2.12 Hullujen kuningas

Myönnetään: olisi pitänyt tajuta yhdistää pisteet heti, kun Gary oli ilmestynyt eteeni näennäisen yksin. Jos sitä olisi ajatellut vähänkään pidemmälle, olisin saattanut tajuta, että Ed olisi mukana. Olisin ehkä tajunnut, että Edillä oli kaikki tarvittavat taidot auton käpälöintiin sillä välin kun Gary jutteli kanssani. Olisi pitänyt tajuta olla juoksematta autoon, tajuta olla yrittämättä liian ilmiselvää pakoa ja tajuta olla lukitsematta itseään siihen ansaan. Nyt, kun Gary istui vieressäni, se oli myöhäistä.
   "Käänny vasemmalle."

Gary ei ollut kertonut, mihin olimme menossa. En ollut kysynyt enkä edes harkinnut sitä, ettenkö tottelisi. Ajomatkan aikana aloin miettiä muita vaihtoehtoja. Voisin ohjata auton sillalta alas – silloin minulla oli ainakin teoreettinen mahdollisuus selvitä, ja Gary saattaisi hyvinkin hukkua.
   Hukkumiskuolema vain sattui olemaan yksi niistä asioista, mitä pelkäsin eniten heti Garyn jälkeen.
   "Aja kovempaa."
   Ja minähän ajoin.



Paniikki esitteli minulle koko arsenaalin vaihtoehtoja. Voisin ajaa ulos tieltä. Voisin ajaa kolarin. Voisin tehdä tyhmästi ja antaa Garylle syyn ampua minut ennen kuin mitään vaatimuksia olisi edes esitetty. Voisin vilkuttaa kaukovaloilla viestin vastaantulijalle. Miten SOS morsetettiin? Kolme pitkää, kolme lyhyttä ja kolme pitkää, vai toisin päin? Yritin molempia, ja tein sen mielestäni ihan huomaamattomasti.



Ei se ollut huomaamatonta, ei todellakaan. Gary ei silti ollut vihainen, hän nimittäin nauroi.
   "Olet säälittävä, John."
   Niin olen.
   "Miksi olet tuollainen? Haluan vain jutella."
   Anteeksi.
   "Etkö luota minuun?"
   Totta kai luotan.
   "Aja tuonne."
   Joo. Ajan. Ei siellä ole tietä, mutta ajan silti. Sinä tiedät parhaiten.



"Pysäytä."
   Sen käskyn olisin halunnut jättää tottelematta. Edessä oli jäinen lampi, ja se olisi luultavasti tarpeeksi syvä, jotta auto uppoaisi sinne kokonaan. Se olisi ainoa vaihtoehto, ainoa, jolla saattoi millään tapaa olla itseni kannalta positiivisia tuloksia. Siitäkin huolimatta noudatin mieluummin Garyn käskyä kuin omaa selviytymisvaistoani.



Gary katsoi minua pitkään. Odotin, milloin hän kaivaisi taskustaan aseen ja posauttaisi aivoni tuulilasiin. Jotain sellaista hänen täytyi suunnitella, koska... no, ei kai meidän muuten pitänyt ajaa keskelle peltoa, pois yleisiltä teiltä? Seuraavana aamuna Garyn firman roska-auto kävisi hakemassa ruumiini kaatopaikalle, ellei hän sitten suunnitellut sitä, että dumppaisi minut lampeen.
   "Ulos autosta, John", Gary sanoi hiljaa ja niin ystävällisesti, että minua alkoi pelottaa entistä enemmän. Hän varmaan hukuttaisi minut paljain käsin.

Ed jäi taaksemme. Hän piti vahtia, en siis voisi paeta. Gary piti katseensa minussa ja minä annoin katseeni poukkoilla kuin vauhkolla jäniksellä.
   "Rauhoitu. Kun sanon, että haluan jutella, se tarkoittaa, että haluan jutella. Älä ole noin säikky."
   Se ei rauhoittanut minua yhtään. Mietin, miltä tuntuisi vetää lammen pintaan kertynyttä ohutta jääriitettä keuhkoihin.
   Gary pysähtyi, ja niin pysähdyin minäkin.



En edes säpsähtänyt, kun hän laski kätensä suorastaan isälliseen tapaan olalleni ja rutisti.
   "Kaunista, eikö?"
   "On", sain sanottua, mutta ääneni jäi kuiskaukseksi. Gary jatkoi.
   "Ostin tämän tontin. Arbor Corporation rakentaa tänne päiväkodin." Gary nauroi. "Totta puhuen en tiedä arkkitehtuurista yhtään mitään, vielä vähemmän päiväkodeista... mutta sitä varten palkataan ihmisiä, jotka tietävät. Vai mitä?"
   "Varmaan joo."



Gary silitti olkavarttani. Minua alkoi oksettaa.
   "Miksi olet noin masentunut, John? Onko rakkaushuolia?"
   "Joo."
   "Kerro niistä. Kerro kaikki."
   En.
   "Etkö luota minuun?"
   Jos on yksi asia, josta en puhu henkenikään uhalla, se on Elizabeth.
   "Oletko jutellut Adrianin kanssa viime aikoina?"
   Värähdin. Gary irrotti otteensa.



Hän levitti kätensä edessäni kuin olisi esitellyt sitä hemmetin päiväkotiaan, joka oli olemassa joko ainoastaan piirrustuksissa tai sitten vain Garyn löysien ruuvien välissä.
   "Minulla on ihan erityinen tunneside tähän paikkaan", hän virkkoi. "Tämä on nimittäin paikka, jossa tapasin Adrianin ensi kertaa. Tai no... hän ei tiennyt sitä silloin. Piilottelimme vierekkäisissä puskissa, eikä hän tainnut nähdä minua." Gary virnisti. "Mitä siitä pojasta olisi tullutkaan, jos hän olisi tehnyt elämässään vähän parempia valintoja!"
   Vatsahapot pyrkivät kurkkuuni. Ajattelin sitä poistettua jalkaa. Mihin amputoidut raajat yleensä päätyivät? Kaatopaikalle? Koiranruoaksi?



Hän tuli jälleen lähemmäs. Väistin hänen katsettaan, hänen pehmeää ääntään, ja silti se tunkeutui korviini ja silti hänen läheisyytensä repi sieluani rikki.
   "Olen ystäväsi, John. En kanna kaunaa mistään."
   En minäkään. En uskalla.
   "Ystävät tekevät palveluksia toisilleen, vai mitä?"
   Ei taas.
   "Minulla olisi sinulle yksi harras pyyntö."
   Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.



Ei.
   Ei.
      Ei.
         Ei.
   En tee sitä.
   En mitään sinulle.
   Ei!
   "Mitä haluat minun tekevän?"



Gary hymyili. Hän näki sen minusta: sen, etten voinut mitään hänelle, en osannut vastustella, en uskaltanut vastustella. Hän sai haluamansa parilla sanalla.
   "Yhden jutun", hän sanoi. "Vie minulta viesti."
   "Mikä?"
   Hän otti jotain taskustaan ja huitaisi.



Huutoni hukkui kylmään lumeen. Silmäkulmaa tykytti. Gary laittoi aseen takaisin taskuunsa.
   "Tuo ei ollut se viesti", hän virkkoi jostain yläpuoleltani, "vaan tilien tasaus. Minusta ei ole reilua, että löit minua. Kavereita ei lyödä, eihän? Eihän, John?"
   "Anteeksi. Anteeksi. Anteeksi."
   Sitä hokemista lumi ei syönyt.



Hän kyyristyi eteeni. Hänen kylmät sormenpäänsä hivelivät poltetta silmäkulmassa. Jos siihen jäisi mustelma, olisin kusessa.
   "Se viesti", Gary sanoi. "Se on ihan lyhyt. Kunhan viet hänelle terveisiä ja kerrot, että toivon hänelle pikaista paranemista, niin kaikki on hyvin."



Se oli kierointa ja kuvottavinta paskaa ikinä. Gary tiesi sen. Itsetietoinen hymy välähti hänen huulillaan.
   "Kaikki on hyvin, John", hän lupasi. "Kaikki on ihan hyvin niin kauan kuin sinulla on ystäviä... ja minähän olen sinun paras ystäväsi, vai mitä?"
   Hän ei odottanut vastausta.



Uskalsin nousta vasta, kun Garyn askeleet olivat loitonneet kuulumattomiin. Olin irrallani ruumiistani, tai ainakin toivoin niin. Tämä oli ihan helvetin epätodellista. Ei näin voinut käydä, ei missään elämässä...



... ja silti niin kävi. Garyn 'pieni palvelus' ei ollut ensimmäinen laatuaan, enkä uskonut, että se jäisi viimeiseksi. Se ei jäisi ikinä viimeiseksi. En rupeaisi Garyn bestikseksi, en enää... jos rupeaisin, niin Gary olisi sen jälkeen todellakin ainoa ystäväni, ja hän käyttäisi sitä asemaa siekailematta hyväkseen... mutta toisaalta, kieltäytyminen Garyn hommista ei ollut koskaan ollut vaihtoehto.
   Entä jos hän jättäisi minut oikeasti rauhaan? Jos hoitaisin tämän homman kunnialla, vain ja ainoastaan tämän? Jos pakenisin heti sen jälkeen... Jos hän ei ehtisi esittää sellaisia pyyntöjä, joiden toteuttaminen olisi vielä mahdottomampaa... silloin en pettäisi häntä enkä jäisi mitään velkaa. Garyhan oli pyytänyt vain viemään terveisiä. Miten iso asia yhdet terveiset voisivat olla?

***



"Trish?"
   "Kaikki hyvin?"
   "Joo... on."
   "Ei kuulosta siltä."
   "Yksi juttu..."



"Miten niin auton valot lakkasivat toimimasta?"
   "En minä tiedä, joku sähkövika varmaan."
   "Okei."
   "En haluaisi ajaa tällä kelillä ilman valoja."
   "Et ajakaan. Tulen hakemaan."
   "Älä turhaan. Olen korjaamon pihalla, se aukeaa tunnin päästä."
   "Pärjäätkö siellä?"
   "Joo. Totta kai."



Totta kai minä pärjäisin. Pärjäisin ainakin siihen asti, kun minun pitäisi näyttää naamani Trishille. Pitäisi keksiä joku vuosisadan valhe tälle osumalle, joku sellainen, joka ei saisi häntä epäilemään minkään menneen vikaan. Ehkä väittäisin lyöneeni naamani auton oveen. Joo, se menisi läpi, kunhan ehtisin rauhoittua ennen kotiin paluuta. Trish näkisi paniikkini, senhän näkivät kaikki.



Minulla olisi muutama tunti aikaa. Trish uskoisi kyllä, että valojen korjauksessa menisi tunti tai pari, ja korjaamo aukeaisi vasta vähän ajan päästä. Lisäksi voisin väittää, että korjaamolla oli jonoa tai että he eivät löytäneet vikaa heti. Olisi tosin parasta soittaa Trishille siinä välissä, jotta hän ei huolestuisi ja saisi päähänsä tulla tarkistamaan, olinko oikeasti korjaamolla vai en.



Mitä olin oikein tekemässä? En ollut ihan varma. Minun täytyi olla kusipää, jos oikeasti aioin hoitaa Garyn tehtävän tällä tavalla. Olin selkärangaton nilviäinen, jokin muodoton ja limainen olento, joka suostui kaikkeen, mitä Gary pyysi, mutta ei sitten tehnyt sitä edes kokonaan itse.
   Oli sille ihan oikeakin peruste, etten mennyt sairaalalle. Adrian oli niin sekaisin, ettei hän tajuaisi viestiä välttämättä ollenkaan, ja vaikka tajuaisi, niin voisi olla molemmille helpompaa, etten toisi sitä itse. Oliko tämä silti oikein? Tuskin.



Kello oli puoli seitsemän. Pitikö minun koputtaa? Pitikö minun soittaa Lizille ensin? Sainko mennä sisälle?
   Miksi mietin näitä asioita? Minullahan oli avaimet, ja ainakin paperilla tämä oli edelleen minun kotini.



Ei se ollut silti helppoa, ei mitenkään perusteltavissa. Pelkäsin, että käytin Elizabethia hyväkseni, enkä suostunut myöntämään sitä edes itselleni. Olin oikeasti aika mulkku, mutta sehän nyt ei tullut enää hänellekään yllätyksenä. Hän varmasti vihasi minua – syystä. Jos pyytäisin häntä viemään nämä terveiset perille puolestani, hän vihaisi minua vielä useammasta syystä.
   Menin silti sisään.



Kaikki oli suunnilleen samalla tavalla kuin lähtiessäni. Likaisia astioita oli vähän enemmän. Mitenköhän Liz jakseli? Uskaltaisinko kysyä sitä? Kuuluiko se enää minulle? Emme olleet eronneet, emme varsinaisesti. Emme me silti olleet yhdessäkään.
   "Mitä sinä täällä teet?"



Liz oli jo täysissä pukeissa ja meikattuna, vaikka kello oli niin vähän. Hänen katseensa kertoi minulle kaiken tarvittavan siitä, miten tervetullut olin tänne. Jollain tapaa se ärsytti. Minua pelotti ihan helvetisti, ja pelko oli se tunne, joka riisti ohjat käsistäni. En kaivannut siihen vittuilua lisäksi.
   "Tulin... juttelemaan."
   "Mistä?"
   "Asioista. Ja lainaamaan meikkivoidetta."
   "Silmäkulmaasi?"
   "Joo."
   "Sinä siis kävelit tänne ensimmäisen kerran kuukauteen aamuvarhaisella, omilla avaimillasi... lainataksesi meikkejäni?" Hän pudisti päätään. "En usko tuosta sanaakaan, mutta istu nyt alas sitten."



Hän ei tuonut meikkivoidettaan minulle, vaikka olisin oikeasti tarvinnut sitä. Hän odotti minun avaavan keskustelun. Erillään istuminen sattui ja tukahdutti äänijänteet.
   "Mistä halusit puhua?"
   Vedin henkeä. Tarvitsisin rohkaisuryypyn, mutten voisi pyytää sellaista. En voisi pyytää enää mitään, koska se ei olisi reilua ja koska minullakin oli joku omatunto jossain syvällä sieluni pohjamudissa.



Elizabeth antoi minulle aikaa. Hän oli oikeasti ollut ihan mahtava tyttöystävä. Ollut. Miksi se sattui näin paljon?
   "Halusin pyytää anteeksi. Mokasin."
   "Lievästi sanottuna."
   "Onko... tai siis... voinko pyytää sinulta jotakin?"
   "Riippuu, mitä."
   En voisi sanoa sitä Elizabethille. Voisinkohan kirjoittaa sen paperille? Antaa sen suljetussa kirjekuoressa Adrianin avattavaksi... ei hemmetti, en voisi sotkea Elizabethia tähän, en näin suoraan. Pitäisi miettiä jotain muuta... pitäisi miettiä sitä yhdessä.
   "Minulla olisi Adrianille... luottamuksellista asiaa. Voisitko auttaa minua siinä?"



Elizabeth ei aikaillut vastauksessaan.
   "Vai niin", hän virkkoi. "Olisi kyllä ihan reilua, jos pyytäisit häneltäkin anteeksi, mutta en aio toimia kirjekyyhkynäsi. Vie itse viestisi."
   "Elizabeth –"
   "Hän nukkuu vielä, mutta hänen herätyskellonsa soi seitsemältä. Voit kertoa asiasi itse sitten."
   Räpyttelin silmiäni.



Herätyskello. Herätys seitsemältä. Adrian nukkuu. Missä?
   "Eikö... eikö hän ole... Elizabeth, missä Adrian on?"
   "Etkö oikeasti tiedä?"
   "Pitäisikö minun?"
   Ei vastausta. Ei heti.



Tajusin kyllä, että se oli virhe. Mitä muutakaan olisin voinut sanoa? Elizabeth hengitti syvään ja puhui niin kireällä äänellä, että tiesin hänen pidättelevän huutoa.
   "Et siis halunnut tietää." Liz naurahti ilottomasti. "Trish lupasi kertoa sinulle, jos haluat kuulla sen. Et halunnut hänen kertovan."
   "Eliz–"
   "Säästä valheesi. En jaksa niitä enää."
   "Elizabeth, missä hän on?"
   Hän ei vastannut. Viimein tajusin päätellä sen itse. Nousin sohvalta enkä välittänyt, vaikka Elizabeth yritti huutaa minut takaisin.



Vanha huoneeni oli ollut tyhjillään. Adrianin pyörätuoli ei mahtuisi ruokakomeroon.
   Tähän oveen en varmasti koputtaisi.



Olin arvannut oikein. Huone oli suurimmaksi osaksi tyhjennetty ja sänky oli siirretty keskelle, kai se helpottaisi liikkumista ja pyörätuolin siirtelyä. Yöpöydän valo syttyi, ja tiesin hänen olevan hereillä.



Syystä, jota en ymmärtänyt, Adrianin naama ärsytti minua. Se oli selkeämpi kuin ennen. Silmät olivat kirkkaammat kuin ennen. Milloin näin oli käynyt?
   "Darryll?"
   Hänen äänensä oli käheämpi kuin muistin, eikä hän ollut yhtään niin aggressiivinen kuin hän oli viimeksi tavatessamme ollut... tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä ulospäin.



Liz oli hiipinyt taakseni. Hyvä, hän saisi vastata kysymykseen.
   "Milloin tuo on kotiutettu?"
   "Tuo", Elizabeth vastasi painokkaasti, "on tullut kotiin kaksi viikkoa sitten. Tietäisit, jos olisit ollut meihin missään yhteydessä."
   "Et sitten kysynyt minulta mitään?"
   "Miksi olisi pitänyt? Miten olisin voinut?"
   "Tiedän tästä jutusta enemmän kuin sinä."
   "Mistä jutusta?"



Adrian kohottautui istumaan. Jalantynkä lepäsi hänen vierellään täysin parantuneena ja liikkuikin sen verran, mitä sellainen pätkä ylipäätään voi liikkua.
   "Darryll, mitä sinä –"
   "Hänen voinnistaan", jatkoin keskustelua Elizabethin kanssa. "Kenen idea se oli? Kenen lääkärin?"
   "Mitä se kuuluu tähän mitenkään?" Elizabeth kysyi.
   "Tuo jätkä on sairas, et sinä voi asua täällä yksin sen kanssa!"
   "Darryll!"
   Siinä kohtaa paloi hermot.



Sormeni vapisi. Adrian seurasi katseellaan etusormeani.
   "Mikä hänen nimensä on?!" karjuin hänelle, ja hän pudisti hiljaa päätään.
   "Darryll, mitä sinä tar–"
   "Vastaa kysymykseen!"
   "Riittää", Liz ärähti. "Et voi tulla tänne huutamaan –"
   "Voin tulla omaan kotiini huutamaan ja myös teen sen, koska tuo jätkä on seinähullu eikä ihan varmasti muista nimeäsi!"
   Adrian käänsi katseensa olkani yli.
   "Elizabeth?"
   Se sattui. Annoin käteni pudota alas.



Ei. Tämä ei mennyt näin. Minä en ollut se sekopää tässä. Adrian oli ollut vaikka kuinka kauan jossain Lucy-psykoosissa... miksi hän olisi yhtäkkiä parantunut? Hetkinen... toivoinko hänen olevan yhä sairas? Toivoinko sitä siksi, että olisin itse oikeassa ja hän väärässä?
   Mutta minähän olin oikeassa.
   "Liz", sanoin hiljaa, "Liz... olin itse paikalla. Näin, kun hän yritti hyökätä toisen ihmisen kimppuun. Ja hän kertoi luulleensa sitä ihmistä Lucyksi."
   Viimein oli hiljaista. Viimein he kuuntelivat.
   "Hän ei ole kunnossa, Elizabeth. Et voi asua hänen kanssaan yksin."




Adrian oli ensimmäinen, joka puhui. Hän lausui nimeni hiljaa, särkyneellä äänellä, pettyneenä.
"Darryll... se oli luottamuksellista."
   "Totta helvetissä se oli. Ethän halunnut kenenkään tietävän, että olet noin sekaisin."
   "Siitä on viikkoja!"
   "Onko mikään muuttunut?"
   "Ainakin se, että kuvittelin sinun olevan ystäväni."
   "Hiljaa, molemmat!"



Elizabethilla oli auktoriteettia meihin molempiin. Minä olin kuitenkin selvästi se, jota hän halusi sättiä. Se oli niin väärin. Olikohan heillä suhde?
   "Adrianin kipulääkitystä on muutettu", hän sanoi. "Se edellinen ei sopinut. Sillä oli sivuvaikutuksia."
   "Ai, niinkuin murhapsykoosi?"
   "Darryll. Käyttäydy."
   "Olen huolissani sinust–"
   "Oletko kamoissa, Darryll?"
   Olin hiljaa. Elizabeth pudisti päätään.
   "Työskentelen käytöshäiriöisten teinien kanssa. Kuvitteletko, etten huomannut mitään? Etten tunnista pirin käyttäjää, kun näen sellaisen?"
   Painoin katseeni.



Silmäni osuivat pilleripurkkiin. Punakeltaisia kapseleita.
   "Noitako se vetää? Mistä tiedät, ettei niillä ole sivuvaikutuksia?"
   "Hän on lääkärin valvonnassa."
   "Kertoiko hän lääkärille harhoistaan?"
   "Älä viitsi, Darryll. En tiedä, miksi olet tuollainen, mutta tuolla tavalla saat aikaiseksi pelkkää tuhoa etkä luottamusta."
   Poimin pilleripurkin käteeni ja luin etiketin.



Ei, ne eivät olleet psykoosilääkkeitä. Harmi kyllä.
   "Suboxonea?"
   "Mitä väliä sillä on?"
   Tuhahdin.
   "Sinä et siis kestä minua piripäissäni, mutta opioideja vetävän psykon kanssa on ihan OK nukkua?"
   "Me emme nuku yhd–"
   "No ette varmasti. Kukapa sitä nukkumaan ehtisi."
   Liz huokaisi. Tiesin menneeni liian pitkälle – taas.



Hän kaivoi puhelimen taskustaan. Hänen kätensä vapisi.
   "Mene pois, Darryll", hän sanoi värisevällä äänellä. "Jos et nyt lähde, soitan poliisit. Tiedät, että teen sen kyllä, etkä halua minun tekevän niin."
   Siihen ei kannattanut enää vastata.



Lähdin kyllä, ja rauhallisesti lähdinkin. Ihan koko matkan menin ulos asti sanomatta mitään.
   Okei, en mennyt. Pysähdyin ovella.



Käännyin katsomaan Adriania. Säikähtäneitä silmiä, joissa olisin edelleen halunnut nähdä lasipinnan, joka ei olisi ymmärtänyt tuon taivaallista sanoistani. Jos Adrian oli kunnossa, niin sehän oli huono homma minulle. En silti jättäisi Garyn tehtävää tekemättä, en säälin vuoksi.
   "Yksi juttu, Adrian", sanoin hiljaa. "Lämpimät terveiset Garylta."
   Elizabeth yritti läimäistä minua, mutta hän ei osunut.



Paiskasin ulko-oven auki ja jätin sen selälleen. Olin varma, etten palaisi tänne enää ikinä. En voisi palata enkä haluaisi palata.
   Nauroin ääneen. Tämähän meni taas hyvin.



Kaikki meni niin hyvin, etten oikeastaan välittänyt siitä, miten alas tässä voisi vajota. Jos hyppäisi vielä kalliolta, niin ainakin kipu loppuisi.
   Olin pettänyt kaikkien luottamuksen. Tessin, joka oli kuollut viereeni Draganin luodista. Elizabethin, joka oli päätynyt panttivangiksi minun takiani... joka oli nähnyt minun uhkaavan oppilastaan aseella... joka oli ottanut mieluummin Adrianin kuin minut. Adrianin, joka oli pitänyt minua ystävänään ja jota nyt halusin satuttaa ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla, jonka sielun halusin repiä kappaleiksi, jonka äkkiparantumisessa manifestoitui koko oma paskamaisuuteni, hulluus, jota olin etsinyt hänestä, ja joka taisi olla minussa.



Ja nyt pettäisin vielä Trishin. Tekisin sen mielelläni, koska ainakin sitten olisi hetken helpompi olla.
Onneksi Elizabeth ei ollut nähnyt, kun otin ne mukaani.



Huoltoaseman myyjällä oli kiivas väittely tavarantoimittajan kanssa. Hyvä niin. En nimittäin jaksanut välittää paskan vertaa siitä, näkikö joku minun tekevän näin vai ei.



En välittänyt enää mistään. Paitsi siitä, että minulla oli pöytä. Muuta ihminen ei tarvinnut: vain pöydän, tarpeeksi näppärät sormet kapseleiden auki kiertämiseen, pankkikortin ja muovipillin lähimmästä roskiksesta.



Sekunnin harkinta. Kahden sekunnin. Äiti oli aina varoitellut näistä hommista. Kiitokseksi niistä varoituksista olin tappanut isän, hänen aviomiehensä, miehen, jota hän oli rakastanut.



Koko elämä pelkkää petosta. Kaikkien pettämistä.

Eikä sillä ollut edes väliä, koska nyt valot olivat kirkkaita ja hetken ajan voisin ihan hyvin.