2.33 Elämäs' viisi vaikeinta askelta

♫

Nora oli poissa.

Hautajaisissa ei ollut ketään muuta kuin minä. En tuntenut hänen työkavereitaan, ystäviään, ketään.
   Arkulle olisi tarvittu kuusi kantajaa.

Nailonhihnat olivat laskeneet hänet siihen, äidin ja isän viereen. Olin katsonut vierestä, kuinka hän katosi kostean maan syliin. Olin antanut hänen mennä, vaikka minun oli pitänyt suojella häntä.
   Jos jossain oli taivas, niin äiti ja isä olivat minusta varmasti ihan saatanan ylpeitä nähdessään Noran tulevan porteista sisään ennen minua.

Asioiden olisi pitänyt mennä toisin.
   Olisin halunnut vaihtaa paikkaa hänen kanssaan.
   Olisin halunnut lisää aikaa.
   Lisää sanoja.

Olisin halunnut pyytää anteeksi.



Ajan kulumista voi mitata olutpullojen tai tupakantumppien määrässä. Avaamattomissa laskuissa. Perumatta jääneestä kardiologikäynnistä annetun sakon summana ja ensimmäisenä maksumuistutuksena. Puhelimen kilahteluina, kunnes siitä loppuu akku ja se vaikenee.
   Sairaalasta saapuneiden paperien kylminä tekstiriveinä, joista olin jaksanut lukea vasta muutamia ensimmäisiä.



Hänen päänsärkynsä. Hänen oksentelunsa. Ne oudot hetket hänen kanssaan, ne, joista yhtenä hän oli halunnut ampua kissamummon.
   Aivolymfooma. Joku sellainen.
   Hänellä olisi ollut korkeintaan pari vuotta siinäkin tapauksessa, että olisin pakottanut hänet lääkäriin ajoissa. Pari onnetonta vuotta.
   Mutta ainakaan hän ei olisi ollut yksin. Ainakin olisin pitänyt lupaukseni ja ollut hänen kanssaan loppuun asti.



Hänellä oli ollut puhelin vieressään. Se oli livennyt kädestä lattialle, kun hän oli menettänyt tajuntansa.
   Hän oli yrittänyt soittaa. En ollut kuullut sitä moottorin äänen yli.
   Hän oli luottanut minuun viimeisillä hetkillään ja jäänyt yksin. Viimeisenä palveluksenani olin jättänyt hänet kuolemaan keittiön lattialle.
   Olin minäkin yksi saatanan hyvä isoveli.



Hetfield juoksenteli levottomana edestakaisin. Osasin arvata sen etsivän Noraa.
   Minäkin etsin häntä silloin, kun olin tarpeeksi kännissä.



Ovikello soi harvakseltaan, nyt vasta kolmannen kerran. Silloin, kun niin tapahtui, jatkoin ketjussa polttamista kauempana ikkunoista.
   Selvin päin olisin kyllä tajunnut, että huonekalujen takaa nouseva savu olisi paljastanut minut joka tapauksessa. Ja sen, että olin jättänyt liikaa asioita hoitamatta, jotta voisin piileksiä ikuisesti. Dragan ja Jason odottivat maksua, Shaun steroidejaan. Partani oli ajamatta, laskut maksamatta, ja jotain pitäisi kai joskus syödäkin.
   En välittänyt.

Kohta tupakka loppuisi. Dragan murtautuisi sisään ja tappaisi minut. Viinakaappi tyhjenisi.
   En jaksaisi mennä kauppaan. Ehkä minun ei tarvitsisi.



Jason oli jättänyt reppunsa olohuoneeseen. En ollut vielä avannut sitä, mutta tiesin suunnilleen, mitä siellä oli ja kuinka paljon.
   En ollut vielä maksanut hänelle, mutta ei kai sillä väliä ollut. Jos vetäisin ihan vahingossa vähän liikaa, en olisi kuulemassa hänen raivoaan. Jos en vetäisi, voisin maksaa myöhemmin olettaen, että jaksaisin murehtia asiaa.



Voisin pitää kiinni siitä vähästä, mitä olin saavuttanut. En ollut tarvinnut edes ekstaasia sen jälkeen, kun olin lakannut soittamasta Purple Blinkissä. Olin kai jokseenkin virallisesti kuivilla.
   Ja toisaalta juuri tämä talo, tämä hetki, tämä koko saatanan tilanne hukuttaisivat minut joka tapauksessa.



Ne olivat elämäni pisimmät neljä ja puoli metriä.
   Ja elämäni lyhimmät.



Reppu oli yhtä raskas kuin ennenkin. Useampi kilo, veikkaisin.
   Ehdin avata vetoketjun puoliksi, kun näin sen.



Lipaston ja seinän välistä pilkotti pala teippiä ja taiteltu paperiliuska. Pienestä näkyviin jätetystä kaistaleesta erotin sanat: "Lue minut".
   Repäisin paperin irti lipaston takaa.



Se oli kirje, pitkä sellainen. Olisin tunnistanut sen pyöreän ja järjestelmällisen käsialan unissanikin. Vaikka hän oli kirjoittanut siististi, yliviivaukset oli tehty hutaisten.
   'Rakas Darryll isoveli,
   oletan, ettet löydä tätä kirjettä ennen kuin olen poissa. Muistaakseni et edelleenkään pidä pölyjen pyyhkimisestä, joten ehkä tämä löytyy sitten, kun joskus myyt tämän talon.'



   'Tätä kirjoittaessani en osaa sanoa, miten nopeasti asiat etenevät. En tiedä, ehdinkö koskaan jutella kanssasi kunnolla. Siksi halusin varmistaa, että jätän jälkeeni asioita, jotka halusin sanoa, mutta joita minun on vaikea sanoa sinulle kasvokkain.

   Haluan pyytää anteeksi. Kissamummojutusta. Siitä, etten ollut rehellinen enkä puhunut sinulle. Olen käynyt lääkärissä, useastikin. Tiedän kyllä, ettei toivoa ole. En halua sädehoitoa tai lääkitystä, ne vain pitkittäisivät väistämätöntä. Anteeksi, rakas Darryll. Rakas John. Uskon, että voin kirjoittaa sen ja toivon, että ymmärrät, miksi haluaisin edelleen kutsua sinua sillä nimellä, jolla opin sinut tuntemaan heti, kun olin tarpeeksi vanha tunnistamaan veljeni kasvot.

   Haluan sanoa kiitos. Sinä olit kanssani silloin, kun minulla ei ollut ketään muuta. Minun olisi ehkä pitänyt itsekin ymmärtää, ettet jättäisi minua yksin, jos vain pyytäisin apuasi. Minun ei olisi ikinä pitänyt uskoa Joannan valheita sinusta. Enhän minä kaikkea uskonutkaan, mutta tarpeeksi ollakseni tajuamatta, että olisit kyllä apunani aina kun sinua tarvitsisin.'

   'Minulla on oikeastaan vain yksi toive', hän kirjoitti lopuksi, ja siinä kohtaa hänen käsialansa muuttui epätasaisemmaksi. 'En sano toivovani, että pidät itsestäsi huolta ja hoidat asiasi kuntoon, koska minun isoveljeni löytää sellaisista toiveista ihan liikaa porsaanreikiä. Sanon sen sijaan yhden asian, koska uskon, että se pitäisi huolen lopusta: Toivon, että alat taas soittaa kitaraa. Julkisesti. En tiedä, miksi lopetit, mutta tiedän, ettei se johtunut siitä, ettet rakastaisi sitä. Tee sitä, mitä rakastat.'



'Sinun, sisaresi Nora.'
  Hetkeen en ajatellut mitään. Paitsi sen kirjeen repimistä.
  "Vitun paskiainen", kuiskasin sille ja annoin paperin pudota lattialle.



Nora oli tiennyt kuolevansa.
   Ymmärsin jotenkin, ettei hän ollut halunnut lopputuloksen kannalta turhiin ja raskaisiin hoitoihin. Mutta miksei hän kertonut minulle?
   Tiesin kyllä vastauksen: koska hän ei enää luottanut minuun. Koska välillämme oli mennyt jotakin niin pahasti rikki, etten ollut kyennyt enää korjaamaan tilannetta. Koska olin ollut naiivi ja kuvitellut, että hän puhuisi minulle enää ikinä kunnolla.
   Olin luullut tuntevani sisareni ja näkeväni kyllä, jos hän valehteli. Niin se oli aina ollut. Nyt oli selvää, etten ollut enää pitkään aikaan kunnolla tuntenut häntä. Että me olimme kasvaneet erillemme, enkä ollut tajunnut sitä ennen kuin oli liian myöhäistä. 

En syyttänyt Noraa valehtelusta, enkä tosissani ajatellut hänestä pahaa. Hänellä oli syynsä tehdä kuten hän oli tehnyt, ja syynsä toivoa sitä, mitä hän toivoi.
   Mielestäni oma syyllisyydentuntoni oli ihan oikeutettu, ja juuri siksi minun pitäisi yrittää hyvittää se, mitä olin tehnyt. Yrittäisin täyttää sen, mitä hän oli viimeiseksi toivonut... senkin osuuden, jossa piti olla liikaa porsaanreikiä.



Akku oli latautunut jo tarpeeksi yhtä puhelua varten. Huomasin kyllä, että hän oli yrittänyt soittaa pari kertaa. Hän oli ehkä jo tulossa taittamaan niskani, mutta sitä suuremmalla syyllä minun olisi parasta selittää viivästykset.
   "Luulin jo, että petit luottamukseni", Dragan tervehti pehmeästi tutulla serbikorostuksellaan.
   "Sori." Ääneni oli käheä ja painuksissa, mutta ehkä se oli etu. "Asioita tapahtui."
   Dragan äännähti jotakin, jonka tulkitsin hyväksynnäksi.
   "Ymmärrän. Kuulin sisarestasi."
   Keneltä, olisin halunnut kysyä, mutta eihän siihen ollut kuin yksi vaihtoehto. Tällä kertaa Jasonin liian suuri suu oli sentään etu.



Hetfield naukaisi selkäni takana. Vedin syvään henkeä.
   "Maksan sinulle nyt", sanoin puhelimeen. "Puhelimella. Paljonko otat korkoa?"
   "En ota. En tällä kertaa." Dragan hymähti puhelimeen. "Mutta älä ota tätä tavaksi."
   "Ei huolta. En ole suunnitellut pitäväni seuraavia perhepiirin hautajaisia ihan heti." Senkään puolesta, ettei mitään perhettä enää ollut, lisäsin mielessäni. Draganilta olisi turha odottaa saavansa mitään säälipisteitä, vaikka hän vaikuttikin suhtautuvan yllättävän suopeasti viivästykseen.
   "Hyvä niin." 

Dragan lupasi kertoa minulle, mistä hakisin Shaunin steroidit, kun olisi saanut rahat. Hän odottaisi niitä kuulemma seuraavaan aamuun.
   Maksoin hänelle lupaukseni mukaisesti heti, ja kätkön koordinaatitkin sain heti sen jälkeen. Se saisi silti odottaa vielä hetken.

Keskuspuisto oli tyhjillään siihen aikaan. Ehkä parempi niin. Ei yleisöä, ei painetta.



Ei painetta, ei paniikkia. Ei paniikkia, ei kamaa. Ei tarvetta kamalle.
   Pärjäisin kyllä.



Se oli se kappale, josta Nora piti. Beatlesin yksinäiset ihmiset ja nainen, joka haaveili häistä.
   Lauloin varovasti. Se biisi menisi rikki muuten. Minä menisin rikki.
   "Eleanor Rigby
      Died in the church and was buried along with her name
         Nobody came"
   "Darryll?"
   Kohotin katseeni.



En ollut varma, oliko juuri hän suunnilleen viimeinen ihminen, jonka olisin toivonut näkeväni, vai ensimmäinen. En osannut päättää.
   Greg näytti ihan yhtä epätietoiselta kuin minäkin.
   "Hei", hän sanoi hiljaa.



En tervehtinyt, mutta laskin kitaran. Parasta laittaa sen takaisin koteloon.
   Greg pudisti kiivaasti päätään.
   "Älä lopeta", hän pyysi. "Älä missään nimessä lopeta."



Gregillä oli puhelin kädessään. Hän nyökkäsi kohti kitaraa, jota yhä pitelin kaulasta.
   "Jatka", hän pyysi.
   "Miksi?"
   "Koska en ole koskaan kuullut sinun soittavan tuolla tavalla, ja koska jonkun muunkin kuin minun täytyy kuulla tuo."



Olisin voinut kieltäytyä. Ehkä minun olisi pitänyt.
   Toisaalta taas... minulla ei ollut mitään menetettävää. Paitsi se, että biisi olisi parasta vaihtaa vähemmän tekijänoikeusongelmia herättävään. En nimittäin aikonut kysyä, mihin Greg aikoi videota käyttää, enkä ottaisi riskiä siitä, että hän unohtaisi mainita minun soittavan lähinnä covereita.



Sävelsin lennosta jotain omaani. Ehkä siitä tuli ihan kuunneltavaa, koska Greg ei lakannut videoimasta.
   Sanat kertoivat ihmisestä, joka viimeiseksi ennen lähtöään käski minun tehdä itsestäni korvaamattoman.