2.9 Äärellä avoimen maan

♫

Myimmekö me mitään sinä yönä? Myinkö minä? En ollut varma. Trish tarkisti taskuni jossain välissä ja sanoi takavarikoivansa "loput". Mitkä loput? Minä en ajanut. Toivottavasti.

Myönnetään: minua oli hermostuttanut. Oli ollut tunteet pinnassa. Se oli hidastanut, vienyt keskittymiskyvyn. Halusin hallita sitä, hallita itseäni, hallita kaikkea. Trish ei ollut nähnyt, kun olin kaivanut pussin penkin alta ja verhonnut nielaisun haukotukseen.
   "Voisitko lopettaa tuon?"



En pysähtynyt. En halunnut.
   "Minkä?"
   "Edestakaisin ravaamisen."
   "En halua."
   "Et halua vai et pysty?"
   Se oli vaikea kysymys.
   "Darryll, seis."



Tottelin. Miksi? Ei, en tottelisi. Kävelin taas ja pysähdyin, kun Trish käski. Se oli juuri niin epäloogista, että se nauratti.
   "Laskitko niitä?" hän kysyi.
   "Mitä?"
   "Niitä, mitkä olet ottanut päivän aikana."
   "Viisi."
   "Etkä ottanut yhtään enempää matkalla? Etkö varmasti?"
   "En."
   "Darryll, tiedän, että minua on houkuttelevan helppo kusettaa, mutta tämä on yksi niistä asioista, joissa sinun ei oikeasti kannattaisi."



Näpräsin sormiani. Vääntelin niveliä.
   "En valehtele."
   Sydämeni hakkasi. Sekin vei keskittymistä. En hallinnut ääntäni, kun ajatukseni olivat muualla, mutta ehkä sitä ei juuri nyt kannattaisi paikata vetämällä lisää spiidiä. Kahdeksan, niitä oli kahdeksan, ehkä yhdeksän, ja muistissani on niin iso aukko, etten ollut varma, lopetinko siihen.



Tunsin Trishin katseen itsessäni. En vieläkään tajunnut, miksi hän välitti koko asiasta tai miksi hän oli vaivautunut majoittamaan minut kotiinsa ja vieläpä tarjonnut kuolleen poikansa sänkyä vuoteeksi. Hän yritti jotain, ihan varmasti yritti, hänellä oli jotain mielessään eikä se tiennyt minulle hyvää.
   "Miten voit?" hän kysyi.
   "Ihan normaalisti."
   "Kello on puoli neljä. Eikö sinua väsytä yhtään?"
   "Ei."
   "Ja sinusta se on ihan normaalia?"



Laskin sormiani. Niitä oli neljätoista.
   "En kiellä sinua nukkumasta. Sinun kämppäsihän tämä on."
   "En tarkoittanut sitä, ja tiedät sen ihan hyvin."
   Montako sydäntä minulla oikein oli? Kolme? Yksi ei voinut hakata näin lujaa, eikä se voinut sattua näin paljon.
   "Trish..."
   Ei, en sanoisi sitä. Trish käyttäisi sitä hyväkseen. Minulla ei ollut mitään hätää.



Trish kyllästyi odottamaan. Hän sammutti valot poistuessaan, muttei sanonut mitään. Ei hyvää yötä. Ei käskyä painua nukkumaan. Ei mitään. Olin huutamaisillani hänen peräänsä, mutta sitten muistin taas, ettei hänellä ollut mitään syytä auttaa minua ja ettei minun kannattaisi kertoa hänelle mitään. Sydän voisi hakata ja rintaan voisi sattua ihan vaan pelon vuoksi, ja minulla oli syytä pelätä Trishiä, joka varmasti oli suunnitellut ihan kaiken selkäni takana.



Laskin kaikki kahdeksantoista sormeani yksitellen keittiötasolle. Tuijotin munakelloa ja odotin, että sekuntiviisari liikahtaisi. Ei siinä ollut sekuntiviisaria. Yrittäisin laskea viiteentoista. Tai edes kymmeneen. Joo, kymmenen olisi hyvä. Sen voisi kertoa kuudella.



Kolmekymmentäyksi. Kolmekymmentäyksi kertaa kuusi.
   Olin laskenut väärin. Sen täytyi olla kolmetoista. Kolmetoista kertaa kuusi kuulosti paljon paremmalta. Terveemmältä. Uskoisin sen kyllä, kun hokisin sitä tarpeeksi kauan itselleni, ja sitten olisin turvassa Trishiltä.



Kolmetoista. Kolmetoista. Kolmetoista. Kertaa kuusi.
   Miksei se lopu? Miksei se tasaannu? Miksi vanne rintani ympärillä vain kiristyi, vaikka kolmetoista kertaa kuusi tekee vain alle kahdeksankymmentä lyöntiä minuutissa? Oliko niitä pillereitä kahdeksan, yhdeksän vai kahdeksankymmentä? Sattui.



Yritin kerrata automatkan mielessäni alusta loppuun. Olimme lähteneet kämppäni parkkipaikalta... Trish oli ajanut. Olin ollut jo silloin kamoissa. Olimme ajaneet... jonnekin. Olin kiskonut pussin jalallani penkin alta ja napannut sen sormiini samalla, kun avasin oven. Olin avannut pussin jossain vaiheessa, mutta en muistanut millään, mitä se oli sisältänyt. Tai kuinka paljon.
   Ovi kolahti.



Se oli Trish. Taas. Hänellä täytyi olla jokin juoni.
   "Älä tule lähemmäs."
   Hän tuli silti. Kuuliko hän puhettani, vai eikö hän vain välittänyt?



Tuijotin Trishin ojennettua kättä. Ajattelin, että hän oli kätkenyt hihaansa veitsen, mutta hiha oli liian ylhäällä siihen. Eikä Trish tekisi mitään suoraan. Hän auttaisi minua aluksi, ottaisi minusta kaiken irti ja saisi minut uskomaan hyviin ihmisiin. Hän puukottaisi minua selkään vasta sitten, kun olisin täysin hänen vallassaan.
   Olin luvannut itselleni, etten olisi enää kenenkään muun kuin itseni vallan alla. En suostuisi kenenkään orjaksi.



Trish hymyili. Ihan varmasti hymyili.
   "Nouse nyt siitä", hän ärähti niin kuin häntä ei muka olisi huvittanut se, miten säälittävän helppo saalis olin. "Vien sinut nukkumaan."
   Oliko minulla vaihtoehtoja?



Ei. Ei minulla ollut. Tartuin Trishin käteen tietoisena siitä, että luovutin samalla osan sieluani hänelle. Ylös nouseminen vaati ponnistuksia, eikä rintakipu tykännyt siitä. Sen täytyi olla osa Trishin suunnitelmaa.



Trish talutti minut Samin huoneeseen. Haistoin seiniin pinttyneen kannabiksen hajun.
   "Trish... päästä minut kotiin."
   "Ei. Nukut täällä."
   "Haluan pois."
   "Sinulla ei ole paikkaa, mihin mennä, etkä ole ajokunnossa."



Kieltäydyin kuuntelemasta Trishiä enää. Hän sanoi jotain, mutta suljin hänen puheensa tietoisesti pääni ulkopuolelle. Hän ei manipuloisi minua näin. Päättäisin itse, ketä uskoisin, ja eniten uskoisin aina omaa vaistoani. Juuri nyt se vaisto sanoi, että minun olisi pakko päästä pois talosta, koska täällä alkoi olla vaarallista.



Odotin, että Trish meni takaisin makuuhuoneeseensa. Odotin hänen naksauttavan valot pois. Tiesin, että Trish oli herkkäuninen, joten minun oli toimittava hiljaa.



Sänky narisi ikävästi, kun liikuin. Toivoin, että Trish luulisi minun käyneen nukkumaan. Käsiäni oli vaikea hallita ja ikkunan haka karkasi sormistani monta kertaa, mutta viimein sain salvan auki ja ikkunaluukun liu'utettua ylös.



Yöpakkanen tervehti minua ja kouri keuhkojani kynsillään. Takkini oli jäänyt johonkin: Trish oli varmaan takavarikoinut senkin, jotten voisi karata. Onneksi olin häntä fiksumpi. Juoksisin, niin en ehtisi palella, siis jos sydämeni kestäisi yhtään enempää rasitusta.
   Totta kai se kestäisi, ajattelin ja horjahdin.



Hetken aikaa luulin laskeutuneeni ihan nätisti, että onnistuin ottamaan käsillä tukea sekä seinästä että maasta ja että olisin jaloillani. Hetken niin taisi ollakin.
   Rintaa vihloi. Jäisin tähän. Tässä oli ihan hyvä.



Lumi putosi syvyyksistä ylleni. Se maistui makealta huulilla. Se lievittäisi kipua. Haukoin henkeäni ja toivoin, että mahdollisimman moni lumihiutale eksyisi suuhuni.



Annoin periksi vanteelle, joka puristi rintani jääpalan kokoiseksi kappaleeksi. Viereisen talon valot eivät olleet tarpeeksi kirkkaita valaisemaan päälleni hyökkäävää pimeyttä.

***



klo 08:22



Astiat kolisivat. Vettä laskettiin lähelläni. Joku sytytti tupakan. Kuiva lämpö puhalsi niskaani alaviistosta korisevalla äänellä.



Ensimmäinen ja kaikkein tärkein ajatukseni oli kysymys siitä, miksi olin alasti. Seuraava ajatus kertoi minulle, ettei se ihan pitänyt paikkaansa: oli minulla jotain jalassani ja jokin karhea viltintapainen ylläni. Oliko Lizillä sellainen jossakin? Sohvamme oli vaihtanut väriä yön aikana.
   Hetkinen.



Seinät eivät täsmänneet. Lähemmin tarkasteltuna mikään muukaan ei täsmännyt. En ollut kotona, olin jossain muualla – ja nyt kun ajattelin asiaa, olin melko varma siitä, että olin Trishin kotona. Miksi?



Trishin hahmo piirtyi ovensuuhun. Hänen katseensa kohtasi omani, ja hän jäi aloilleen.
   "Kiva nähdä, ettet heittänyt veiviäsi."
   Ei muuta. Ei selitystä. Ei mitään valaisua siitä, miksi heräsin hänen sohvaltaan, kun minun olisi pitänyt herätä sängystä ja jonkun ihan muun kuin Trishin vierestä.



Näin heti, että Trish oli vihainen jostakin. Hän vaikutti unohtaneen tupakkansa, hän vain pyöritteli sitä sormissaan ja hengitti raskaasti, niin, että hänen rintansa kohoilivat jäykkinä ylös ja lysähtivät alas vuoron perään.
   "Helvetti, Darryll", hän sätti. "Tiedät ihan hyvin, että tienaan elantoni hommilla, joiden takia en halua viranomaisten tulevan liian lähelle. En voinut ottaa riskiä ja soittaa sinulle ambulanssia, mutta tiedä, että se oli aikamoinen dilemma pohdittavaksi."



Viskasin viltin sivuun. Pyyhin hikisiä kasvojani. Minun oli kuuma, ja ihoni oli paikoin liimaantunut sohvaan.
   "Mistä sinä puhut?"
   Trishin suusta karkasi jokin, joka ei ollut naurahdus eikä parahdus, vaan jotain peiteltyä ja salaperäistä.
   "Etkö oikeasti muista?"
   Mietin. Muistin lumisateen. Muistin numeroita edellisillalta. Pieni nipistely rinnassa palautti mieleeni muutakin, jotain tosi ikävää, jotain, mitä terveelle ihmiselle ei koskaan pitänyt tapahtua.
   "Joo. Jotain."



Trish hyppäsi eteeni ja alkoi viimein polttaa. Savu tunkeutui nenääni ja vaikken ollut polttanut kuukausiin, nyt teki oikeasti mieli. Kylkeä kipristeli.
   "Varo sitä", Trish sanoi, kun hipaisin kylkeä kädelläni. "Se näyttää paleltuneelta. Olen aika varma, että vasen pakarasi on sitä myös, mutta sen saat kyllä tarkistaa itse."
   "Mitä minä tein?"
   "Päätit nukkua ulkona. Lumihangessa." Trish imaisi tupakkaansa. "Siellä oli sen verran kylmä, että jos en olisi noussut vielä kuselle ja nähnyt sinua, et olisi enää herännyt. Eikä se ollut ainoa asia, joka sinulta olisi voinut viedä hengen viime yönä."



Lämmittimen henkäys poltti varpaitani. Trishin oli täytynyt riisua minut: jos olin maannut lumessa, vaatteideni oli oltava märät. Hipaisin rintaani. Sitä vihloi ja pisteli, mutta helpottavalla tavalla – vähän samaan tapaan kuin sääreen iskeneen lihaskrampin jälkeen. En sanonut mitään, koska minulla oli omat aavistukseni siitä, miten näin oli päässyt käymään. Edellisestä kerrasta taisi olla suunnilleen kuusi vuotta, enkä pitänyt yhtään siitä ajatuksesta, että ne oireet alkaisivat nyt uudelleen.



Trish paikkasi hiljaisuuden.
   "Et voi jatkaa noin", hän sanoi ja karisti tupakkansa tuhkat pöydälle. "Olen sanonut sen ennenkin, mutta nyt olen vakavissani."
   "Ennenkö et ollut?"
   "Darryll. Nyt ei ole se hetki, kun alat vitsailla tästä asiasta. Tajuatko, että minun piti mitata sinut yöllä? Kävi ilmi, että mahdut perennapenkkiini kivasti, jos sinulta leikkaa ensin jalkaterät pois."
   Se veti hiljaiseksi. Trish antoi minun sulatella mielikuvaa hetken.
   "Minulla on sinulle yksi kysymys: haluatko elää vai kuolla?"



En katsonut Trishiin. Minusta tuntui vähän samalta kuin silloin, kun kolmannen luokan äikänopettaja oli nähnyt lunttilappuni kokeessa. Se oli ollut tyhmä juttu, niin tyhmä, että yleensä sen muisteleminen vain nauratti. Olin pitänyt lunttia koepaperin alla ja vahingossa palauttanut sekä luntin että kokeen. Aikuisiällä se oli ollut huvittava lapsuusmuisto, mutta nyt kykenin ajattelemaan vain sitä, enkö ollut fiksuuntunut yhtään kolmannen luokan jälkeen.
   "Elää. Totta kai. En minä ole itsetuhoinen."
   "Kiva kuulla, että haluat elää, mutta ettet olisi itsetuhoinen? Paskan marjat, Darryll."
   "Tiedän, mitä ajat takaa, ja tiedän, että se on tyhmää, mutta –"
   "No, mikä estää lopettamasta?"
   Olin hiljaa.



Trish laskeutui pöydältä. Säikähdin ääntä, jonka lattiaan osuvat kengänkannat päästivät, mutta hän ei välittänyt.
   "Mitä sinä haluat, Darryll?"
   "Mitä tarkoitat?"
   "Sanoit, että haluat elää. Miten?"
   "En minä tiedä."
   "Milloin olet viimeksi suunnitellut tulevaisuuttasi?"
   "En muista."
   Se oli valhe.



Olisin halunnut pitää sen poissa mielestäni. Sen ajan, jona olin ehtinyt keikkailla, jona olin ehtinyt haaveilla isommistakin lavoista ja vaikeista biiseistä, joita piti oppia. En ollut soittanut pariin kuukauteen, en sen jälkeen, kun...
   "Trish." Hengitin syvään. "Ainoa ystäväni on sairaalassa."
   "Ainoa? Sinulla oli iso kaveripiiri joskus."
   Joo, niin oli, mutta en sanoisi sitä ääneen. Jos sanoisin, Trish kysyisi lisää, enkä haluaisi kertoa hänelle, miten minun oli ollut pakko katkaista välit ihmisiin ja ryhtyä täysipäiväiseksi Garyn sätkynukeksi. Ja sitten oli tullut se Adrianin juttu. Ja nyt Liz.
   Trish luopui kysymyksestään.
   "Sanon sen nyt suoraan. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko lopetat kaman vetämisen tai kuolet. Jos aiot lopettaa, sinun täytyy tehdä muitakin muutoksia. Ensimmäinen niistä on hylätä se ajatus, että sinun pitäisi kontrolloida kaikkea."
   "Ei se ole kontrollointia, se on ihan tavallista huolen–"
   "Se on kontrollointia, Darryll. Se on sitä, ettet kestä katsoa ihmisten lipeävän sormistasi vastoin tahtoasi. Anna heidän huolehtia itse itsestään, huolehdi sinä itsestäsi ja jätä taaksesi ne ihmiset, joiden takia vahingoitat itseäsi. Jos päätät lopettaa, autan sinut kuiville, mutta silloin sinun on pakko tehdä uhrauksia. Jos päätät jatkaa, kaivan sinulle haudan valmiiksi. Päätä itse."



"Saat vartin aikaa."
   Trish lähti. Hyvä niin, koska minua alkoi vituttaa sen naisen yksioikoisuus. Elämä ei ollut niin helppoa. En voisi lopettaa. Miksi en?
   Pihalta alkoi kuulua kolinaa... kaivamisen ääntä. Metallin uppoamista routaiseen maahan. Jokainen lapionpisto kavahdutti selkääni.



Kaivamisen ääni jatkoi. Se toi Trishin pelottelut lähelle, liian lähelle torjuttaviksi.
   Totuutta oli vaikea kohdata. En haluaisi muuttaa mitään, koska en uskaltaisi. Elämää oli helpompi hallita silloin, kun aikaa oli lähes rajattomasti. Kun ei tarvinnut syödä eikä nukkua, kun ajatus juoksi kuin villihevoslauma... mutta kun ne hevoset lähinnä törmäilivät toisiinsa ja kompuroivat omiin jalkoihinsa. Ei, piristä ei ollut minulle mitään oikeaa hyötyä. En silti voisi lopettaa nyt. En voisi jättää Adriania yksin, koska minun täytyisi hankkia rahaa häntä varten. Hänellä oli sairausvakuutus, mutta se oli joku halvin mahdollinen paska – se kattoi juuri ja juuri sen verran hoitoa, että jätkä pysyi vielä hengissä. Lizin niskoille en voisi sitä hommaa kaataa, ja sen Draganin jutun jälkeen minun pitäisi muutenkin keskittyä häneen ja hänen mahdollisiin traumoihinsa, ei itseeni.
   Samalla kun yritin perustella itselleni omaa kaman käyttöäni, tiesin, että kaikki luettelemani syyt olivat syitä ottaa etäisyyttä vähintään toiseen heistä, ellei molempiin.



Kenen heistä etu olisi se, jos nyt heittäisin henkeni? Eikö minusta olisi vielä vähemmän hyötyä, jos sydämeni oikeasti pettäisi? Rakennevika ei korjaantuisi amfetamiinilla, päin vastoin – se äityisi taas pahaksi. Olin joskus poltellut kukkaa, ja se oli tuonut lievät oireet takaisin. Niistä oli tullut päivittäisiä, ja oli kestänyt monta viikkoa, että ne olivat lakanneet. Olin saattanut jo nyt aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa itselleni, ja jos en, niin siltikin jokaikinen annos saattaisi olla viimeiseni. Ihme, ettei se edellisöinen ollut sitä jo.
   Mutta oliko tässä tilanteessa oikein ajatella näin? En pitänyt itseäni erityisen hyveellisenä tai anteliaana tyyppinä, mutta yhden asian tiesin: Adrian oli pelastanut henkeni, ja Liz oli pitänyt minut hyvän aikaa elämän syrjässä kiinni, joten ei olisi reilua jättää heitä nyt. En kestäisi sitä. En kestäisi itseäni.
   Enkä kestäisi toistakaan vaihtoehtoa.



Päätöksen olisi pitänyt olla helppo ja itsestäänselvä. Ei se ollut. Mutta se oli pakko tehdä, vaikka en siitä tykännytkään ja vaikka ulkona oli ihan saatanan kylmä pelkissä alushousuissa.
   "Trish?"
   Hän ei reagoinut. Mietin, kaivoiko hän nyt oikeasti sitä hautaa. Se maa ei tosin kuulunut perennoille, se oli jotain, minkä päälle oli kasvanut ohut nurmi, mutta mihin ei ollut istutettu mitään.
   "Trish..."
   Äkkiä hän lopetti.



Trish nosti lapion. Hänen kätensä tärisivät sen painon alla, ja hän viskasi sen sivuun kuopan reunalle. Minulla oli esteetön näkymä kuopan pohjalle... ja toivoin, etten olisi sittenkään nähnyt sinne.
   "Hän mainitsi 27 Clubin joskus", hän sanoi värisevällä äänellä. "Joku muusikkojuttu... niin ajattelin, että jos siinä sinustakin on jotain siistiä... tai kuolemassa ylipäätään. Voin sanoa, että oikeasti hän olisi paljon mieluummin jatkanut elämää vielä seuraaviinkin synttäreihin asti."
   Sen jälkeen hän ei enää sanonut mitään.



En saanut sanaakaan ulos suustani. En yhtään mitään. Minua oksetti. Varpaissani ei ollut enää tuntoa ja sormenikin olivat jäykät, mutta en voinut liikkua.
   Hitaasti Trish täytti kuopan. Kasvot, joita oli ollut enää vaikea tunnistaa, hautautuivat jäisten multapaakkujen alle. Ainoa päähäni mahtuva ajatus oli se, etten ollut tiennyt Samin olleen saman ikäinen kuin minä.