2.31 Tarjous, josta ei voi kieltäytyä

Koska en osannut sanoa varmaksi, miten kauan Nora tarvitsisi minua - ja koska se oli taloudellisesti järkevää - irtisanoin kämppäni heti seuraavana aamuna. Mukaani otin vain tärkeimmät: vaatteet, kitarat ja muutaman henkilökohtaisen tavaran. Sovin Jasonin kanssa, että hän hoitaa asunnon tyhjennyksen sopimuksen päättymiseen mennessä ja saa siitä hyvästä myydä sinne jääneet tavarat omaan lukuunsa.

Yritin hoitaa asiat niin, ettei Noran tarvitsisi hetkeen ajatella muuta kuin itseään. Kävin kaupassa, siivosin, maksoin sähkölaskun ja lapsuudenkotini kiinteistöveron. En vaivannut Noraa sellaisilla käytännön kysymyksillä kuin tiedustelemalla sitä, milloin hän palaisi töihin.
   Kävin myös testeissä. Ne olivat puhtaat niin kupan, klamydian kuin HI-viruksenkin osalta. Jostain asiasta Claire oli siis puhunut totta, tai sitten minulla oli vain käynyt tuuri.

Oli kuitenkin eräs henkilökohtainen asia, joka painoi mieltäni ja josta en maininnut Noralle. Se kardiologi. Olin hoitanut sen samalla kuin testitkin ja saanut kuulla, että pääsisin jonon ohi ensimmäiselle mahdolliselle peruutusajalle.
   Olin yrittänyt kysyä, mikä siihen oli syynä, enkä saanut muuta kunnon vastausta kuin "lääkäri on arvioinut kiireellisyysluokkasi jo tavatessanne". Olin silti kuvitellut, ettei sillä asialla olisi todellakaan ollut mikään kiire... ja nyt se peruutusaika oli tullut, heti seuraavalle viikolle.

Enemmän kuin itsestäni olin silti huolissani Norasta. Hän oli väsynyt ja vaisu. Useammin kuin kerran näin hänen oksentavan takapihalle. Se ei vaikuttanut mitenkään tahalliselta, ja juuri siksi se huolestutti minua. Olisin ymmärtänyt, jos Nora olisi ollut vain masentunut ja ruokahaluton, mutta tässä oli jotain muutakin.

En keksinyt sille mitään muuta syytä kuin se HIV. Yritin kerran kysyä asiasta. Nora oli sanonut vain, että lääkityksen ansiosta hän voisi elää ihan tavallista elämää, enkä ottanut asiaa enää uudelleen puheeksi. Odotin, että Nora kertoisi itse, jos jotain kerrottavaa olisi.
   Jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt pakottaa sisareni puhumaan, koska hänen käytöksensä muuttui sen jälkeen vielä kummallisemmaksi.

Olin siinä vaiheessa asunut Noran luona jo jonkin aikaa, mutta en vieläkään pystynyt rentoutumaan siinä talossa kunnolla. Torjuin ahdistusta soittamalla kitaraa. En uskaltanut haaveillakaan esiintyväni enää ikinä, mutta esiintymisistä luopuminen ei vähentänyt yhtään sitä, miten paljon rakastin soittamista itsessään.

Olin kyllä huomannut, että Nora oli käynyt viemässä roskia. Huomasin senkin, että hän marssi takaisin sisälle turhautuneena ja äkäisenä. Hän katosi portaisiin, rymisteli pian takaisin alas, enkä kiinnittänyt enempää huomiota siihen, että hän palasi takaisin ulos.



Ilman kitaraa olisin ehkä kuullut, mistä se kaikki oli alkanut. Nyt havahduin ääniin vasta kun ne kohosivat huudoiksi. Naisääni kirkaisi.
   "Sairas tyttö! Apua!"
   Vilkaisin ikkunasta ulos ja sysäsin kitaran saman tien lattialle.



"Nora!"
   Ovi oli jäänyt auki. Hyvä niin, ainakaan hän ei voinut olla kuulematta huutoani jo sisältä asti.
   "Nora, mitä sinä teet?!"



Hän vain seisoi siinä ilmeenkään värähtämättä. Ase hänen kädessään näytti ikävästi olevan samaa mallia kuin se pistooli, jonka oletin olevan yläkerrassa, omassa huoneessani, piilossa takkini taskussa. Se ei tainnut olla järin hyvä piilo, mutta en toisaalta ollut olettanut, että minun pitäisi piilottaa sitä sisareltani.
   "Nora, laske se alas –"
   "En kestä tuota ämmää enää", Nora keskeytti.



Kissamummo ei sanonut mitään. Vanhus näytti olevan sydänkohtauksen partaalla, mikä hänen ikänsä huomioiden oli ihan oikeakin riski.
   "Olen koko elämäni kuunnellut tuota kitinää", Nora ärähti. "Pitäisi kerrankin haisevan nenänsä ihan omissa asioissaan tai tunkisi sen vaikka kissojensa per–"
   "Lopeta!" ärähdin. "Laske se alas ja tule tänne, niin minun ei tarvitse tulla hakemaan sitä."
   "Sen kun tulet."



Totta puhuen en uskaltanut mennä yhtään lähemmäs. En ainakaan vielä, jos muita vaihtoehtoja oli. En ollut koskaan nähnyt sisareni tekevän mitään tällaista, enkä uskonut, että osaisin ennakoida hänen käytöstään mitenkään.
   "Nora", sanoin niin rauhallisesti kuin osasin, "se on minun aseeni, vai mitä?"
   "On."
   "Ja siinä on minun sormenjälkeni."
   "Nyt on minunkin."
   "Silti. Mietihän, miltä se näyttää murhatutkinnassa, kun selviää, että mummeli oli ammuttu minun aseellani ja minun väliaikaisen asuinpaikkani edustalla. Sillä ei ole mitään merkitystä, kenen sormenjäljet siinä on – olisithan voinut vaikka siirtää sitä taloa siivotessasi tai jotain."



Nora ei kääntänyt katsettaan pois mummosta. Hän oli niin eleetön, että olisi yhtä hyvin voinut olla tavaratalon mallinukke.
   "Tämä on viimeinen varoitus, Nora", sanoin ja otin ensimmäisen askeleen kohti häntä. "Anna se minulle."
   "Etkö sinä muka vihaa tuota ämmää?"
   "Ei nyt ole kyse siitä!"
   "Onpas –"
   Ei hän ehtinyt jatkaa pidemmälle.



Jotain hyötyä siitä oli ollut, ettei Nora katsonut minuun. Hän tuskin edes huomasi minun päässeen niin lähelle, että sain pistoolia pitelevän ranteen taitettua pois tieltä. Nora ei pahemmin rimpuillut, onneksi, mutta hän kyllä vinkaisi ja törmäsi aitaan.
   Hän ei silti päästänyt ihan helposti irti aseesta.



Puristin piipun nyrkkiini. Noran sormet jäivät väliin.
   "Päästä irti. Nyt."
   "Tuo sattuu –"
   "Ja sattuu varmasti enemmän, jos minun täytyy repiä se käsistäsi väkisin. Juuri nyt en välitä paskaakaan siitä, jos murran sormesi siinä sivussa."
   Hän luovutti.

Nora käänsi selkänsä minulle sanaakaan sanomatta ja meni sisälle. Kolibrin tahtiin hakannnut sykkeeni laski, ja adrenaliini vapisutti polvia. Minulla oli helvetin monta kysymystä tästä asiasta, mutta tärkeämmät asiat ensin.



Avasin aseen. Otin lippaan pois paikoiltaan ja tungin sen eri taskuun kuin itse pistoolin. Kunnes keksisin aseelle jonkin paremman säilytyspaikan, olisi parasta, etten pitäisi sitä enää ladattuna talossa.
   "Sairaat lapset", mummo kimitti takanani. "Sekopäiset..."



Heti, kun käännyin katsomaan mummoa, tämä vaikeni ja vetäytyi kauemmas. Kai hän pelkäsi, että tekisin Noran uhkauksista totta. Käytin hänen pelkoaan mielelläni hyväkseni.
   "Tästä ei sitten tarvitse puhua kenellekään, vai mitä? Koska jos kukaan saa tietää tästä, niin ensi kerralla en tule estämään häntä, vaan korkeintaan kannustamaan. Onko selvä?"
   Mummo nyökkäsi hiljaa. Olin varma, että viesti meni kerralla perille.

Pamautin kotioven perässäni niin lujaa kiinni, että Hetfield pelästyi ja loikki tieltäni hyvissä ajoin sohvan alle. Näin Noran keittiössä ja yritin sillä lyhyellä matkalla hillitä itseäni sen verran, etten kaatanut yhtäkään huonekalua kumoon.



Ei se paljon auttanut. Ääneni kaikui keittiössä.
   "Mitä helvettiä, Nora?!" Se, etten saanut vastausta, ei ainakaan laskenut äänenvoimakkuuttani. "Mikä sinua vaivaa?! Olisi parempi ruveta vastaamaan kunnolla, koska juuri nyt harkitsen ihan tosissani, että tungen sinut auton takakonttiin ja kuskaan lääkäriin –"
   "Sinulla ei ole autoa."
   "Ja tuoko oli mielestäsi nyt se tärkein pointti siinä, mitä yritin sinulle sanoa?! Katso minuun, kun puhun sinulle!"



Ei Nora katsonut. Näytti siltä, että hän yritti tahallaan ärsyttää minua. Olisin väittänyt, että hän kärsi jotain myöhästynyttä teini-iän uhmaa, jota ei ollut koskaan tosissaan hyödyntänyt, kun veli ramppasi sairaalassa ja lopulta järjestettäväksi tuli isän hautajaiset ynnä muuta... mutta jos aseen heiluttelu kissamummon edessä kadulla oli Noran käsitys tavallisesta teini-iän sekoilusta, hän tarvitsi oikeasti sitä ammattiapua.
   Ajattelin Adriania. Ajattelin sitä, etten enää lähtisi tähän. Mikä helvetti siinä oli, että ihmiset sekosivat ympärilläni ja päätyivät aina heilumaan aseen kanssa?



Nora ei vaikuttanut keskustelukykyiseltä, joten annoin kysymysten olla. Antaisin hänelle vielä tilaisuuden ennen kuin tulisin siihen tulokseen, että jokin oli niin pahasti pielessä, ettei sitä voinut kuitata satunnaisilla tunteenpurkauksilla. Jotta voisin tehdä sen, minun täytyisi pitää huolta siitä, ettei mitään tällaista pääsisi enää tapahtumaan – ikinä.
   "Jos tarvitset keittiöveitsiä, voit pyytää niitä jatkossa minulta."
   Se, että raahaisin kaikki talon teräaseet omaan huoneeseeni, omien kätteni ulottuville, varmasti vain lisäisi talon ja siihen liittyvien muistojen aiheuttamaa ahdistusta. Toivoin, että Nora ymmärtäisi sen myös ja tajuaisi, että olin oikeasti huolissani.

Loppupäivän pidin Noraa silmällä. Kummallinen lastenvahtikeikka sekin.

Olin hakeutunut kitarani kanssa sellaiseen paikkaan, josta näin helposti sekä taka- että etuoven. Ei siksi, että olisin yrittänyt kieltää Noraa poistumasta talosta tai yrittänyt vangita häntä sisätiloihin, mutta halusin nähdä, missä tilassa ja mitä kädessään hän jatkossa pyrkisi ulos. Ehkä seuraisin häntä vaivihkaa, jos hän lähtisi johonkin. En osannut vielä sanoa.



Mutta ei, Nora ei ollut lähdössä mihinkään. Hän pikemminkin pyöri päämäärättömästi alakerrassa ja näytti välillä siltä, että halusi jutella kanssani, muttei kuitenkaan tullut lähemmäs. Hän väisti katsettani ja leikki välillä kissanpennun kanssa kuin olisi yksin talossa.
   Hän varmasti ajatteli minun olevan vihainen, eikä ollut siinä millään tapaa väärässä.



Sormeni tapailivat kappaletta, josta Nora oli aina pitänyt. Beatlesia. Nora oli lapsena tykännyt erityisesti siitä, että biisissä oli Eleanor-niminen tyyppi, ja olin opetellut sen joskus ulkoa ihan vain häntä varten. Jätin sen kuitenkin nyt laulamatta, koska en uskonut, että tarina yksin kuolleesta naisesta, joka haaveili häistä, olisi juuri nyt erityisen sopiva.
   Ovikello soi. Nousin avaamaan.



Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei sitä ovea olisi pitänyt avata. Olisi riittänyt, kun olisin katsonut lasin läpi tulijan naamaa ja todennut, ettei meillä ollut mitään puhuttavaa.
   "Kappas. Painu helvettiin."
   Shaun kohotti kulmiaan tuskin huomattavasti.
   "Iltapäivää vain sinullekin. Meidän täytyy jutella."
   "Ei täydy. Eikö se tullut jo viimeksi suhteellisen selväksi? Mistä edes sait osoitteeni?"
   "Jasonilta."
   Tuhahdin. Olin aikeissa sulkea oven, mutta Shaun työnsi jalkansa väliin.



Se olisi varmaan johtanut käsirysyyn, jos Shaun ei olisi ollut itse niin rauhallinen ja puhunut niin pehmeästi. Melkein anellen.
   "Tarvitsen apuasi."
   Kuulin kyllä hänen äänestään, ettei hän olisi halunnut sanoa sitä. Se, jos mikä, sai minut kiinnostumaan.



Vilkaisin Noraa. En todellakaan lähtisi kauas, mutta en kutsuisi Shaunia sisällekään.
   "Hyvä on, mutta minun ehdoillani."
   "Jotka ovat?"
   "Ettemme lähde viittä metriä kauemmas etuovesta. Ja että minä päätän, missä vaiheessa keskustelu on ohi ja lähdet kalppimaan."
   "Se sopii."
   No, sepä oli yllätys minulle.



Shaun sytytti tupakan. Hän napsutteli sormiaan hermostuneena, nojasi aitaan ja naputti jalkaansakin pihakivetystä vasten.
   "No?" kysyin, kun keskustelu ei tahtonut millään alkaa. Shaun maistoi tupakkaansa kaikessa rauhassa ensin.
   "Ihan ensiksi", hän virkkoi, "sori."
   "Mistä?"
   "Siitä, mitä tapahtui Purple Blinkissä. Myönnän, ettei siinä ollut mitään järkeä." Shaun puhalsi tupakansavua sieraimistaan ja pyyhki antaumuksella näkymätöntä roskaa hihastaan. "Ja lisäksi haluan kiittää sinua, koska oli kuitenkin ihan reilua olla sanomatta siitä Mikelle."
   "Eipä kestä, mutta jos luulet, että valikoin sanojani sinun takiasi..."
   "En luule, ei huolta."
   "Mutta mihin sinä tarvitset minua?"



Shaun vaikutti mietteliäältä. Saatoin kuvitella, ettei hän ehkä ollut täysin varma siitä, halusiko sittenkään apuani.
   "Se koskee sinun ja Jasonin sopimusta."
   "Mitä?"
   "Älä väitä, ettet tiedä mistä puhun."
   Olin vaiti. Miksi Jason oli kertonut Shaunille? Saatanan juorukello.
   "En väitäkään, mutta sitähän luulisi, että tällaiset diilit ovat kahdenkeskisiä."
   "Jason nyt ei ole mikään ruudinkeksijä muutenkaan, jos et ole sattunut huomaamaan. Se on syy sille, miksei hän ole tervetullut puoleen kaupungin baareista joko ollenkaan tai ilman ruumiintarkastusta. Ja se taas on syy sille, miksi tarvitsen apuasi."



Olin totta puhuen harvinaisen hämmentynyt. Tämähän alkoi kuulostaa asialta, joka oikeasti kiinnosti minuakin.
   "Annahan kuulua."
   "Oletko koskaan käyttänyt steroideja?"
   "En. Mielestäni sellaisia tarvitsevat vain ihmiset, joiden tarvitsee jotenkin kompensoida kengännumeron tasolle jäänyttä älykkyysosamääräänsä."
   Se oli ihan puhdasta vittuilua, mutta Shaun ei välittänyt.
   "Joka tapauksessa. Tiedät varmaan, että niistä tulee ihan saatanan äkäiseksi. Tai no... joistain niistä tulee. Toisista ei."
   Kurtistin kulmiani.



Shaun vaikutti entistäkin hermostuneemmalta. Tupakka vapisi hänen sormiensa välissä.
   "Tykkään työstäni", hän sanoi, "mutta Mike ei tykkää minusta. En halua antaa hänelle syytä irtisanoa minua."
   "Miten tämä liittyy pikakurssiin steroideista?"
   "Siten, että se kama, mitä nyt käytän, on täyttä paskaa ja siitä menee pää sekaisin. Tiedän, että Jasonin toimittajalla on parempia, mutta Jason ei osta niitä, koska hänellä ei ole kontakteja ja koska hän ei saa niitä myytyä missään. Minä taas en sekaannu siihen bisnekseen, mutta voisin mielelläni ostaa sellaisia, jos joku myisi."
   "Joten... haluat minun..."
   Aloin nauraa.



En voinut sille mitään. Se oli puhdasta vahingoniloa.
   "Haluat minun hoitavan Jasonin kanssa asiat niin, että saat käsiisi sellaisia vitamiineja, joista juuri sinä tykkäät?" täydensin tyrskähdellen. "Miksihän haluaisin tehdä niin?"
   "Siksi, että autan sinua vastavuoroisesti", Shaun mutisi. "Ostan vaikka koko erän kerralla, jos hintaluokka on järkevä."
   "Halvemmallahan pääsisit, jos ottaisit Trishiin itse yhteyttä."
   "Kuka helvetti on Trish?"
   Tajusin sentään olla sanomatta ääneen sen enempää. Olin luullut, että Shaun tiesi mainitsemansa Jasonin toimittajan etunimen, mutta ei näköjään. Näissä bisneksissä ei pahemmin kuulunut kieliä asioista, joita ei etukäteen tiedetty. Shaunkaan ei vaikuttanut odottavan vastausta kysymykseensä.
   "Sama se minulle on", hän murahti. "Kuten sanoin, pysyn mielelläni erossa näistä ja maksan sinulle kyllä siitä, etten ole ihan suorassa yhteydessä mihinkään isompien pomojen bisneksiin."
   "Taidan silti jättää tämän väliin. Usko huviksesi, tarjouksesi ei ole kovin uniikki."
   "Se ei rajoitu siihen."



Shaun ei katsonut minuun. Hän keinutti päätään puolelta toiselle, ähkäisi ja puraisi alahuultaan.
   "Sisäpiirin tietoa", hän virkkoi. "Mike etsii uutta verta No Feariin. Hän ei ikinä kerro koe-esiintyjille, mitä oikeastaan hakee, vaan etsii tyyppejä, jotka luonnostaan ovat alalle sopivia. Olet ihan sopivan näköinen ja jos haluat, voin auttaa sinua ja vähän valmentaa seuraavaa hakua varten –"
   "Kiitos, mutta haista vittu."
   "Oletin, että kaipaisit töitä ja säännöllisiä tuloja."

Olisin nauranut taas, jos Shaunin ehdotus ei olisi ollut niin absurdi.
   "Töitä ehkä, mutta en sinun töitäsi."
   "Ihan miten vain. Jos kuitenkin tulet toisiin ajatuksiin –"
   "En tule, voit olla varma siitä. Oliko muuta?"
   "Et siis aio auttaa minua?"
   "Siinä varmaan riittääkin sinulle arvoitusta pariksi viikoksi. Ei tarvitse tulla enää."



Suunnatessani takaisin sisälle Shaun huusi vielä perääni.
   "Ymmärrän kyllä, että ehdotus oli aika yllättävä. Niin että jos haluat vielä neuvotella... lähetän sinulle sen Jasonin diilerin yhteystiedot, sopiiko?"
   En vaivautunut edes vastaamaan.

Tuskin olin ehtinyt ovesta sisään, kun puhelimeni kilahti. Avasin Shaunin lupaaman tekstiviestin ihan vain hoitaakseni sen pois lukemattomien viestien listalta... ja jäädyin täysin.



Jos jotain en ollut odottanut, niin en ainakaan juuri sitä numeroa. Tai juuri niitä tietoja. Hirveintä siinä oli, että olemalla Jasonin kanssa yhteyksissä ja lupautumalla hoitamaan hänen myyntejään olin jo sotkenut itseni juuri sen ihmisen bisneksiin... ja se ihminen, se toimittaja, se Jasonin bisneskumppani, ei suinkaan ollut Trish.
   Yhtäkkiä koko homma, koko Jason ja koko kaupunki muuttuivat kertaheitolla aivan törkeän vaarallisiksi juuri minulle.

***

En uskaltanut lähteä talosta enää sinä päivänä ja jättää Noraa yksin. Se ei ollut vaihtoehto.
Mutta tarvitsin happea, yksinoloa ja ketjussa tupakointia, ja siksi olin viettänyt jo ihan hyvän tovin ulkona, kun ruohon varovainen kahina kieli Noran lähestyvän.



Hän oli hiljaa, mutta sentään katsoi minuun, ja pitkäksi venyneen tuijotuksensa päätteeksi hän puhuikin.
   "Onko jokin hätänä?"
   Olin iloinen siitä, että hän kommunikoi normaalisti kanssani, mutten olisi halunnut vastata siihen. Toisaalta taas olisi parempi pitää yllä keskusteluyhteyttä, mutta mitä ihmettä sanoisin? En halunnut valehdella, enkä voisi avautuakaan. Kohautin olkiani.
   "Äh. Ihmissuhdeongelmia." Imaisin tupakkaa ja puhalsin ilman ulos katkonaisena, värisevänä pilvenä. "Tai ehkä enemmän... en minä tiedä."
   "Voinko auttaa siinä jotenkin?"
   "En usko."
   "Anna minun yrittää."



Hengitin syvään. En voisi kertoa. En uskaltaisi. Pitäisin Noran erossa tästä hinnalla millä hyvänsä. Koko homma pitäisi anonymisoida jotenkin.
   "Onko sinulle koskaan tullut vastaan tilannetta, jossa olet vähän niinkuin luvannut jo hoitaa jonkin asian, mutta et ole varsinaisesti hyvissä väleissä... öh, asiasta eniten vastaavan tyypin kanssa?"
   "Ei. Kerro lisää."
   "Ei ole mitään kerrottavaa. Minun pitäisi vain tehdä jotain, minkä lupasin jo eräälle kaverille... mutta en tiennyt, että siihen hommaan kuuluu joku, joka ei ehkä halua nähdä minua."
   "Liittyykö se enemmän siihen, että hoitaisit lupaamasi asian huonosti kuitenkin vai siihen, että olet vain mulkku hänen silmissään?"
   "Jälkimmäiseen."
   "Etkä voi olla vähemmän mulkku?"
   Naurahdin väkisinkin, vaikken ollut yhtään iloinen.
   "En. En tässä tapauksessa."
   "No, tee itsestäsi tarpeellinen juuri sen asian hoidossa. Tyyppi, johon kannattaa pitää ihan asialliset välit, koska parempia vaihtoehtoja ei ole. Silloin hän varmaan suostuisi tekemään hetken verran yhteistyötä."
   Huokaisin. Tämä ei johtaisi mihinkään.
   "Kiitos, mutta... no, eiköhän tämä tästä. Täytyy miettiä."



Nora istui vieressäni pitkään sanomatta sanaakaan. Ehdin tumpata edellisen tupakan ja polttaa seuraavan miltei loppuun, kun hän avasi suunsa.
   "Kiitos, kun olet täällä. Ja... anteeksi."
   "Ei se mitään."
   Nora painoi päänsä. Äkkiä hän nojautui minua vasten.
   "Varo –" yritin, mutta Nora ei varonut.



Sain palavaa tupakkaa pitelevän käteni juuri ajoissa siirrettyä pois tieltä. Nora painoi päänsä olkaani vasten, ja vaikka hän ei itkenyt, tiesin kyllä, että hän kaipasi lohdutusta.
   "Hei", sanoin ja taputin kömpelösti hänen selkäänsä, "kaikki on ihan hyvin, vai mitä?"
   "Oletko vihainen minulle?"
   "Haluatko rehellisen vastauksen?" Nora nyökkäsi, joten jatkoin. "Ihan helvetin vihainen, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö silti haluaisi olla apunasi."
   "Anteeksi. En tee sitä enää ikinä."
   "Hyvä niin."



Päässäni pyöri ihan liikaa asioita. Asia, jota olin murehtinut koko päivän Shaunin vierailun jälkeen, sekoittui edessä häämöttävään kardiologikäyntiin, Noran HIV-infektioon ja siihen, miten tunsin itseni täysin riittämättömäksi avuksi sisarelleni. En voisi koskaan kunnolla paikata sitä, että olin ollut niin kauan poissa, eikä Nora luultavasti koskaan luottaisi minuun täysin.
   Yhtäkkiä Nora alkoi laulaa. Totta puhuen asia oli niin, että meistä kahdesta minä olin tainnut tyhjentää geneettisen pankin sävelkorvan osalta, mutta ei se minua haitannut. 'Look at all the lonely people', hän hyräili ja sai minut hymyilemään, koska se oli tasan se sama kappale, jota olin tapaillut kitaralla aiemmin.
   Ehkä juuri se laulunpätkä vaikutti siihen, että aloin miettiä tarkemmin Noran sanoja.
   "Tiedätkö mitä, pikkusisko?"
   "Joo?"
   "Sitä vain, että taisit ratkaista ongelmani."
   Nora hymähti.



Olimme siinä vielä hetken. Sinä aikana pohdin suunnitelmaa, johon Nora oli tarjonnut hyvän pohjan, mutta jota minun pitäisi miettiä tosi tarkkaan ennen kuin lähtisin toteuttamaan sitä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että ainakin Noran pohjustus vei minut jonkin ratkaisun äärelle. Vielä vartti sitten en ollut keksinyt mitään muuta ratkaisua kuin paeta, ja olin tehnyt sitä elämässäni ihan tarpeeksi paljon.
   Enää en pakenisi. En, vaikka Shaunin antamat yhteystiedot olivatkin tehneet harvinaisen selväksi sekä vaaran että sen, miksi Trish pelkäsi minun ja Jasonin yhteydenpitoa.



Se oli ollut tuttu numero punatukkaisen teinitytön puhelimesta. Sen ohessa oli ollut saate.
   "Nimi oli Dragon tai joku vastaava. Serbi, mutta kyllä se englantia puhuu", oli viestissä lukenut, eikä minulla ollut pienintäkään syytä epäillä, etteikö se "Dragon tai joku vastaava" olisi minulle vieläkin aika helvetin vihainen.