2.7 Paskojen suunnitelmien äiti

♫

En tiedä, kuinka pitkään nukuin. En uskaltanut katsoa kelloa, mutta sen tajusin, että herättyäni aurinko oli kiivennyt jo korkealle ja Trish teki aamiaista.

En ollut varmasti ikinä ollut niin väsynyt. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä ettenkö olisi voinut nukahtaa tuolille, jos Trishin liikehdintä ei olisi havahduttanut minua säännöllisin väliajoin. Jokainen kilahdus kuulosti puhelimen soittoääneltä, jokainen askel koputukselta ulko-oveen, hiljainen hyräily Jonathanin puheelta. Miksei se soita jo?!

Hätkähdin, kun Trish laski lautasen pöydälle. Vohveleita. Mitä helvettiä? Olisin halunnut heittää Trishille jotain ikävää siitä, halusiko hän leikkiä kanssani kotia vai mitä pelleilyä tämä nyt oli, mutta en jaksanut kyhätä ymmärrettävää lausetta pääni sisällä.
   "Syö."

Trish tuijotti minua. Kai hän tiesi, että jos hän kääntäisi selkänsä, kippaisin vohvelit olohuoneen maton alle.
   "Syö", hän toisti.
   "Ei ole nälkä."
   "En kysynyt sinulta sitä. Syö."
   "En jaksa."
   Se ei ollut valhe. Minusta tuntui, etten jaksaisi pidellä haarukkaa kädessäni tai niellä yhtään mitään. Trish ei vastannut mitään, joten näin tilaisuuteni tulleen.

 

Pöydän pinta tuntui ihanan kylmältä otsaa vasten. Vohvelit haisivat pahalta. Trish huokaisi syvään ja niin kovalla äänellä, että päätäni alkoi vihloa.
   "Mikä on pisin aika, jonka olet ollut ilman?"
   "Tässä ei ole kyse siitä."
   "En sanonut niin. Vastaa kysymykseen."
   Kieltäydyin vastaamasta. En halunnut ajatella sitä. En sitä, miten annos, jolla aloitin, ei tuntunut enää missään. Miten tuplat eivät tuntuneet missään. Miten en enää muistanut, milloin olin viimeksi ollut kokonaisen vuorokauden ilman. Vittu.

Trish liikehti. Kuulin hänen naputtavan jalallaan lattiaa. Luulen, että torkahdin tasaisen rytmin avulla hetkeksi, mutta se ei ollut syy sille, miksi pelästyin hänen kysymystään.
   "Missä säilytät niitä?"
   "Ei kuulu sinulle."
   "Selvä. Varmuuden vuoksi ajattelin polttaa autosi."
   Värähdin.
   "Älä."

Tiesin, ettei minun olisi kuulunut olla niin väsynyt, niin turta ja niin masentunut. Tiesin, miksi niin oli. Tiesin myös, että nyt ei ollut se hetki, kun niin saisi olla.
   "Tarvitsen sitä."
   Noin, nyt se oli sanottu. Vuosisadan tunnustus oli lätkäisty Trishin naamalle yhtä kovalla voimalla kuin omallenikin, mutta vain minä taisin olla meistä se, jota hävetti. Trishin etääntyvät askeleet ja sohvan narahdus kielivät vain ärtymyksestä, eivät häpeästä.
   "Trish..." Puristin käteni nyrkkiin ja avasin sen hitaasti. Sormia oli viisi. Vielä. "Minulla ei ole varaa rypeä vieroitusoireissa. Ei juuri nyt." Puristin käteni uudelleen nyrkkiin ja laskin rystyset kämmenselästä: niitä oli neljä. "Minä pyydän. Tämä viikko. Anna minun tehdä tämä viikko ihan mitä haluan, niin sen jälkeen teen ihan mitä sinä haluat."



Trish naputti taas jalallaan lattiaa. Nukahdin uudelleen odottaessani hänen sanovan jotakin. Heräsin kimeään ääneen, enkä olisi ymmärtänyt, mitä se oli, ellei Trish olisi sanonut siitä.
   "Puhelimesi soi."



Pakotin itseni nousemaan tuolilta vain siksi, etten menisi nukahtamaan kesken puhelun. En kiinnittänyt huomiota soittajan nimeen.
   "Jonathan?"
   Kuulin hänen raskaan hengityksensä. Nikottelun. Itkikö hän?
   "Jonathan, oletko se sinä?"
   "Se ei onnistu."
   "Mikä ei onnistu?"
   "Se myynti."

En ymmärtänyt, mitä Jonathan yritti selittää.
   "Mitä myynnistä?"
   "Oletko sinä kamoissa vai muuten vain idiootti?" Jonathan karjaisi puhelimeen. "Se ei onnistu!"
   "Miten niin ei –"
   "No siten, että Mick juttelee juuri tullin kanssa JFK:lla ja kama on valtiolla. Sori, Darryll. Tällä kertaa se ei ollut minun syytäni, mutta minä ainakin nostan nyt kytkintä."

En saanut sanottua mitään. Tuijotin mykkänä tyhjyyteen. Puhelin tuijotti korvaani yhtä mykkänä.
   "Ei se mene näin", sain soperrettua. "Ei näin helposti. Meidän täytyy jutella, Jon. Me keksitään jotain, vai mitä? Jon?"
   Ei vastausta.
   "Jon?"
   Linja ei edes kohissut enää.

En tiedä, missä vaiheessa Trish oli noussut sohvalta, mutta hänen äänensä kuului huoneen toiselta puolelta.
   "Onko se Jonathan?" hän kysyi. Puristin yhä puhelinta ohimollani.
   "Oli", sanoin lopulta ja annoin puhelimen kirvota otteestani lattialle.

Tämä ei voi mennä näin.
   Trish sanoi jotain.
   Tämä ei voi mennä näin.
   Puhui Jonathanista. Haukkui sen raukaksi. Kysyi jotain.
   Tämä ei voi mennä näin.
   Olin hukassa. Täydellisen eksyksissä.
   Tämä ei voi mennä näin tämä ei voi mennä näin tämä ei voi mennä

Yritin rauhoittaa itseni. Vetää syvään henkeä. Miettiä tilannetta. Ei, tilanteen miettiminen sai minut entistä enemmän paniikkiin... ja silti se pitäisi kerrata. Edes Trishille.
   "Muuli jäi kiinni rajalla", sain sanottua. "Mitään myytävää ei ole tulossa."
   Kerrankin Trish ei vittuillut minulle. Sen voimalla jatkoin.
   "Minun pitäisi saada lunnasrahat kasaan alle viikossa eikä minulla ole hajuakaan, miten sen teen. Ellen sitten tarjoa itseäni tilalle." Naurahdin väkinäisesti. "Mutta eivät ne varmaan jätkästä maksa edes Aasiassa."
   Se oli paska vitsi. Enemmän itketti kuin nauratti.

Trish istuutui viereeni varovasti, kuin pelkäisi, ettei sohva kestäisi kahden ihmisen painoa.
   "Rauhoitu."
   "Miten?"
   Trish tuhahti.
   "Se kama ei oikeasti tee sinulle hyvää. Mitä tapahtui sille ihmiselle, joka ei hukannut aikaa valittamiseen vaan teki asioille jotain?" Hän piti hetken tauon ja jatkoi. "Mieti. Mitä vaihtoehtoja sinulla on?"
   "Ryöstää pankki."
   "Okei, mitä realistisia vaihtoehtoja sinulla on?"
   "Ryöstää pankki."
   "Darryll, minä en vitsaile."
   En minäkään, olisin halunnut lisätä, mutten jaksanut. Halusin vain Lizin pois tästä. Millään muulla ei ollut enää merkitystä. En halunnut, että viimeisinä sanoina olisin kuullut häneltä... mitä hän muuten oli sanonut minulle viimeksi?

Se hetki tuntui vähän samalta kuin vanhojen VHS-nauhojen kelaaminen. Kävin elämääni läpi pikakelauksella tästä hetkestä taaksepäin ja metsästin kohtausta, jossa Elizabeth oli viimeksi näkynyt. Tässä asunnossa, tässä huoneessa, veitsi kurkulla ja tukahtuneella äänellä hän oli sanonut jotain, minkä kelasin aina uudelleen takaisin kuullakseni sen taas... 'Tietääkö Angie, miten sinä...'
   "Angie", toistin hiljaa.
   "Mitä hänestä?"
   Nousin ylös.

Trish oli käskenyt rauhoittua. Olin yllättävän rauhallinen ainakin nyt, kun en katsonut suoraan häneen.
   "Draganin tytär", sanoin. "Angie, vai mitä? Mitä koulua se käy?"
   "Et ole tosissasi."
   "Anna kun arvaan: Old Saints Middle? Ja se on jollain tarkkiksella?"
   "Mistä sinä –"
   "Liz on töissä siellä. Hän yritti kertoa siitä. Se oli vihje, enkä tajunnut sitä heti. Nyt tajuan ihan tarpeeksi."

Trish empi vain harvoin, mutta nyt hän ei selvästikään tiennyt, mitä sanoa. En odottanutkaan hänen puhuvan. Ajattelin, että jos hiljaisuus kestäisi tarpeeksi pitkään, se olisi yhtä kuin hiljainen kannatus ajatukselleni.
   Ei se kestänyt.
   "Aiot siis kajota Draganin tyttäreen. Oletko nyt ihan varma siitä?"
   "Olen, enkä aio kysyä lupaa siihen keneltäkään."
   Trish kohotti kulmiaan. Itse purin huultani ja yritin olla ajattelematta liikaa, mitä seurauksia Draganin suututtamisella voisi olla.

Olin ehtinyt ajatella, ettei millään muulla olisi väliä, kunhan saisin Lizin vain irti tästä hommasta. Pakko myöntää, että ajatus jonkun Japanin mafiaan yhteyttä pitävän tyypin suututtamisesta vähän jännitti. Toisaalta... nyt kun asiaa ajatteli, kiinnostaisiko mafiaa oikeasti joku Anne Arborin muutaman kymppitonnin kuussa tienaava diileri, jonka välittäjät olivat vain tyhjäpäisiä pikkurikollisia? Toivottavasti ei. Kaiken järjen mukaan ei.
   "Autan sinua."
   Trish keskeytti ajatuksenjuoksuni kommentillaan. Pudistin päätäni itsekseni.
   "Tuota en usko."
   Trish nousi.

"Pue päällesi", Trish kehotti kuin ei olisi kuullutkaan kommenttiani. Naurahdin väkinäisesti. Trishkö oli oikeasti tulossa mukaan?
   "Älä väitä, että olet tosissasi sotkeutumassa tähän. Sinähän halusit aina pysyä taustalla."
   "Eikä siihen tule muutosta", Trish tokaisi. "Teen, minkä voin. Noin väsyneenä ja vieroitusoireisena et pysty viemään hommaa yksin maaliin."
   "Sille olisi helppo ratkaisu..."
   Trish virnisti.
   "Juuri siksi olen tulossa mukaan, kultsi. Pitämään sinut erossa siitä, mikä kaiken alun perin sotki."
Olisin halunnut vastata, että Trishillä itsellään oli varsin olennainen rooli "kaiken sotkemisessa", mutta eihän se niin ollut. Juurisyy taisi lopulta olla jossain ihan muualla kuin toisten ihmisten kasvoissa.

***

Trishin mielestä sitä suunnitelmaa olisi pitänyt hioa yhtä aamua kauemmin. Olin siitä ihan samaa mieltä. Olisin halunnut miettiä ja rakentaa jotain hätiköityä hätäratkaisua paremman ja ennen kaikkea aukottomamman suunnitelman. Toisaalta olin jo kurkkuani myöten täynnä koko tilannetta ja ajatusta siitä, että jokainen sekunti, jonka epäröin, tiesi Elizabethille jokaista sekuntia kauemmin Draganin vankina.
   Ei se silti tarkoittanut, että olisin pitänyt tästä.
   "Se on jo kahtakymmentä yli, Trish."

Korvanappi pysyi vaiti. Trish ei vastannut. Naputin rattia hermostuksissani.
   "Muut pääsivät jo kymmentä vaille."
   "Rauhoitu, Darryll. Ehkä se jäi jälki-istuntoon."
   "Niin, tai sitten olen väärän koulun edessä."
   "Et ole."
   "Entä jos Dragan sai tietää tästä suunnitelmasta?"
   "Kerroitko hänelle?"
   "En, mutta..."
   "En minäkään. Rauhoitu."
   Tuskin Trish oli ehtinyt edes vaieta, kun näin liikettä. Värejä, joita minun oli käsketty pitää silmällä. Varma en ollut.

Hahmo katosi eteen pysäköidyn bemarin keulan taakse. Yhtäkkiä tulin miettineeksi, olikohan Draganilla tapana hakea tyttärensä koulusta. Oksetti. Nämä olivat juuri niitä yksityiskohtia, joita olisi ehkä tullut ajatelleeksi, jos suunnitelmaa olisi mietitty vähän pidempään...
   "Näkyykö?"
   "Näkyy", kuiskasin ja painoin pääni alas heti, kun punainen tukka ilmestyi bemarin takaa uudelleen näkökenttääni.

Se oli hän. Angie. Olin varma siitä, mutta luettelin tuntomerkit silti, ihan vain varmuuden vuoksi.
   "Punaiset hiukset", kuiskasin korvanappiin. "Värjätyt. Lyhyehköt."
   "Pituus ja paino?"
   "Lyhyt, ehkä 155. Tosi hoikka. Sillä on reppu, jossa on vihreää ja pinkkiä –"
   "Bingo. Käy kiinni."

Annoin tytön ohittaa auton, nostin pääni hitaasti ylös ja puhalsin yhtä hitaasti pidättämäni henigtyksen ulos.
   "Onko sinun pakko käyttää tuollaista termistöä?" En odottanut vastausta, enkä sellaista saanutkaan. Poimin tavarat apukuskin jalkatilasta ja avasin oven.

Tyttö ei epäillyt mitään. Minä epäilin. Mietin, miltä tämä näyttäisi kaikissa mahdollisissa uutisissa. Mietin, millaisen leiman siitä saisi. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä ihmiset ajattelisivat minusta, mutta sillä oli, mitä itse ajattelin itsestäni.
   Angie olisi ehkä kääntynyt katsomaan takanaan lähestyvää juoksijaa, ellen olisi itse ollut nopeampi.

Tarkoitus oli, ettei Angie olisi saanut henkeä, ettei hän olisi kyennyt huutamaan. Mutta hän oli niin siro. Pelkäsin, että jos käyttäisin liikaa voimaa, se pikkulintumainen niska napsahtaisi poikki. Hän kirkui ja potki ja riuhtoi, ja Trish huusi vähintään yhtä kovaa korvanappiin.
   "Käsi kurkulle!"
   Mitä se tyttö oli? Neljätoista? Ei, en todellakaan rupeaisi kuristamaan lapsia...
   "Minulla on ase", sihahdin hänelle ja toivoin, että hän kuuli ääneni oman huutonsa yli. "Ole kiltisti."
   Angie vaikeni. Hän vapisi, mutta pysyi aloillaan.



Trish oli hiljaa. Olisin halunnut tietää, katsoiko hän meitä jostain. Hän ei ollut suostunut kertomaan, missä olisi, jottei hän paljastuisi, jos jokin menisi pieleen. Ihan niin kuin Dragan voisi kiduttaa minusta ulos tunnustuksen mahdollisista apureista tai heidän nimistään... ehkä voikin. Olisin mielelläni myynyt Trishin Elizabethia vastaan. Olisikohan se vielä mahdollista? Huomasin pidättäneeni taas hengitystä. Olisi pakko keskittyä.
   "Hyvä", kuiskasin Angielle. "Ei mitään hätää."
   "Älä rupea pehmeäksi", Trish varoitti, enkä välittänyt hänestä.
   "En satuta sinua. Älä sinäkään tee mitään tyhmää. Okei?"
   Angie ei nyökännyt. Otin hänen hiljaisuutensa myöntävänä vastauksena.



Siitä, että Jonathanilla oli ollut kätkö majakalla, oli yllättävää hyötyä. Jos se nimittäin todella oli niin hiljainen paikka, ettei edes Jonin kaltainen idiootti onnistuisi jäämään kiinni laittomuuksista, siellä voisi pitää hetken ajan myös panttivankia. Trish oli ollut siitä ajatuksesta samaa mieltä kanssani etenkin sitten, kun olimme käyneet tsekkaamassa alueen etukäteen.

Trish oli tuonut sinne kaiken, mitä olimme sopineet, pieni ja himmeä lamppu mukaan lukien. En tiennyt, oliko Trish valinnut juuri sen lampun tarkoituksella vai ei, mutta se oli sopivan kirkas valaisemaan ja sopivan himmeä ollakseen juuri näkymättä sameista ikkunoista.
   "Kusipää..."

Angie oli itkenyt lohduttomasti koko matkan. Hän oli yrittänyt kaikkea: tarjonnut rahaa, uhkaillut poliisilla, sanonut, että hänen isänsä tappaisi minut, kun jäisin kiinni. Siinä viimeisessä uhkauksessa oli sentään jotain perääkin.
   "Vitun... vitun pervo", Angie nikotteli. "Mielisairas pedari..."

Jos hän olisi tiennyt, miten iso vaikutus hänen sanoillaan oli minuun, hän olisi varmasti jatkanut. Pidin kuvotuksen sisälläni ja poimin köydenpään, joka oli livennyt sormistani jo neljä kertaa peräkkäin.
   "Kaikki valmiina?"
   "Melkein", sanoin ja kieputin köyden pään solmun toiselle puolelle, mahdollisimman vaikeasti tavoitettavaksi, jos Angie yrittäisi jotenkin hyödyntää vapaina roikkuvia köysiä. Virheisiin ei ollut varaa. "Noin."
   Ei saatana, että minua väsytti. Suljin silmäni hetkeksi, mutta Trish ei antanut minun levätä.
   "Se puhelin."
   "Joo joo."

Nousin jaloilleni ja kumarruin Angien puoleen. Tyttö ei katsonut minuun.
   "Otin puhelimesi", sanoin hänelle. "Tarvitsen sitä, mutta se on lukittu. Mikä on sen avauskoodi?"
   Ei vastausta. Yritin olla näyttämättä turhautumistani, mutta ääneni ei tainnut vakuuttaa ketään.
   "Kerro."
   "Se on teinityttö", Trish ärähti korvaani. "Sinulla on sata eri tapaa saada se puhumaan."
   Suoristin selkäni.

Angie väisti katsettani, vaikkei se ollut hän, jolle olin vihainen.
   "En todellakaan ala hakkaamaan sitä."
   "Sanoitko tuon oikeasti ääneen? Hänen kuultensa?"
   "Se ei toimi."
   "Ei niin, jos olet pelkuri."
   "Se ei ole vaihtoehto!"
   "Jos et halua hakata sitä, niin aina voit alkaa riisua sitä. Sitten se ihan varmasti puhuu."

Yritin sulkea Trishin äänen pääni ulkopuolelle. Tämä homma oli tarpeeksi kyseenalaista ilman hänen vihjailujaankin. Minulla ei ollut koskaan ollut ongelmia murtautua leskeksi jääneiden mummojen koteihin ja pölliä niiden korulippaita, ainakaan niin kauan kuin minun ei tarvinnut tavata sitä mummoa. Teinityttöjen sieppaaminen oli sellaisten hommien kanssa jo valmiiksi ihan eri sarjan juttuja, enkä aikoisi ainakaan tahallani vahvistaa myös Angien ajatusta siitä, minkä takia aikuisen miehen yleensä oletettiin tekevän näin. Täytyi olla jokin toinenkin tapa saada yhteys Draganiin Angien puhelimen kautta.
   "Tämä oli virhe." Pudistin päätäni. "Ei olisi pitänyt tehdä näin."
   "Mitä sinä selität?"
   En vastannut.

Angie vapisi niin, että tuolin ruuvit nitkuivat. Kaivoin köyden päät sieltä, mihin olin ne pujotellut, ja aloin repiä solmuja auki.
   "Darryll, mitä siellä tapahtuu?"
   "Päästän sen irti."
   "Mitä helvettiä?!"
   "Ei olisi pitänyt tehdä näin. Annan puhelimen sille takaisin."  
   "Oletko sinä seonnut?"
   "Varmaan joo."
   Jätin köydet riippumaan tuolin vierustalle. Angie saisi itse hoitaa loput.

Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käänsin hänelle selkäni. Trish huohotti korvaani.
   "Jumalauta, Darryll, mieti nyt itsekin, Dragan tappaa meid–"
   Kytkin napin pois päältä ja jätin Angien puhelimen lattialle.

En lähtenyt majakasta. Suljin oven perässäni ja jäin vetämään henkeä. Käteni vapisivat, jalkani olivat veltot, mutta mieleni pysyi paljon tyynempänä, kun Trish ei pakottanut ääntään sinne. Tiesin, mitä tein. Toivottavasti.
   Kuulin tuolin natisevan, köysinipun putoavan lattialle, Angien juoksevan.

Kännykkä kilahti. Odotin, että kuulisin muutakin.
   "Isä?"
   No niin. Tämä toimi paljon väkivaltaa paremmin. Jos olisin yrittänyt pakottaa Angieta antamaan koodin, hän olisi saattanut kieltäytyä puhumasta ja siten todistamasta läsnäoloaan. Minun olisi ollut pakko satuttaa häntä, ja Dragan olisi ehkä maksanut siitä samalla mitalla Elizabethille.
   "Isä, apua..."
   Vedin pistoolin vyöltäni ja avasin oven.

Angie kirkaisi. Annoin ohjeet nopeasti, hyvissä ajoin ennen kuin hän ehti laskea puhelinta.
   "Älä katkaise", komensin. "Kaiutin päälle. Nyt."

Angie ei epäröinyt. Hän totteli heti, ja pian jo kuulin Draganin äänen täyttävän huoneen.
   "... missä sinä olet?"
   Onneksi Angie ei vastannut siihen. Tämä oli yksi hätiköidyn suunnitelmani aukkokohta: Angie tiesi, missä olimme, ja jos hän sanoisi sen ääneen, meidän pitäisi paeta. Onneksi hän ei uskaltanut puhua. Minä uskalsin.
   "Hei, Dragan. Muistatko minut?"
   "Mitä helvettiä?"

Käteni vapisivat entistä kovemmin. Koetin piilottaa sen pitämällä asetta kaksin käsin, mutta ei se juuri auttanut.
   "Sitä helvettiä", totesin hitaasti, "että osoitan tytärtäsi aseella päähän. Älä siis katkaise puhelua, jos haluat vielä nähdä häntä."
   Dragan oli hetken hiljaa.
   "Mulkku", hän viimein ärähti. "Mitä asiaa?"
   "Etköhän sinä tiedä, mitä asiaa minulla on. Sinulla on jotain, minkä haluan takaisin."
   "Se ei ole täällä enää."
   Olin varautunut sellaiseen väitteeseen. Hyvä niin. En tietenkään voinut tietää, oliko se myös totta, mutta ainakin olin osannut arvata, että niin Dragan silti väittäisi. Ääneni pysyi sen ansiosta yllättävän tyynenä.
   "Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään syytä pitää tyttöä hengissä."
   Draganin vastaus siihen oli jotakin sellaista, mihin en ollut osannut varautua. En mitenkään.

 

Dragan nauroi. Hänen tyttärensä itki ääneti. Kun tajusin, ettei Dragan enää välittänyt läsnäolostani, ettei hän puhunut minulle, että hän oli katsonut bluffini ja oli kaikin tavoin yhä niskan päällä, melkein pudotin aseeni.
   "Sulje puhelin, kulta."
   "Isä, minä en..." Angie sopersi, mutta Dragan keskeytti hänet.
   "Sulje se nyt vain. Mitään ei tapahdu."
   "Sillä on ase!"
   "Ei se ammu. Jos se ampuisi, se olisi tehnyt sen jo."
   Miten Dragan voi olla niin varma asiastaan? Miksi hän riskeeraisi tytön hengen?



Painoin sormeni liipaisimelle, mutta siirsin sen heti kauemmas. Vapina ei ollut enää mitenkään hallinnassani, ja ampuisin kohta vahingossa, jos en pystyisi rauhoittumaan. Tämä oli testi. Oli pakko olla. Dragan ei ollut näin tyhmä.
   Angie nosti toisen kätensä puhelimen kosketusnäytölle.
   "Seis!" parahdin, mutta Dragan pysyi tyynenä.
   "Ole rohkea, kulta."
   Vedin liipaisimesta. Pamaus sattui korviini, ase potkaisi käsiäni ylemmäs kuin yleensä. Ikkuna räsähti rikki. Angie parkaisi.

 

Hän itki vuolaasti, täydessä paniikissa, niin kovassa henkisessä tuskassa, että hetken en ollutkaan varma, olinko sittenkin osunut häneen yrittäessäni ampua ohi. Dragan kiroili jollakin slaavilaisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Tilanne karkaisi ihan kaikkien käsistä, jos en itse nappaisi tätä kaaosta hallintaani.
   "Se oli varoitus!" huusin Angien itkun yli. Vastaukseksi sain lisää slaavilaista kiroilua.

 

Vedin syvään henkeä. Kerran. Toisen. Kolmannen. Neljännen. Angie ei enää huutanut. Draganin äänestä kuulsi tukkoinen värinä.
   "Et sinä tee sitä. Et oikeasti. Et sinä ole sellainen..."
   Nauroin. Kai.
   "Ai en vai?" Nauroin uudelleen. "Alan olla ihan vitun kypsä tähän pelleilyyn. Osaatko käyttää Googlea, vitun ryssä?"
   Se meni liian pitkälle, tiesin sen. En katunut yhtään, ja Draganin hiljaisuuden turvin vein sen vielä pidemmälle.
   "Moore vastaan Mainen osavaltio. Sitä keissiä seurattiin ihan kaikissa lehdissä." Harppasin lähemmäs Angieta ihan niinkuin olisin ollut hänelle vihainen tai puhunut ensi sijassa hänelle enkä Draganille. "Tyttöäsi vähän vanhempi poika puukotti isänsä kuoliaaksi aamiaispöydässä. 47 iskua keittiöveitsellä ylävartaloon ilman mitään syytä. Vaikka nimeni ei enää ole John Moore, voin luetella ihan jokaisen piston paikan sinulle aakkosjärjestyksessä, jos niin toivot."
   Onneksi korvanappi oli yhä pois päältä. Oliko mikrofoni myös? No, ei sillä ollut väliä.
   "Vieläkö olet sitä mieltä, etten ole sellainen tyyppi?"

Angien koko keho tärisi. Hän oli niin kalpea, että odotin hänen pyörtyvän. Hänen isänsä puhui.
   "Ota rauhallisesti."
   "Hyvä ajatus", sanoin, vaikken ollut varma, puhuiko Dragan minulle vai Angielle.
   "Tavataan tänään. Tulen luoksesi kymmenel–"
   "Turpa kiinni, Dragan."



Uskalsin laskea toisen käteni alas. Tähtäykseni oli jälleen vakaa.
   "Turpa kiinni", toistin. "Minä päätän, missä tapaamme, milloin, ja millä kokoonpanolla."
   Kytkin korvanapin vaivihkaa uudelleen päälle. Halusin, että myös Trish kuulisi sen.
   "Tästedes jokainen täällä pitää turpansa ummessa. Te teette niin kuin minä sanon, te kaikki. Jos ette tee, niin saatan vaikka seota, ja sitä teistä kukaan ei halua nähdä."
   Naamion takana hymyilin. Joskus täytyi hävitä raskaasti tajutakseen taas, miten näitä pelejä pelattiin – ja miten niitä voitettiin.

***

theron kommentteja:

Kysymys: kuinka moni pelästyi sitä, että Darryll olisi lopullisesti menettänyt järkensä aikoessaan vapauttaa Angien? :D

Huomaan tässä osassa muutamankin asian, joita en ihan handlannut ja joista en tykkää yhtään. Pistetään se sen piikkiin, että tämän osan kirjoittaminen vei tavallista kauemmin ja että taukoilu yleensä näkyy mun teksteistä muutenkin.

Hyvää joulua kaikille ♥ Persimon ja Mireta, kuten jo tiedättekin, teidän kortit on matkalla. Kertokaahan, kun saatte ne ^_^