2.11 Minkä taakseen jättää

♫

Viivoista oli tullut vähitellen suorempia ja siistimpiä. Viiden viivan joukot olivat kerääntyneet tasaisemmiksi pataljooniksi. Muutamasta horjuvasta pätkästä näki ne päivät, joina usko oli horjunut.
   Trish ei ollut antanut periksi silloinkaan, kun olin hakannut päätäni seinään, eikä silloin, kun olin yrittänyt sytyttää päälläni olevat vaatteet palamaan. Siitä oli nyt yli viikko. 

Paskat päivät olivat vaihtuneet paskoihin hetkiin. Yksi niistä oli käsillä nyt.
   En tykännyt saundista, en kitaran enkä omastani. Olin valinnut soitettavaksi jotain sellaista, mitä en ollut soittanut yläasteen jälkeen. Sen piti olla tarpeeksi helppoa. Piti.
   "Hide my head, I wanna drown my sorrow
No tomorrow, no tomorrow..."

"And I find it kind of funny
   I find it kind of sad
The dreams in which I'm dying
   Are the best I've ever had..."
    Nauhasärö iski korviini ja sanoihin ilmestyi ylimääräinen "vittu".



Hermosauhut olivat silläkin kertaa pelastukseni. Sekin oli vaatinut harjoittelua, nimittäin tupakan kaivaminen taskusta, sen asettaminen huulien väliin ja sytyttäminen yhdellä kädellä. Kaukana olivat ne ajat, kun olin osannut tehdä sen niin, että tupakka piti laittaa huulien väliin vasta, kun se jo paloi.
   Trish avasi oven koputtamatta, kuten aina. En valittanut, hänen talonsahan tämä oli.



Olisin toivonut, ettei Trish olisi sanonut mitään. Hän ei ymmärtänyt musiikista mitään, ja sitä suuremmalla syyllä olisin halunnut, että hän jättäisi kehunsa sikseen. Voisin soittaa Ukko-Nooan väärin eikä hän kuulisi eroa. Voisin soittaa sen klassisella kitaralla ja hän kuvittelisi sen edelleen olevan sama kitara.
   "Sehän kuulostaa hyvältä."
   Laskin tupakan yöpöydän kulmalle enkä vastannut.



Ranteisiin sattui. Molempiin. Tein paljon asioita väärin, ja kun korjasin niistä yhden, seuraava iski tilalle. En laulanut, en tekisi sitä Trishin naaman edessä. Riitti, että hän kuuli sen huonokuntoisten seinien läpi ja kuvitteli sen kuulostavan oikealta.
   "Oletko ajatellut, että voisit vielä esiintyä?" Trish kysyi. Se sattui.
   "En. En ainakaan vuoteen."
   "Olet liian kriittinen."
   En ollut, tiesin sen. Muistin vain asiat, joita olin osannut vielä vähän aikaa sitten. Muistin otteet, joihin sormeni olivat taipuneet vaivatta. En enää hallinnut niitä samalla tavalla, ja tiesin, että se voisi olla yhtä hyvin pysyvää kuin ohimenevääkin.

Trish olisi toivonut minun esiintyvän. Hän ei puhunut siitä ensimmäistä kertaa tänään. Viimeksi hän oli kertonut nähneensä Basixin ovella ilmoituksen, jossa haettiin esiintyjää muutamalle illalle kuukaudessa. Olin kieltäytynyt, mutta pitänyt omana tietonani ajatuksen siitä, etten ollut tarpeeksi hyvä edes Basixiin, en, vaikka käytin suurimman osan ajastani tämän paskiaisen rämpyttämiseen. Tein niin, koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä.
   "Sinulla on ulkovaatteet päällä, Trish."
   Trish ei vastannut. Hän tiesi kyllä, mitä aioin ehdottaa.
   "Voisin tulla mukaan."



Tiesin kyllä, ettei hän suostuisi. Eivät minunkaan ehdotukseni kuuluneet tässä talossa ekoja kertoja.
   "Ei. Et ole ollut läheskään tarpeeksi kauan kuivilla."
   "Mitä merkitystä sillä on? Minähän vain myisin sitä."
   "Niinhän se meni viimeksikin, vai mitä? Sinähän vain myit sitä, ja sitten aloit uskoa omia myyntipuheitasi."
   "Se oli eri –"
   "Vastaus on ei. En ota riskiä siitä, että houkutus kasvaa sinulle liian suureksi."

Hän lähti. Kuulin auton starttaavan pihalla. Trish oli aina väittänyt, että hän myi itse hyvin harvoin, että hän pysytteli mielellään taustajoukoissa ja jätti suurimman riskin myyjille, mutta ei se ollut enää niin. Minusta tuntui, että hän oli ottanut minunkin hommani hoitaakseen nyt, kun hänen tehokkain myyjänsä oli pois pelistä.

Jep. Tehokkain. Tiesin olevani sitä, ja tiesin myös Trishin tietävän sen. Okei, olin työskennellyt hänelle parhaimmillaan 20 tuntia päivässä ja sillä oli ollut hintansa, mutta oliko sekään nyt reilua, etten enää saanut tehdä yhtään mitään? Oliko se reilua, että lojuin Trishin nurkissa osallistumatta sähkölaskuihin tai ruokakustannuksiin? Tein kyllä kotitöitä, mutta en ajatellut alkaa Trishin täysipäiväiseksi kotirouvaksi.

Voin jo paljon paremmin, mutta tiesin kyllä, että turhautuminen voisi ajaa minut jonain päivänä takaisin helppoihin ja väliaikaisiin ratkaisuihin. Tylsistyminen saisi minut lopulta hakemaan jännitystä asioista, joita ei todellakaan kannattanut tehdä – ja tylsää minulla todellakin oli. Päivän kohokohta oli viivan vetäminen seinään, koska se oli ainoa asia, joka muuttui. Muuten kaava oli aina sama: nouse ylös, käy kusella, syö jotain, soita kitaraa, mene nukkumaan. Nouse ylös, käy kusella, syö jotain, soita kitaraa... Nouse ylös, käy kusella...
   Tiesin, että Trish tarkoitti hyvää, mutta ei tämä silti ollut hyväksi kenellekään. Pääni hajoaisi täällä.

Kitaransoitto ja etenkin se, etten voinut tienata sillä enää, palauttivat mieleeni jotakin. Räkälöissä kiertelyllä ei ollut koskaan tienannut paljon mitään, ja silti olin elättänyt itseni. Osasin paljon muutakin kuin myydä asioita... osasin ottaa asioita.

Trish tuskin tiesi, että minulla oli se yhä. Olin piilottanut sen patjan väliin.

Pyörittelin asetta kädessäni. Käteni vapisivat sen painon alla. Lipas olisi parasta jättää kotiin – näissä hommissa ei ollut tarvinnut koskaan aiemminkaan ampua ketään, enkä luottanut tähtäykseeni tarpeeksi alkaakseni tehdä niin nyt. Uhkauksena ase toimisi ihan hyvin tyhjänäkin.

Tämä oli poikkeuksellisen suunnittelematonta, tiesin sen. Siksi pitäisin keikan yksinkertaisena. Hakisin vain vähän jotain, jostakin helposta paikasta... jotakin auttamaan minut alkuun.

Jotakin pitämään Trish tyytyväisenä. Tai itseni. Miten vain.

***

Tulin kotiin vähän ennen puoltayötä. Ottaen huomioon, että keikka oli mennyt ihan hyvin, en ollut odottanut ihan sellaista vastaanottoa.



Trish oli odottanut minua keittiössä edelleen ulkovaatteissaan. Hän ei säästellyt äänenvoimakkuuttaan, kun avasin oven.
   "Mitä vittua sinun päässäsi oikein liikkuu?!"



"Tajuatko sinä, että olen etsinyt sinua?!"
   "Rauhoi–"
   "Älä sinä saatana rauhoittele minua! Missä helvetissä olet ollut?!"

Ärsytti. Olin väsynyt, halusin nukkumaan, homma oli hoidossa ja Trish vain huusi minulle.
   "Sori", mutisin. "En tiennytkään, että olen vankina täällä."
   "Ei kyse ole siitä."
   "Mistä sitten? Kävin ulkona. Pitikö siihen pyytää lupalappu tai jotain?"



Trish kiroili hiljaa itsekseen. Odotin hetken ja suljin oven viimein perässäni. Alkoi tulla kylmä.
   "Olisit voinut edes soittaa", hän mutisi. "Lähettää viestin... tai jättää itse sen lapun."
   "Jätän ensi kerralla."
   "Missä kävit?"



Vastasin Trishin kysymykseen ojentamalla hänelle setelinipun. Trish kohotti kulmiaan, muttei ottanut rahoja.
   "Mitä nuo ovat?"
   "Maksuvälineitä. Niitä voi vaihtaa kaikenlaisiin kulutushyödykkeisiin suuressa ulkomaailmassa."
   "Heko heko, Darryll. Mistä sait ne?"
   "Yhdeltä kiskalta. Pidin viisikymppiä, ostan sillä sorkkaraudan."

Trish kohotti katseensa minuun. Hän ei vieläkään ottanut rahoja, vaikka yritin tunkea niitä puoliväkisin hänen käteensä.
   "Ryöstit kiskan?"
   "Joo."
   "Aseella?"
   "Joo. Naamioituneena." Riisuin pipon, mutta se ei vaikuttanut Trishin ääneen.
   "Ja nyt kuvittelet, että suhtaudun suopeasti ajatukseen siitä, että ostat sorkkaraudan ja alat tyhjentää ihmisten asuntoja ja tulet sen jälkeen tänne nukkumaan? Että oikein houkuttelet epäilyksiä laittomuuksista tähän suuntaan kaikin mahdollisin tavoin?"
   "Jumalauta, Trish!"



En voinut olla huutamatta. Karjumatta. Karjuin hänelle kaiken turhautumiseni, kaikki pelkoni ja kaiken, mikä siinä vaiheessa painoi mieltä, kun seinät alkoivat kaatua päälle.
   "Mitä sinä haluat minun tekevän?! Et mitään?!"
   "En ole vaatinut sinulta mitään!"
   "No etpä niin! Koska sehän olisi ihan liian helppoa minulle, vai mitä?! Koska jättämällä minut vellomaan johonkin ikuiseen kiitollisuudenvelkaan olet aina niskan päällä! Koska minun ei tarvitse päästä koskaan jaloilleni – koska sinä hoidat kaiken ja koska taidat pitää minua sinun omaisuutenasi, vai mitä?!"
   Trishin huulilla kareili hymy. Se oli viimeinen reaktio, mitä olisin häneltä toivonut.
   "Mitä me puhuimmekaan siitä kontrollista?"

Vapisin. Pyyhin kylmää hikeä otsaltani. En lopettanut, vaikka äänenvoimakkuuteni laskikin normaalille tasolle.
   "En halua olla riippuvainen sinusta. En halunnut vaihtaa spiidiä siihen, enkä kestä, jos pakotat minut loppuelämäkseni neljän seinän sisälle. Tiedät sen ihan hyvin."

Trish seisoi pitkään aloillaan. Olisin halunnut lähteä pois, mutta minusta tuntui, että nyt ei kannattaisi kääntää hänelle selkäänsä. Jotain oli tulossa, ja halusin tietää, mitä.
   Hän huokaisi, pudisti päätään ja huokaisi taas.
   "Järjestän sinulle jotain aamuyöksi, jos lupaat nukkua tässä välissä."



Tartuin Trishin tarjoukseen mukisematta. Unta oli vaikea saada, mutta lopulta onnistuin vajoamaan johonkin puolihorrokseen, josta nousin ylös pirteänä kuin pikkupoika jouluaattona. Kello oli puoli neljä ja Trish oli kai valvonut koko yön.

"Otat minun autoni sinne", hän mutisi. "Sen uuden."
   "Uuden?"
   "Joo. Se sininen tila-auto. Siinä on minun numeroni keskusyksikön pikavalinnoissa." Trish naputteli pöytää kynsillään. "Vain yksi paketti. Tiedätkö, mihin menet?"
   "Joo."
   "Osoite?"
   "Davenport Turn 378."
   Hän ei keksinyt sen enempää tentattavaa.

Odotin lähtölupaa, mutta lennonjohto oli hiljaa. Pelkäsin, että hän peruisi keikan viime hetkellä, ettei hän päästäisikään minua, vaikka tämän piti olla jotain ihan naurettavan helppoa ja vaikka tästä keikasta olisi saanut turvallisemman vain siten, että ympärilleni olisi teipattu vaahtomuovipatjoja ja pari muoviräjähdettä kaiken varalta.
   "Se on vain yksi myyntikeikka", sanoin hänelle. "Olen hoitanut niitä kymmeniä, ellen satoja. Mikä voisi mennä vikaan?"
   "Monikin asia."
   "En vedä niitä enää. Luota minuun. Saan varmaan lähteä?"
   Hän nousi ylös samaan aikaan kanssani.

Nyt viimeistään kuvittelin, että Trish peruisi kaiken, mutta ei hän tehnyt niin. Hän vain halasi minua jollain tosi oudolla tavalla, vähän äidillisellä, niin kuin hänellä olisi oikeasti ollut syytä pelätä, etten tulisi enää kotiin tältä reissulta.
   "Luota minuun", toistin, ja Trish naurahti.
   "Sinä oletkin ollut niin kovasti henkilökohtaisen luottamukseni arvoinen koko sen ajan, kun olen sinut tuntenut."

Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Jos en olisi tiennyt, että Trishillä oli noin sata syytä vihata minua, olisin kuvitellut, että hänellä oli jotain tunteita minua kohtaan. Toivoin, ettei niin ollut, koska sellaisille tunteille en voisi antaa mitään vastakaikua eikä siitä aiheutuva ristiriita olisi juuri nyt hyvä juttu.
   "Vain yksi keikka. Mikään ei mene pieleen."
   "Soita, jos menee."
   "Joo."

Se Trishin uusi auto oli liian hieno ajettavakseni. Jouduin nitkuttamaan vartin pihatietä edestakaisin ymmärtääkseni, miten automaattivaihteet ja peruutuskamera toimivat. Tarkistin, että osasin käyttää sitä Trishin mainitsemaa pikavalintaa, ihan vain hänen mielikseen. Tarkistin myös, että paketti oli hansikaslokerossa ja lähdin matkaan.

Jos Trishin suostumuksen saaminen tälle keikalle ei olisi ollut niin kiven takana, olisin vaatinut toista autoa käyttööni. Kuriirit eivät yleensä ajaneet näin hienoilla autoilla, ja jos vastassa olisi joku vähänkin pelokkaampi nisti, kiiltävä maalipinta saattaisi herättää epäilyksiä. En todellakaan halunnut minkään menevän pieleen. Jos tämä keikka ei sujuisi, Trish ei päästäisi minua hommiin enää ikinä.

En halunnut pettää Trishin luottamusta. En halunnut myöskään mitään kelvollista suoritusta: halusin ylittää kaikki odotukset. Hoitaisin tämän homman paremmin kuin hän uskaltaisi haaveillakaan.

***

Edelleen pelokkaana siitä, että liian hieno auto olisi vikaveto, jätin auton syrjään ja kävelin viimeiset satametriset. Nähtyäni ostajan olin hyvilläni siitä, että olin tehnyt niin, ja samalla tajusin, että Trish oli varmasti valinnut juuri tämän ostajan juuri minulle.

Se oli joku vapiseva ja paskalta haiseva nisti, jolla ei ollut enää paljoa elinaikaa. Se saisi sydärin viikon sisällä, jos se jatkaisi näin. Samaan aikaan se oli myös helppo kusetettava ja täydellinen alusta odotusten ylittämiselle.
   "Se lupasi sen satasella! Ihan varmasti lupasi!"
   "Harmi, koska en myy sitä sinulle niin halvalla."
   "Ole nyt reilu, se oli sopimus –"
   "Muistat väärin."
   "En maksa siitä noin paljoa."
   "Eipä siinä sitten mitään. Omapa on valintasi... mutta tämän halvemmalla et sitä saa."



Kaveri näytti siltä, että hän oksentaisi kohta kengilleni. Toivoin, ettei hänellä ollut mitään kättä pidempää mukana. Pystyisin kyllä puolustautumaan, mutta hän ei ostaisi minulta enää mitään, jos alkaisin muistuttaa häntä varjostavia marsilaisia tai murhanhimoisia varjoja seinillä.
   "Minulla ei ole niin paljoa." Kyynel valui hänen poskelleen. "Ole kiltti."
   Ja minähän olin.



Hain kasvoilleni hymyn, sellaisen rauhoittavan ja ystävällisen.
   "Sinulla on ihan tosi paha olo", lirkuttelin hänelle ja vilautin minigrip-pussin kulmaa taskustani. "Tehdäänpä näin: saat helpotuksesi kahdellasadalla, jos lupaat ostaa seuraavankin erän minulta."
   "Totta kai."
   "Ja jäät satasen auki."
   "Totta kai."
   "Rahat ensin, vai mitä?"

Se sujui juuri niin kuin pitikin. Paremmin kuin piti. Joo, Trish oli oikeasti luvannut kaman satasella, ja minä olin saanut siitä kaksi sataa. Olin tainnut kiskoa nistiltä suunnilleen viimeiset pennoset taskusta, eikä se edes harmittanut minua. Hyvä niin. Tiesin siis olevani tarpeeksi kaukana tuosta tilasta.
Olisin halunnut jatkaa myyntiä. Mitään myytävää ei kuitenkaan ollut, ja Trish odotti minun palaavan pian kotiin.

 

En halunnut kiirehtiä takaisin, joten tankkasin Trishin auton ennen lähtöä. Nauttisin hetken vapaudestani ja siitä, että kaikki oli hallinnassa. Täytin tankin viimeiseen naksahdukseen saakka.

 

"Se tekee tasan kolmekymppiä."
   Ladoin setelit nippuun tiskille. Hetken mielijohteesta annoin vitosen tippiä, mutta pidin sormeni setelin päällä vielä hetken.
   "Et sattuisi tarvitsemaan kitaristia?"
   "Kitaristia? Tänne?"
   Vedin syvään henkeä. Suljin silmät ja kiskoin setelin takaisin itselleni. Huono idea.



Kassa laski vaihtorahoja. Kymppi takaisin. Oma rohkeuden puutteeni ärsytti minua: juuri täällä kukaan ei olisi kuullut vääriä sointuja tai nauhasäröjä.
   "Missä täällä on vessa?"
   "Puuovesta sisään."
   "Kiitos."



Hengitin syvään. Trish taisi olla oikeassa, olin ihan liian kriittinen, tai sitten minuun oli iskenyt ramppikuume. Niin tai näin, kaipasin räkälöitä. Kaipasin tunnetta siitä, että minulla oli jotain tavoiteltavaa. Joku vähemmän räkälä, joku isompi lava, joku isompi palkkio. Kaipasin hiprakkaisia tyttöjä, jotka kyselivät, tarvitsinko bändäriä. Kaipasin sitä blondia, joka oli halunnut nimmarin tisseihin, vaikkei nimeäni tiennyt juuri kukaan.



Pestessäni käsiä huomasin sen taas: nivelten turvotuksen, sormien vapinan, rajoittuneet liikkeet. Se oli pudotus takaisin maan pinnalle. En oikeasti ollut enää soittokunnossa, en ehkä kuukausiin, vuosiin tai ikinä. Olin onnistunut tuhoamaan pirillä jotain, josta olin nauttinut puolet elämästäni. Saatoin vain toivoa, että se menisi ohi.
   Vessakopin ovi kolahti.



En nähnyt häntä peilistä. Hän teki sen tarkoituksella, ja hän sanoi sen tarkoituksella. Sen nimen. Sen muiston.
   "Iltaa, John."
   Taisin kirkua ääneen kuin teinityttö.



En päässyt seinän läpi vaikka yritin. Enää ne eivät olleet sormet, jotka vapisivat: pieni niveltärinä oli ehkä stabiilein asia kehossani. Ilma oli raskasta enkä saanut henkeä. Tämän täytyi olla vieroitusoireita, hallusinaatioita... hän ei ollut siinä. Ei enää. Auttaisi, jos sen sanoisi ääneen.
   "Et ole todellinen... mene pois..."



Gary hymähti. Hän oikoi hienon puvuntakkinsa hihaa.
   "John, John... miksi ihmeessä en olisi todellinen?"
   "Mene pois..."
   "Älä nyt. Haluan vain jutella."
   Mene pois
   Mene pois



Sillä ihmisellä oli taito tyhjentää kaikki ajatukset päästä. Se vei järjen ja logiikan. Se jätti jäljelle vapinan ja tyhjän sielun, halun sanoa, että tottelisin häntä aina, että tekisin ihan mitä tahansa, kunhan hän ei satuttaisi minua. Että olisin hänen nyt ja aina.
   "Keskustellaan, John. Tarjoan lasillisen..."
   Hänen jokainen sanansa oli sähköisku rintakehäni ympärillä, jokainen liikkeensä pieni räjähdys, joka tuhosi palan sielustani. Tämä ei alkaisi taas, ei nyt, eikä minulla ollut kuin yksi mahdollisuus lopettaa se.



Jos päähäni olisi mahtunut muutakin kuin kaiken turruttava kauhu, olisin varmaan nauttinut siitä. Sen jälkeen olisin varmaan juhlinut ja tuulettanut. Sen jälkeen olisin kysynyt itseltäni: mitä vittua sinä teet, Darryll, se on jumalauta Gary ja se tappaa sinut tästä hyvästä.
   Gary tappaisi minut joka tapauksessa, jos saisi minut kiinni.



Kuulin hänen sylkevän lattialle. Otin jalat alleni kun vielä kykenin. Toivoin, ettei hänellä ollut ketään mukanaan, ei ketään estämässä pakoani. En voisi lopettaa juoksemista.



Avain ei meinannut osua virtalukkoon. Sittenkin, kun se osui, moottori ei hurahtanut käyntiin. Virrat naksahtivat päälle ja ihan yhtä nopeasti pois. Sitten nekään eivät toimineet. Hakkasin keskusyksikköä avokämmenellä, vaikkei siinä palanut valo eikä kosketusnäytössä hohtanut Trishin nimeä.
   Olisi noustava autosta. Yritin. Ovi oli lukossa. Miten?



Huusin Trishin nimeä. Huusin apua. Itkin. Kun takaovi avautuisi, se kaikki alkaisi taas, enkä voisi mitenkään estää sitä.



Kuulin nimeni takapenkiltä, sen väärän nimen, ja kuulin, kuinka joku avasi oven Garylle. Lupasin itselleni, että jos joskus eläisin niin pitkään, että hankkisin auton, en hankkisi sellaista, jossa oli peruutuskamera ja jota tottuisi käyttämään taustapeilin sijasta ihan liian nopeasti.