "Joo?"
   "Sitä vain, että luotan sinuun."
   "Kiva kuulla, mutta ei tässä mistään luottamuspulasta ole minunkaan puolestani kyse." Purin huulta. "Kerron ehkä joskus lisää, sopiiko?"
   Jason nyökkäsi.
   "Kiitos", hän sanoi ja tumppasi tupakan kengänkärjellään asvalttiin. "Lähdetään."
   Yhteistuumin joimme sen vähän, mitä olutpullojen pohjalla oli jäljellä ennen autolle siirtymistä.

Jason heitti minut suoraan Noran ovelle. Oli jo myöhä, mutta ajattelin, että olisi ihan reilua käydä hakemassa siskoni harteille sysäämäni kissanpentu mukaan ennen kuin lähtisin itse kotiin nukkumaan. Toivoin, että Hetfield oli pitänyt Noran pirteänä eikä osoittautunut miksikään totaaliseksi täystuhoksi vieraassa paikassa... vaikka oli pakko myöntää, että ajatus Norasta juoksemassa kissan perässä huutaen katti perkele enemmän huvitti kuin pelotti minua.



Vaikka talossa oli valot ja Hetfield loikoili alakerrassa, Noraa ei näkynyt. Ei kyllä kuulunutkaan.
   "Nora?"
   Se hiljaisuus nosti ihokarvani pystyyn. En tiedä, miksi, mutta aavistin jotain ikävää.
   "Nora, oletko kotona?"
   Ei vastausta. Nousin portaat yläkertaan.

Makuuhuoneen ovi oli auki. Hätkähdin erottaessani Noran sängyn päällä. Luulin ensin, että hän nukkui, mutta ihan niin rennolta hän ei vaikuttanut. Hän taisi kuulla tuloni, muttei sanonut mitään.



Istuuduin sängyn reunalle epävarmana siitä, kuinka lähellä saisin olla. Tönäisin hänen polveaan.
   "Miten voit?"
   Nora pudisti päätään.
   "Päänsärkyä", hän kuittasi, vaikka minusta hänen ilmeessään oli kyllä jotain muutakin. "Oliko teillä kivaa?"
   "Oli, mutta ei jutella siitä. Onko jokin vialla?"
   Nora nousi hitaasti istumaan.



Hän painoi katseensa ulottumattomiini, mutta hän ei itkenyt. Hänen äänensä tukahtui polvien väliin.
   "Minun täytyy... kertoa sinulle jotain."
   "Anna tulla."
   "Lupaatko, ettet ole vihainen?"
   Inhosin sellaisia kysymyksiä ennen kuin sain edes tietää, mistä oli kyse, mutta kai se oli pakko luvata.
   "Joo. Kerro."
   Nora vaikeni, nipisteli farkkujensa lahjetta ja vaihtoi asentoa muutaman kerran.
   "Darryll... minun täytyy ihan oikeasti tietää", Nora veti henkeä, "ihan tarkkaan... millaista ehkäisyä te käytitte?"

Se kysymys iski minuun kuin pesäpallomaila vatsaan. Ei sellaisia kysytty kuin yhdestä syystä.
   Nora painoi päänsä vinkaisten entistäkin syvemmälle polviensa väliin. Siinä vaiheessa huomasin pöydällä lojuvan pilleripurkin, eikä minun tarvinnut edes katsoa, mitä lääkettä se oli.



Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Ei siinä tilanteessa oikein voinut mitään muuta ajatella. Ei selkeästi. Ei ystävällisesti. Enkä tajunnut ajatella edes ensimmäisenä itseäni, vaan Noraa lääkkeineen.
   Nousin sängyltä.



"Darryll... mihin sinä menet?"
   En vastannut. Rymistelin portaat alas siekailematta niin kovaa, että äänestä olisi voinut päätellä minun kaksinkertaistaneen painoni sen keskustelun aikana. Kuulin Noran rientävän perääni.
   "Darryll!"
   Nora luulisi minun suuttuneen hänelle, jos en pysähtyisi.



Käännyin vain hänen vuokseen, vain siksi, ettei hän olettaisi minun olevan sittenkin hänelle vihainen.
   "Minulla on asiaa sille lutkalle."
   "Olet humalassa –"
   "Ei haittaa. Jos en olisi pienessä sievässä, olisin paljon äkäisempi."
   "Kuuntele!" Nora kirkaisi. "Se ei ole hänen syytään!"
   Ainakin hän sai minut vaikenemaan.



Näin kyllä, miten nöyryyttävää se oli Noralle. Mutta hän oli rohkea, oli aina ollut, jollain tavalla enemmän kuin minä.
   "Jos", hän aloitti, "ja vain jos hänellä on... Darryll, hän sanoi käyneensä testeissä, mutta emme voi tietää, oliko hän rehellinen siinäkään asiassa..."
   "Keneltä hän sai sen?"
   "Minulta."
   "Ja mistä sinä sait sen?"
   Nora sulki silmänsä.
   "Annahan, kun kerron, miten se meni", hän sopersi ja istuutui portaille.



Hetfield oli herännyt ja loikki portaisiin kerjäämään huomiota. Sen kynsiessä Noran reittä siskoni kävi koko homman läpi niin juurta jaksain, ettei se oikeastaan olisi ollut edes tarpeen. Korvissani kohisi. Poimin hänen sanoistaan vain tärkeimmät. 'Ihan tavallinen työpäivä klinikalla.' 'Vahinko neulan kanssa. En tiennyt, että se tyyppi oli HIV-positiivinen.' 'Minua hävetti niin paljon, etten ilmoittanut siitä... ajattelin, että saisin potkut.'



Nora ei ollut tiennyt ajoissa. Ei ollut osannut varoa. 'Naisten välillä siitä ei voi tulla edes raskaaksi. Ei meidän tarvinnut käyttää mitään.' 'Hän sanoi, että ne testit olivat puhtaat.' 'En luota enää mihinkään, mitä hän sanoi.'
   En luottanut minäkään. Siitä päästiin seuraavaan kysymykseen, siihen, mihin Nora tahtoi vastauksen, mutta mitä en todellakaan halunnut käydä läpi pikkusiskon kanssa.

Käännyin poispäin hänestä helpottaakseni sekä omaa kiusaantumistani että Norankin oloa. Mietin niitä kertoja. Se, mitä Nora oli sanonut asioista, jotka eivät voineet johtaa vahinkolapsiin muutenkaan... no, en minä niistä osannut sanoa. En ihan varmaksi.
   "Nora... lupaan selvittää asian, jooko?"
   Saatoin kuvitella hänen nyökkäävän selkäni takana. Vedin syvään henkeä.
   "Toinen juttu. En jätä sinua yksin. En nyt. Voin nukkua vanhassa huoneessani."
   "Ei sinun tarvitse –"
   "Ei niin, mutta haluan."

En halunnut tehdä siitä enää sen vaikeampaa keskustelua. Muuten olisin sanonut sen, mitä ajattelin: en jätä sinua hoitamaan tätäkin yksin, ilman minua tai ketään, kehen luottaa.
   Varaisin huomenna ajan testeihin... ja johonkin muuhunkin. Johonkin, mikä minun pitäisi nyt hoitaa, vaikken oikeastaan edes halunnut. Ainakaan Noran ei tarvitsisi olla enää ikinä huolissaan siitä, etten pitäisi huolta itsestäni, jos nyt alkaisin käydä siellä hemmetin kardiologilla.

***

samaan aikaan muualla

Puhelinnumeroa hänellä ei enää ollut, mutta osoite löytyi kysymällä. Feinbild Avenue 36. Halpa asunto huonomaineisella alueella – jotain, mitä hän oli Darryllilta odottanutkin.

Pakko oli myöntää, että hän pelkäsi. Paikka ei vaikuttanut miltään lintukodolta, ja jokainen äkillinen ääni oli hänelle varoitus. Muistot jostakin, jonka hän oli yrittänyt unohtaa, nousivat esille aina tällaisissa tilanteissa.
   Sitä suuremmalla varmuudella hän nosti kätensä ja soitti ovikelloa.

Ei vastausta. Ei koputukseen, ei ovikelloon. Ei oven läpi huhuiluun.
   Hänen olisi pitänyt soittaa, tulla päivällä, ottaa joku mukaan. Hän ei kestäisi odottaa täällä.

Miksi hän oli tullut tänne? Miksi ihmeessä?
   Hän oli kuvitellut liikoja, elänyt jossain ällömakeassa sadussa, jossa kaikki päättyi aina onnellisesti ja ihmisillä oli Se Oikea Siellä Jossakin. Ei ollut. Eikä hän kai ihan aikuisten oikeasti odottanut, että Darrylliakaan pahemmin kiinnostaisi nähdä häntä enää.

Mutta siitä hän oli varma, ettei hän tulisi enää uudelleen. Jotkin asiat piti vain unohtaa: huonot kokemukset, huonot ihmiset ja erityisesti huonot ideat.

***

theron kommentteja

Nyt olisi parasta arvostaa uhrautumistani. Taustatutkimuksen nimissä katsoin nimittäin vapaaottelua ja showpainia. Vapaaottelu oli vieläpä ihan tyylikästäkin ja jos fanittaisin kamppailulajeja yleensä, voisin ihan tykätä siitä, mutta showpaini... No, sanottakoon että siinä hommassa paloi silmät. Ja korvat. Ja empatiakyky. Ja pahinta on ehkä se, että mun pitää tulevien juonenkäänteiden takia kattoa sitä vähän lisää :D

Vapaavalintaisia osakysymyksiä:

1. Mikä Shaunia mahtoi riivata?
2. Ajatuksia Jasonin ja Darryllin suht bisneksistä? (sori, oli pakko)
3. Onko Darryllilla HIV?

Lienee edes turha kysyä, kuka kävi Darryllin ovella (kyllähän te sen tunnistitte) mutta jos siitä haluaa jotain sanoa, niin go for it. :)

 

Seuraavaa osaa en ole vielä ajastanut. Tätä kirjoittaessa mietin, että  laittaisin sen jonnekin 4.-7.11. välille, mutta katsotaan nyt ensin miten ehdin oikolukea sen yms. Joku otsikkokin sille pitäisi varmaan keksiä (juu, mulla on tällä hetkellä kolme otsikotonta mutta muuten valmista osaa varastossa :D).