2.27 Pitkät päivät, pidemmät yöt

Siihen aikaan arki-illasta kaupunki oli jo hiljentynyt. Iltatyöläiset olivat nukkumassa, yövuorolaiset jo työpaikoillaan, kaupat sulkeneet ovensa. Muutamat julkiset tilat olivat auki ympäri vuorokauden. Yksi niistä oli itsepalvelupesula.

Kai sillekin oli syynsä, miksei täällä ollut ketään muuta tähän aikaan illasta. Tai yöstä. Määrittelykysymys.

Jos totta puhutaan, minäkin olisin halunnut nukkua. Halusin vaipua suloiseen tajuttomuuteen pehmeisiin lakanoihin ajattelematta mitään ennen nukahtamista, nukkumisen aikana tai sen jälkeen. Nuijanukutus toimisi siinä parhaiten. Ehkä minun pitäisi mennä vittuilemaan Shaunille – hän varmasti auttaisi minua mielellään.
   Ovi kävi takanani.
   "Mielenkiintoinen aika pestä pyykkiä, Darryll..."

"... vaikka rehellisesti sanottuna näytät siltä, ettet ole muutenkaan pahemmin nukkunut."
   Olisin vastannut, jos olisin keksinyt sopivat sanat ja jos en olisi juuri silloin haukotellut. Jason kallisti päätään.
   "Sinua ei ole pahemmin näkynyt."
   "Missä?"
   "Missään. Tai no, Purple Blinkissä. Mietin jo, antoiko Greg sinulle kenkää... mikä olisi ollut suhteellisen järjetön valinta, jos paikan nykyisiä asiakasmääriä katsoo."
Kuivausrumpu piippasi.

Avasin koneen luukun ja aloin viskoa kuivia vaatteita viereisen rummun päälle.
   "Asiat menivät... monimutkaisiksi."
   "Sattuiko jotakin?"
   "Tavallaan. Olen puolivirallisella sairaslomalla yhteen keikkaan asti." Jätin sanomatta sen, että sairaslomasta ei varsinaisesti ollut enää puhuttu, Greg ei ollut vain puhunut mitään muista töistä kuin siitä tilauskeikasta. Saatoin vain toivoa, että kaikki oli sen suhteen hyvin.
   "Terveeltä sinä minusta näytät. Vaikka et levänneeltä." Jason astui viereeni ja tuuppasi minut sivuun, ei onneksi edelleen kipeän kylkeni kohdalta. "Annahan, kun minä teen tuon. Et ole ikinä nähnyt nopeampaa vaatteiden viikkaajaa."

Siinä Jason oli ainakin rehellinen. Tuskin olin ehtinyt ottaa hyvää asentoa hänen vieressään, kun hänellä oli jo ihan hyvän kokoinen viikattujen vaatteiden pino vierellään.
   "Missä sinä olitkaan töissä? Vaatekaupassa?"
   "Ruokakaupassa", Jason oikaisi. "Mutta pari liian pitkää vuotta merivoimissa saattaa auttaa tässä hommassa."
   "Ahaa."
   "Oletko löytänyt tyttöystävän?"
   Se tuli yllättäen. Muistin liian hyvin tilanteen, jossa suunnilleen sama kysymys oli viimeksi yllättänyt minut, enkä osannut heti vastata mitään.

Jason hymähti ja jatkoi sinisen villapaidan viikkaamista.
   "Sori. Tämä on vain vähän liian naisellinen kuuluakseen sinun vaatekaappiisi."
   "En käytä puoliakaan niistä." Haukottelin uudelleen. "Halusin vain jotain tekemistä. Ajantappoa."
   "Nukkumisen sijaan?"
   "Sehän olisi ihan liian järkevää hommaa tähän aikaan yöstä."
   "Aivan. Mikä sinua valvottaa?"
   "Ei mikään tärkeä."



Jason ei onneksi kysynyt enempää. Annoin hänen jatkaa vaatteiden parissa ja toivoin, ettei asia tulisi puheeksi myöhemminkään. En tuntenut Jasonia ihan niin hyvin, että alkaisin avautua hänelle kaikesta siitä, mikä piti minut hereillä öisin: Clairesta ja Norasta, Shaunista ja siitä raukkamaisesta uhkauksesta, jonka ei pitänyt häiritä minua yhtään, lähetteestä kardiologille ja suorasta kadunpätkästä, jonka puolivälissä olin tänään oksentanut. Gregistä ja siitä yksityiskeikasta, johon olisi liian vähän aikaa ja johon mennessä minun pitäisi saada joku ote lavakammostani.
   "Oletko menossa tänne?"
   "Minne?"
   Jason heilutteli jotain kädessään.



Se oli pesussa ja kuivauksessa korppuuntunut, taitettu paperinpala. Päätellen lapun alareunaan kirjoitetusta lippuhinnastosta se oli mainos tai esite. Jotain päivämääriäkin siinä oli. Ehkä se oli keikkajuliste? En tiennyt.
   "Ei tuo ole minun."
   "Ai. Se oli housujesi taskussa."
   "Minkä housu..." Ajatukseni juoksi hitaasti, mutta tämän kyllä tajusin ennen Jasonin sanojakin.
   "Noiden punaisten."
   Nappasin lapun Jasonin käsistä.



Muistin kyllä, missä olin pitänyt niitä housuja viimeksi, ja miksi niiden taskuun oli eksynyt jotain minulle tuntematonta. Jake oli tunkenut jotain taskuuni ennen lähtöään, ja olin autuaasti unohtanut koko asian. Mutta miksi hän oli kaikista maailman asioista valinnut mainoksen? Taitoin lapun auki löytääkseni siitä selityksen, mutta se herätti enemmän kysymyksiä kuin vastasi niihin – etenkin, kun osa tekstistä ja kuvista oli muuttunut pesussa lukukelvottomaksi.
   'Viihdyttävämpää vapaaottelua', siinä luki, 'tyylikkäämpää showpainia'. 'Vedonlyönti sulkeutuu 15 minuuttia ennen jokaista ottelua.'
   Muusta ei pahemmin saanut selvää.
   "Aiotko mennä katsomaan tuota?" Jason toisti, ja pudistin päätäni.
   "En tiedä, miksi se oli siellä."
   Kyllähän sille jokin syy oli. En vain tajunnut, mikä.
   "Olen muuten valmis", Jason tokaisi, ja nostin katseeni häneen.

Jason esitteli ylpeänä viikkaamiaan vaatepinoja.
   "Ole hyvä. Tästä hyvästä kyllä pyydän sinulta jotakin."
   "Mitä?"
   "Juteltaisiinko siitä minun luonani?"

Harkitsin sitä. Kello oli ihan liian paljon ja minun pitäisi nukkua. Vaikka en olisikaan halunnut mennä kotiin ja pyöriä sängyssä tuomaroimassa ahdistavien ajatusten kilpajuoksua, olisin tässä vireystilassa surkeaa seuraa kenelle tahansa.
   "Olen oikeasti tosi väsynyt –"
   "Älä välitä siitä. Se vie vain hetken, ja voit nukkua loppuyön sohvalla. Tarjoan jotain syötävää."
   En voinut olla hymyilemättä. Jason oli ihan hyvä tyyppi.
   "Okei. Ehkä minä jaksan vielä valvoa." Haukottelin taas. "Nukun silti mieluummin kotona."

***

Jason ja minä juttelimme koko matkan hänen luokseen. Tai no, Jason puhui, minä lähinnä kuuntelin ja taistelin väsymystä vastaan. En halunnut nukkumaan. En nyt, kun Jasonilla riitti asiaa, kun minulla oli oikeasti ihan kivaa ja kun minun ei tarvinnut pyöriä sängyssä kuin hyrrä ja vakuutella itselleni, etten kuolisi nukkuessani sydänkohtaukseen, yllätyshyökkäykseen enkä nälkään, kun Greg ei vaikuttanut turhan innokkaalta jakamaan minulle työvuoroja.
   "... oletko allerginen millekään?"
   "En."
   "Hyvä, koska minulla ei ole hajuakaan, missä näiden nakkien pakkaus on. Älä siis turhaan kysy, mitä ne sisältävät. Ihan kelvollisen makuisia kyllä."

Kuuntelin Jasonin mikron ääniä. Kilahdus, kun ovi avattiin. Yksi piippaus ajan valintaan, toinen sen käynnistämiseen. Hurinaa.
   "Jason?"
   "Joo?"
   "Mitä tiedät siitä nyrkkeilymestasta?"
   "Oletko sittenkin menossa?"
   "En, mutta... mietin vain, miten se mainos eksyi taskuuni." Olihan se sentään puoliksi totta. "En mistään erityisestä syystä."
   "Ehkä sait sen Shaunilta."
   "Mitä?"

En ollut varma, oliko Jasonin mietteliäs ilme tarkoitettu enemmän nakeille vai minulle.
   "Joo", hän sanoi empien. "Joo, mielestäni Shaun on palannut taas töihin."
   "Töihin?"
   "Hän on yksi niistä."
   "Kenestä?"
   "Taidat oikeasti tarvita sitä unta", Jason tuumi ja naputteli mikron ajastimeen parikymmentä sekuntia lisää. "Ja ruokaa. Käyt vähän hitaalla. Shaun on ollut töissä siellä ainakin pari vuotta, ja muistaakseni hän on ollut vuoden verran ihan kärkiesiintyjiä."

Mikro piippasi. Jason avasi sen ja huitoi vesihöyryä pois lautasen yltä. Täytyi myöntää, että ne eineshodarit tuoksuivat jopa houkuttelevilta.
   "Se, että Shaun esiintyy siellä", Jason virkkoi ja nappasi lautasen, "ei tietty selitä vielä mitään."
   Tuhahdin.
   "Itse asiassa se selittää ihan kaiken."
   "Miten niin?"
   "Äh. Ei se ole mitään tärkeää."
   Ei mitään sen tärkeämpää kuin uhkaus hakata minut pimeällä kujalla isojen kavereiden kanssa toisenkin kerran, ja sillä kertaa ammattitaidolla, jatkoin mielessäni. Se saamani uhkaava tekstiviesti taisi olla vain varmempi vakuutus asiasta.

Kävimme molemmat hyvällä halulla sisältä kylmien hodareiden kimppuun. Jason tarjosi oluttakin, sitä samaa, mitä hänen kotibileissään oli ollut.
   "Sinulla oli jotakin pyydettävää", sanoin, kun suurin nälkä oli taittunut ja kun Jasonkin söi jo hitaammin.
   "Joo", hän sanoi ja virnisti. "Sinun keikastasi. Siitä synttärijutusta."
   "Miten tiedät siitä?"
   "Usko pois, minä kyllä tiedän, milloin Purple Blink on varattu yksityistilaisuuksiin ja milloin se on auki kaikille. Tiettyjen bisnesten hoitamiseksi sellaiset asiat on hyvä selvittää." Jason iski silmää. "Ja... sitä varten tarvitsenkin apuasi. Sehän on yksityistilaisuus. Ulkopuolisilta suljettu... kuten minulta."

Jason jätti lopun sanomatta. Tajusin kyllä, mihin hänen pyyntönsä liittyi. Vaikka en pitänytkään asiasta, minun oli pakko hymyillä ajatukselle siitä, että hän luotti minuun näin paljon.
   "Haluat minun hoitavan kaman sinne."
   "Suurin piirtein."
   "Onko sinulla joku tilauslista?"
   "En minä niitä tyyppejä tunne. Ajattelin, että voisit... myydä sen. Saat kyllä hinnaston, älä sitä mieti –"
   "Ei."
   "Mitä?"
   "Sanoin ei. En ala diilaamaan puolestasi omalla työpaikallani. Olen tarpeeksi kusessa jo siksi, etten ole huomaavinani sinun tekevän sitä."

Jason sai hodarinsa syötyä ja katsoi minua kulmiensa alta.
   "Ole kiltti", hän maanitteli. "Tiedän, että se voi kuulostaa hurjalta, mutta ei se ole vaikeaa. Voin opettaa pari hyvää myyntipuhetta –"
   "Usko tai älä, mutta se ei ole minulle vierasta hommaa."
   Jasonin täytyi kuulla ärtymys äänestäni. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hänen inttämiseensä.
   "Ai", hän sanoi aidosti yllättyneenä. "No... sitten sinua luulisi kai kiinnostavan edes tulot."
   "Ei."
   "Ole kiltti. Minun pitäisi saada yksi erä myytyä aika äkkiä, ja vaikka antaisin sinun pitää rahoista puolet, se auttaisi minua silti. Vain tämän yhden kerran, jooko?"

Olin ratkaisevat kolme sekuntia hiljaa. Jason näki siinä tilaisuutensa.
   "Jäisin sinulle palveluksen velkaa. Useammankin."
   Huokaisin.
   "Anna minun harkita asiaa hetki."
   "Sopii. Kiitos, Darryll."
   "Se ei ollut suostumus."
   "Mutta olet hyvä jätkä, ja se riittää."
   Niin kai sitten.

***

Jasonin kanssa keskusteleminen ei auttanut unettomuuteeni yhtään. Pikemminkin päin vastoin.



Aamuyöhön mennessä olin ehtinyt kelata kaiken päässäni useampaan kertaan. Gregin, Shaunin, Jasonin, Noran, Clairen. Oravanpyörää vauhditti se punasävyinen esite, jonka Jake oli antanut. Jos olisin nukkunut jotain vähänkin koiranunta syvempää koko yönä, olisin takuuvarmasti nähnyt unta siitä, että seuraavan kerran minä ja Shaun tappelimme jossain nyrkkeilykehän tapaisessa.
   Mutta ei se ajatus pelottanut minua. Ei ollenkaan. En myöntänyt.



Se, miten paljon ajattelin Shaunia, tuntui pahalta. Helvetti soikoon, olin sentään selvinnyt Garysta – miksi joku itsestään liikoja luuleva steroidipää olisi enää mikään ongelma? Ei siinä ollut järkeä.
   Ehkä se liittyi siihen, miksi Shaun oli ylipäätään suuttunut minulle. Claireen. Noraan. Siihen, miten olin lykännyt niitä asioita jo ihan liian kauan ja miten Claire luultavasti naureskeli uhkailulleni, kun minusta ei ollut sen jälkeen mitään kuulunutkaan. Miten hän järjesteli kalenterinsa kaikessa rauhassa niin, että ehti ensin Shaunin haarojen väliin ja vielä loppuyöksi pikkusiskoni sänkyyn.
   Kuvottavaa.

Jossain vaiheessa unenpuute alkaa vaikuttaa fyysiseen suorituskykyyn. Siksi en edes yrittänyt juosta, en edes sitä iänikuista suoraa, jota en jaksanut vieläkään loppuun asti. Se hävetti. Sen täytyi olla jotain psykologista. En tuntenut oloani sairaaksi eikä minulla ollut mitään sellaisia oireita, joiden takia minun olisi tarvinnut olla huolissani asiasta. Se liittyi vain juoksuun, vain ja ainoastaan siihen. Ehkä minun pitäisi hommata kuntosalikortti lenkkeilyn sijaan.



Kuntosalikortit olivat kalliita. Minun pitäisi puhua Gregin kanssa työvuoroista, jos halusin rahaa mihinkään ylimääräiseen. Tai sitten pitäisi vain suostua siihen Jasonin juttuun –
   "Darryll!"



Nora oli innoissaan, sen näki kauas. Hän huitoi minulle huutonsa jälkeen vielä pitkän aikaa kuin luulisi, etten ollut vielä nähnyt häntä. Puolivälissä matkaa hän alkoi epäröidä askelissaan. Noralla oli taas jotain hankalaa sanottavaa.
   "Kiva nähdä."



Odotin, että hän olisi itse sanonut sen, minkä takia hän nyt sitten olikaan juossut perääni. Hän viivytteli kyllin kauan, jotta ehdin itse pohtia syytä tapaamiselle. Kun keksin sen, minun teki mieli lyödä itseäni.
   "Sori. En ole muistanut. Lupaan katsoa sitä ihan pian."
   Nora kyllä tiesi, mistä puhuin. Vähemmän hän tiesi siitä, miten paljon olisin halunnut jättää sen kosintabiisin tekemättä. Silti hän nauroi.
   "Siitä tulinkin puhumaan", hän sanoi ja hymyili. "Sinun... tuota... sinun ei tarvitse tehdä sitä."



Nora olisi voinut lyödä minua saman tien sateenvarjolla haarojen väliin. Osasin arvata, ettei hänellä ollut mitään hyviä uutisia, ainakaan itseni kannalta. Kävin katseellani läpi hänen sormensa: ei sormusta. Ei mitään, mikä kielisi kihlautumisesta.
   Nora huomasi katseeni.
   "Joanna suostui. Eilen illalla. Anteeksi, Darryll, en vain voinut enää odottaa." Hän tirskahti itsekseen. "Pitäisi kai ostaa sormukset."
   "Onneksi olkoon."
   Sain sen kyllä sanottua, mutta Nora ei tainnut huomata, miten värittömällä äänellä ne sanat tulivat ulos. Hän antoi sateenvarjonsa pudota.



Nora hyppäsi kaulaani. Haistoin jonkin sellaisen hajuveden, jota muistelin hänen inhonneen. Vähän purkkamaisen.
    "Kiitos", hän kuiskasi korvaani. "Kiitos, isoveli."

Enempää hän ei sanonut, eikä hän odottanut minunkaan sanovan mitään. Hän lähti juoksuun ja mietin, olikohan hän menossa töihin vai kenties niille sormuskaupoille.



Entä nyt? Siihen kysymykseen kietoutui koko ongelma. Entä nyt, kun olin jo antanut asian olla ihan liian kauan, kun olin myöhästynyt? Entä nyt, kun Nora halusi virallistaa suhteensa johonkuhun sellaiseen, jota ei oikeasti edes kunnolla tuntenut? En kai minä enää tätä voisi katsoa vierestä?
   "Nora, odota!"



Harpoin hänen peräänsä. Noralla ei vaikuttanut olevan sittenkään liian kiire, onneksi.
   "Meidän pitää jutella", sanoin, vaikkei minulla ollut hajuakaan siitä, miten tällaiset jutut otettiin puheeksi. "Jossain... syrjäisemmässä paikassa."
   "Mistä?"
   "Tule nyt vain."



Sellainen syrjäinen paikka löytyi viereisen talon takapihalta. Ehkä se oli vähän liian julkinen tällaiseen hommaan, mutta en halunnut antaa itselleni tilaisuutta jänistää tästä käyttämällä aikaa kummankaan kotiin kävelemällä. Halusin olla vähän paniikissa. Vain yhden ulospääsyn armoilla.
   Nora katsoi, kun laskin puhelimeni roskiksen päälle. Toivoin, ettei se juuri tällä sekunnilla menisi kosteudesta rikki.
   "Darryll, mistä on kyse?"
   En vastannut vieläkään.



Sopivassa paniikissa ihminen keksii vaikka mitä. Se keksii muun muassa sen, miten vältetään valehtelijan rooli. Claire oli uhannut sanovansa Noralle, että keksin koko jutun päästäni, ja että Nora kyllä uskoisi mieluummin häntä. Hän ei kuitenkaan voisi mitenkään kiemurrella tästä ulos, jos hän tunnustaisi itse, omin sanoin, omalla äänellään.
   Puhelin hälytti. Olisin voinut pohjustaa tätä jotenkin. En osannut. Parempi, kun en tekisi tästä enää monimutkaisempaa.
   Hälytysääni katkesi Clairen ylimieliseen tervehdykseen.
   "Soititko uhkaillaksesi?"



En ollut pyytänyt Noraa olemaan hiljaa sen keskustelun aikana. Onneksi hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sattumaa tai ei. Oli tärkeää, ettei Claire tiennyt Noran kuuntelevan vieressä.
   "En", vastasin ja rukoilin mielessäni, ettei Claire löisi luuria korvaan ennen kuin sanoisi jotain tarpeeksi raskauttavaa. "Soitin... onnitellakseni."
   "Ai, sinä siis tiedät."
   "Joo."
   "No, tulemmeko me jatkossa toimeen keskenämme?"



Tiesin kyllä, mitä aioin sanoa siihen. Sen sanominen oli vaikeaa, kun Nora oli vieressä. En voinut enää katsoa häneen.
   "Se riippuu siitä, aiotko jatkossakin käyttää ainakin kolmea eri etunimeä ja olla Angleportin virallinen kyläpyörä vai kunnioittaa sisartani sen verran, että pitäisit housut jalassa kotisi ulkopuolella."
   Siinä kohtaa tapahtui kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että Nora yritti potkaista minua ja avasi suunsa. Toinen oli se, että Claire nauroi, eikä Nora sanonutkaan enää mitään.
   "En ole koskaan ennenkään antanut miessukupuolen päättää, mitä teen ja mitä en. En edes sinun, vaikka olitkin ihan kelvollinen sängyssä."
   En enää vastannut. Clairekin taisi sulkea puhelun, ja siinä taisi olla tarpeeksi ihan jokaiselle osapuolelle.

Nora ei puhunut. Ei itkenyt. Ei edes katsonut minuun. Hän vain kääntyi ja käveli pois korostetun hitain, silti jäykin askelin. Minusta tuntui, ettei minun kannattanut huutaa hänen peräänsä tai yrittää puhua hänelle. Hän oli saanut tietää kaiken oleellisen, ja lopun hän selvittäisi itse.



Olin osuuteni tehnyt. Enemmänkin. Claire ei ollut maininnut sellaista pientä, mutta tärkeää seikkaa, etten ollut todellakaan tiennyt hänen olevan sisareni tyttöystävä siihen aikaan, kun meillä oli ollut jotain keskenämme.
   Sivuseikka. Sivuseikka. Pelkkä sivuseikka. Tärkeintä oli, että Nora tiesi nyt, vai mitä?
   Vai mitä?

***



Nora ei soittanut minulle eikä vastannut puhelimeensa. Päättelin kummallisesta hälytysäänestä, että hän oli ehkä asettanut numeroni puhelimensa mustalle listalle.
   Clairekaan ei vastannut. Toivoin vain, etteivät he olleet sopineet tästä yhdessä. En uskonut, että olisivat – Nora saattoi olla vähän naiivi, mutta ei sentään idiootti.

Joku sentään halusi puhua minunkin kanssani. Jason yritti soittaa kolmatta kertaa sinä päivänä. En ollut ihan varma, mitä vastaisin hänen pyyntöönsä. Minulla oli niin paljon ajateltavaa, etten saanut enää mistään kiinni.



Sen soittolistan olisi pitänyt olla jo valmis. Purple Blinkin tilauskeikka olisi jo huomeniltana. Tiesin kyllä, millä aloittaisin ja suurin piirtein, millä lopettaisin, mutta mitä siinä välissä?
   Pystyisinkö edes aloittamaan? Ilman Jasonia, ilman violetiksi pilleriksi puristettua itseluottamusta? Jos suostuisin Jasonin välikädeksi, minulla olisi pelastus mukana... ja toisaalta juuri siksi minun ei kannattaisi suostua.



Se ei aiheuta fyysistä riippuvuutta, olin huomannut sen itsekin. Toleranssi nousi melko nopeasti, mutta ei kai se ollut merkityksellistä. Tärkeintä oli, että pystyin tarvittaessa elämään ilman – kunhan en esiintynyt.
   En voisi jättää esiintymistä. En ainakaan niin kauan kuin se olisi ainoa työni. Siitäkin syystä minun pitäisi jutella Gregin kanssa.



Jason oli toinen ihminen, jonka kanssa minun oli pakko puhua vielä samana päivänä. Ajattelin, että kasvokkain tapaaminen ehkä auttaisi minua tekemään oikeita päätöksiä.
   Paskan marjat. Olin menossa hakemaan sitä myyntierää näppeihini, turha sitä oli kaunistella. En edes yrittäisi kieltäytyä.



Soitettuani ovikelloa Jason riuhtaisi oven melkein saranoiltaan. Kohotin väkisinkin kulmiani.
   "Herra suvaitsee ottaa yhteyttä", Jason tuhahti.
   "Joo, mutta en tajunnut tuoda sinulle tamponeja", heitin takaisin. "Sinulla kun näyttää olevan jonkun sortin miesmenkat."
   Jason ei piitannut siitä, vaan antoi minun tulla asuntoonsa perässään.



Jason imi vaihteeksi oikeaa tupakkaa ja vaelteli edestakaisin kämpässään. Näin, että häntä hermostutti jokin, ja halusin helpottaa hänen oloaan.
   "Myyn sen erän puolestasi. Älä huoli."
   "Hyvä."
   "Paljonko sitä on?"
   "En minä muista. Tuon sen sinulle huomenna." Jason pyöritteli päätään. "Sori, Darryll. Nyt on vähän huono hetki... millekään."
   "Onko jotain sattunut?"

Jason ei vastannut. Hän istuutui alas ja tuijotti pahvilaatikkoa edessään. Olin ihan varma, että kuulin hänen narskuttelevan hampaitaan yhteen.
   "Tuo", hän tokaisi. "Maailman helpoin duuni. Minulle maksettiin siitä jo, mutta enhän minä voi."
   "Maksettiin... mistä?"
   "Että hävitän tuon. Katso nyt itsekin."
   En ollut aivan varma, halusinko katsoa. Ajattelin, että siellä täytyi olla vähintään pommi, pahimmassa tapauksessa jotain myrkyllistä tai radioaktiivista. Äkkiä tajusin, että rapina, jota kuulin, ei kuulunut Jasonin poskihampaista. Menin lähemmäs.



Kissanpentuja.
   Yritin hillitä nauruni. Naamioin sen aivastukseksi.
   "En minä voi!" Jason toisti takanani, ja olin tyytyväinen, että hän oli selkäpuolellani – hän ei olisi tykännyt virnuilustani.
   "Ymmärrän."
   "Haluaisitko sinä...?"



Siinä vaiheessa minua ei naurattanut enää yhtään. Ymmärsin täysin, miksi se keikka ei ollut Jasonille helppo. Ei meistä kumpikaan tainnut pitää eläinten kiduttamisesta... äh, hemmetti, söpöjen eläinten.
   "En", vastasin ja ojensin vähän kättäni laatikon sisäpuolelle. Yksi pennuista alkoi haistella sormiani. "Onko ne ihan pakko tappaa?"
   "Ei minulla ole varaa ruokkia kolmea kissaa."
   "Ne voivat siis jäädä henkiin", totesin. "Tiedän yhden... mummelin, joka tykkää kissoista. Voisimme jättää nämä hänelle."
   "Kolme kissaa? Oletko varma, että se jaksaa huolehtia niistä?"
   "Sillä taitaa olla kuusi jo ennestään."
   Jason irvisti.



Hän oli sytyttänyt uuden tupakan. Jason puhalsi savun hitaasti sieraimistaan ja katsoi, kuinka se leijui kattoon.
   "Ehkä", hän murahti. "Jaksaako se huolehtia niistä kaikista?"
   "Ne muut kissat ovat ainakin ihan hyvinvoivan näköisiä. Ja voin vakuuttaa, että ne elävät kuin kuninkaat."
   Jason nyökkäsi hitaasti.



Ajattelin asiaa ääneen.
   "En voi viedä niitä sille mummolle itse", sanoin, nähden sieluni silmin, miten mummo olisi vakuuttunut siitä, että olisin tarkoituksella tartuttanut kissoihin spitaalin ihan vain hänen kuolemakseen, "mutta sinä voit."
   "En näyttäydy tuon laatikon kanssa kenellekään."
   "Sitten viet sen portaille ja juokset. Kyllä se mummo ne ottaa."
   Jason harkitsi asiaa hetken. Kun hän vastasi, hänen äänestään kuulsi helpotus.
   "Kai se käy", hän mutisi. "Annatko minulle osoitteen?"
   "West River Road 232. Se on siinä ihan joen vieressä."
   "Kiitos, Darryll."
   "Eipä mitään. Tuo huomenna ne kamat, jooko? Ja mieti niille joku hinta."

Myöntymisen jälkeen jätin Jasonin toipumaan kissajärkytyksestään. Rapina laatikossa taukosi. Joku pennuista naukui yhä kovaan ääneen. Se taisi olla se sama kaveri, joka oli nuuhkinut sormiani.



Pysähdyin eteisen ovella. Ravistin sitä ajatusta kiivaasti pois päästäni, mutta ei se jättänyt minua rauhaan. Äh.
   "Jason?"
   "Joo?"
   "Yksi juttu..."



En todellakaan tajua, miten siinä kävi niin. Miten päädyin lähtemään Jasonin kämpästä yksi niistä kainalossani. En edes erityisesti välittänyt kissoista, eikä minulla ollut koskaan ollut lemmikkiä. Noralla oli joskus ollut hamsteri. Se oli elänyt neljä kuukautta, ja pelkäsin, että minun käsissäni tämän otuksen elämä jäisi ihan yhtä lyhyeksi.



No, ainakin nyt se näytti terveeltä. Ja se oli lopettanut naukumisen, kun kävin hakemassa sen laatikosta. Ehkä se oli hyvä merkki.
   "Mennään kaupan kautta", sanoin sille, vaikkei se mitään tajunnut. "Saat kertoa minulle, mitä sinulle pitää syöttää."
   Toivottavasti se viihtyisi paitani alla suhteellisen hiljaa sen kauppareissun ajan.