2.13 Pohjakosketus

Darryll...
   Darryll, missä sinä olet?
   Saitko ne valot korjattua?
   Darryll?
   Vastaa, kun puhun sinulle.
    Kuuletko minua?
   Haloo?

Missä sinä olet?
   En tiedä
   Pitääkö minun huolestua?
   Ei
   Onko kaikki hyvin?
   Oliko koskaan?



Petin Trishin. Kiskoin lääkkeet, joita Adrian olisi tarvinnut enemmän kuin minä.
   Ne helpottivat – hetkeksi. Tarvitsisin lisää, eikä minulla olisi sitä enempää.
   Dragan oli ennustanut oikein sanoessaan, etten pian kestä enää katsoa itseäni peilistä.


Vaikka pääni alkoikin olla jo suhteellisen selvä, en osaisi selittää sitä mitenkään. En pystyisi valehtelemaan tietäni ulos tästä, joten olisi parempi jättää yrittämättä. Tiesin sen ihan hyvin, joten miksi en mennyt sisälle? Miksi en päästänyt Trishiä epätietoisuudestaan? Hän oli huolissaan, olin kuullut sen hänen äänestään vastatessani puhelimeen. Olin ollut liian sekaisin vastatakseni yhtään mitään.
   Kuulin hänen askeleensa. Hän oli varmasti nähnyt minun istuvan kuistilla.



Hän ei edes tervehtinyt, istui vain viereeni mitään sanomatta niin kuin olisi tarkkaillut minua jo pidemmänkin tovin. Hän tiesi kysymättäkin, mitä oli tapahtunut – tai ainakin osan siitä.
   "Kuinka paljon tällä kertaa?"
   Ei tarpeeksi, olisin halunnut sanoa, eikä se ollut piriä.
   "Subua. Ehkä... ehkä 50 milliä. En tiedä."
   "En myy opioideja, Darryll. Mistä siis sait sitä?"
   "Kaverilta."
   "Varastit kaverin korvaushoidot?"
   "Kipulääkkeet."
   "Ja iskit sen suoneen?"
   "En minä nyt tyhmä ole."
   Siitä voitiin olla montaa mieltä.



Harva asia elämässä sattui niin paljon kuin petetyksi tuleminen. Se, että olisin itse tullut petetyksi, olisi ollut ainakin oikeutettua, mutta sen sijaan olin pettänyt kaikki muut. Hetkittäin olin hallinnut kaikkea. Toisina hetkinä kaikki oli karannut käsistä. En pystynyt pitämään edes itseäni hallinnassa. Mitä järkeä elämässä silloin enää oli?
   Kuulin Trishin äänen selkäni takaa. Sinne se jäisikin. Trish ei enää jaksaisi yrittää kanssani.
   "Darryll... retkahdukset kuuluvat asiaan. Olen totta puhuen yllättynyt, että pääsit näin pitkälle ensimmäisellä yritykselläsi."



Sitä en ollut odottanut hänen sanovan, enkä myöskään sitä, mitä hän sanoi seuraavaksi.
   "Olen pahoillani, että päästin sinut. Minun olisi pitänyt tietää paremmin."
   "Ei se ole sinun vikasi."
   "Toivoin liikoja ja näin, mitä halusin nähdä. Jos olet oikeasti noin heikoilla, minun olisi pitänyt tajuta se."
   "Se ei johtunut sinusta."
   "Kenestä sitten?"
   Olin hiljaa. Garyn nimeä en sanoisi. En voisi sanoa, koska jos hän tietäisi minun kielineen... en uskaltanut ajatella sitä loppuun asti, enkä tiennyt, oliko päättelyssäni mitään järkeä. Ne päivät, joina en ollut muistanut omaa nimeänikään, eivät tuntuneetkaan enää kovin kaukaiselta menneisyydeltä.



Trish hengitti syvään. Kuulin hänen hampaidensa kalisevan kylmässä.
   "Tule sisälle."
   "Pakkaamaan kamat?"
   "Ei, Darryll. Tule sisälle, ole kotona. Anna minun auttaa sinua, jooko?"
   "Et sinä halua auttaa."
   "Älä kitise, vaan tule."
   "Trish..."
   "Sinäkin autoit minua!"
   Se oli liikaa.



Kuinka monta kertaa ihmisen voi pettää ilman että sitä itse mieltää edes petokseksi? Montako uutta petosta saisin vielä tänään tehdä?
   Trish kysyi jotain, ja minäkin kysyin jotain, mutta itseltäni. Kestäisinkö naamaani enää, jos pitäisin kiinni tarinasta, jossa olin pelastanut Trishin hengen? Koska enhän minä ollut niin tehnyt. Olin pöllinyt Samin kuolonkankeasta kädestä aseen ja paennut tietoisena siitä, että Trish vuotaisi kuiviin, ja että jos hän olisi saanut heti apua, hän todennäköisesti olisi selvinnyt. En ollut välittänyt siitä, koska en ollut mitään velkaa Trishille. Nyt olin...
   "En ole koskaan auttanut sinua, Trish. En millään tavalla."



Trish pysyi hiljaa. Tajusin kyllä, että hänen oli vaikea uskoa kuulemaansa. Tavallaan hän kuitenkin uskoi sen: eihän hän muuten olisi kysynyt sellaista kysymystä niin itsevarman leikkisästi.
   "Darryll, muistan kasvosi. Kävit sisällä. Lupasit hankkia apua, ja tänne tuli ambulanssi. Tyhjästäkö se ilmestyi?"
   "En tiedä, kuka sen teki. Mutta se en ollut minä." Nikottelin. Ei jumalauta, en itkisi nyt. "Minä vain... lähdin. Luulin sinun kuolleen."
   "Edes sinä et ole noin mulkku, Darr–"
   "Miksi kuvittelet, etten käynyt katsomassa sinua sairaalassa? Tai miksi kuvittelet minun yllättyneen, kun soitit?"
   Sen jälkeen välillämme oli enää hiljaisuus.



Tiesin sen sattuvan meihin molempiin. En tiennyt, kumpaan enemmän, mutta ainakin olin itse ansainnut oman tuskani. Trish taas... no, ehkä olisi ollut parempi jättää kertomatta. Kai sekin oli petosta, se, että kerroin vain siksi, että itselläni olisi parempi olo. En hallinnut tätäkään. En yhtään mitään.
   Nousin. Aioin jo lähteä, mutta Trish tarttui minuun.



Hän ei sanonut yhtään mitään taluttaessaan minut sisälle. En uskaltanut kysyä mitään. Tähän mennessä jokainen hyvääkin tarkoittava sanani oli aiheuttanut ainoastaan loputonta tuhoa.

***



Lautanen särkyi Elizabethin käsiin tiskatessa. Se johtui raivosta, puhtaasta raivosta. Se johtui siitä, että hän kohteli lautasia kuten Darryll oli kohdellut häntä.
   Hän ei särkyisi paineen alla niin helposti kuin herra Gray ilmeisesti kuvitteli.



Elizabeth ei saanut pienintäkään viiltoa sormiinsa kerätessään sokkona sirpaleita tiskivaahdon seasta. Siinä oli jonkinlaista symboliikkaa. Hän oli vihainen, ja silti hän oli tasainen: hän oli raivoissaan ja silti hän osasi harkita: hän ei lähtenyt mukaan näihin lapsellisiin peleihin. Mikä se jätkä oikein kuvitteli olevansa? Mitä Elizabeth oli hänessä koskaan nähnyt?
   Liz. Voi luoja, että hän vihasi sitä lempinimeä.
   Keittiön ovelta kuului kolinaa ja sadattelua. Elizabeth sulki silmänsä hetkeksi rauhoittuakseen.



Adrianin pyörätuoli ei mahtunut keittiöön. Se oli ongelma, jos ja kun Elizabeth halusi joskus tehdä jotain muutakin kuin olla täysipäiväinen omaishoitaja.
   "Onko kaikki hyvin?" Adrian kysyi, eikä Elizabeth voinut hillitä hymynkaretta. Kiva, että joku joskus kysyi sitä häneltäkin. "Kuulin jonkin särkyvän."



Hymy hiipui Elizabethin kasvoilta nopeasti. Joo, jokin oli särkynyt. Hänen sydämensä, nyyhkistä sentään.
   "Kaikki on kunnossa."
   "Varmasti?"
   "No... niin kunnossa kuin voi olla."
   "Haluaisitko jutella?"
   Ei. Elizabeth ei todellakaan avautuisi Adrianille.



Jotenkin he silti päätyivät pöydän ääreen juttelemaan. Adrian ei vaikuttanut kärsivän kivuista – hyvä niin. Elizabeth oli luvannut soittaa lääkärille ja sanoa suoraan, mihin se edellinen purkki katosi, vaikka niitä lääkkeitä piti olla vielä jäljellä. Siitä tehtäisiin rikosilmoitus, eikä hän pelkäisi antaa Darryllin nimeä sitä varten. Pidättäköön sen paskiaisen, häntä ei kiinnostanut.
   Mutta kun kiinnosti.
   "Mietit häntä yhä, vai mitä?"



Ei sitä voinut kieltää. Siksi Elizabeth ei edes yrittänyt.
   "Minä rakastin häntä... aikani."
   "Silloin, kun se tyyppi oli vielä normaali?"
   "Joo."
   "Älä usko tuohon. Se ei koskaan ollut normaali, sinä et vain nähnyt sitä. Enkä aina minäkään."
   Elizabeth ei tiennyt, mikä oli tullut Adrianin ja Darryllin väliin niin pahasti, että Adrian puhui entisestä bestiksestään noin, mutta ei se häntä juuri kiinnostanutkaan.



Adrian tuijotti naista vierellään. Hän pyrki löytämään mahdollisen varoitusmerkin, tiedon siitä, että Darryll oli vienyt mennessään jotakin syvältä tuon ihmisen sielusta. Jos palakin naisesta oli lähtenyt Darryllin mukaan, hän kävisi hakemassa sen... ja varmistaisi, ettei samaa enää koskaan tapahtuisi.
   "Et kai sinä usko hänen väitteitään... minusta?"
   "Mitä niistä?"
   "Sitä, että olisin jotenkin... kyllä sinä tiedät."
   "Sekaisin päästäsi? Totta kai sinä olet, mutta et sillä tavalla kuin hän väittää."
   Adrian hymyili.
   "Hyvä niin."



Lucy nousi ja siirtyi keittämään kahvia. Adrian onnitteli itseään: hänen bluffinsa oli siis mennyt läpi. Darryll ei ollut edes tajunnut, kuka hänen luonaan oli. Darryll luulisi sen olevan Liz, ei tulisi enää koskaan rikkomaan mitään, ja Lucy oli ihan yhtä rakastunut Adrianiin kuin eilenkin. Tällä kertaa kukaan ei veisi Lucya häneltä pois.

***



Trish oli pakottanut minut nukkumaan. En saanut unta, tai niin luulin. Ehkä se lääke vaikutti minuun vielä jotenkin, ehkä sen poistuminen elimistöstä nukutti.



Päivä muuttui harmaaksi mössöksi ikkunan takana. Trish puhui puhelimeen jossakin. Hän ei puhunut minulle, ei sanaakaan. Ei varmaan enää ikinä, ja se oli ihan oikein.
   Ovi avautui.



Kuulin Trishin selaavan puhelintaan ja laittavan sen taskuun.
   "Darryll?"
   Hänen äänensä oli tunnistamaton, heikko ja väritön.
   "Darryll, haluaisin jutella hetken."



Trish kuului vaeltavan huoneessa. Hän taisi etsiä sanoja, ja hän rauhoittui vasta löydettyään ne.
   "Minullakin on jokin raja, jonka yli en enää kävele kanssasi."
   Se ei ollut yllätys. Totta kai olin tiennyt, ettei Trish enää auttaisi minua. Olin satuttanut häntä niin pahasti, ettei hän enää haluaisi olla missään tekemisissä kanssani.
   "En voi auttaa sinua, tajuatko? En enää."
   Ei kukaan voi.
   "Ehkä joku toinen voi."



Trish huokaisi syvään ja istui sängyn laidalle. Hän taisi pyyhkiä silmäkulmaansa. Roska silmässä. Trish ei itkenyt ikinä, ei ainakaan minun nähteni, eikä hän varmasti aloittaisi juuri nyt.
   "Älä vihaa minua tämän takia, Darryll", hän sanoi. "Mutta soitin jollekulle, ja hän on täällä ihan hetkenä minä hyvänsä."
   Trish olisi varmasti halunnut minun kysyvän, kenestä hän puhui. En kysynyt.
   "Vaikken tiedä teistä juuri mitään, osaan kyllä päätellä, ettet ehkä halua tavata häntä."
   Uteliaisuus heräsi, mutta pysyi aisoissa. Tätä sentään hallitsin.
   "Juttele hänen kanssaan, jooko? Ehkä hän... ehkä hän tuntee sinut paremmin kuin minä. Ja hän haluaa yhä yrittää."
   Toisin kuin sinä. Mutta ei siinä ole mitään pahaa.



Trish ei lähtenyt vieläkään. Hän naputteli sängynjalkaa kantapäällään ja näytti purevan huultaan.
   "Sinä pärjäät kyllä, Darryll", hän sanoi. "Tai sitten et... mutta toivon ja uskon, että pärjäät. Minä vain en ole oikea ihminen antamaan sinulle vetoapua."
   Siinä kaikki.



Trish lähti. Minä jäin aloilleni vihaamaan itseäni. Vihasin viivoja seinillä, pitäisi varmaan maalata ne pois ennen lähtöä. Päivä 1 olisi jossain ihan helvetin kaukana ulottumattomissani. Sen voisi varmaan kaivertaa hautakiveeni.
   Ovikello soi. Joku tuli sisälle. Päätin lakata säälimästä itseäni, jos en muuten niin Trishin takia.



Voisin tehdä edes yhden asian oikein ja reilusti: voisin tervehtiä sitä, kenet Trish oli minua varten kutsunut. Sen täytyi olla joku sosiaalityöntekijä, tai katkaisuhoitolan tyyppejä. Sanoisin niille kiitos, kun kävitte ja jättäisin sen jälkeen Trishin rauhaan. Ongelmani ei ollut niin paha, että millekään pakkolähetteelle olisi ollut perusteita.



Ovi avautui ennen kuin ehdin saada itseni liikkeelle. Joku astui sisään varovaisin askelin. Luulin sen olevan Trish – tervehdykseen asti.
   "John?"



Parkaisin ääneen. Hakkasin ilmaa ja peruutin päin ikkunaa. Ei se ollut realistinen pelko, ei mitenkään, mutta todentuntuinen se oli. Hyperventiloinnin lomassa onnistuin sanomaan jotain.
   "Älä... Älä käytä... Älä käytä sitä nimeä."



Hän katsoi minua pää kallellaan, juuri niin hauraan ja huolestuneen näköisenä kuin olin hänet aina muistanut. Hän oli vahvempi kuin näytti.
   "Se olen minä", hän sanoi. "Älä pelkää."
   "En minä sinua pelkää."
   "Muistatko minut?"



Vedin henkeä. Vapisin yhä.
   "Joo. Tottakai."
   Jokin hakkasi silmiäni sisäpuolelta, ja hänen nimensä porasi takaraivoani. Nora.