2.34 Muurinmurtaja

♫

Jos minulta olisi kysytty, Gregin mukaan lähteminen "ihan vain hetkeksi" ei olisi päättynyt juuri siihen paikkaan, niihin tiloihin. Toisaalta oli ehkä hyvä, että palasin sinne. Että näin sen.

Asiakkaita ei ollut. Värivalot olivat oudon kalvakat, mitään ei ollut himmennetty niin kuin tavallisina iltoina. Musiikkia ei ollut eikä savukone ollut päällä. Kukaan ei tanssinut.
   Greg piteli käsissään lasillista jotakin, jota väitti säästäneensä siltä varalta, että me vielä joskus törmäisimme. Hän väitti myös, ettei hän ollut vihainen.
   "Sinä avasit silmäni sille, miten vähän osaan ja miten vähän koko homma edes kiinnosti minua", hän sanoi. "Ja kun saan tämän myytyä, ehdin taas keskittyä johonkin sellaiseen, mitä haluan tehdä."
   "Kuten?"
   "En vielä tiedä. Tulevaisuus on avoin."



Tuolit oli kasattu epämääräisiksi joukoiksi baarin nurkkiin. En saanut silmiäni irti niistä. Vaikka Greg väitti, että näin oli hyvä, en voinut olla miettimättä, olisiko minun pitänyt toimia toisin.
   "Älä näytä noin myrtyneeltä", Greg naurahti. "Jos tällä paikalla on sinulle tunnearvoa, voidaan toki keskustella hinnasta. Sinulle myyn halvemmalla –"
   "Ei se sitä ole."
   "Siinä tapauksessa mietit varmaan, että tämä olisi jotenkin sinun syytäsi", Greg tuumi ja siemaisi viskilasistaan. "Ja tavallaan onkin, koska ilman sinun apuasi en olisi saanut minkäänlaista pohjakassaa, jonka turvin olisin uskaltanut edes ajatella tätä. Ei lopettaminen ole ilmaista, Darryll. Kiitos sinun, minun ei tarvitse elää ihan suoraan kädestä suuhun."
   Huokaisin. Greg viittasi minun istumaan.



Viski oli hyvää, seura vaitonaista, tilanne outo. Mietin kitaraa, jonka olin jättänyt tuulikaappiin. Voisin soittaa sitä ja rikkoa hiljaisuuden... ei, se ei olisi hyvä ajatus, ei tässä paikassa. En ottaisi riskiä siitä, että Greg joutuisi soittamaan taas ambulanssin sen takia, että pyörtyisin ja löisin pääni.
   "Miksi kuvasit minua?" Greg oli oikeastaan vastannut siihen jo, joten muotoilin kysymyksen uudelleen. "Tai siis... mitä aiot sillä videolla?"
   "Hyödyttää sinua. En vielä tiedä, miten. Riittää kun ilmoitat minulle, mistä haluat töitä, niin sinulla on suositukseni."
   Naurahdin väkinäisesti.
   "Suositukset entisestä nististä, joka ei kykene esiintymään muuten kuin ekstaasin voimalla?"
   Siinä oli tunnustus mukana. Greg ei vaikuttanut häkeltyvän, vaikka hän harkitsikin sanojaan pitkään.
   "Suositukset muusikosta, jolla on kieltämättä omat haasteensa, mutta joka soitti tänä yönä tavalla, jolla et koskaan näiden seinien sisällä soittanut", hän lausui. "En ehkä ole muusikko itse, mutta tiedän kyllä, milloin jonkun ääni repii sieluani. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen toivoton romantikko, joka edelleen muistelee sitä pusua, jonka sinulta onnistuin varastamaan."



En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt siihen sanoa. Greg sekoitteli huolettomasti viskilasiaan. Jääpalat kilkkasivat lasia vasten ja minun teki mieli joko tupakkaa tai pilveä. Saisikohan jälkimmäistä Jasonin kautta? Varmaan sillä oli joku puskaviljelmä jossain päin Angleportia itselläänkin.
   "Mitä on tapahtunut?" Greg kysyi äkkiä.
   "Miten niin?"
   Greg kohautti olkiaan.
   "En tiedä. Vaikutat vähän siltä kuin kärsisit sydänsuruista."
   "Minä teen muutakin kuin maalailen taivaanrantaa ja haaveilen romansseista."
   Greg ei ollut kuulevinaan piikkiä äänessäni. Hyvä niin, koska en oikeastaan halunnut loukata häntä.
   "Välittäisitkö puhua siitä?"
   "En." Nousin ylös. "Ainakaan tänä yönä."



Pyörittelin lasia samaan tapaan kuin Greg. Jääpalat sulivat vauhdikkaasti ja niiden ääni muuttui vähitellen kimeämmäksi.
   En ollut koskaan ajatellut, mistä Purple Blinkin nimi tulee, enkä ollut koskaan kiinnittänyt huomiota seinäkoristeisiin. Oliko nimi tullut ennen niitä aniliininpunaisia silmiä vai vasta niiden jälkeen? Kumpikin vaihtoehto vaikutti yhtä mahdolliselta, yhtä järjettömältä, kuten koko pohdintakin.
   Kaikki oli järjetöntä. Nora oli minua viisi vuotta nuorempi. Hän ei polttanut tupakkaa, kiskonut kamaa eikä edes ryypännyt. Minä tein sitä kaikkea ja lisäksi haalin ympärilleni vihollisia, jotka tilaisuuden saadessaan taittaisivat mielellään niskani. Miksi siis Nora, miksi en minä? Miten se oli millään tavalla reilua?
   "Darryll?"



Greg oli jättänyt viskilasinsa syrjään. Hän hymyili arasti.
   "Voinko... tehdä jotakin?"
   Pudistin päätäni ja kulautin viskilasista puolet kerralla. Viski oli vahvaa ja sen polte rutisti silmäni hetkeksi kiinni. Kun avasin ne, Greg oli tullut askeleen lähemmäs.
   "Anna minun silti yrittää", hän pyysi.



Hän halasi minua, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Hän silitti selkääni niin kuin olisi ollut isäni tai veljeni tai...
   Hänen toinen kätensä hakeutui paitani alle, huulet hipoivat kaulaani. Itsesuojeluvaisto sumensi harkintakykyni, ja kohotin viskilasia pitelevän käteni.

Veren, syljen ja kullanruskean viskin sekoitus valui Gregin kasvoilla. Vasempaan poskeen syntyneestä avohaavasta törrötti lasinsirpale. Greg haukkoi henkeään, muttei huutanut tai huitonut: hän huojui yhden askeleen kauemmas ja jäi aloilleen.
   "Olisit vain... sanonut", hän henkäisi ja puristi silmiään kiinni. Olisin halunnut vastata siihen, kertoa, että olin sanonut jo kerran ja minusta sen olisi pitänyt riittää, mutta oli sittenkin parempi, etten sanonut mitään.



Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Ei käydä käsiksi, ei sillä tavalla. Greg ei koskaan ymmärtäisi, miltä hänen kosketuksensa rintakehälläni oli minusta tuntunut. Se oli tuonut mieleeni muiston nahkeista sähköjohdoista ja käsistä, jotka kiinnittivät ne paikoilleen vastoin tahtoani. Muiston ihmisestä, joka oli omistanut kehoni ja mieleni ja joka oli tehnyt omaisuudellaan mitä ikinä halusi, oli se sitten osa hänen suunnitelmiaan tai ihan puhdasta sadismia.
   Minun olisi pitänyt lyödä Garya eikä Gregiä, ja silti Greg oli se, jonka kasvot vuotivat verta. En voisi korjata tätä, enkä edes haluaisi.
   "Hyvästi, Greg."



Hän ei sanonut enää sanaakaan. Oletin, että hänkin halusi minun lähtevän enkä enää koskaan palaavan.
   Pelkäsin, että seuraavalla kerralla tekisin jotain oikeasti ikävää.

***



Vesi oli kylmää ja likaista, virtaukset rajuja, pohja muutaman metrin syvyydessä.
   Selässäni oli kitaralaukku ja päälläni nahkatakki, joista molemmista tulisi kastuessaan raskaita.
   Mutta eihän se olisi koskaan ollut mikään oikea vaihtoehto.



Vaihtoehtoja ylipäätään oli kovin hankala nähdä, siis muita kuin sellaisia, jotka päättyisivät itseni hitaaseen näännyttämiseen tai vaikkapa Draganin suututtamiseen niin, että tämä pitäisi huolen lopusta. En tekisi sitä tahallani samasta syystä kuin en nyt hypännyt kanavaan edessäni, mutta niin voisi tapahtua ihan vain siksi, etten jaksanut ajatella mitä tein tai jätin tekemättä. Ei ollut harkintakykyä. Ei halua löytää sellaista.



Se Jasonin reppu täynnä kamaa oli edelleen kotona. Sillä voisi turruttaa ajatuksensa kunnes niitä ei olisi. Hyvällä tuurilla ekstaasi toisi taas eteeni harhakuvan Garysta ja pääsisin siis sittenkin lyömään häntä.
   En voisi tehdä sitä, en Noralle.



Oli oltava muita vaihtoehtoja. Muita tapoja jatkaa.
   Mihin elämä oli jäänyt silloin, kun se oli loppunut keittiön lattialle? Mihin minä olin jäänyt?
   Olisi pakko jatkaa. En voisi paeta kesken jääneitä asioita tai mitään muutakaan: minun olisi pidettävä itseni kiinni jossakin, tehtävä jotain, jatkettava kuten aina ennenkin.
   Poimin puhelimen taskustani.



Draganille olin jo soittanut. Olin maksanut erän ja nyt voisin hakea sen, siis jos Shaun vielä haluaisi vitamiininsa. Se selviäisi nyt.
   Äänestä päätellen herätin Shaunin, eikä hän vaikuttanut iloiselta siitäkään, etten ollut ilmoittanut mitään itsestäni tai diilistämme, vaikka hän oli yrittänyt soittaa ja käynyt ovellakin. Mutta ainakin minulla oli ne vitamiinit.
   "Tavataan aamulla", lupasin. "Tuon ne sinulle itse."
   Yötä olisi jäljellä vielä muutama tunti. Ehtisin hakea kamat ja nukkuakin vähän.



Jos uni tulisi.

***



Sain kuin sainkin nukuttua, levottomasti, mutta kuitenkin. Heräsin aamun sarastaessa Shaunin tekstiviestiin ja rannesärkyyn siinä kädessä, jolla olin paukauttanut viskilasin Gregin naamaan.
   Jos Shaunin ehdotus tapaamispaikasta ja -ajasta ei olisi ollut niin kummallinen, olisin varmaan jäänyt vellomaan syyllisyydentuntooni pidemmäksikin aikaa.



Kuntosalilla haisi pinttynyt hiki, hilseilevä kumi ja kostea metalli. Toki oli ihan loogista, että Shaun kävi siellä usein, ja sekin varmaan sopi kuvaan, että hän aloitti treeninsä aamukuudelta, mutta miksi minun piti tulla tänne? Ei sille varmasti ollut mitään kummempaa syytä kuin se, että se sattui sopimaan Shaunille, mutta ei se paljon piristänyt. Kaiken muun meneillään olevan elämän sählingin lisäksi olin nyt aamuäreä, ja saatoin vain toivoa, etten tyhmyyksissäni menisi ärsyttämään Shaunia ja ottamaan turpaani.
   Jotakin Shaun näytti pieksävän lasiovien toisella puolen. Ääntä siitä ei kuulunut, koska kaikki tunnistettavat äänet lasioven lähellä hukkuivat johonkin epämääräiseen ryskeeseen.



Se ryske selkeni kunnolla vasta kun avasin oven. Jotain minulle tuntematonta raskaan sarjan rockia, jossa laulaja enimmäkseen karjui eikä mistään saanut kunnolla selvää, eikä vähiten siksi, että lattia aivan kirjaimellisesti tärisi allani äänenvoimakkuuden vuoksi.
   "Shaun?" yritin huutaa musiikin yli, mutta mies ei huomannut minua. "Shaun!"
   Paskat. Mies jatkoi nyrkkeilysäkkinsä pieksämistä.

Pudotin repun lattialle. Alkava kertosäe särki korviani jo nyt, ja läimäisin stereoiden virtakytkintä enemmän kuin mielelläni. Musiikki lakkasi ja jätti jälkeensä hiljaisuuden, joka vain korosti pääni sisälle syntynyttä painetta.



Shaun huomasi minut viimein. Levittelin käsiäni.
   "Onko kuulostasi vielä jotain jäljellä? Jos on, niin meidän kai piti puhua."
   Shaun oli hiljaa hetken, mutta riittävän pitkään, jotta ehdin oikeasti epäillä hänen tuhonneen tärykalvonsa.
   "Aivan", hän lopulta totesi. "Sori. Luulin sinun odottavan jossain lähistöllä. Istu."
   Olisin halunnut kuitata jotain Shaunin puutteellisista ohjeista. Hillitsin itseni vain siksi, etten halunnut ottaa nyrkkeilysäkin paikkaa Shaunin treenissä. En minä sitä jätkää pelännyt, mutta ehkä asioista voisi jättää tekemättä tarkoituksellisen vaikeita.



Shaun jäähdytteli lihaksiaan kaikessa rauhassa eikä sanonut heti mitään. Vältin katsomasta hänen puolialastonta kroppaansa, vaikka tiesinkin, että ainoa syy kiusaantuneisuudelleni oli Greg ja viime yö.
   "Oletko kohta valmis?"
   "Ihan pian", Shaun mutisi. "Voit kai odottaa hetken."
   "Jos joudun istumaan täällä pitkäänkin, alan ottaa siitä lisämaksua."
   "Äh, älä viitsi kiukutella", Shaun murahti. "Kerro vaikka odotellessasi, mitä on sattunut."
   Jäädyin.



Tuhahdin. Kahdesti. Olin typertynyt koko tilanteesta ja pelkäsin, etten pystyisi vetämään rooliani tämänkään vertaa enää pitkään. Yritin kiertää kysymyksen.
   "Miksi kaikki kysyvät tuota?"
   "Varmaan siksi, että näytät suoraan sanottuna aika hirveältä, ja siksi, ettei sinua vaikuta saavan nykyään kiinni kotoasi eikä puhelimella", Shaun mutisi ja venytti välillä reisilihaksiaan. "Oletko katkolla?"
   "En käytä." Vaikka lähellä oli, täydensin mielessäni. Shaun kohautti olkiaan.
   "Et sinä krapulassakaan ole", hän tuumasi. "Rakkaushuolia?"
   "Haista paska, Shaun. Jos kerran vaadit tietää, niin sisareni kuoli pari viikkoa sitten."
   Shaun pysähtyi kesken liikkeen.



Hänen venytyksensä jatkui, mutta paljon hitaammin kuin aiemmat. Näin hänen suupieltensä tiukkenevan, ja lyhyen hetken hänen kulmiensa välissä oli epätietoisuuden uurre.
   "Vau", hän sanoi ja ravisti päätään. "Tai siis... sori."
   Olisin halunnut sanoa, ettei se mitään, mutta se olisi ollut valhe. Olisin halunnut sanoa, etteivät anteeksipyydöt tuoneet Noraa takaisin. Että olin kokeillut sitä itse, ääneen ja puoliääneen, humalassa ja selvin päin. Että olisin vaihtanut paikkaa sisareni kanssa, mutta ehdotukseeni vaihtokaupasta ei ollut vastannut yksikään korkeampi tai alhaisempi voima.
   Olisin halunnut itkeä, mutta en Shaunin nähden.



Shaun tajusi sentään pitää etäisyyttä, vaikka samalle sohvalle istuikin. Tunsin hänen katseensa itsessäni. Haistoin hänen hikensä, kuulin juoksumaton ja painojen kolinan seinien läpi, aistin meidän molempien kyvyttömyyden sanoa mitään. Lintu lensi panssarilasia päin ja kuoli, enkä olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota ellen olisi väistänyt Shaunin katsetta juuri ikkunaa kohti.
   Shaun rykäisi.
   "Tiedän, ettet tykkää minusta ja että haluat varmaan olla tekemisissä kanssani niin vähän kuin ikinä mahdollista, mutta voinko..."
   "Riittää, kiitos."
   Jos Shaun olikin ollut jokseenkin oikeassa siinä, ettemme olleet ylimpiä ystäviä, niin ainakin arvostin sitä, ettei hän alkanut vänkäämään asiasta. Hänelle selkeä haluttomuuteni keskustella vaikutti olevan raja, jonka yli hän ei kävelisi ilman lupaani.
   Ja luultavasti juuri siksi hän oli se tyyppi, jolle aloin puhua, kun sisäisistä muureistani rapiseva laasti alkoi viimein tukkia keuhkojani.
   "Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettei elämällä ole oikeastaan mitään muuta annettavaa kuin jatkuva vitutus?"
   "Tuntuu. Silloin paiskon rautaa, huonoina päivinä ihmisiä."
   Tuhahdin.



En osannut kuvailla sitä. En sitä rannattomuutta tai suuntaviivojen puutetta, en sitä, ettei elämällä ollut määränpäätä eikä sisäisellä maailmallani ollut edes horisonttia, johon tuijottaa ja jota päin seilata. Jos Shaun olisi ollut psykologi, hän olisi varmaan kysynyt, missä näin itseni viiden vuoden kuluttua. Siihen olisi paha vastata, totta puhuen en nähnyt itseäni edes viiden päivän päässä.
   "Kun hän oli elossa", aloitin hiljaa, "minulla oli jokin... tavoite, tai joku semmoinen. Halusin auttaa häntä, nähdä hänen pääsevän eteenpäin. Halusin soittaa hänen häissään, kuten hän oli pyytänyt."
   "Oliko hän menossa naimisiin?"
   Käteni puristuivat nyrkkiin.
   "Se on pitkä juttu. Helvetin pitkä ja raskas."
   "Ahaa. Niin raskas, että mielesi tekisi hakata se äijä?"
   "Äijä", toistin. "Joo. Tai ei."
   "Vähän tekee kuitenkin."
   "Nora seurusteli naisen kanssa. Sillä lutkalla oli monta nimeä, ja yksi niistä oli Marie."



Shaun pysyi täysin liikkumatta paikoillaan. Tuskin edes hengitti. Hänestä olisi tullut hyvä performanssitaiteilija, sellainen, joka maalaa itsensä pronssimaalilla ja säikyttelee turisteja keskustassa.
   "Minä luulin", hän lopulta sanoi, "että sinä ja Marie... että te..."
   "Joo. Kyllähän me."
   Shaun vaihtoi asentoa ja puraisi huultaan.
   "Sori, jos kuulostan joko töykeältä tai vajaalta", hän sanoi hitaasti, "mutta... hän siis oli sisaresi tyttöystävä."
   "Jep."
   "Tiesitkö sinä siitä?"
   "En."
   Shaun puhalsi uloshengityksensä hitaana vihellyksenä huultensa välistä.
   "Tämä kuviohan alkaa selittää itseään", hän mutisi. "Riisu takkisi."
   "Häh?"
   "Sinulle tekee hyvää päästä hakkaamaan jotain."
   "En minä –"
   "En aio pakottaa, mutta kokeilisit edes. Ei siinä mitään menetä."
   Eipä kai sitten.



Shaun ohjasi minut sille nyrkkeilysäkille, jota ei ollut itse käyttänyt. Oli kuulemma kevyempi, enemmän "sinun kokoistasi varten". En pitänyt itseäni mitenkään erityisen ruipelona, mutta ehkä Shaun halusikin provosoida. Ei hänen olisi tarvinnut vaivautua. Tukahdutettu raivo, josta Greg oli saanut yöllä osansa, oli kyllä läsnä, ja minun tarvitsi vain avata sille portit.
   "Tähtää suunnilleen –" Shaun aloitti, mutta en minä hänen ohjeitaan tarvinnut.



Nahka oli kivikovaa. Shaun mutisi jotain hanskoista ja rystysten halkaisemisesta, muttei puuttunut siihen, miten mätkin kaiken turhautumiseni ulos. Käsiini sattui, mutta se tuntui pelkästään hyvältä. Shaun piti kiinni säkistä ja joutui lopulta ottamaan toisenkin kätensä tueksi, kun löysin sopivan tavan kanavoida tukahdutetun raivon yhteen nyrkiniskuun kerrallaan.
   En ajatellut enää mitään.



Shaun oli alkanut kannustaa minua. Hän yritti ärsyttää lisää, puristaa minusta kaikki mehut kuin halkaistusta sitruunasta. Hän huusi minulle jotain siitä, kuvittelinko ehkä nyplääväni pitsiä vai oliko tarkoitukseni lyödä sitä säkkiä. Seuraavalla iskulla säkki heilahti ja Shaun sen mukana, ja silloin hänen äänensävynsä muuttuu.
   "Anna mennä", hän sanoi, eikä enää mitään muuta. Ei hänen tarvinnut.



Aikaa olisi voinut mennä yhtä hyvin kolme, kolmetoista tai kolmekymmentä minuuttia, mutta luultavasti ensimmäinen arvaus oli lähimpänä oikeaa – jos siinä meni niinkään kauaa. Ranteeni ja rystyseni olivat tulessa, vasenta kyynärpäätäni särki. Maistoin suolan ja veren huulillani, ja kieleni löysi alahuulen sisäpuolelta kohdan, jota olin kai itse purrut. Paitani oli nahkea ja se liimautui selkääni vasten. Jostain oman sydämeni sykkeen takaa kuulin Shaunin äänen, mutta minulla ei ollut pienintäkään käryä siitä, mitä hän oikeastaan sanoi. Ajattelin jonkun ihan muun puhetta.
      'John, mitä sinä teet?
         Mitä sinä...
         Laske se veitsi alas –'
   Olin unessa, josta en enää välittänyt herätä. Se sitoi käteni aloilleen, vaikka olisin halunnut hakata sen pois päästäni.
   "Darryll?"



Shaunin katse liikkui hikisistä kasvoistani käsiini, joiden huomasin itsekin vapisevan.
   "Tuo riittää", hän sanoi. "Jos jatkat, et huomenna nouse sängystä ylös."
   Pidin sitä ensin uhkauksena. Tajusin, mitä hän tarkoitti, kun hän jatkoi.
   "Sinun pitäisi jäähdytellä vähän. Ja voit varmaan käydä täällä suihkussa, vaikkei sinulla mitään kausikorttia –"
   "Haista vittu."
   En tiedä, miksi sanoin niin. Se ei ollut reilua eikä sille ollut mitään järjellistä syytä. Ne olivat sanat, jotka valitsin estääkseni itseäni murtumasta.



Laskin askelia. Pidin itseni kasassa niistä jokaisella.
   Shaun ei pyytänyt minulta mitään, ei käskenyt tehdä mitään, ei vastannut sanoihini. Minusta tuntui, että hän tiesi, mitä teki.



Takki oli jäänyt salin nurkkaan. Kostean paidan alla sydän hakkasi lujaa, mutta ei kynsinyt rintaani sisäpuolelta verille. Jalkani kantoivat. Se oli ihan hyvä merkki. Siitä oli jo aikaa, kun olin viimeksi hölkännyt, ja silloinkin se pelleily oli päättynyt raastavaan kipuun ja kuvotukseen.
   Ehkä olin jo vahvempi.



Kaikesta huolimatta se oli tuntunut hyvältä, alusta loppuun saakka. Päästää irti kaikki se, mitä olin lukinnut sisälleni niin pitkään. Kuvitella, miten nyrkkeilysäkin paikalla seisoi välillä Gary, välillä Adrian, välillä minä itse. Häpeämättä yhtään olin kuvitellut siihen myös Clairen, hetken ajan jopa Noran. Se oli ollut ainoa hetki, joka ei ollut tuntunut ihan niin hyvältä kuin ne muut.

Suunnanpuutetta pahemmalta oli tuntunut vain se, että joku muu oli määritellyt suunnan ja taluttanut minua perässään kuin potkittua koiraa. Se ei silti vienyt pois sitä tosiasiaa, että nyt, kun talutin itse itseäni, en tiennyt, mihin mennä. Kaiken oppimansa voi unohtaa, ja minä olin unohtanut, miten kävellään ilman taluttajaa. Nora oli yrittänyt opettaa, ja nyt opettajani oli poissa.
   Sen päivän itsereflektiohetkeni päättyi sopivasti puhelimen soittoääneen.



Luulin, että se olisi Shaun soittelemassa takkini perään, mutta hänen nimeään ei näkynyt ruudulla. En tunnistanut numeroa. En olisi oikeastaan jaksanut vastata numeroon, joka luultavasti kuului puhelinmyyjälle, mutta tein sen silti.



"Darryll."
   Se ei ollut puhelinmyyjä. Tunnistin hänen karhean äänensä.
   "Se muusikko?" mies kysyi ensin ja jatkoi vastausta odottamatta. "Mike Hackett No Fear Inc:stä. Olemme uskoakseni tavanneet... onko siitä kuukausi vai pari?"
   En tiennyt, mitä sanoa. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, miksi Mike soitteli minulle. Olikohan Jason sössinyt jotain No Fearin ovella?
   "Haloo?"
   "Joo. Olen täällä." Ravistin päätäni. "Mitä asiaa?"
   "Voisitko tulla käymään?"
   "Sinne? Miksi?"
   "Jutellaan."
   "Sopii mainita keskustelun aihe."
   Mike naurahti.
   "Pidän asenteestasi."



Annoin Miken miettiä rauhassa, halusiko hän kertoa lisää vai ei. Ilman lisätietoja en menisi minnekään. Mike vaikutti tajuavan sen.
   "Olen siinä käsityksessä, että olet muusikko vailla töitä", Mike totesi.
   Onneksi emme jutelleet kasvotusten, koska sillä hetkellä silmäni rävähtivät niin auki, että kasvoihini sattui. Ajattelin sitä Gregin videota, mutten saanut sanottua mitään. Mike ei odottanutkaan mitään sellaista.
   "Joten... haluatko tulla juttelemaan? Minulla on vielä pari tuntia vapaata."
   "Se... sopii", sain sanottua. "Otanko kitaran mukaan?"
   "Älä turhaan. Näin ihan tarpeeksi." Kuulin hymynkareen Miken äänestä. "Tule takaovesta. Soita ovikelloa, jossa lukee "toimisto"."
   "Okei." Nielaisin, ja minua inhotti se, että Mike varmasti kuuli sen. "Nähdään pian."
   "Nähdään."

***



Toimisto oli kuin suoraan 70-luvulta. Saatoin kuvitella, että koko No Fearin sisustuksessa oli tavoiteltu jotain Rocky-elokuvien fiilistä. Sitä oli myös Mikessa, noissa arpisissa kasvoissa, nykivässä kävelytyylissä, seiniä koristavissa parikymmentä vuotta vanhoissa julisteissa, joista osassa oli hänen nimensä. Jokin pirtelön tapainen juoma hänen vieressään levitti esanssista tuoksua huoneeseen. Puhelin, jonka ruudulla olin itse vielä hetki sitten soittanut sitä lennosta kehittämääni biisiä, värähti pari kertaa saapuvien viestien merkiksi, mutta Mike ei katsonut siihen päinkään.



Mike tuijotti minua, antoi katseensa vaeltaa pitkin kehoani ja kurtisti välillä kulmiaan häpeilemättä. Tiesin hänen arvioivan minua. Minusta alkoi olla selvää, että kitarasta kysyminen oli ollut turhaa muustakin syystä kuin siksi, että Mike oli omasta mielestään nähnyt soittamistani kylliksi. Olin kuvitellut, että hän oli tarvinnut kitaristia. Minun pitäisi kysyä asiasta ja varmistaa, mitä varten hän oli minut tänne kutsunut.
   Mike veti syvään henkeä.
   "Vaikka tapasimmekin jo aiemmin, niin totta puhuen", hän sanoi hitaasti, "kuvittelin sinun olevan vähän... treenatumpi. Sen nahkatakkisi alla."
   No niin, ei siinä enempää varmistuksia tarvinnut. Se outo pelonsekainen innostus, jonka turvin olin ylipäätään vaivautunut paikalle, valui ulos päästäni kuin ilma huonosti sidotusta ilmapallosta.
   "Minä taas kuvittelin, että sinulla oli minulle jokin vähän älykkäämpi keikka", sanoin peittelemättä turhautumisen piikikästä sävyä äänessäni. Mike pudisti päätään.
   "Muuan baarimikko sanoi, että sinulla on esiintymistaitoja ja että olet... no, hän itse sanoi 'pantavan näköinen', mikä minulle tarkoitti kehäkelpoisuutta", hän murahti. "En missään vaiheessa ajatellut, että palkkaan sinut tänne soittamaan rakkauslauluja. Harmi, jos luulit niin."



Harmi. Harmi tosiaan. Minua hävetti ja vitutti, enkä pitänyt kumpaakaan niistä tunteista omana syynäni. Saatanan Greg. Olikohan tämä kosto?
   "Sittenhän meillä ei olekaan muuta puhuttavaa", mutisin. "Voit syyttää aikasi hukkaamisesta sitä baarimikkoa."
   Mike kallisti päätään ja tuhahteli itsekseen. Olisin jo lähtenyt ellei hän olisi näyttänyt niin mietteliäältä.
   "Älä ota tätä henkilökohtaisesti", hän virkkoi. "Ehkä olet ihan taitavakin, mutta et tarpeeksi hyvässä kunnossa."
   Se särähti korvaan.
   "Jos kuvittelet, etten osaa vetää ihmistä turpaan, olet väärässä. En vain tee sitä trikoissa siksi, että sinä käsket."
   "Mutta tykkäät esiintyä."
   Sitä en voinut kiistää. En toisaalta halunnut kertoa, että tavallaan myös pelkäsin sitä enkä ollut varma, pystyisinkö pitelemään kitaraa liveyleisön edessä selvin päin. Olin luullut olevani täällä siksi, että siitä otettaisiin vähitellen selvää, ja olin käsittänyt sen asian pahasti väärin.



Mike imeskeli ylähuultaan. Mietin, mahtoiko hän käyttää nuuskaa.
   "Ehkä", hän sanoi hitaasti, "ehkä voisin kuitenkin... onhan sinulla esiintymiskokemusta, joten..."
   Hän nousi jatkamatta lausettaan loppuun.



Seurasin Mikea katseellani. Mies siirteli tavaroita syrjään huoneensa nurkasta, jossa näytti olevan pituustaulukko. Hän kiskoi pyyhetelineen alta esiin vaa'an ja nappasi telineeltä mittanauhan.
   "Riisuudu", hän komensi katsomatta minuun päin. "Kalsarit voit pitää."
   En vastannut enkä tehnyt elettäkään noustakseni. Kun Mike kääntyi kulmat koholla minua kohti, vastasin hänen katseeseensa.



Pudistin päätäni hitaasti. Pakko myöntää, että nautin joka sekunnista, jonka sain hänen huomiotaan. Mike oli tottunut pomottamaan, sen näki hänestä, ja silti hän oli hiljaa edessäni ja vain odotti, mitä aioin sanoa.
   "En tiedä, mikä saa sinut käymään noin hitaalla", sanoin ja annoin joka sanan upota omaankin päähäni ihan vain muistoksi jollekin tulevaisuuden Darryllille, joka ei ehkä olisi näin itsevarma, "mutta en tietääkseni missään vaiheessa sanonut, että minulla olisi mitään kiinnostusta valella itseäni öljyllä ja pelleillä jossain painitrikoissa keski-ikäisten punaniskojen huviksi. Jos se on joskus ollut sinun unelmaduunisi, otan osaa."
   Hiljaisuus rysähti huoneeseen sanojeni jälkeen.



Hänen kuului suuttua. Hän oli selvästikin tehnyt tästä hommasta koko elämän mittaisen työn, ensin esiintyjänä ja nyt jonkin sortin valmentajana tai managerina tai minä ikinä, ja olin tarkoituksella nöyryyttänyt juuri sitä kohtaa niin ylpeästi käyttäytyvän johtajatyypin elämässä. Olin tehnyt niin, koska tietämättään hän oli tehnyt saman minulle: iskenyt arkaan paikkaan ja yrittänyt pomottaa minua tavalla, josta olin saanut jo ihan tarpeekseni yhden elämän aikana.
   Hänen piti heittää minut niskaperseotteella ulos. Ja silti hän vain nyökkäsi syvään eikä tehnyt elettäkään minun suuntaani. Hyvä niin, koska käsiksi käymiseen olisin luultavasti vastannut Mikelle samalla tavalla kuin Gregille.
   Oveen koputettiin. Se avattiin ennen kuin Mike reagoi asiaan.



Kylläpä maailma oli pieni. Shaun ei taaskaan huomannut minua, ei kai hän olettanut Mikella olevan vieraita.
   "Onko sinulla ne marraskuun listat jo?" Shaun kysyi. "Jos saa toivoa, niin Freddyn ja minun matsin voisi laittaa mieluummin jollekin lauantaille kuin perjantaille. Drew'llakin oli kai jotain ajatuksia sen sisarusmatsin suhteen."
   "Ei ole", Mike ärähti. "Ja jos tunkeudut tänne vielä kyselemään silloin, kun minulla on tapaaminen kesken, siirrän kaikki tämän ja ensi kuun matsisi maanantaiaamulle."
   Vasta silloin Shaun käänsi katseensa minuun.



Shaunin kulmat kohosivat. Hän naksautti kieltään ja virnisti.
   "Kas", hän totesi kiusoittelevan pehmeällä äänellä. "Sinä siis tykkäsit siitä."
   "Tämä ei ole ihan sitä, miltä näyttää", mutisin vastaukseksi. Shaun nauroi.
   "Homma sopisi sinulle. Oikeasti." Hän antoi virneen levitä jälleen kasvoilleen. "Ja minusta olit aika taitavakin. Ehkä vähän lisää hauista, niin olet ihan vakavastiotettavan näköinen eikä yksikään vedonlyöntinsä hävinnyt kaveri yritä vetää sinua turpaan illan päätteeksi."
   Mike hymähti.
   "Se tässä vähän onkin ongelmana –"
   "Minusta me keskustelimme vielä ihan äsken siitä, miten showpaini on homojen hommaa", ärähdin väliin. Shaun repesi nauruun.



Mike ei nauranut. Hymynkareen kyllä erotin hänen suupielessään, mutta pääosin hän oli täysin vakava. Hän odotti, että Shaun sai naurunsa tyyntymään tirskahdusten tasolle ja nyökkäsi taas samalla tavoin syvään kuin juuri ennen Shaunin saapumista.
   "Tykkään tuosta", hän sanoi. "Jos tuon vittuilevan itsevarmuuden saisi siirrettyä vähän parempaan kroppaan, en miettisi hetkeäkään."
   "En ole missään vaiheessa ollut kiinnostunut näistä hommista."
   "Miksi et?" Shaun keskeytti yhtäkkiä sivusta.



Sekä minä että Mike tuijotimme Shaunia. Mike kysyvänä, minä vittuuntuneena. Shaun kohautti olkiaan.
   "Oletko koskaan harrastanut nyrkkeilyä?"
   "Eikö se ole jo suhteellisen selvää, etten ole?"
   Shaun käänsi katseensa Mikeen.
   "Pistin kaverin hakkaamaan vähän nyrkkeilysäkkiä tänään", hän kertoi. "Ihan vain... terapiana. Minusta se näytti ihan hyvältä."
   Kohotin kulmiani. Shaun katsoi taas minuun.
   "Olet sinä joskus tapellut", hän arveli. "Sinulla oli tekniikka jo hallussa. Ja sinä tykkäsit siitä. Niin että miksi et yhdistäisi esiintymistaitojasi siihen, mihin sinulla on intoa ja ilmeisesti myös lahjoja? Voin auttaa sinua alkuun treenissä."
   Mike rykäisi.
   "Lahjoista viis, jos hän ei vaikuta kiinnostuneelta..."
   "Paljonko maksat?" heitin väliin. Mike jätti lauseensa kesken ja katsoi minua silmiin. Hän rypisti otsaansa.
   "Sovittavissa", hän sanoi lyhyesti, "mutta nimettömissä matseissa esiintyvät tienaavat yhdellä esiintymisellä viikoittain ihan hyvän kämpän kuukausivuokran."
   "Nimettömissä?"
   "Tiistain ja torstain matseissa. Ei käsikirjoitusta, ei liikaa yleisöä eikä vielä nimeä, jolla olisi markkinointipotentiaalia. Aloitat sieltä, jos aloitat."



Turha sitä kai oli peitellä. Vaikka Shaunilla toki oli omat, vitamiinikuljetuksiin liittyvät syynsä päästä ruoskimaan minua salilla, hän oli saanut minut kiinnostumaan. 'Tee sitä, mitä rakastat', Nora oli käskenyt, ja vaikka kumpikaan meistä ei varmasti ollut koskaan ajatellut minusta tulevan nyrkkeilijää, esiintymistä olin silti kaivannut. Kitaran kanssa se ei ehkä olisi enää mahdollista. Muutakin esiintymistä olisi parasta miettiä tarkkaan, mutta totta puhuen nyrkkeilysäkin mätkiminen oli vienyt täyden keskittymiseni eri tavalla kuin kitara. Ehkä se olisi mahdollista. Ja jos siitä maksettaisiin...
   "Mitä minun pitää tehdä, jos haluan mukaan?"
   "Treenata", Mike vastasi heti. "Treenata niin pirusti ja syödä kiltisti aamupuurosi. Minulla on sinulle ehdotus: otan sinusta mitat ja kuvat nyt, ja tulet parin kuukauden päästä koe-esiintymiseen. Jos tykkään näkemästäni, teemme sopimuksen. Kättä päälle?"
   "Kättä päälle", toistin, mutten ojentanut kättäni, vaan aloin riisua paitaani.

***



Läheisellä valtatiellä kulkevien rekkojen jyly kantautui matalana kuminana No Fearin takapihalle. Ilmassa leijui pakokaasujen ja viemäritöiden tunkkainen sekoitus, Shaunin tupakan tumma sävy, omasta paidastani nouseva muisto treenistä, joka olisi nyt varmaan ensimmäinen monista. En ollut luvannut mitään enkä varmasti lupaisi vielä pitkään aikaan. Shaun oli kuitenkin auliisti ilmoittanut, että minun olisi parempi aloittaa heti, jos halusin realistisen mahdollisuuden edes haaveilla sopimuksesta.
   Sille oli syynsä.
   "Hän ei ollut tyytyväinen niihin sentteihinsä", mutisin ja kiskoin sauhut. "Vaikutti katuvan puheitaan."
   Shaun kohautti olkiaan eikä sanonut mitään. Minusta se oli huono merkki.



Jossain rysähti pelti. Auton varashälytin huusi. Ovia paiskottiin ihan lähellä, kuulin sanat "vakuutus", "valokuva" ja "minun syytäni". Shaun repi minut takaisin keskusteluun.
   "Se tarjous on yhä voimassa", hän sanoi. "Se, jonka annoin aiemmin."
   "Sinun valmennuksesi sitä vastaan, että hankin sinulle..." Vilkaisin olkani yli ja madalsin ääntäni, vaikkei ketään näkynytkään ikkunassa tai muutenkaan lähistöllä. "... vitamiineja?"
   "Joo. Jos haluat."
   Otin uudet sauhut. Suljin silmäni ja annoin rauhoittavan savun täyttää keuhkoni.
   "Ehkä." Kohautin olkiani. "Täytyy... miettiä."
   "Tuletko silti huomenna salille? Pääset ilmaiseksi minun kanssani."
   "Ei minulla ole vielä mitään tämänpäiväistä enempää sinulle annettavaksi. Pitää soittaa Draganille –"
   "Ei se haittaa. Pidä sitä näytteenä minun puolestani."
   "Entä jos en halua jatkaa? Jäänkö jotain velkaa?"
   Siinä kysymyksessä oli katkera haaste.



Shaun oli vaiti. Tupakan filtteri katosi hänen huultensa väliin kerran, toisen, kolmannen. Savupilvet nousivat kohti No Fearin katolla nököttäviä ilmastointilaitteita.
   "Aika harva täällä on koskaan pitänyt turpaansa ottamista rahasta minään unelma-ammattina", hän virkkoi. "Mutta kaikki ne, jotka ovat päätyneet listoille asti, ovat löytäneet siitä jotain tavoittelemisen arvoista."
   "Me puhuimme siitä, jäänkö sinulle auki sinun näytteesi jälkeen."
   "Minä puhun siitä yhä", Shaun väitti ja imi tupakkaa antaumuksella, silmät kiinni ja toinen käsi nyrkissä. "Pointti on se, ettei sinun tarvitse pelätä hallinnan menetystä tai mitään sellaista. Sille on syynsä, miksi porukkaa on osa-aikaisena nimettömissä matseissa. He ovat täällä hetken ja lähtevät pois joko siksi, etteivät koskaan halunneet enempää tai siksi, että saivat parempaa duunia muualta. Täältä pääsee pois, jos haluaa, ja Mike on reilu kaveri. Tiukka, mutta järkevä."
   Shaun laski tupakkansa. Hän puhalsi savut hitaasti ulos ja seurasi, kuinka pilvi kiertyi kohti toista kerrosta ja Miken toimistoa.
   "Minun oli jossain määrin pakko tulla tänne", hän sanoi, "mutta ei Miken takia. Eikä kukaan pakottanut jäämään. Jäin itse, koska tykkäsin tästä, ja nykyään tienaankin aika mukavasti."
   "Miten tämä liittyy minun velkaantumiseeni sinulle?"
   "Sinä puhut vähän samalla tavalla kuin minä ekoilla kerroillani. Tai kuten Ver... tai kuten yksi toinen. Ei se ole mitenkään harvinaista. Ajattelin, että sinua rauhoittaisi tietää, että meistä jokainen jäi vapaaehtoisesti. Mitä tulee minuun, aikani ei ole ihan niin kallista, että alkaisin kiskoa sinulta tuntipalkkaa yhdestä treenistä, edes pillereiden muodossa."



Olisi kai pitänyt kiittää. En halunnut. Jos tekisin niin, minulle jäisi ainakin kiitollisuudenvelka tai joku semmoinen. Halusin päättää koko keskustelun ja vaihtaa puheenaihetta.
   "Huomenna siis." Painoin tupakan huulteni väliin ja keskityin yhden henkäyksen ajan vain siihen. "Pitääkö minun valmistautua jotenkin?"
   "Osta kotiisi särkylääkkeitä", Shaun kehotti. "Tulet tarvitsemaan niitä pari ekaa viikkoa."
   Sehän kuulosti hyvältä. En silti aikonut perääntyä. Ainakin saisin nyt jonkin päämäärän ja suunnan, jotain, mitä ajatella vanhojen juttujen sijaan.