2.26 Muutoksen pelko

En nukkunut varmasti varttia pidempiä jaksoja koko yönä. Ei tainnut nukkua Gregkään. Olin kuulevinani väsymyksen ja turhautuneisuuden hänen äänestään, eikä tainnut olla sattumaa, että hän oli lahjoittanut minulle paketillisen särkylääkkeitä jo ennen auringonnousua.

"Voitko yhtään paremmin?"
   Se oli lakoninen kysymys, johon hän luultavasti tiesi vastauksen ilman, että minun tarvitsi satuilla hänelle sellaista. Yritin olla liikkumatta milliäkään vastatessani.
   "Joo."
   "Ei näytä siltä."
   "Olen vain väsynyt."
   "Sinun pitäisi käydä siellä lääkärissä. Jos ei muuten, niin vahvempien särkylääkkeiden takia."

En olisi halunnut selittää sitä Gregille. En kenellekään. Fyysinen särky menisi kyllä ohi itsestäänkin, en tarvinnut henkisiä rasitteita siihen lisäksi.
   "Anna minulle pari minuuttia. Kerään kyllä itseni ja lakkaan kuluttamasta sohvaasi –"
   "Minulle ei ole sillä sohvalla niin merkitystä, mutta jos päätät heittää veivisi siihen, joudun aika ikävien kysymysten kohteeksi. Ei niin, etten muutenkin olisi huolissani sinusta, mutta ethän sinä minua kuuntele."
   "Ei ihmiseltä saa luita rikki paljain nyrkein", mutisin ja jätin mainitsematta kylkeeni osuneen metallitangon, mutta siitäkään ei ollut hyötyä.
   "Ihmiskeho voi mennä monella muullakin tavalla rikki kuin vain luiden kohdalta. Sitä paitsi olet väärässä." Hän huokaisi. "Mutta en kai minä voi sinua pakottaa. Sano, kun olet valmis, niin heitän sinut kotiin."



Greg antoi minulle enemmänkin kuin pyytämäni pari minuuttia. Parikymmentä, vähintään. Päätäni särki jo pelkästä väsymyksestä, niin ainakin uskoin, ja otin vielä yhden särkylääkkeen päästäkseni liikkeelle.
   "Greg? Olen lähdössä."



Vaikka sanoissani siitä pieni vihjaus olikin, oli ihan turha odottaa, että Greg olisi edes harkinnut antavansa minun kävellä kotiin. Ehkä hyvä niin. En todellakaan olisi mitään metsäkauriin tasoa ketteryydessä varmasti moneen päivään.
   "Et tule töihin", hän sanoi. "Et tuossa kunnossa."
   En väittänyt vastaan. Minua huoletti se, miten vähän hän puhui. Toivoin, että hänkin oli vain väsynyt ja korkeintaan sellaisella tavalla harmissaan, jolla työnantajat yleensä olivat, kun heidän työntekijänsä loukkaantuivat töissä.
   "Olen pahoillani", sanoin silti, kuin varmuuden vuoksi, vaikken ollut ihan varma, mistä pyysin anteeksi.
    "Älä ole", Greg tokaisi. "Ei se ollut sinun syytäsi."
   Hän saattoi viitata niillä sanoilla pariinkin eri asiaan, mutta ainakin olin niistä molemmista samaa mieltä.
   "Tästä oikealle", opastin ja irvistin pienen töyssyn kohdalla. "Tuolla, talot vähän ennen moottoritiesiltaa."



Kun Greg nosti jalkansa kaasulta ja antoi auton hidastaa tien laitaan, yritin keksiä vielä jotakin sanottavaa. Minusta näytti siltä, ettei Greg ollut vain väsynyt tai huolissaan. Häntä hävetti. Olisi hävettänyt minuakin, jos olisin ollut hän, mutta en silti halunnut sen olevan niin.
   "Greg..."
   Satuin katsomaan ikkunasta ulos. En jatkanut enempää.



Yritin syöksyä auton jalkatilaan, mutta se oli virhe. Liike katkesi viiltävään kipuun kyljessä, ja yritin parhaani mukaan sekä pysyä hiljaa että riittävän liikkumatta.
   "Mitä?" Greg kysyi selvästi aiempaa huolestuneempana. "Darryll?"
   Pudistin päätäni ja hengitin niin syvään kuin pystyin.



Yritin piilottaa kasvoni häneltä.
   "Nora", mutisin. "Pikkusiskoni."
   "Tuossa kadulla?"
   "Joo. Hän varmaan oli tulossa käymään tai jotain. Jos hän näkee minut, hän kuljettaa minut päivystykseen sidottuna, jätesäkissä..."
   Tajusin, mitä olin sanonut, hetken liian myöhään.



Oli hienoa, että Gregin huulilla kareili viimein hymy. Sen viekkaan virnistyksen merkitys ei sitten niin hienoa ollutkaan.
   "Greg. Älä."
   "Älä viitsi olla jääräpää", Greg moitti. "Ainakin joku saa sinut sinne."
   "Greg –!"
   Hän avasi jo auton oven.



Gregistä se oli hauskaa. Kuulin hänen tervehtivän Noraa ja naurahtavan jotain minun suuntaani. Olisi se minustakin ollut huvittavaa, jos en olisi pelännyt niin hitosti. Sairaalassa käyminen Adrianin takia oli ollut vielä ihan kestettävissä, ja se, että olin päätynyt sinne myöhemmin itse saatuani luodin vatsaani, oli ollut pakon sanelemaa... mutta nyt en ollut tekemässä kuolemaa, enkä todellakaan olisi halunnut kävellä niitten valkotakkisten kuoleman enkelien pesään vapaaehtoisesti. Saatanan Greg.
   "Tulehan ulos sieltä", kuulin Gregin huikkaavan ikkunan läpi. Tiesin, ettei minulla olisi mitään järkevää vastalausetta siihen, joten sama kai se olisi antaa periksi.



Greg tarttui minuun niin kuin olisi odottanut, että juoksen pakoon heti tilaisuuden tullen. Se ei yhtään vähentänyt ärsytystäni, nolostumistani tai edes pelkoani. Kuka aikuinen ihminen oikeasti pelkäsi sairaaloita? Näköjään minä.
   "Yritin kyllä, mutta ei hän kuuntele minua", Greg hymähti, ja minun teki mieli lyödä häntä. Tämä ei ollut hauskaa, vain vastenmielistä ja nöyryyttävää. "Sinulla saattaisi olla siinä paremmat mahdollisuudet."



Noran ilmeestä oli paha päätellä mitään, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Hän kuitenkin puhui juuri niin kuin oletinkin hänen puhuvan.
   "Kivasti ajateltu", hän tokaisi. "Eiköhän sitten lähdetä, vai mitä, Darryll? Tilaan taksin."
   "Älä turhaan", Greg vakuutti selkäni takana. "Voin viedä teidät sinne, jos sinulla ei ole autoa."
   "Kiitos."
   Minun mielipidettäni siinä asiassa oli ihan turha edes kysyä.

***



Greg sentään jätti meidät kaksin päivystysvastaanotolle. Hyvä niin, koska olisin oikeasti saattanut siirtyä ajatuksista tekoihin ja motata häntä oikein kunnolla nenään. Toisaalta Gregin läsnäolo olisi saattanut tehdä Norasta pehmeäsanaisemman. Kun esitiedot oli täytetty, hoitajan ottamat röntgenkuvat lähetetty lääkärille ja meidät saatettu tyhjään odotustilaan, hän aloitti sättimisensä.
   "Olen ihan hirveän pettynyt sinuun."
   "Siitä, että otin turpaani töissä? Se oli kaksi yhtä vastaan -tilanne."
   "Tiedät kyllä, mitä tarkoitan."



Nora oli arvannut sen varmasti aiemminkin, mutta varmistuksen epäilylleen hän oli saanut, kun Darryll Grayn tietoja ei löytynyt sairaalan tietokannasta valmiina. Hänen äänensä oli jäykkä ja kimeä, ja tiesin, ettei hän ollut ainoastaan vihainen.
   "Olet aikuinen ihminen. Minä oikeasti kuvittelin, että osaat pitää huolta itsestäsi."
   "Tiedän kyllä, mitä teen."
   "Ja minkä jätät tekemättä?" Nora pudisti päätään. "Kuvittelin, että olisit käynyt kardiologilla jo ajat sitten. En kysynyt siitä, koska luotin sinuun. Sinun piti käydä siellä säännöllisesti, tajuatko?"
  "Miksi se sinua liikuttaa?"



Se oli ikävästi sanottu. Nora nojautui hitaasti taakse tuolillaan eikä vastannut mitään. Pudistin päätäni ja pyyhin otsaani. Sormeen jäi kylmä hikipisara.
   "Anteeksi."
   "Se, että sinua pelottaa, ei mene ohi sillä, että jätät asiasi hoitamatta."
   "Minua ei pelota niin kauan kuin minun ei tarvitse nähdä niitä mulkkuja."
   "Lääkäreitä? He pelastivat henkesi tämän suhteen, Darryll. Kahdesti."
   "Jep. Toisella kerralla heidän ei olisi ehkä kannattanut."
   "Darryll."
   "Jos he eivät olisi tehneet sitä, isä olisi vielä elossa."



Sen täytyi olla Noralle ihan yhtä hankalaa kuin minulle. Ehkä hankalampaa. Hän sentään peitti tunteensa, minä taas vapisin, puristin tuolia allani ja sain rytmihäiriöitä jo pelkästään desinfiointiaineen hajusta.
   "Lupaathan olla rehellinen?" Nora kysyi.
   "Kenelle?"
   "Lääkärille."
   Purin huultani.
   "Darryll, pyydän kauniisti."
   "Lupaan yrittää."
   Ovi avautui.



Sen yleislääkärin ei tarvinnut paljon ympärilleen katsella.
   "Gray?" hän varmisti. Kun nyökkäsin, hän viittasi minut sisään. Nora jäi oven toiselle puolelle.



Hän esittäytyi, mutta en minä hänen nimeään kuunnellut. Halusin vain pois täältä. Pois käsidesin hajusta ja stetoskoopeista. Pois verenpainemittarin läheltä.
   "Luettelisitko vielä vakuutusnumerosi?"
   Tein sen. Lääkäri klikkasi muutaman kerran hiirellä ja kirjoitti jotakin tietokoneen ruudulle. Näin sivusilmällä hänen kurtistavan kulmiaan ja tunsin ihan selvästi, kuinka se saamarin stetoskooppi kietoutui kaulani ympärille.
   "Onko Darryll Gray virallinen nimesi?"
   "On."
   "Syntymänimesi?"

En katsonut häneen. Mieleni teki valehdella. Joo, sillä nimellä olen syntynyt. Jep, olen ollut ihmeen terve koko elämäni, jännää, eikö totta? Nora ei antaisi sitä minulle ikinä anteeksi.
   "Moore." Se sai olla ihan tarpeeksi kattava ja kohtelias vastaus. "Etunimi John."
   "Se selittääkin, miksi tällä numerolla on kaksi nimeä", lääkäri mutisi. "Odotahan, niin yhdistän ne."



Sekunnit kuluivat. Miksei tätäkin voitu tehdä jollain muulla ajalla? Miksi minun piti olla täällä? Kolme klikkausta.
   "Noin", lääkäri sanoi. Kuulin hänen siirtyvän klikkailusta taas näppäimistön puoleen. "Katsoin röntgenkuvasi. Sinua varmasti ilahduttaa kuulla, ettei mitään näyttäisi olevan murtunut."
   "Kiva."
   "Turvotusta toki on, ja etenkin vasemman puolen kylkivälilihaksesi vaikuttaa osittain revenneen. Voin kirjoittaa sinulle sitä varten..."
   Lääkäri vaikeni. Ei hemmetti. Kesken lauseen vaikenevat lääkärit eivät ikinä tienneet hyvää.



Hän selasi jotakin. Olisin halunnut sekä kysyä, mitä hän nyt löysi niistä röntgenkuvista, että juosta pakoon, kun minulla oli tilaisuus. Mahdoton valinta niiden väliltä naulitsi minut paikoilleni tuoliin.
   "Oletko kärsinyt sydänvaivoista elämäsi aikana?"
   "Joo."
   "Milloin viimeksi?"
   "En... moneen vuoteen."
   Se oli tavallaan valhe. Muistin kyllä, miten pahoja oireita amfetamiini oli aiheuttanut, mutta sehän johtui vain itse aineesta. Ei se ollut sellainen sydänoire, joka pitäisi mainita lääkärille. Eihän?



Lääkäri sammutti näytön ja kääntyi minua kohti. Hän huulillaan kävi lyhyt hymyntapainen.
   "Kuten sanoin, röntgenkuvat näyttivät ihan siisteiltä", hän sanoi. "Rintalastasi alla oli pieni tummentuma. Se ei todennäköisesti tarkoita yhtään mitään, mutta nyt, kun näin taustatietosi..." Lääkäri piti lyhyen tauon. "Voisin varmuuden vuoksi kuunnella sydänäänesi. Ottaisitko paitasi pois?"



Kun pelkää tarpeeksi, jossain vaiheessa sitä turtuu. Jossain vaiheessa mikään ei tunnu enää miltään, ja sitä jää vain odottamaan, milloin tästä tilanteesta päästään seuraavaan ihan yhtä kammottavaan tilanteeseen. Olin viimeksi kokenut sen tunteen Garyn kanssa.
   "Yritä rentoutua", lääkäri pyysi. "Vedä syvään henkeä. Tiedän, että se sattuu, mutta tee parhaasi."
   Yritin. Ei siitä tullut mitään.
   "Puhalla suun kautta ulos."
   Yritin sitäkin. Hengitykseni kulki katkonaisena.



Pyöreä metallilätkä poltti selkääni. Hän kuunteli minua ikuisuuden.
   "Nojaa taakse", hän pyysi ja siirtyi toiselle puolelle. "Muista hengittää."
   Nainen näki, että pelkäsin.



Kun hän lopulta laski stetoskooppinsa takaisin pöydälle ja istui alas, hän vaikutti minun silmääni suorastaan ylipirteältä. Kai hän yritti keventää tunnelmaa.
   "Ei mitään erityistä", hän totesi. "Sykkeesi on aika nopea, mutta se on ihan tavallista, jos ahdistaa."
   'Ahdistaa' oli mielestäni aika lievä sanavalinta, mutta en väittänyt vastaan. Lääkäri jatkoi.
   "En kuullut mitään sivuääniä. Pientä epäsäännöllisyyttä, mutta sekään ei ole mitenkään erikoista. Kirjoittaisin sinulle silti lähetteen kardiologille, jos se vain sopii. Ihan vain... varmuuden vuoksi."



Olisiko siitä saanut kieltäytyä? Odottiko hän minun tekevän sen?
   Ainakaan hän ei jäänyt odottamaan vastaustani. Hän kääntyi jälleen tietokoneensa puoleen ja alkoi puhua jonotilanteesta ja kutsukirjeistä ja muusta turhasta. Hän mainitsi psykiatrin.
   "Jos sinua hirvittää mennä sinne –"
   "En tarvitse mitään", sanoin. "Se lähete riittää."
   Enkä olisi oikeastaan halunnut sitäkään.



Nora oli siirtynyt ulos odottamaan. Kaipa hän ajatteli, ettei hänen sopisi istuskella yksin odotushuoneessa, kun hän ei ollut edes potilas. Tai sitten hän halusi saada minut verekseltäni kiinni, kun juoksisin lääkäriä karkuun odotushuoneen poikki ulos.
   "Mitä hän sanoi?"



En voinut välttää tylyä äänensävyäni enkä sitä, miten kylmästi katsoin häneen.
   "Kaikki hyvin. Ihan niin kuin itse sanoin."
   Nora jätti jäisyyteni huomiotta.
   "Hyvä", hän vastasi. "Saitko särkylääkkeitä?"
   "Joo."
   "Voin hakea ne sinulle."
   "Ei tarvitse. Pärjään ihan hyvin, kuten tähänkin asti."



Käytökseni raivostutti Noraa. Ymmärsin sen ihan hyvin, mutta olin itsekin niin kiukkuinen, etten halunnut tehdä asialle mitään.
   "Yritän vain auttaa."
   "Tiedän."
   "Saanko edes saattaa sinut kotiin? Taksilla?"
   Normaalisti hän ei olisi kysynyt lupaa sellaiseen. Hän oli tullut tavallaan vastaan siinä asiassa. Ehkä minunkin olisi syytä leppyä.
   "Se sopii. Kiitos."
   "Hyvä. Tässä on taksitolppa lähellä, kävellään sinne."
   Hän kääntyi jo. Juuri sillä hetkellä puhelimeni kilahti.



Annoin Noran mennä edeltä ja tarkistin puhelimen. Odotin, että viesti olisi Gregiltä, jotain kysymyksiä sairaslomapapereista tai jotain semmoista, mutta ei. En tunnistanut numeroa. En toisaalta myöskään viestin sisältöä.
   Kuulin Noran puhuvan. Hän mainitsi sen biisin, jota oli toivonut. Ettei sillä olisi kiire ja että minun pitäisi levätä. Että hän voisi odottaa. Itse tuijotin vain puhelinta ja sillä hohtavia sanoja.



Kaikki oli kirjoitettu isolla. Kukaan tuttuni ei kirjoittanut viestejä sillä tavalla.
   "PYSY POISSA PURPLE BLINKISTÄ, TAI KUOLET."
   "Darryll?" Nora huhuili. "Darryll, tuletko sinä?"
   "Joo", vastasin ja sammutin näytön. "Joo, tullaan."



En sanonut Noralle viestistä mitään. Ei minun tarvitsisi ajatella sitä itsekään sen enempää. Minulla oli varsin hyvä arvaus siitä, kuka sen oli lähettänyt.
   En alkaisi todellakaan pelkäämään Shaunia tällaisen takia.

***



Viisi päivää teki mustelmille ihmeitä. Lihaksille ei niinkään, mutta minun oli silti pakko tehdä tämä. Pakko.



Testasin itseäni. Joka askel sattui, mutta ei rintaan.
   'Jos jaksan tämän suoran loppuun, kaikki on hyvin.
   Jos en pyörry puolessavälissä, olen ihan kunnossa.
   Sitten ei tarvitse mennä kardiologille, ja se yleislääkäri tarvitsee vahvemmat lasit niihin tummentumiinsa.'



Se oli aina ennenkin oireillut hengästymisenä. Sitten tuli kipu. Sitten yskä. Sitten se, ettei tehnyt mieli nukkua makuuasennossa.
   En ollut hyvässä kunnossa, mutta pystyin juoksemaan. Hengästyin nopeammin kuin ennen eikä kuntoni ollut juuri kohonnut, mutta se johtui vain epäsäännöllisestä liikunnasta. Kaikki oli hyvin, eikö?

Se suora jäi pitkälti juoksematta. Se ei haitannut. Jatkaisin sitä samaa suoraa joka ilta, kunnes jaksaisin kadun päähän. En tarvinnut lääkäriä kertomaan minulle, miten sydämeni jaksoi, kun voisin testata sen ihan hyvin itse.



Keuhkoja poltti. Askeleeni horjuivat, mutta keuhkojen ja kyljen lisäksi muualla ei sattunut. 'Minun pitäisi jaksaa juosta pidemmälle. Ei, ei pitäisi. Se on vain huonoa kuntoa, ei muuta...'
   Puhelin soi.



Se oli Greg. Vastasin hänelle yhä hengästyneenä.
   "...joo?"
   "Soitanko huonoon aikaan?"
   "Et. Et ollenkaan." Vedin henkeä ja kaduin sitä heti, kun kylki alkoi taas vihoitella. "Olin lenkillä. Tai siis... olen yhä."
   "Lenkillä?" Gregin ääni oli yllättynyt. "Voit siis paremmin?"
   "Joo."
   "Kiva kuulla. Siitä minun pitikin soitella. Kelpaisiko keikka?"



"Purple Blinkissä?"
   "Missäpä muuallakaan. Tällä kertaa se tosin olisi vähän... toisenlainen juttu."
   "Millainen?"
   "Yksityistilaisuus. Jonkun tyypin kolmekymppiset. He lupasivat maksaa kivasti, mutta sanoin kysyväni ensin sinulta..."
   "Se käy kyllä."
   "Hyvä. Mennäänpä päivämääriin... he antoivat muutaman eri vaihtoehdon. Siihen on aika pitkä aika, joten ehdit kyllä valmistautua..."

Lopetettuamme puhelun avasin viestikansion. Se oli siellä edelleen, vieras numero, jota ei löytynyt numeropalveluista yrityksistä huolimatta, ja viesti, joka ei selittänyt itseään. "Pysy poissa."
Hetken mielijohteesta naputtelin siihen vastauksen.
   "Pysytkö itse, vitun runkkari?"

Ei sillä, että olisin odottanutkaan saavani siihen vastausta. Eikä sillä, että se viesti olisi huolettanut minua. Ei yhtään.