2.8 Kontrolli

En jäänyt tuhlaamaan aikaa. En halunnut antaa Draganille tilaisuutta suunnitella mitään kusetuksia, en halunnut Elizabethin joutuvan viettämään enää yhtään pidempää aikaa panttivankina enkä halunnut Trishin ehtivän kyllästyä vaitioloonsa ja puhuvan taas korvanappiin. Olin aika varma, että hän kuunteli minua yhä, vaikka olikin sulkenut mikrofonin omista laitteistaan. Ajattelin paljon selkeämmin kun en antanut hänen komennella minua. Homma oli hallinnassa, minä olin hallinnassa – minulla oli kaikki hallinnassa.

Olin määritellyt aikataulun tahallani ihan liian tiukaksi. Olin kysynyt Draganilta, kuinka nopeasti hän ehtisi tapaamispaikalle ja asettanut deadlinen ensin vartin tiukemmaksi, sitten puoli tuntia tiukemmaksi juuri ennen puhelun sulkemista. Dragan ei pystyisi laatimaan suunnitelmiaan niin nopeasti, ja hänen olisi ajettava ylinopeutta ehtiäkseen ajoissa. Niin tosin piti minunkin. Suorilla pätkillä auton nopeusmittari hätyytteli satasta, ja risteyksissäkin hiljensin vain, jos minulla oli oikea syy olettaa, että niissä oli jäätä. Mietin, että jos ajaisin kolarin, seuraukset voisivat olla ikävät. Tai jos vastaan tulisi poliisiauto...



... tai siviilipoliisiauto. Ajattelin sitä tosissani vasta kun toisen auton valot piirtyivät vastaantulevien kaistalle. Hiljensin vauhtia ja toivoin, että vastaantulija oli vain joku perheenisä tulossa kaupasta kotiin. Minulla ei voisi olla niin huono tuuri, että ainoa vastaantulija olisi poliisi tutkan kanssa...
   "Jos se pysäyttää meidät, olen veljesi", tokaisin Angielle. "Me ollaan matkalla eläintarhaan. Onko selvä?"
   Angie ei vastannut.



Sydämeni hakkasi, eikä se johtunut pelkästään spiidistä, jonka olin kaivanut taas esiin lähtiessämme. Se johtui pelosta, eikä pelko ollut vainoharhaisuutta, jota pilleritkin olisivat saattaneet aiheuttaa. Se oli ihan oikeaa ja realistista pelkoa.
   Vilkaisin ajajan kasvoja ohittaessani auton. Kuskilla ei ollut tutkaa.



Nostin pistoolin piipun Angien reideltä, tyytyväisenä siitä, että sain käyttää taas kahta kättä ohjaamiseen.
   "Hyvä tyttö."
   Angien täytyi kuulla pelko äänestäni. Onneksi hän pelkäsi itse enemmän.



Ohjasin auton tien sivuun juuri ennen siltaa. Pidin moottorin käynnissä hetken aikaa ja katselin ympärilleni. Vaihdoin pitkät päälle ja tähyilin pusikkoon. Ketään ei näkynyt, joten komensin Angien ulos autosta ja nousin itse perässä.



Angie nyyhkytti hiljaa. Ohjasin häntä pistoolilla ja tökkäsin häntä ohimoon pari kertaa, jotta hän ottaisi vähän reippaampia askelia. Halusin pois ojanpientareelta niin pian kuin mahdollista.



Suuria näkösuojia ei ollut saatavilla. Hyvä niin. Olimme ehkä näkyvillä, mutta toisaalta meitä oli myös vaikeampi yllättää näin avoimella paikalla.
   "Seis", komensin ja kiskaisin Angieta takin hupusta. "Maahan."

Angie totteli. Hänen itkunsa muuttui yhä hysteerisemmäksi, ja hän yritti sanoa jotain, mutten saanut kunnolla selvää niistä katkonaisista sanoista. Aneliko hän armoa? Luuliko hän, että tässä oltiin tekemässä jotain teloitusta? Tyhmä penska. Toisaalta täysin viaton...
   "Ole hiljaa", murahdin ja tunnustelin povitaskuani. Vedin käteni pois sieltä ottamatta mitään esille. Olin jo ihan tarpeeksi varuillani, lisää stimulantteja tähän ei tarvittaisi.



Hengitys kulki raskaasti maskin läpi. Mietin, voisinko ottaa sen pois. Ei ollut poissuljettua, että joku täysin ulkopuolinen henkilö saisi päähänsä ilmestyä paikalle, enkä halunnut kenenkään näkevän kasvojani tässä puuhassa.
   Missä Dragan viipyi? Jos hän ei kohta saapuisi paikalle, pakkaisin Angien takakonttiin ja nostaisin kytkintä...
   Joku vislasi.



He olivat siellä. Dragan ja Elizabeth, jälkimmäinen ihan riittävän elossaolevan näköisenä. En erottanut kaukaa yksityiskohtia, mutta ainakin täältä katsoen näytti siltä, ettei häntä ollut vahingoitettu. Päästin hermostuneen huokauksen maskin läpi.
   Dragan ei liikkunut. Hän siirsi kätensä takkinsa sisään. Suoristin käteni ja tähtäsin häntä rintaan, ja hän lakkasi hakemasta taskuistaan sitä, mitä ikinä etsikään.



Kuulin Draganin hymähtävän.
   "Tässä sitä ollaan", hän virkkoi. "Ihan niin kuin lupasin."
   "Hyvä", vastasin ja kirosin epävakautta, joka oli eksynyt ääneeni. Olisi pitänyt kai ottaa vähän enemmän niitä pillereitä, ne kun toivat itsevarmuutta. "Lupaat nyt paljon muutakin."
   "Mitä esimerkiksi?"
   "Sen, että minun velkani on tällä kuitattu. En sitä tehnyt, joten en sitä myöskään maksa –"
   Ääneni hukkui Draganin naurun alle.



Hermostuin yhä enemmän. Kädet vapisivat taas. Angiekin vapisi. Maa vapisi. Korvanappi vapisi. Puhuiko Trish? Ei.
   "Turpa kiinni!" karjaisin, ja Angien suusta karkasi parahdus. Dragan vaikeni. "Et tule perimään minulta yhtään mitään, etkä puhu minusta Yakuzalle tai kenellekään muullekaan, onko selvä? Koska jos ei ole, heittäydyn ikäväksi."
   Dragan ei vastannut ääneen, mutta olin huomaavinani hänen nyökkäävän. Jatkoin.
   "Liz tulee tänne ensin."
   "Niinkö?" Dragan kysyi. "Minusta olisi reilua, että saisin itsekin määritellä jotain eh–"
   Sitä paskaa en enää jäänyt kuuntelemaan.



Painoin Angien jalallani hankeen. Poistin varmistimen tyytyväisenä siihen, että olin säästänyt sitä iloista naksahdusta tähän saakka. Angie huusi ääneen isäänsä, Dragan vastasi jotain kielellä, jota en ymmärtänyt, eikä kukaan uskaltanut liikkua. Parin sekunnin hiljaisuus kertoi Draganin harkitsevan sanojaan.



Draganin käsi vapisi. Hän nosti sen hitaasti ylös, vähän sen jälkeen myös toisen kätensä.
   "Rauha!" hän sanoi. "Ihan rauhassa. Lähetän tyttösi, okei? Lähetätkö sinä tyttäreni, kun hän on puolessavälissä?"



Nostin jalkani Angien selän päältä ja kohotin pistoolin. Diili kuulosti ihan reilulta – ei kai tässä nyt ihan kamalaksi ihmiseksi tarvinnut ruveta.
   "Anna tulla."
   Dragan tönäisi Liziä kevyesti, ja hän otti varovaiset ensiaskeleet minua kohti.



Välimatkaa oli vähän ja silti raastavan paljon. Liz käveli liian hitaasti. Hän horjui. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Oliko hän sittenkään kunnossa? Jos hän oli... sairas? Huumattu? Pahoinpidelty? Ei, en voisi tehdä sellaisia oletuksia nyt. Voisin vain pelätä pahinta, ehkä vähän toivoakin jotain.
   "Nouse ylös", tokaisin Angielle hyvissä ajoin, jotta tyttö ehtisi kammeta itsensä jaloilleen.



Angie horjui paikoillaankin, ja vielä pahemmin kuin Elizabeth. Mittailin Lizin askelia katseellani ja toivoin, että hän voisi vähän pidentää niitä.
   "Mene", komensin Angieta, kun puoliväli oli minun nähdäkseni jo parilla askeleella ylitetty ja kun Dragan alkoi liikehtiä kärsimättömänä.



He eivät katsoneet toisiinsa. Minä en katsonut Liziin. Pidin enemmän silmällä Dragania ja ympäröiviä puita. Homma oli lähellä onnistua, enkä halunnut mitään yllätyksiä enää tässä vaiheessa.
   Otin varovasti muutaman askeleen Elizabethia vastaan. Dragan teki saman toisella puolella, ja siitä rohkaistuneena loput askeleeni olivat varovaisen kävelyn sijasta juoksua.



Angie oli saavuttanut Draganin ensin. Isä oli kietonut kätensä vapisevan tyttärensä ympärille, ja minusta oli jollain tavalla ällöttävää, miten joku Draganin kaltainen saattoi esittää olevansa rakastava isä. Mistään aidosta rakkaudesta siinä ei voinut olla kyse. Dragan oli ihmisperse, ei mitään muuta.
   "Oletko nyt tyytyväinen?" Dragan kysyi. "Saanut kaikki lupaukset, mitä halusit?"
   En vastannut mitään. Odotin, että Dragan poistuisi paikalta ensin. En aikonut kääntää hänelle selkääni enkä muutenkaan laskea suojaustani.
   "Pidän kyllä kiinni omasta osuudestani", Dragan lupasi. "Mutta tiedä tämä: se, että käytät viatonta lasta aseena huumevelkasotkuissasi, kertoo sinusta hyvin paljon. Toivottavasti aiot pitää tuota maskia loppuelämäsi, sillä jos olisin sinä, niin itse en ainakaan enää kykenisi katsomaan itseäni peilistä tämän illan jälkeen."



En välittänyt mistään, mitä Dragan sanoi. Niin ainakin itse vakuutin itselleni.
   "Ala vetää, Dragan", ärähdin hänelle. "Sinä lähdet ensin."
   Yllättävää kyllä, hän ei edes vastustellut. Hän käveli takaperin pois, katse minussa, ja teki sen vieläpä yllättävän nopeasti ja itsevarmoin askelin. Odotin, että kuulin auton käynnistävän ja kaasuttavan pois ennen kuin liikuin.



Kiedoin käteni Elizabethin ympärille. Hän oli saanut jostain villapaidan ylleen ja rumat aamutossut jalkaansa – hyvä niin, koska hän oli lähtenyt kotoa topissa ja ilman kenkiä. Olisin halunnut sanoa jotain, mutta en tiennyt, mitä minun piti sanoa. Voisin sanoa, että minua oli pelottanut aivan saatanasti, mutta ei se olisi oikein. Minä en ollut se, joka saisi valittaa pelänneensä.
Toivoin, että Liz olisi sanonut niin itse.



Se hiljaisuus pelotti minua. Se toi mieleeni jonkun, joka oli jonkunasteisen järkytyksen jälkeen vajonnut samantapaiseen puhumattomuuden tilaan. Tiesin, että jossain kulki myös oman jaksamiseni raja, ja että melko varmasti sen rajan ylittäisi kahden seonneen ihmisen hoitaminen samanaikaisesti.
   Kolmen, jos itseni laskettiin mukaan.

***



Ajoimme kotiin hiljaisuuden vallitessa. Olin kääntänyt auton lämmittimen täysille siltä varalta, että Elizabethilla olisi kylmä. Kotiin päästyämme olin likomärkä hiestä, mutta se ei vaikuttanut haittaavan häntä.
   Trish oli korjauttanut asunnon lukon. Hyvä niin.



Hän ei vieläkään puhunut, enkä minä kysynyt. Ajattelin, että antaisin hänelle aikaa, että hän voisi puhua, kun siltä tuntuisi. Koska kyllähän tästä oli pakko puhua. Olihan? Eihän hän voisi vain kuitata kaikkea hiljaisuudella?
   Juuri niin hän näytti tekevän.



Spiidin vaikutus oli lakannut. Tarvitsisin kohta lisää. Toleranssini olivat niin korkealla, että pillerit loppuisivat kohta. En itse asiassa ollut laskenut niitä.
   Toivoin, että Liz nukahtaisi syliini, ja toivoin, että se auttaisi häntä puhumaan. Itse en nukkuisi, en tänä yönä.
   "Darryll?"
   Säpsähdin.



Tuijotin seinää. Odotin hänen jatkavan. En halunnut rikkoa mitään.
   "Darryll..." Elizabeth korjasi asentoaan. "Haluaisin olla rauhassa."
   "Rauhassa?"
   "Niin."
   "Millä tavalla?"
   "Kotona."
   En käsittänyt. En halunnut käsittää.
   "Haluaisit olla kotona rauhassa?"
   "Joo." Liz veti syvään henkeä. "Joo... niin haluaisin. Ilman sinua."
   Tavallaan olin arvannut, että hän tarkoitti juuri sitä. Silti se sattui.



Yritin saada hänet katsomaan minuun – huonolla menestyksellä.
   "En todellakaan jätä sinua yksin. En nyt. En ikinä." Se oli liioittelua. "Pidän huolta siitä, ettei –"
   "Ole kiltti, Darryll. Mene nyt."
   "Et sinä voi olla täällä yksin!"
   "Soitan Alicen tänne."
   Hän oli maininnut Alicen joskus. Työkaveri. Kai. En muistanut.
   "Olisitko varmasti turvassa?"
   Elizabeth hengitti taas syvään. Hän sulki silmänsä ja puhui hitaasti, joko empien tai peläten, etten tajuaisi. Ehkä molempia.
   "En tunne oloani turvalliseksi sinun kanssasi. En ole tuntenut enää pitkään aikaan."
   Ei kai siihen voinut enää sanoa mitään. Voi vain istua ja tuijottaa. Tuijottaa, kunnes siitä tulee joku irvokas tuijotuskilpailu, jonka minä aina hävisin. Jonka nyt hävisin jo siksikin, että laajentuneet pupillit tuppasivat olemaan valoherkät.



Jos haluat, olisin halunnut sanoa. Teen sen, koska sinä haluat.
   Mutta oliko siinä sittenkään täysin kyse siitä, mitä Elizabeth halusi? Oliko siinä vähän kyse siitäkin, etten halunnut anella? Etten kestänyt ajatusta siitä, että joutuisin matelemaan taas jonkun edessä? Olin lipsunut siitä lupauksesta jo vähän liian usein. Ihan niin kuin en enää muistaisi, miltä tuntui odottaa sähköiskua jokaisesta puoliksi väärästä sanasta tai sitten ihan vain siksi, että Garylla sattui olemaan tylsää.
   Miksi ajatukseni karkasivat taas? Ai niin, speed.



Sitä oli lisää autossa. En halunnut laskuja, en nyt, joten otin lisää. Käteni vapisivat ja auton avaimet putosivat penkkien väliin.



Lumi hohti valkoisena silmiini. Viereinen metroasema mainosti D-vitamiinilisää lasersäteillä. Takaraivoani poltteli. Pitäisi tehdä asioita. En jaksaisi olla paikallani. Piti liikkua. Miksen liikkunut? Jokin kohisi
   "Ensi yö on aika kylmä autossa nukkumiseen."
   Tuijotin tovin typertyneenä eteeni. Lopulta nauroin ääneen, ilottomasti, vähän maanisesti.
   "Vitun paskiainen."



Trish oli kuunnellut meitä. Kuullut ihan kaiken. Nyt se nainen ainakin tiesi, että minua kannatti potkia vähän lisää, jos halusi alistaa minut täydellisesti.
   Ei hän potkinut.
   "Tule minun luokseni yöksi. Voit nukkua Samin huoneessa."
   "Ei nukuta."
   "En edes yritä arvata, miksei. Siellä on silti liian kylmä, joten olehan kiltti poika ja lähde ajamaan."



Pidin Trishiä hetken jännityksessä. Räpyttelin silmiäni. Valoa oli liikaa. En osannut laskea sormiani.
   "En taida olla ajokunnossa."
   "Sitten haen sinut."
   "En lähde mihinkään."
   Korvanappi vaikeni. Jokin kolahti. Näin sivusilmällä liikettä auton ympärillä, mutten ehtinyt huutaa ääneen säikähdystäni.



Trish veti auton oven kiinni perässään.
   "Ei siinä sitten", hän totesi jatkaen keskusteluamme. "Ollaan täällä molemmat ja jutustellaan mukavia."
   Hymyilin. En tiedä miksi.
   "Mukavia", toistin. "Osaatko sinä tehdä muutakin kuin vittuilla?"
   "En oikeastaan. Siitä puheenollen: olen salaa vähän haaveillut siitä, että saisin nähdä sinun kokevan jotain samaa, mitä itse koin sinun takiasi lukemattomia kertoja." Trish nauroi räkäisesti, mutta vakavoitui nopeasti. "Noin. Nyt, kun se on käsitelty... jos et aio nukkua, miten olisi työt?"
   "En rupea palkolliseksesi. En aio olla riippuvainen kenestäkään enää."
   "Hyvä pointti. Amfetamiiniriippuvuushan sinua ei näytä niinkään haittaavan", Trish kuittaili. "Ajattelin kuitenkin, että jos sinua kiinnostaisi..."
   Hän tyrkkäsi jotain käteeni.



Pyörittelin minigrip-pussia kädessäni. Tuijotin violettien pillerien tanssia kulmasta kulmaan.
   "Sinähän sanoit myyneesi kaiken Jonathanille."
   "No niin tein. Hain sen tosin myös takaisin majakalta samalla, kun siivosin jälkesi... mutta sitä ei kannata koettaa myydä muutamaan kuukauteen." Trish rypisti otsaansa. "Ehkä vuoteen. Liikaa meteliä."
   "Mitä tämä sitten on?"
   "Essoa, kultaseni. Älä syö sitä."
   "Enhän minä ikinä."
   Työnsin pussin taskuuni.



Trish katsoi minua pitkään ja siristi silmiään.
   "Otan tuon myöntävänä vastauksena siihen, mitä alun perin kysyin", hän virkkoi. "Päästähän minut kuskin paikalle. Työt vievät ajatukset muualle sydänsuruista, sen sanon kokemuksesta."
   "Kokemuksesta, jonka minä annoin sinulle?"
   Hän ei vastannut mitään, mutta suunnilleen niin tiesin asian olevan.