2.10 Siltojenpolttaja

♫

Olisin halunnut hoitaa sen henkilökohtaisesti, kohdata sen silmästä silmään, hoitaa hommani selkä suorana ja siististi. Tiesin, etten pystyisi eikä minun tässä tilanteessa myöskään kannattaisi. En voisi tavata Adriania ja kertoa hänelle kasvokkain, etten enää tulisi.
   Siksi en kertonut hänelle ollenkaan, ja sille, jolle kerroin, soitin.

Se puhelu olisi voinut mennä nätimminkin. Olisin voinut sanoa vain tärkeimmän: että rakastin häntä ja että tulisin kotiin, kun "olisin hoitanut asiani kuntoon". Hän ei ollut kysynyt, mitä asioita tarkoitin: hän oli sanonut, ettei ollut varma, halusiko minun palaavan, ainakaan vielä.
   Siihen olisi varmaan pitänyt vastata jotain muuta kuin mitä vittua, Liz, minähän tein kaikkeni, hommasin sinut pois sieltä ja nyt sinä kerrot minulle, ettei minulla ole enää kotia, haista paska sitten.



Trish oli sanonut, että voisin yhä asua hänen luonaan ja pitää Samin huonetta kuin omaani. Se oli palauttanut mieleeni Samin kuopalle painuneet kasvot, talven hidastaman maatumisen, keltaiset ja sameat valkuaiset yhä avoimissa silmissä. Haista vittu, Trish. Haista vittu, olin sanonut hänellekin, ja tiennyt, etten ollut oma itseni.



Tässä sitä nyt sitten oltiin. Asunnottomana, käytännössä rahattomana – koko omaisuuteni oli asunnossa, johon minulla ei ollut enää mitään asiaa –, yksin ja vailla suuntaa. Joo, olin tiennyt, että jossain vaiheessa riippuvuudet ajoivat ihmisen tällaiseen tilaan, mutta en ollut tiennyt, että se voisi tapahtua myös tällä tavalla. Tai näin nopeasti. Tai että ylipäätään olin jostain riippuvainen, koska eihän minun pitänyt olla – se kaikki oli ollut täysin hallinnassa, vai mitä?
   Viereisen keinun ketjut kilahtivat.



Trish ei sanonut mitään. Hän tarkkaili minua, pakotti minut kääntämään katseeni pois intensiivisellä tuijotuksellaan, odotti, että sanoisin itse jotain. Minulla oli vain yksi sana, joka kattoi koko tämän tilanteen ihan kaikista mahdollisista näkökulmista.
   "Miksi?"



Olin kysynyt sitä niin monta kertaa, että Trish varmasti tiesi, mihin viittasin sillä. Aina ennen hän oli vaiennut, vittuillut tai sanonut jotain ympäripyöreää, mutta ei tänään.
   "Tiedäthän, ettei Sam ollut biologinen lapseni?"
   Totta kai tiesin. Sam oli ollut liian valkoinen ollakseen Trishille lähisukua, mutta sen ääneen sanominen olisi ehkä ollut rasistista. En ollut varma. Trish jatkoi.
   "Jätin kaman hänen takiaan. Hän tiesi, miten se tehdään, eikä hänkään pyytänyt siitä mitään vastineeksi. Siksi."
   En siitäkään huolimatta tajunnut. Samin kuolema oli ainakin jossain määrin minun syytäni, ja Trish varmasti tiesi sen. Tiesihän? En kysynyt, koska en halunnut tietää.

***



Päivä yksi. Trish oli käskenyt pitää niistä kirjaa.



Ensimmäinen päivä olisi helpoin. Silloin kaiken voisi unohtaa nukkumalla mahdollisimman paljon, eikä se olisi edes hankalaa. Päänsäryn, pahoinvoinnin, alakulon... ne kaikki voitti nukkumalla, ja minua väsytti ihan tarpeeksi, jotta saatoin käyttää sitä hyväkseni.



Päivä kaksi. Oliko se hankalaa? Ei. Okei, oli se.



Mutta ei se niin hankalaa ollut kuin kuvittelin. Okei, minulla oli paha olo, ja se paheni, koska en syönyt mitään. Olinko syönyt Trishin luona vielä kertakaan mitään? Trish ei pakottanut, hän antoi minun haahuilla ympäri taloa ja nukkua milloin missäkin: sohvalla, lattialla, keittiön pöydällä, ihan sama. Tämän kaikenhan voisi vain nukkua pois. Ei tämä ollut yhtään niin vaikeaa kuin kuvittelin. Pääsisin irti nopeammin kuin olin uskaltanut edes toivoa.



Ja sitten tuli päivä 3.



Kolmantena päivänä tapahtui aina jokin käänne. Jos ihminen ei juo, se kuolee siinä vaiheessa janoon. Joku jeppe nousee kolmantena päivänä kuolleista ja vaivuttaa puoli maailmaa joukkopsykoosiin. Punahilkka lähtee taas tapaamaan mummoa ja joutuu suden syömäksi.
   Kolmansina päivinä ei tapahdu ikinä mitään hyvää, ja jo se ajatus sai minut haluamaan sitä enemmän kuin koskaan.



En selviäisi tästä. Jos loppuelämäni olisi tällaista, selittämätöntä halua, surua, pelkoa ja loputonta alakuloa, en haluaisikaan selvitä. Samin huoneessa oli hänen vanhoja sytostaattejaan, niitä, joista hän oli luopunut siinä vaiheessa, kun toivoa ei enää ollut ja kun itse jalostettu lääkekannabis oli vienyt kivut pois pillereitä tehokkaammin. Niitten syöminen ei helpottaisi asiaa. Ne eivät kohottaisi mielialaa eikä niillä saisi nirriä pois itseltään.
   "Miten voit?"



Trish kysyi sen tahallaan. Kusipää. En vastannut hänelle mitään.
   "Haluaisitko syödä jotain?" hän kysyi. "Juoda?"
   "Haista vittu."
   Trish huokaisi.
   "Minä varoitin sinua tästä."
   Eikä hän valehdellut. Pahemmat päivät ovat vasta tulossa, hän oli sanonut. Varaudu niihin tai et selviä.
   "En halua selvitä." Purin huultani. "Tarvitsen auton avaimet."



Trishin ilmekään ei värähtänyt.
   "Ne kamat eivät ole autossa, Darryll."
   "Missä ne sitten ovat?"
   "Luuletko oikeasti, että kerron sen sinulle juuri tänään? Luuletko, että annan sinun luovuttaa?"



Ole hiljaa, sanoin mielessäni, enkä tiennyt, yritinkö vaientaa suhinaa korvissani vai Trishin ääntä. Ole hiljaa.
   "Yritätkö tappaa minut?"
   "Yritän pitää sinut hengissä. Tiedät sen taas huomenna."
   "Älä valehtele minulle!"



Trish ei liikkunut. Ei, vaikka olin heittänyt häntä jollakin... ehkä. Käsissäni ei ollut mitään, ei myöskään lattialla, eikä mikään ollut lävistänyt hänen päätään.
   "Rauhoitu."
   "Sinä tapat minut tänne, vai mitä?"
   Siihen hän ei enää vastannut. Hyvä niin. Nyt hän jäi kiinni.



Suhina korvissani yltyi. Päähän sattui. Trish myrkytti aivoni. Koko kehoni vapisi ja lattia keinui.
   "Et halua olla tielläni nyt." Vedin henkeä. Tappaisin Trishin ja hakisin kamat heti, kun päänsärky lakkaisi –



Ei se lakannut. Huusin ja itkin, molempia yhtä aikaa ja vuoron perään, ja oma parkuni sattui päähän enemmän kuin mikään muu. Kuulin, kuinka Trish vapautti pidättämänsä hengityksen ja perääntyi.
   "Lukitsen oven nyt, Darryll", hän sanoi. "Ja telkeän ikkunat."
   "Älä jätä minua..."
   "Jätän, koska tuo menee vain pahemmaksi."
   "Ei mene..."
   "Et ole oma itsesi tänään. Et ehkä huomennakaan. Tuon ruokaa sinulle, mutta en tule sisälle, okei? Sinä pärjäät kyllä. Jutellaan myöhemmin."



Sinä pärjäät kyllä.
   Ei, en minä pärjäisi.
   Jutellaan myöhemmin.
   Ei jutella.



Sattui niin paljon. Pelotti niin paljon. Jos en kuolisi kipuun, kuolisin pelkoon. Tekisin mitä tahansa, että ne molemmat loppuisivat.
   Mitä tahansa,
      mitä tahansa,
         mitä tahansa.



Ihan mitä tahansa.

***



Päivän 4 aamu tai päivän 3 ilta. Väliäkö sillä. Valo oli punaista auringon kuolemaa tai yhtä punaista uuden auringon syntymää.



Ovi avautui. En nostanut päätäni. Minua hävetti ihan tarpeeksi ilman Trishin syyttävää katsettakin.
   "Jos se olisi ollut oikea partaterä, olisin kyllä puuttunut siihen."
   Jaaha, Samin huoneessa taisi olla kamera. Ei Trish olisi siitä muuten tiennyt.



"Ainakin sinulla oli jotain tekemistä", Trish mutisi istuutuessaan viereeni. "Kolmeksi tunniksi."
   Kestikö siinä niin kauan? Se kävi järkeen. Pirun muovilelu, sillä oli pitänyt hinkuttaa aika pitkä tovi ennen kuin sai edes ihon rikki. Trishin sormet osuivat omiini, ja sain viimein jotain sanottua.
   "Sori."
   "Ei se mitään. Toin sinulle jotain."
   Hän asetteli sen sormieni väliin ja puristi etu- ja keskisormen sen ympärille, niin kuin opettaisi lasta siihen hommaan.
   "Kiitos."



Ulkopuolisen mielestä siinä ei olisi ollut mitään järkeä, nimittäin vieroitusoireiden tyydyttämisessä tupakalla. Jossain toisessa tilanteessa, äkkiseltään ajateltuna, ei olisi ollut minustakaan, mutta ymmärsin Trishin logiikan sen taustalla. Oli se spiidiin verrattuna vähemmän tuhoisa päihde, ja jos se paransi oloa, se oli sen arvoista.
   Se oli muuten paras tupakkani koskaan.



Trish istui vieressäni tupakan loppuun saakka. Sen jälkeen hän antoi minulle toisen.
   "Yöpöydän laatikossa on sytkäri", hän sanoi. "Polta se, kun siltä tuntuu, ja tule sitten syömään."
   Hän jäi vielä hetkeksi aloilleen. Tiesin, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa, ja olin oikeassa siinä.
   "Selviät siitä kyllä, Darryll. En anna sinun luovuttaa." Hän veti syvään henkeä ja puhalsi ilmat nenän kautta ulos. "Sinä sentään pelastit henkeni. Ilman sinua olisin vuotanut kuiviin poikani viereen."
   Ei muuta. Onneksi.



Oliko se vittuilua? Vihjailua? Ei, Trish oli puhunut aidosti, vakavalla äänellä, ja hän teki sitä harvoin. Olisin voinut huutaa hänet takaisin, kertoa hänelle, etten ollut auttanut häntä. En ollut pannut tikkuakaan ristiin hänen pelastamisekseen, ja muutaman viikon ajan olin luullut, että hän oli kuollut. Minulla ei ollut hajuakaan, kuka oli hankkinut hänelle apua, ja Trish vaikutti auttavan minua siksi, että kuvitteli sen olleen minä.



Voi paska. Miten tällaiset asiat kerrottiin? Tässä tilanteessa ei ehkä kannattaisi kertoa. Kaivoin sytkärin Samin yöpöydän laatikosta ja sytytin tupakan tärisevin käsin.



Olin luullut, että Trish tiesi. Hänen täytyi tietää. Tiesikö hän sittenkään? Jos ei, niin en haluaisi olla maisemissa, kun hän saisi tietää.
   Minun olisi parasta oikeasti hoitaa tämä Trishin halpa katkaisuhoito kunnialla loppuun. Ei olisi varaa epäonnistua, ei enää missään.

***



Siitä päivästä lähtien minua auttoi kuolemanpelko. Se ei ollut sitä pelkoa, mitä vieroitusoireet aiheuttivat: se oli sitä, minkä aiheutti ajatus siitä, mitä tapahtuisi, jos nyt sössisin. Minun olisi pakko päästä jaloilleni, saada kontrolli takaisin, jos ei mistään muusta niin edes itsestäni. En onnistuisi siinä yksin, ja jos pettäisin Trishin luottamuksen, jäisin yksin ihan varmasti.



Olin laihtunut niin paljon, etteivät housuni pysyneet kunnolla jalassa, ja Samin vyö riitti jo vyötäröni ympäri. Vaikka Samin käyttämä reikä olikin kulumisestaan päätellen neljäs ja vaikka minä suljin vyön ensimmäiseen reikään, en silti pitänyt hirveän hyvänä ajatuksena, että alkaisin käyttää samoja vaatteita hänen kanssaan. Onneksi ruokahalu oli alkanut vähitellen palautua, ja vähitellen olin alkanut tuntea jopa sellaisia tunteita kuin nälkä tai oikea, unentarpeesta kielivä väsymys.

Astuin huoneesta ulos. Kuulin Trishin keittävän kahvia.
   "Huoment–"
   En saanut sitä sanottua loppuun. Jäin tuijottamaan oven eteen jätettyä esinettä, mutten pitkäksi aikaa.



Käänsin katseeni pois. En halunnut katsoa siihen. Kahvinkeitin porisi keittiössä, mutta Trish ei ollut sen äärellä.
   "Sinä sitten kävit siellä."
   "Joo. Kävin."



"Toin sinulle vaatteita. Ja tuon."
   Trish vaikutti odottavan reaktiotani. Hän oli puhunut kyllä siitä, miten minulla pitäisi olla täällä enemmän kuin yksi vaatekerta, jos aioin olla täällä pidempään. Tiesin itsekin, että minun olisi pitänyt alkaa hakea tavaroitani vanhasta asunnostani, mutten halunnut tehdä sitä. En vielä.



Siirryin pois ovensuusta. Vilkaisin kitaraa. Minulla oli niitä kolme, ja tuo oli huonoin. Sitä olisi pitänyt vähän työstää, mutten ollut ikinä jaksanut, kun minulla kuitenkin oli parempiakin.
   "En jaksanut kantaa ihan kaikkea", Trish sanoi. "Ajattelin, että tuo riittää. Se oli hienoimman näköinen."
   Varmasti olikin, sitähän oli soitettu vähiten. Jätin irvailut sikseen.
   "En ole soittanut moneen kuukauteen. En usko, että osaan."
   "Olet soittanut kitaraa neljätoista vuotta. Älä väitä, että muutaman kuukauden tauon jälkeen olet unohtanut kaiken."
   En väittänytkään. En enää jatkanut koko aiheesta.
   "Tapasitko Elizabethin?"



Trish oli vaiti. Näin, että hän harkitsi vastaustaan tarkoin. Uskoin ja toivoin, että hän olisi rehellinen.
   "Joo. Tapasin. Hän avasi oven."
   "Mitä hän sanoi?"
   "Tarkoitat varmaan, oliko hänellä jotain asiaa sinulle?"
   "No... joo."
   "Oli hänellä. Oletko varma, että tahdot kuulla?"



Se oli vaikea päätös. Tavallaan olisin halunnut kuulla. Tavallaan tiesin, että olin ollut vasta viikon ilman, että paskoja päiviä olisi vasta tulossa, ja että tarvittaisiin vain yksi horjahdus väärään aikaan, niin joutuisin aloittamaan alusta. Vieroitusoireet voisivat tehdä minusta myös aggressiivisen ja väkivaltaisen: niin oli käynyt jo parikin kertaa, enkä halunnut Elizabethin näkevän sellaista puolta minussa. Hän pelkäsi minua jo nyt, ja hyvästä syystä, koska en osannut ennakoida käytöstäni enää itsekään.
   Toisaalta tiesin myös, että olin jättänyt hommat levälleen Lizin kanssa, ja että olisi ollut reilua selvittää asiat. Jutella kunnolla, kertoa, miksi tein mitä tein. Varmistaa, että hän oli kunnossa sen jälkeen, kun... kun hän oli joutunut kantamaan minun tekojeni seuraukset. Kysyä, voisinko tehdä jotain. Hyvittää jotain.
   "Ehkä... Ehkä on..."
   En voisi sanoa sitä. En nyt. En halunnut päättää.
   "Mitä sinä tekisit?"
   "Sanotaanko näin, että en haluaisi sinun yrittävän keskittyä mihinkään muuhun kuin itseesi juuri nyt."



Se oli samaan aikaan paljon sanottu ja tosi vähän sanottu. Paljon siitä, mikä hänen kantansa oli asiaan ja vähän siitä, mitä Liz oli halunnut sanoa tai mistä hän oli halunnut puhua. Ehkä sekin oli merkki jostain.
   "Hyvä on."
   "Haluat, että kerron?"
   "Ei. Älä kerro."



"On ehkä parempi, ettei hän kuule minusta enää mitään... enkä minä hänestä."
   Tuijotin kitaraa. Ehkä alkaisin taas soittaa. Mistähän aloittaisin?
   "Olen ylpeä sinusta, Darryll", Trish sanoi, ja minä mietin, että tarvitsisin paperia ja kyniä otetaulukoiden piirtämiseen. Pahin olisi ehkä jo takana, ja jos ei, niin sittenhän suunta olisi joka tapauksessa vain ylöspäin.