2.14 Ja kaikki on kuten aina ennen

Nora oli meistä aina se varovainen ja vastuullinen. Se, joka ei kävellyt punaisia päin kiireessäkään. Se, joka purskahti paniikinomaiseen itkuun sanottuaan ruman sanan opettajan kuullen. Se, joka oli aina kohtelias ja joka ei sanonut naapurin kissamummolle ikinä pahaa sanaa, vaikka se mummo osasi kyllä sanoa pahasti hänestä.
   Ja silti hän oli hankkinut moottoripyöräkortin. Kun kysyin, oliko tuo prätkä juuri se prätkä vai oliko hän ostanut vain samanlaisen, hän totesi vain, että jonkun oli pakko pitää siitä huolta. "Tiedä vaikka tulisit hakemaan sitä. Et olisi tykännyt, jos se ei olisi enää käynnistynyt." Niillä saatesanoilla hän komensi minut istumaan taakseen.

Ajoimme kaupungin laidalle, sinne missä rakennustyöt eivät vaikuttaneet koskaan päättyvän. Rakennustelineille kiipeäminenkin oli ollut aina niin varovaisen Noran ajatus. Hän oli vedonnut siihen, että olin itsekin tehnyt sitä joskus. Ehkä hän yritti miellyttää minua tekemällä asioita, joiden tiesi muistuttavan minua hyvistä päivistä. Tai ehkä hän vain halusi testata, hengästyisinkö yhtä äkillisesti ja yhtä helposti silloin. Ehkä hän pelkäsi.
   En olisi halunnut hänen pelkäävän enää.



"Kovempaa!"
   "Jos annan yhtään kovemmat vauhdit, lennät aidan yli, kun olet tuommoinen kirppu."
   "Enkä lennä! Kovempaa!"



"Mitä luulet, että kissamummo sanoo, jos rysähdät niskoillesi katuun ja kuolet?"
   "En minä kuole, John – lisää vauhtia!"
   "Se sanoo jo nyt, että olen sinulle huono esimerkki."
   "Haistakoon se kissamummo... hups..."



"Suunnilleen tuota minä tarkoitin, Nora."
   "Minä en välitä."
   "No en minäkään."



"Pitäisikö meidän lopettaa, Nora?"
   "Ei! Kierähdän oksan ympäri ja pamautan sinua otsaan!"
   "Se olisi kivaa, mutta meidän pitäisi oikeasti lopettaa."
   "Älä ole tylsä!"



"Nora..."
   "Anna vauhtia!"
   "Nora, minulla on paha olo."



"John? John, miksi sinä lopetit?"



"John?"

***



"Otan elektrodit irti. Lääkäri kirjoittaa vielä pari lähetettä."
   "Missä hänen täytyy käydä?"
   "Ainakin kardiologilla ja varmuuden vuoksi myös neurologilla."
   "Sen lääkkeen takiako?"
   "Juuri siksi. Ja hän saa Holterin mukaansa."



"Olen hirveän pahoillani, herra Moore."
   "Älä suotta. Ihmisiä ne lääkäritkin ovat."
   "Jätän teille potilasvahinkolomakkeen. Voitte tehdä raportin hoitovirheestä ja saada korva–"
   "En aio tuhlata minuuttiakaan yhteisestä ajastamme rahasta tappelemiseen."
   "Hyvä on. Jätän teidät kahden."



"John..."
   "Älä ole vihainen minulle."
   "En ole vihainen. En yhtään. Haluan silti kysyä, mikset sinä kertonut?"
   "Kertonut mitä?"
   "Lääkäri sanoi, että kerroit voineesi huonosti jo ainakin puoli vuotta. Ja että et sinä liikuntatunnilla pyörtynyt siksi, ettet ollut muistanut juoda. Mikset sinä kertonut? Sinua olisi voitu auttaa aiemminkin, ja väärä diagnoosi kumota –"



"Teillä on ihan tarpeeksi huolehdittavaa Norassa."
   "John..."
   "Nora on lahjakas."
   "John, se ei tarkoita, ettei sinulla olisi –"
   "Sinä ja äiti ette joudu kuuntelemaan, kun Nora itkee sängyssään iltaisin. Te ette tee mitään. Ja nyt ainoa asia, mikä minua tässä elämässä kaduttaa, on se, etten mennyt ja piessyt niitä Noran luokan kakaroita sairaalaan ensin."
   "Tässä elämässä? John, et kai sinä –"
   "Luuletko, etten kuullut, mitä se lääkäri sanoi sinulle silloin vuosia sitten? Minä kuolen, vai mitä?"



"John... olet liian fiksu, jotta minun kannattaisi valehdella sinulle."
   "No niin. Saanhan valita itse hautajaiskukkani? Niitä ei tule olemaan, ei sitten ainuttakaan –"
   "Rauhoitu. Sykkeesi ei saisi nousta. Ja... ja sitä paitsi jotain toivoa on."
   "Mitä muka?"
   "Se oli joku uusi lääke. Sellainen soluja korjaava."
   "En ala koekaniiniksi. En halua."
   "Se on sinun päätöksesi, John. En vain haluaisi menettää sinua."
   "Enkä minä teitä."



"Minua pelottaa, isä."

***



"Mihin ajatuksesi karkasivat?"
   Sormeni jäätyivät kiinni rakennustelineeseen. Niitten irti repiminen teki kipeää.
   "Eivät mihinkään tärkeään."
   "Hyvä, koska haluaisin, että olet minun kanssani etkä pääsi sisällä. Siitä on aika kauan kun viimeksi nähtiin."



Noran hymy oli edelleen samanlainen, vähän lapsekas ja liian leveä aikuiselle. Hänen ilmeikkyytensä oli ollut syötti ihan jokaiselle kakaralle, jolla oli vähänkin kiusaajamentaliteettia.
   "Tulin ajatelleeksi Anne Arboria silloin", hän virkkoi. "Se oli sopivan lähellä, ja mielestäni olit maininnut sen joskus. Olisin lähtenyt perääsi, mutta..."
   "Mutta luit sen kirjeen."
   "Joo. Sanoit, ettet halua kenenkään etsivän sinua. Se muuten kuulosti huolestuttavan paljon itsemurhaviestiltä, ja jos en tuntisi sinua paremmin, olisin luullut sitä sellaiseksi."
   "Anteeksi."
   "Ei se mitään, veliseni. Ei se mitään."



En halunnut katsoa Noraa silmiin. Pelkäsin, että olin satuttanut häntä enemmän kuin hän myönsikään. Ja olihan se totta. Oli sen pakko olla. Sille, miksi lähdin, oli montakin hyvää syytä, mutta yksi suurimmista oli se, että läsnäoloni olisi vain muistuttanut Noraa isästä.
   "Pyysinkö sitä koskaan kunnolla anteeksi?"
   "Mitä?"
   "Sitä, mitä tapahtui."
   "Ei sinun pidä pyytää anteeksi siitä."
   "Niin, no, ei kai nyt murhaa voi millään kämäisellä anteeksipyynnöllä kuitatakaan."
   "Ei se ollut sinun syytäsi."
   "Ai ei vai?"



"Se luki sanomalehteä. Ei mitään muuta."
   "Sinulle se ei ollut isä."
   "Mitä väliä sillä on?"



"Se johtui lääkkeistä. Ei sinusta.
   "Minähän niitä lääkkeitä kiskoin. Söin sen kuurin loppuun, koska en halunnut kuolla, vaikka ne aiheuttivatkin hallusinaatioita."
   "Isä ei tiennyt sen paremmin kuin kukaan muukaan. Ei kukaan meistä tiennyt."



"Se et ollut sinä, tajuatko? Sinä et ollut syyllinen."
   "Jury oli eri mieltä."
   "Jury ei tiennyt, että se oli mahdollista. Kukaan ei tiennyt."
   "Ne passittivat minut oikeuspsykiatriseen –"
   "– eivätkä löytäneet mitään, koska se ei ollut sinun syytäsi. Ja tuomiokin kumottiin, kun lisää sivuvaikutuksia alkoi tulla ilmi, muistatko? Ala jo tajuta."



"Mikään ei ollut sinun syytäsi."



"Miksi tulit tänne?"
   Olin kysynyt sen kysymyksen liian monelta ihmiseltä. Nora oli ensimmäinen, joka puhui suoraan.
   "Koska kaverisi soitti minulle."
   "Trish?"
   "Joo. Se sanoi kuulleensa, kuinka mainitsit sen oikeudenkäynnin jonkun työjutun yhteydessä."
   Työjutun. Joo, se oli se kerta, kun olin osoittanut teinityttöä aseella päähän. Trishillä oli omituinen huumorintaju.
   "Ja se löysi sinut?"
   "Jep. Hyvä, kun löysi. Aion auttaa sinua."
   "Moni on yrittänyt."
   "No, sittenhän voit ihan hyvin antaa minullekin mahdollisuuden. Tule kotiin."
   "Kotiin?"



Nora ei vastannut. Tuijotin häntä epäuskoisena.
   "Kotiin... kotiin-kotiin?"
   "Sinnepä sinne."
   "Angleportiin?"
   "Taidat olla oikeasti tosi pöllyissä, jos tämä asia pitää selittää sinulle näin monta kertaa –"
   "Nora, en voi tulla. Minun oli pakko lähteä. Se luki siinä kirjeessä, muistatko? Minä pakenin."
   "Etkä koskaan kertonut, mitä."
   "Hyvästä syystä."
   Ei, en vieläkään mainitsisi Garya. En ihmisille, joita Garylla voisi olla intressiä satuttaa minun nimissäni.



"Siitä on jo muutama vuosi, John –"
   Horjahdin. Sain kiinni tukirakenteista enkä pudonnut.
   "Nora, ole kiltti. Unohda se nimi."
   "Väitätkö, että se, mitä pakenit, odottaa sinua vielä siellä?"
   "Ei."
   Se sentään oli rehellistä. Gary oli nyt täällä, Anne Arborissa, eikä hänellä ollut ainakaan vielä mitään ilmeisiä kaunoja minua kohtaan. Pian varmaan olisi, jos jäisin tietoisesti hänen marionetikseen tänne.
   "Mikä siis estää sinua lähtemästä?"



Olin hiljaa. Nora oli pukenut sanoiksi sen, mitä sekava pääni ei ollut osannut ajatella enää pitkiin aikoihin. Hän oli älykäs, älykkäämpi kuin minä. Okei, hän oli tarvinnut aika paljon apua koulussa, mutta hän olikin toisella tavalla fiksu. Harvinaisemmalla tavalla.
   "Ei kai mikään. Ei minulla ole täällä mitään... tai ketään." Paitsi hyvät verkostot pirin ja subun saamiseksi, ehdin muistuttaa itseäni.
   "Voisitko sanoa tuon niin kuin veljeni olisi sen sanonut?"
    Hymähdin. Tunsin Noran katseen itsessäni, ja sain aikaan lyhyen hymyntapaisen.
   "Ei kai mikään muu kuin se, että äiti tappaa minut, jos kuulee, että istuin kanssasi kymmenen metrin korkeudessa rakennustelineillä ja että ajoit minun takiani moottoripyörällä Arboriin keskellä talvea, ja ilmeisesti enemmän Angleportin keskustan teille sopivilla renkailla."
   Nora nauroi, mutta vakavoitui liian nopeasti.



Hänellä oli jotain mielensä päällä, jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa nyt. Näin, kuinka hän pohti ja harkitsi asiaa.
   "Sinulla on niin paljon kirittävää kotona."
   "Mitä tarkoitat?"
   "Äitiä."
   "Mitä siitä?"
   "Hän ei ole enää kanssamme."



Oli hiljaista. Minusta ei tuntunut miltään, ja juuri se tuntui pahalta. Olisi kuulunut itkeä. Kai. Mutta siitä oli niin kauan. Olin etääntynyt heistä kaikista niin paljon ja niin nopeasti sen oikeuskäsittelyn jälkeen. Irrottautumiseen ja perheen ulkopuolelle sulkeutumiseen ei ollut vaadittu välimatkaa, siihen oli vaadittu vain oikea mielentila ja väärä työnantaja. Gary oli luvannut niin paljon, mutta vaatinut vielä enemmän.
   "Miten?"
   "Auto-onnettomuus. Olisin lähettänyt sinulle kutsun hautajaisiin, mutta... no, sanoit, ettet halua minun ottavan yhteyttä, joten en yrittänyt selvittää olinpaikkaasi."
   "Miten selvisit siitä yksin?"
   "Tekemällä paljon töitä. Olen töissä päihdepolilla."
   No, se selitti paljon.



Siinä ei ollut kyse pelkästään ammatillisesta mielenkiinnosta, tiesin sen. Se oli vain onnekas sattuma, ja Nora sanoi sen, koska hän välitti minusta yhä. Nora ei valehdellut, ei koskaan. Hän ei osannut. Hän osasi vaieta, muttei kusettaa, eikä hän edes halunnut kusettaa.
   "Olen pahoillani."
   "Mistä?"
   "Siitä, että jouduit tekemään sen kaiken yksin."
   "Ei se mitään."



"Ei se mitään, Darryll."
   Sillä tavalla hän sinetöi päätökseni siitä, lähtisinkö hänen mukaansa vai en.

***



Adrianin päivä kului miettiessä. Oli liikaa asioita, joita hänen täytyi pohtia. Liikaa lankoja yhdistettävänä.



Lucy oli ollut surullinen tänään. Adrian ei saanut pois mielestään ajatusta siitä, oliko nainen lipsumassa jälleen hänen elämästään. Mitä jos Darryll vei hänet taas? Niin oli tapahtunut aiemminkin. Hän oli luullut huijanneensa Darryllia onnistuneesti, mutta mitä jos hän olikin vain askeleen jäljessä, jälleen kerran?



Miksi Lucy huolehtisi Adrianista niin, jos nainen ei rakastaisi häntä? Lucy olisi jo lähtenyt, jos kyse olisi siitä. Adrianilla täytyi olla vielä jotain käsissään, jokin kipinä, jota hänen olisi pakko kasvattaa. Hänen täytyisi tarttua tilaisuuteen ennen kuin olisi liian myöhäistä...
   "Adrian?"



"Adrian, tuletko syömään?"
   "Ei minun ole nälkä."
   Se oli totta, mutta hänen äänensävynsä oli katkerampi kuin piti. Ei, Lucy ei ollut valehdellut hänelle. Lucy ei valehdellut, jollei ollut pakko. Lucy rakasti häntä yhä, ja hän näyttäisi, ettei vaaraa ollut.



"Oletko varma?" Lucy kysyi, ja hänen äänestään kuulsi tumma huolestuneisuuden sävy. "Olet syönyt tuskin mitään tänään."
   Adrian hymyili. Kyllä Lucy välitti, ihan selvästi välitti.
   "Tulisitko tänne", hän pyysi.



Lucy epäröi, mutta istuutui sängylle. Adrian käänsi pyörätuoliaan ja etsi sanoja. Nyt ei saisi mokata, ei tälläkin kertaa. Hän ei häviäisi enää, hänellä ei ollut varaa hukata Lucya.
   "Halusitko puhua jostain?" Lucy kysyi. "Sattuuko sinuun?"
   "Ei. Ei siitä ole kyse."



Adrian katsoi Lucya silmiin. Jos hän näkisi pienenkin merkin valehtelusta, hän tarttuisi siihen. Hän heittäisi bensaa liekkeihin ja polttaisi kaikki ne valheet, joita Darryll oli onnistunut Lucyn päähän syöttämään. Darryll oli pitänyt Lucyn poissa, Darryll oli väittänyt Adrianille Lucyn olevan kuollut... se oli kaikki valhetta, ja Adrian ei aikonut antaa niiden viedä Lucya häneltä.
   "Haluaisin, että olisit minulle täysin rehellinen, Lucy-rakas."



Lucyn silmät siristyivät ihan pikkuisen. Adrian huomasi sen kyllä. Hän tukahdutti syvän huokauksen, piti kasvonsa tyyninä – ei, tämä ei ollut merkki lopullisesta vahingosta.
   "En... ihan ymmärrä, mitä tarkoitat."
   "Älä valehtele minulle."
   Adrian siirsi pyörätuoliaan lähemmäs.



"Älä putoa!"
   Lucy koppasi Adrianin ennen kuin tämä ehti mätkähtää lattialle sängyn laidalta. Käsivarsia pitäisi treenata, itsensä liikuttelu yksijalkaisena ei ollut vielä kauhean sujuvaa näillä käsivoimilla. Tästä horjahduksesta oli kuitenkin hyötyä.
   "Lucy..."



"Älä valehtele minulle."
   Adrian tunsi Lucyn lämpimän hengityksen poskellaan. Jokin pidätteli naista etäällä.
   "Adrian... vedä syvään henkeä. Kuka minä olen?"
   "Älä anna sille periksi. Älä anna hänen hämätä sinua."
   "Adrian..."
   "Sinä rakastat minua, vai mitä? Sinun tarvitsee vain sanoa se. Olet ihan turvassa täällä, tajuatko?"
   "Adrian, päästä irti tai lyön sinua."
   Ei hän päästänyt.



Se oli yllättävän helppoa. Lucy ei tapellut vastaan, ja sen täytyi olla merkki siitä, ettei Lucy edes halunnut vastustella. Hän tarvitsi jonkun pelastamaan itsensä niistä valheista, joiden takia hän ei uskaltanut puhua suoraan.
   "Sinä rakastat minua. Sinä rakastat minua. Sano se!"
   "Päästä irti."
   "Sano se."
   "Adrian, olen sinua vahvempi. Päästä irti, niin keneenkään ei satu."
   "Älä valehtele minulle, Lucy." Nainen alkoi rimpuilla, ja Adrian joutui käyttämään kaiken lihasvoimansa pitääkseen hänet paikoillaan. "Sinä haluat tätä. Olet aina halunnut."
   "Ad–"
   "Miksi muuten olisit aina tullut takaisin luokseni? Sinä halusit minua, Lucy. Sinä rakastit minua. Aina."



"Adrian, lopeta tuo –"
   "Sinä haluat tätä. Totta kai sinä haluat. Käskit lopettaa ja silti tulit aina takaisin, muistatko?"
   "Lopeta!"
   "Hys." Ääni vaimeni voimakkaalla molempien käsien puristuksella, ja Lucyn sätkimisestä katosi suunnitelmallisuus. "Älä huuda."
   "Adrian... minä en... saa... henkeä..."
   Vastaan hangoittelu lakkasi. Valheet olivat viimein poissa. Lucy oli viimein, lopullisesti, kokonaan hänen – ja nainen ymmärsi sen viimein itsekin.