2.15 Nirvana

Emme pitäneet kiirettä kotiinpaluun kanssa: meillähän oli sentään parin vuoden keskustelut käytävänä ja kuulumiset vaihdettavana. Ajoimme moottoripyörän takaisin Trishin pihaan vasta, kun kuu hohti jo kirkkaana taivaalla, emmekä sittenkään vaivautuneet ihan sisälle asti. Leikkipuisto oli sopivan lähellä, ja ajanviettopaikkana siinä oli sopivan paljon muistoja, mutta ei liikaa.

Jossain vaiheessa keskustelu hyytyi. Vastaan tuli se raja, jossa mitään sanottavaa ei enää saman päivän aikana ollut. Loput pitäisi käydä läpi jossain ihan muualla... jossain, missä "ei liikaa muistoja" olisi toive, joka ei ikinä toteutuisi.
   Me keinuimme hiljaisuuden vallitessa, Noran katse täynnä jälleennäkemisen riemua ja kaikkea pikkusiskomaisen sööttiä odotusta, minä taas niin ahdistuneena, että synkkiä ajatuksia lievittävistä aineista luopuminen ei tuntunut enää vaihtoehdolta.
   "Nora, en voi palata sinne."
   "Angleportiin?"
   "En tarkoittanut koko Angleportia, vaan... sitä taloa."



Jos Nora olikin yllättynyt sanoistani, niin ainakaan hän ei näyttänyt sitä. Muistutin itselleni, ettei sisareni todellakaan osannut valehdella. Hän oli arvannut vastahakoisuuteni.
   "Joh... Darryll", hän korjasi, mistä olin hiljaa mielessäni enemmän kuin kiitollinen, "siellä on tilaa sinullekin."
   "Ei kyse ole tilasta."
   "Tiedän, mutta ei sinun tarvitsisi ajatella sitä. Siellä on tehty remontti joka tapauksessa."



Remontti. Joo, niin varmaan olikin. Olisin nauranut, jos olisin pystynyt.
   "Jep. Keittiön lattiahan uusittiin siksi, etteivät ne veritahrat lähteneet ikinä irti."
   "Se ei ollut –"
   "Luuletko, että uskallan tulla joskus aamiaiselle kanssasi?"
   "En minä sinua pelkää."
   "Et niin, mutta minä kyllä pelkään itseäni."



Nora potki lunta keinunsa alla. Alta paljastui vähitellen routainen multa, johon talvikengän kärki taittui.
   "Pari yötä, jooko?" hän ehdotti. "Autan sinua hankkimaan oman kämpän."
   "Kyllä minä osaan itsekin asumiseni hoitaa."
   "En epäile sitä, mutta jossainhan sinun täytyy ensimmäiset yöt nukkua."
   "Hostellissa?"
   "Onko sinulla rahaa siihen?"
   Olin hetken hiljaa. Vastaukseen liittyi päätös, vaikea päätös, ja vaikkei Adrian ollutkaan koskaan saanut tietää, mihin säästin, niin... no, ei sen päätöksen tekeminen niin kauaa vienytkään. Se mulkku hankkikoon itse omat proteesinsa.
   "On."
   Nora tutkiskeli minua hetken. Hän painoi katseensa, ja pettymys suorastaan huokui hänestä.

Alkoi sataa lunta. Tiesin, että Noralla oli ollut oma ajatuksensa siitä, miten lähellä toisiamme olisimme pitkästä aikaa. Tiesin myös, että lupaamalla tulla kylään joka päivä en auttaisi tilannetta yhtään, varsinkaan, kun joutuisin silti näkemään sen keittiön lattian joka kyläilyreissulla.
   "Ajattele asiaa näin päin", sanoin. "Mieti nyt, miltä se näyttää, jos asun pikkusiskoni nurkissa tämän ikäisenä."
   Nora tuhahti.
   "Kissamummoako sinä pelkäät?"
   "Onko se kääkkä vielä elossa?"
   "Valitettavasti. Ja ihan yhtä iloinen kuin ennenkin."



Ainakin Nora hymyili taas. Se tarttui.
   "Vähät kissamummosta", totesin. "Mutta ajattele nyt, jos... jos haluat tuoda jonkun tytön kotiin ja minä olen siellä."
   "Tytön?"
   "Niin."
   Nora tyrskähti. Hämmennyksen täytyi näkyä kasvoiltani.
   "Sanoinko jotain pahasti?"
   "No et. Unohdin vain, että sinä olit ainoa, joka ei koskaan lisännyt tuohon 'tai pojan, sitten kun sen aika on'. Äiti teki sitä, muistatko? Hänestä se oli vain "vaihe"."



Hymyni leveni. Muistin kyllä äidin. Vaikka hän oli ollutkin ihan hyvä äiti, niin ei hän aina ollut ajatellut, mitä suustaan päästi.
   "Taisin lyödä siitä vetoa äidin kanssa."
   "Ja äiti hävisi."
   "Totta kai se hävisi. Yritin sanoa sille, että tunnen sinut kyllä."
   "Harmi, ettet koskaan päässyt karhuamaan sitä vetoa."
   Hymähdin.



Nora katsoi minua pitkään. Minusta alkoi tuntua siltä, että hän etsi surua kasvoiltani, edes yhtä kyyneltä, jotain merkkiä siitä, että olisin kaivannut äitiä. Sellaisia ei tullut. En osannut kaivata jotakuta, jonka olin mielestäni pysyvästi hylännyt jo kerran Garya paetessani, ja jota en ollut varsinaisesti saanut ikinä takaisin.
   "Pitäisikö meidän lähteä, Darryll?"
   "Tarkoitat kai, pitäisikö minun lähteä?"
   "Suunnilleen."
   Huokaisin.
   "Kai sitä pitäisi. Persehän tässä jäätyy."
   Nousimme ylös.



Ennen kuin ehdin kauaskaan keinusta, Nora kaappasi minut syliinsä. Se tuntui vähän vieraalta. Nora oli pidempi ja hoikempi kuin viimeksi tavatessamme, ja hän halasi kovin varovasti.
   "Kiva saada veli takaisin kotiin."



En sanonut mitään. En voisi sanoa, että kotiin olisi kiva palata, koska totta puhuen olin liian peloissani nauttiakseni ajatuksesta. En osannut nimetä pelkoni kohdetta, ja juuri se minua pelotti eniten.
   "Aja varovasti sitten", Nora mutisi olkaani vasten.
   "Totta kai."
   "Osaatko sinne vielä?"
   "Rauhoitu, Nora. Navigaattorit ja puhelimet on keksitty."



Nora irrottautui minusta vastahakoisesti. Hän pudotti moottoripyörän avaimet kämmenelleni.
   "Siinä on sitten kesärenkaat", hän muistutti. "Oikeasti, Darryll, aja varovasti."
   "Joo joo. Nähdään huomenna Angleportissa, vai mitä? Saatko kamani vietyä sinne asti julkisilla?"
   "Eihän sinulla ollut kuin kitara ja muutama vaate. Totta kai saan."



En olisi halunnut vieläkään lähteä, en päästää Noraa silmistäni enkä hoitaa omaa osuuttani. Se olisi kuitenkin pakko tehdä. Nora näki ahdistukseni ja taputti rohkaisevasti olkaani.
   "Hyvin se menee."
   "Eivät tämmöiset jutut ikinä mene hyvin."
   "Mutta ainakin se sitten on hoidettu, vai mitä?"
   Suljin silmäni.
   "Niin kai."



Noran vaatimuksesta lähdin saman tien. Kello oli jo tarpeeksi paljon, ja Noran mielestä vain pahentaisin tilannetta, jos hoitaisin tämän asian keskellä yötä, kun Elizabeth ja Adrian jo nukkuisivat. Hoida se kuin mies, Nora oli sanonut. Minusta tuntui, että minun täytyisi sittenkin vaihtaa nimeni Darleneksi tämän illan jälkeen.



Olisi kai pitänyt kerrata sitä jotenkin ennen saapumista. Miettiä, mitä tekisin ja mitä sanoisin. Minulla ei ollut paljoakaan asiaa: avaimet ja anteeksi, niin Nora oli sen tiivistänyt. Miksi se tuntui näin vaikealta? Miksi nyt?



Olin luovuttanut avaimia elämässäni joskus ennenkin. Joskus ne olivat olleet oman asuntoni avaimia, joskus tyttöystävän asunnon, joskus Garyn. Niistä kaikista oli selvitty ehjänä, jopa siitä ihan viimeisestä.
   Juuri tänä iltana ajatus Elizabethin tapaamisesta oli pelottavampi kuin ajatus Garyn tapaamisesta.



Hengitä. Hengitä. Hengitä, hoin itselleni hississä. Se menee hyvin.
   Paitsi ettei mene, mutta se riski minun olisi pakko ottaa.



Soitin ovikelloa. Paniikki sai niskalenkkiotteen aivoistani. Äänihuulet menivät lukkoon jo ennen kuin niitä tarvitsisi käyttää, sanat jäätyivät takaraivon perukoille ja aika pysähtyi. Tai siltä se ainakin tuntui, koska kukaan ei avannut ovea. Soitin ovikelloa uudestaan toisen ja lopulta kolmannen kerran.



No kiva, minua ei sitten päästetty edes sisälle enää. Kai minut oli nähty ikkunasta... tai sitten Elizabeth ja Adrian olivat molemmat jossain muualla kuin kotona. Se ajatus oli paitsi järkevä, myös lohdullinen: saisin olla rauhassa jänishousu ja hoitaa tämän homman näkemättä heitä lainkaan sillä varjolla, ettei minulla olisi aikaa jäädä odottamaan heitä.
  Työnsin avaimen lukkoon. Jättäisin sen pöydälle ja kirjoittaisin lapun viereen. "Kiitos ja anteeksi", tai ehkä pelkkä "anteeksi".



Oven avattuani jäin aloilleni seisomaan. En siksi, että anteeksipyyntö olisi ollut liian vaikea tehtävä, vaan ihan puhtaasta hämmennyksestä.
   En saanut sanottua mitään. Hän puhui ensin.
   "Häivy."



Ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin vastaanottavainen. Adrian tuijotti minua tavalla, jolla hän ei ollut vielä koskaan aiemmin minuun katsonut. Taisin vastata siihen tuijotukseen ihan samalla mitalla.
   "Häivy", Adrian toisti. "Et ole tervetullut tänne."
   "Mikset avannut ovea?"
   "Koska minun ei tarvitse. Häivy."
   "Rauhoitu. Tulin vain palauttamaan avaimet."
   "Voit antaa ne minulle."



Olisin halunnut sanoa, etten todellakaan antaisi avaimia pyörätuolissa istuvalle sekopäälle varsinkaan, kun kämpän päävuokralainen oli Elizabeth, mutta kerrankin hillitsin kieleni. Riiteleminen ei johtaisi mihinkään, vieläkään.
   "Missä Elizabeth on?"
   Ei vastausta.
   "Tulen nyt sisälle."
   "Etkä tule."
   "Tulen, koska Elizabeth ei ole heittänyt minua vielä ulos ja koska olen kanssasi ihan tasavertainen vuokralainen täällä."

Adrian kelasi pyörätuolillaan taaksepäin, vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Kiersin katseellani asuntoa.
   "Ei kai Elizabeth ole sinua yksin jättänyt?"
   "Mitä se sinulle kuuluu?"
   "No ei varmaan muuten kuulukaan, mutta sinä et ihan oikeasti taida olla sellaisessa kunnossa, että voisit asua yksin."
   "En minä asu yksin. Älä sinä siitä huolehdi..."
   Hänen äänensä kuulosti oudolta.



Adrian ei reagoinut tuijotukseeni. Siitä tuli omituinen kilpailu, ja minä taisin räpyttää ensin. Huomasin vanhan huoneeni, siis nykyisen Adrianin huoneen, oven jääneen auki. Sängyllä makasi joku, eikä minun tarvinnut paljon miettiä, kuka – eikä sitäkään, mikä oli todennäköisin selitys sille, että Elizabeth makasi Adrianin sängyllä.



Katkeruus repi sydäntä, pakko se oli myöntää. Se, mitä olin viimeksi suutuspäissäni mennyt vihjailemaan heidän mahdollisesta hässimisestään, oli ollut pelkkä heitto, tyhmä vitsi, lapsellisin loukkaus, jonka olin keksinyt. Se taisikin olla totta.
   "Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää", mutisin.
   "Et toki. Et, jos lähdet heti."
   Huokaisin.



En mennyt lähemmäs. En voinut. Korotin kyllä ääntäni, jotta Elizabeth kuulisi.
   "Liz?" Ei vastausta, mutta enpä juuri sellaista odottanutkaan. "Jätän avaimet tähän pöydälle, okei?"
   Olisin odottanut siihen jotain reaktiota. Pään nostamista edes.
   "Liz?"
   "Älä häiritse", Adrian ärähti. "Hän nukkuu."



"Nukkuu?"
   Liz ei nukkunut noin sikeästi. Tiesin sen. Ehkä olin väärässä... Adrian taisi tietää sen nykyään minua paremmin. Ja jos Adrian olisi pysynyt hiljaa, olisin myös luottanut hänen arvioonsa asiasta.
   "Viimeisen kerran: häivy täältä äläkä enää ikinä tule takaisin! Sinä satutit Lucya jo ihan tarpeeksi!"
   Lucya?
   Jokin pala pääni sisällä loksahti kohdalleen.



Adrian karjui minulle. En välittänyt hänen kiroilustaan tai solvauksistaan pätkän vertaa. Oli vain yksi asia, josta välitin ja jonka halusin tarkistaa, nimittäin sängyssä makaavan ihmisen henkilöllisyyden – ja sen, miksei hän reagoinut puhutteluun.
   "Elizabeth?"



Pyörätuoli kolisi takanani. Sen pyörät osuivat seinään. Elizabeth ei reagoinut niihin ääniin, ei myöskään huutoon tai kiroiluun. Hän ei liikkunut... ollenkaan.
   "Liz? Oletko hereillä?"
   Miksi hän oli tuollainen?
   "Eliz –"
   Laukaus löi korvilleni. Valkoinen kipu iski ruoskana kylkeen, jalat pettivät alta.



Ensimmäinen ajatukseni oli tyylipuhdas 'mitä vittua'. Seuraava ajatus oli se, että minuun sattui ja että kylkeni kastui vähitellen.
   "Minä varoitin sinua", Adrian sanoi jossain yläpuolellani. "Käskin sinun häipyä, etkä sinä totellut."
   'Mitä vittua, Adrian...'
   "... sinä ammuit minua", täydensin ajatuksen ääneen ja vedin henkeä niin syvään kuin kykenin, mikä totta puhuen ei ollut kauhean syvään. Kylkeä poltti ja taisin vinkaista ääneen.



En tiennyt, hymyilikö Adrian, mutta siltä hän kuulosti.
   "Hups", hän virkkoi. "Niin taisin ampua. Tule pois sieltä."
   "Adrian –"
   "Tule. Pois. Sieltä. Seuraava laukaus osuu päähän."



Pitelin kylkeäni. Jotain tippui lattialle hitaaseen, mutta kuvottavan tasaiseen tahtiin.
   "Sinä ammuit minua", toistin niin selkeällä äänellä kuin pystyin. "En usko, että voin nousta ylös..."
   "Sinulla on neljä raajaa. Ryömi."
   Vau. Adrianhan alkoi kuulostaa erehdyttävän paljon Garylta... ja hänen käskyjensä noudattamisessa taisi olla ihan yhtä paljon liikkumavaraa kuin Garynkin käskyissä.



Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Adrian kelasi pyörätuoliaan taaksepäin samaan, hitaaseen tahtiin, jolla itse kelasin itseäni kontillani ulos makuuhuoneesta. Yritin olla repimättä itseäni tai kylkeäni – vaisto sanoi, ettei minun olisi pitänyt liikkua lainkaan.
   Minun pitäisi pelata aikaa. Jos filmaisin huonovointisuutta, saisin sitä lisää.



Eipä sitä tarvinnut juuri filmata. Adrianin käskystä potkaisin makuuhuoneen oven kiinni, ja suunnilleen siihen voimani kerralla riittivätkin. En tiennyt, mitä tehdä. En voisi paeta, en voisi soittaa apua, ja olin niin pahasti haavoittunut, ettei minusta olisi vastusta edes pyörätuolissa istuvalle varsinkaan, kun tällä oli ase. Minun pitäisi toivoa, että joku naapuri olisi kuullut laukauksen ja että ääni riittäisi siihen, että joku soittaisi poliisit... ja siihen asti minun pitäisi yrittää puhua Adrianille.
   "Adrian... mikä sinulla on?"



Jo hänen ilmeensä kovenemisesta tiesin, ettei se ollut oikea kysymys. Pistoolin piippu ei hievahtanutkaan rintani tasolta.
   "Pää ylös", hän komensi.
   "Älä viitsi –"
   "Voidaan kyllä vaihtaa kuulumisia, mutta haluan, että sinuun on helpompi tähdätä. En aio antaa sinulle mitään tilaisuutta valehdella päätäni pyörälle."
   Sepä oli kiva kuulla. Adrian taisi siis tietoisesti alistua täysin harkitsemattomiin tekoihin, koska uskoi sen olevan oikein.



Niin tai näin, olisi parempi totella, jos haluaisin saada sitä aikaa itselleni. Kohottauduin istumaan patteria vasten. Miksi se oli jääkylmä, vaikka oli talvi?
   "Adrian, kuuntele." Nielaisin pelkästään siksi, että saisin tauon liian kiivaaseen hengitykseeni. "Sinä ammuit minua, minuun sattuu, ja minun täytyy päästä lääkäriin."
   "Luuletko sinä, että välitän?"
   "En, mutta myös makuuhuoneessa on joku, jonka täytyy päästä hoitoon. Jos et välitä minusta, niin välitä edes hänestä –"
   "Välitän hänestä niin paljon, etten anna sinun puuttua väleihimme enää koskaan."
   Tämä keskustelutie ei selvästi johtanut mihinkään.



Nostin käteni hetkeksi kyljeltäni. Ei olisi ehkä kannattanut. Tiesin kyllä, että vuodin verta, mutta olin olettanut sen tapahtuvan paljon hitaammin. Minua oksetti ja haavan painaminen sattui, mutta niin oli pakko tehdä.
  "Adrian..."
   Sen verran sain sanottua. En muuta.



Lattia huojui. Suljin silmät ja pakotin itseni avaamaan ne heti uudelleen. Pitäisi jatkaa puhumista, jos haluaisin pysyä itsekin hereillä... eikä saisi nostella käsiään, tai verenpaine putoaisi ihan liian nopeasti.
   "Adrian", toistin. "Sinä tarvitset apua."
   "En sinulta."
   "Et varmasti minulta, vaan joltain toiselta. Sinä pelkäät, vai mitä? Mitä sinä pelkäät?"



Muutaman sekunnin ajan Adrian oli hiljaa. Yritin kuumeisesti keksiä sanottavaa, en oikeastaan mistään muusta kuin siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyisi pitää itseni tajuissani.
   "Älä rupea pseudopsykiatriksi", hän viimein tokaisi, mutta hänen äänessään oli särö, jota en ollut ennen siinä kuullut. Käytin sitä hyödykseni.
   "Laske se ase, Adrian. Tästä ei ole mitään hyötyä, ei yhtään mitään. Päin vastoin. Jossain vaiheessa joku tulee tänne... ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna, mutta joskus... ja silloin täällä on Lizin... täällä on naisen ruumis makuuhuoneessa ja minun ruumiini tässä. Kukaan ei jää kertomaan, miten tähän päädyttiin, eikä kukaan usko yksin sinun sanaasi siitä, että sinulla oli joku oikea syy tappaa meidät molemmat."
   "Aion tappaa vain sinut. Tiedät sen ihan hyvin."
   "Voi olla, että suunnitelmiisi kuuluu vain yksi ruumis... mutta jos et ala pikkuhiljaa tajuta, mitä yritän sinulle selittää, niitä tulee olemaan joka tapauksessa kaksi." Vedin henkeä. "Yritä nyt ajatella sitä jollain... jollain todellisuuteen kiinnittyneellä järjellä..."
   "Olet valehdellut minulle. Lucy oli kanssani koko ajan. Sinä valehtelit, Darryll. Luuletko, että kuuntelen sinua nyt?"
   "Helvetti, Adrian... voidaan sopia, että se on Lucy, minua ei kiinnosta, mutta se nainen kuolee jos et anna minun tehdä mitään asialle!"



Pistoolia pitelevät kädet tärisivät.
   "Uhkailetko minua?" Adrian kysyi. Yritin pitää ääneni rauhallisena.
   "En. Mutta tiedät itsekin, ettei tästä ole mitään hyötyä. Anna minun auttaa sin... Lucya, jooko?"
   "Et koske häneen. Et tule ikinä väliimme, jos tapan sinut nyt."
   "Eikä syyttely lopu ikinä, jos teet sen. Vaikket syyttäisi itseäsi, niin joku ulkopuolinen tekee sen, koska... koska aina löytyy joku muu, joka ei ymmärtänyt tilannetta." Miksi sanoin näin? Tiesinkö, mistä puhuin? Äh, väliäkö sillä. "Koska vain sinulla oli käsitys siitä, miksi teit, mitä teit, eikä kukaan vahvista sitä tarinaa oman pääsi ulkopuolella. Tajuatko?"
   Olin kuulevinani sireenien ääntä. Ehkä kuvittelin. Adrianin kädet vapisivat yhä kovemmin.



En ollut kuvitellut. Hissi kolahti. Joku juoksi. Joku soitti ovikelloa.
   "Poliisista! Avaisitteko oven?"
   En ollut niin tyhmä, että olisin huutanut. Onneksi, koska Adrianilla oli siihen mielipide.
   "Älä jumalauta liiku tai sano heille sanaakaan."



Tuijotin Adriania. Hänen tähtäyksessään oli uutta vakautta.
   "Heillä on luultavasti yleisavain. He tulevat sisään joka tapauksessa", sanoin hänelle hiljaa, jottei hän luulisi, että yritin kiinnittää kenenkään huomiota. "Ja se tarkoittaa sitä, että nyt on suunnilleen viimeinen tilaisuutesi laskea se ase."
   "Jos he tulevat sisään, ammun sinut."
   "Miten minä voisin estää heitä tulemasta?"
   "Et mitenkään, mutta ei sitä sinulta kysytäkään. Ainoa tapa estää sinua sotkemasta kaikkea on joka tapauksessa se, ettet lähde täältä elävänä."



Olisin voinut koettaa puhua hänelle järkeä, tai ainakin minun olisi pitänyt yrittää. En saanut mitään sanottua. Tuijotin pistoolin piipun mustia syvyyksiä ja mietin, mitä voisin tehdä asialle. Ajatukseni ei kulkenut, minua huimasi, ja Adrianin tähtäys oli epävakaa vain siksi, etten pystynyt enää seuraamaan sitä silmilläni.
   En epäillyt vähääkään, etteikö hän ampuisi heti, kun ovi avautuisi... tai heti, kun kukaan ei olisi liian lähellä todistamassa asiaa.



Tajusin kyllä, että ovi avattiin. Tajusin jonkun huutavan.
   Tajusin pudottautua kyljelleni lattialle ja suojata päätäni. Tajusin, että jos tekisin sen oikeaan aikaan, siitä olisi ehkä hyötyä.



Hän ehti vetää liipaisimesta, mutta laukauksen jälkeen asunnossa kajahti metallinen paukahdus. Sen jälkeen ei tullut uutta laukausta, tuli vain kuusi sanaa, jotka muistaisin ikuisesti.
   "En anna sinulle ikinä anteeksi, Darryll."
   Paljon huutoa ja askelia.



Patteriin oli jäänyt pieni kuoppa pääni kohdalle. Kattovalo oli kirkas. Ihmiset huusivat ja jostain kuului etälamauttimen rätisevä ääni. Koira haukkui.



Tajusin kyllä, että se oli poliisi, joka kumartui ylleni ja puhutteli minua. Hän kysyi nimeä, ja riippumatta siitä, vastasinko vai en, hän puhui jollekulle takanani. Hän mainitsi sairaankuljetusyksikön, yhden.
   Vain minä tiesin, että niitä tarvittaisiin vähintään kaksi.



Toivottavasti he kuulivat, kuinka sanoin sen ääneen monta kertaa.
   Tarkistakaa makuuhuone. Tarkistakaa makuuhuone. Tarkistakaa makuuhuone.
   Ennen mitään tai ketään muuta... tarkistakaa makuuhuone.
   He eivät olisi niin tyhmiä, että jättäisivät sen tekemättä... eiväthän?