2.6 Aidot ystävät, väärät viholliset

Yhdessä asiassa Jonathan oli ollut oikeassa: siinä, ettemme selviäisi yksin. Ja niin vähän kuin pidinkin hänen ontuvasta suunnitelmastaan, se oli sentään suunnitelma, ja sen avulla hän tienasi pääsylipun pelkääjän paikalle kaikki raajat ehjinä ja pää edelleen tukevasti kiinni hartioissa.

Ajaminen rauhoitti minua ainakin päällisin puolin. Jos alkaisin nyt riehumaan, päätyisimme liukkaalla tiellä ihan varmasti ojaan. Siinä olisi vaarassa sekä minun ja Jonathanin henki että lasti, jonka arvo katukaupassa ei kattaisi edes viidesosaa Draganin vaatimasta maksusta. Jonathanin mainitseman huomenna saapuvan erän olisi pakko olla vähintään niin arvokas kuin hän väitti, jos halusin itseni ja Elizabethin ulos tästä sotkusta.
   "Sanoit, että tunnen sen muulin jo valmiiksi", sanoin Jonathanille. "Mistä?"

Jonathan ei katsonut minuun. En ollut varma, pelkäsikö hän minua vai hävettikö häntä se, mitä hän oli saanut aikaan. Jälkimmäiseen en ainakaan uskonut.
   "Mick."
   "Mick? Sanoit, että se lähti Eurooppaan."
   "Joo, ja sieltä se tulee huomenna. Amsterdamista."
   "Ja sillä on mukana...?"
   "Raaka-aineita. Ja se osaa labrahommat paljon paremmin kuin minä." Jonathan nielaisi. "Anteeksi, Darryll. Ihan oikeasti, anteeksi –"
   "Pysy asiassa."



Jonathan varoi sanojaan. Hänen jokainen keskustelunavauksensa kesti useamman minuutin, ja hän puhui niin hiljaa, että hänen ääntään oli vaikea kuulla vanhan dieselmoottorin äänen yli.
   "Se tulee aamulennolla ja tuo sen kaman meille. Tarkoitus oli, että Mick hoitaa valmistuksen ja minä myynnin, ja että voitot menee puoliksi."
   "Kiva. Oletan, että minäkin saan siitä jotain, koska vaivaudun pitämään sinut vielä yhtenä kappaleena."
   "Sinä saat minun osuuteni. Minä... juttelen Mickin kanssa. Se lainaa minulle omat rahansa, että saan Draganin pois kimpustani."
   "Haluan jutella Mickin kanssa itse siitä. En luota sinuun."
   "Et tietenkään."
   Minusta se ei ollut vittuilua, vaan osoitus siitä, että Jonathan tiesi itsekin sählänneensä keskimääräistä pahemmin.



Emme puhuneet enää mitään. Ajoin keskustan läpi liiankin varovasti. Odotin, että Jonathan olisi sanonut jotain, tai että olisin itse sanonut jotain. Että olisin osannut kysyä ja selventää itselleni suunnitelmaa, josta tiesin vain sen, että Mick toisi huomenna erän jotain, josta kokkailtaisiin metaa, jolle olisi kuulemma jo valmiiksi ostajia ja jonka avulla saisimme maksettua lunnaat sekä tyttöystävästäni että Jonathanin hengestä. Tiesinkö jo tarpeeksi? En. Jonathankaan ei tiennyt. En ikimaailmassa kertoisi hänelle, ettei Dragan uhannut minun turvallisuuttani, vaan Lizin.



Pysäytin auton Jonathanin homeisen tönön pihalle. En katsonut katolle. Kai sieltä oli jo veriset lumet lapioitu pois. Kai Tessin ruumiille oli löytynyt joku virallinen tai epävirallinen loppusijoituspaikka. En kysynyt asiasta, koska en halunnut tietää. Eikä minulla ollut aikaa ajatella jotain entisiä hoitoja, ei nyt, kun nykyinenkin oli minun takiani kusessa.
   "Darryll?"
   En vastannut mitään.



Jonathanin käsi hohkasi liki kuumeista lämpöä. Oma käteni vapisi sen alla, ja yritin tyynnyttää liikettä puristamalla vaihdekeppiä kovemmin.
   "Darryll, minä..." Jonathan ähkäisi. "Minä en... en tarkoittanut pahaa. Tai siis... tarkoitin... äh, en minä tiedä. Halusin vain sanoa, että..."
   Hän ei jatkanut lausettaan loppuun, vaan aloitti uuden.
   "Hoida asiasi kuntoon", hän murahti. "Huomisesta eteenpäin meillä on paljon töitä."



Auton ovi kolahti kiinni Jonathanin perässä. Jäin istumaan autoon liian pitkäksi aikaa, rehellisesti sanottuna tappamaan aikaa.
    Jonathan oli käskenyt odottaa Mickin saapumista, nukkua hyvin ja varautua siihen, että seuraavan viikon ajan ramppaisimme labran ja myyntipaikkojen väliä lähes tauotta. Se tarkoitti sitä, että minulla oli huomiseen asti aikaa hukkua omiin pelkoihini. En uskaltaisi alkaa selvitellä sitä, missä Dragan piti Elizabethia enkä muutenkaan yrittäisi päästä serbin puheille. Ainoa vaihtoehto olisi odottaa...



... odottaa ja hoitaa asiat kuntoon, kuten Jonathan oli käskenyt. Tiesin, että ainakin yksi asia oli jäänyt rästiin, ja että sille pitäisi tehdä jotain ennen kuin katoaisin taas. Olin rikkonut niitä tärkeitä rutiineja jo pari päivää.


***



Kuntoutussiivessä oli sinä päivänä hiljaista. Lasioviin teipatut ilmoitukset kertoivat henkilökunnan koulutuspäivästä ja ilmoittivat, ettei lääkäri kiertäisi tänään. Käytävillä tuli vastaan pari laitoshuoltajaa, sairaanhoitaja ja joku, jota en ollut odottanut tapaavani juuri silloin.



Hän näpytteli puhelintaan aulassa. Aulahoitajan tiskille oli jätetty kyltti, jossa luki "Palaan pian", ja yhdistettynä hänen eksyneeseen ilmeeseensä kykenin kyllä päättelemään, miksi hän oli jumittunut kuntoutusosaston aulaan.
   "Moi, Sheila."



Sheila kääntyi minua kohti ja selvästi ilahtui tapaamisesta. Jollain tavalla hän vaikutti olevan myös varuillaan.
   "Moi", hän henkäisi. "Olen kai oikeassa paikassa? Tai siis..."
   "Olet sinä."
   Sheila naurahti.
   "Sori. Sairaalakammo."

Välttelin Sheilan katsetta ja samalla koko aihetta. Tällä kertaa olisi parempi jättää se sokerilitku ostamatta, jos en haluaisi avata omia terveydenhuoltokokemuksiani Sheilalle.
   "Eivät kai nämä kivoja paikkoja kenellekään ole."
   Sheila hymähti, muttei sanonut mitään.



Hiljaisuudesta tuli nopeasti kiusallinen. Näin kyllä, ettei Sheila viihtynyt sairaalassa yhtään sen enempää kuin minäkään, eikä hän osannut itse ehdottaa tapaa päästä eteenpäin vierailussaan.
   "Mennäänkö yhtä aikaa?" kysyin, ja Sheila hätkähti.
   "Joo. Jos haluat."



Vaikka minun ja Sheilan tuttavuus rajoittuikin parin kuukauden takaiseen liftausreissuun, olin silti iloinen, että hän oli mukanani. Hänen seurassaan minun oli suorastaan pakko ajatella muutakin kuin Liziä ja sitä, millaisessa kusessa itse olin. Pieni tauko omista ajatuksista tulisi tarpeeseen ennen huomista. Jos hyvin kävisi, voisin ehkä pyytää Sheilaa käymään Adrianin luona sillä välin kun minä, Mick ja Jonathan hoitaisimme bisneksiä. Olettaen tietty, että Sheila kestäisi Adriania... tai tämän fyysistä kuntoa. Ei hemmetti, enhän ollut kertonut hänelle mitään siitä jalkahommasta.



Pysähdyin Adrianin huoneen ovelle. Sheila näki ilmeestäni, että aioin sanoa jotain tärkeää, ja hän antoi minun miettiä asiaa rauhassa.
   "Minun olisi ehkä pitänyt kertoa tämä aiemmin", aloitin, ja huomasin Sheilan jännittyvän heti. "Se... onnettomuus... oli aika paha."
   "Olen minä ennenkin ruhjeita nähnyt."
   "En tarkoita sitä. Hänen... hänen toinen jalkansa on amputoitu."



Hiljaisuus oli musertava. Sheilan kasvoilta pakeni väri.
   "Haluatko yhä nähdä hänet?" varmistin, ja hän nyökkäsi.
   "Joo. Jospa minusta olisi jotain iloa." Sheila hymähti. "Edes vähän."
   "Okei."



En siirtynyt ovelta heti. Mietin Sheilan vaitonaisuutta ja ahdistunutta ääntä. Olisi ehkä parempi, että tarkistaisin itse tilanteen ennen kuin päästäisin hänet sisään. Olin itsekin ollut pari päivää poissa, enkä osannut sanoa varmaksi, olisiko Adrian minulle vihainen.
   "Odota tässä", pyysin Sheilaa. "Avaan sinulle oven kohta."
   Sheila ei vastustellut, ja käänsin hänelle selkäni.



Astuttuani sisään Adrianin huoneeseen hämmennyin vähän siitä, miten samalla tavalla kaikki oli. Miten pyörätuoli oli edelleen suunnilleen samalla tavalla saman ikkunan edessä. Miten Adrian oli yhä kalpea ja miten hän oli yhtä aliravitun näköinen kuin aiemminkin. Ei kai sellaisissa asioissa mitään muutosta pitänyt parissa päivässä tapahtuakaan, mutta jotenkin minusta tuntui, että olin ollut jollain tasolla poissa paljon pidempään.
   "Hei, Adrian."
   Ei vastausta.



Ainoa merkki siitä, että Adrian oli ylipäätään hengissä ja tajuissaan, oli sairaalavaatteiden kahahdus, kun hän vaihtoi asentoa. En osannut sanoa mitään. Muina päivinä olin jaksanut pitää yksin yllä keskustelua, mutta tänään en kyennyt siihen.
   "Adrian... sori." Mistä? Ai niin, siitä, etten ollut käynyt hänen luonaan, koska olin saanut jonkun lievän myrkytyksen Jonathanin labrakokeiluista ja koska olin viettänyt lopun päivää homehtuneeseen sänkyyn kahlittuna. "Minä..."
   Vitut.
   "Toin jonkun mukanani."
   Avasin oven Sheilalle.



Sheila astui varovasti sisään. Hänen korkokenkiensä kopina sattui korviini. Hän vilkaisi minuun kuin hakeakseen rohkaisua, enkä osannut reagoida siihen mitenkään.
   "Hei, Adrian", hän lopulta sanoi.



Ihme kyllä, pelkästään ne kaksi ihan tavallista sanaa toimivat. Ainakin jollain tapaa. Adrian käänsi päätään Sheilaa kohti ja kohotti kulmiaan ihan normaalilla tavalla. Jos hän olisi vielä sanonut jotain, olisin väittänyt, että hän voi olosuhteisiin nähden ihan kelvollisesti, mutta eihän se niin ollut. Jostain syystä Sheila kysyi siitä silti.
   "Miten voit?"



Adrian seurasi Sheilaa katseellaan, kun tämä asteli lähemmäs. Vaikka katsoinkin tilannetta sivusta, minua ärsytti se, miten Sheila pitäytyi luonnottoman kaukana Adrianista ja kyyristyi tämän eteen niin kuin puhuisi lapselle.
   "Miten voit?" hän toisti, ja minun teki mieli sanoa, ettei Adrianin kuulossa pitäisi olla mitään vikaa. Järjenjuoksussa ehkä sitäkin enemmän, mutta ei hän silti ollut lapsi.



Hiljaisuus venyi yhä pidemmäksi. Se roikkui yllämme mustana varjona, ja jossain vaiheessa aloin aavistella pahaa.
   Adrian katsoi minuun. Sinisissä silmissä välähti joku, jota en ollut koskaan nähnyt. Jopa hänen äänensä kuulosti jollain tapaa erilaiselta.
   "Valehtelit minulle", hän sanoi. "Te molemmat valehtelitte minulle."
   Sen sanottuaan hän otti molemmin käsin tukea pyörätuolinsa laidoista.



Jos jotain hyvää siitä tilanteesta oli löydettävissä, niin ainakin Adrian teki jotain itse. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen seisovan jäljelle jääneellä jalallaan. Se oli toisaalta myös ensimmäinen kerta, kun hän näytti sairaalavaatteistaan huolimatta oikeasti pelottavalta, ja ainoa kerta, kun näin hänen katseessaan senkaltaista kylmää vihaa. Kaikkien niiden ensimmäisten kertojen määrä lamaannutti minut, ja hetken vain tuijotin, kuinka Sheila perääntyi seinää vasten ja kuinka Adrian ilmeisesti yritti keksiä tavan, jolla harpata yksijalkaisena naista kohti kaatumatta lattialle.
   "Adrian –" Sheila aloitti.
   "Sinä valehtelit minulle", Adrian keskeytti, ja kun hän kohotti kätensä, tajusin viimein tehdä asialle jotain.



Olin tehnyt niin ennenkin: kaatanut Adrianin alleni lattialle ihan vain siitä syystä, ettei hän tekisi mitään tavallista tyhmempää. Olimme onnekkaita sen suhteen, ettei meistä kumpikaan lyönyt päätä pyörätuoliin tai sairaalasängyn kulmaan.
   Adrian riuhtoi ja potki allani. Hänestä oli tavallistakin vähemmän fyysistä vastusta, mutta ääntä hän kyllä piti.
   "Päästä irti!" hän karjui. "Hän valehteli minulle, hän –"
   "Mene pois, Sheila", tokaisin olkani yli. "Nyt."
   Sheila kuulosti hengästyneeltä. Hänen täytyi olla kauhuissaan.
   "Kutsunko hoitajan?" hän kysyi samalla kun Adrian toisteli samoja käskyjä ja samoja väitteitä valheista.
   "Et", sain sanottua samalla kun painoin Adrianin kädet lattiaan. "Mene nyt vain!"



Sheila lähti. Hädin tuskin kuulin oven kolahdusta Adrianin huudon yli. Tajusin, että sen riehumisen täytyi kaikua käytävillä ja että hetkenä minä hyvänsä joku hoitajista tulisi katsomaan, mistä oli kyse.
   "Hän valehteli minulle, hän väitti kaikille, ettei –"
   "Ole hiljaa!" huusin hänelle, mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta.
   "Hän on aivopessyt sinutkin!"
   "Turpa kiinni, Adrian, ole nyt hetki –"
   "Mitä sairasta iloa sinä saat siitä, että –"
   "Ne lukitsevat sinut johonkin, jos et ole nyt hiljaa!"
   "Olitko sinä mukana samassa juonessa, vai miksi sinä –"



Hän vaikeni vasta kun painoin oman käteni hänen suulleen. Tasasin hengitystäni ja toivoin, ettei kukaan ollut kuullut hänen huutoaan.
   Kipu viilsi sormiani. Saatana, se jätkä puri minua.



Yritin olla välittämättä siitä. Vaisto yritti pakottaa minut vetämään käteni pois, mutten totellut sitä. Purin hammasta ja keskityin ajattelemaan asioita, jotka tiesin ja paikkoja, jotka tunsin. Hullujenhuoneet eivät ole sellaisia paikkoja, joihin antaisin kenenkään viedä sinua.
   Kipu vaimeni sykäyksittäin. Rimpuilu lakkasi. Avasin silmäni.



Se outo kiilto, jonka olin ollut näkevinäni Adrianin silmissä, oli poissa. Hän katsoi minua suoraan silmiin tavalla, jossa oli jotain paljon tutumpaa. Hän oli kysynyt minulta joskus töitä tuolla katseella. Joskus hän oli pyytänyt minua juoksemaan edeltään tuolla katseella. Ja myöhemmin, paljon myöhemmin, hän oli katsonut minua noin ja pyytänyt viemään Elizabethin jonnekin, pyytänyt minua viettämään aikaa Lizin kanssa, jotta Liz ei olisi jatkuvasti huolissaan ja peloissaan, ja nyt Adrian ei edes tiennyt, mihin olin Lizin onnistunut sotkemaan.
   "Lupaatko olla hiljaa, jos päästän irti?"
   Adrian nyökkäsi. Huokaisin. Kättä särki ja hanskaan levisi lämmin tahmeus.
   "Autan sinut ylös."



Olipa se sitten puuttuvan jalan syytä tai sen, ettei Adrian selvästi syönyt kunnolla, joka tapauksessa hän painoi älyttömän vähän. Olisin jaksanut kantaa hänet sänkyyn varmaan yhdelläkin kädellä. Teknisesti ottaen suunnilleen niin olin joutunut tekemäänkin.
   "Anteeksi", Adrian sai sanottua vapisten. "Satutin sinua."



Olisin halunnut piilottaa käteni hänen katseeltaan, mutta ei se olisi enää mitään auttanut. Ehkä oli muutenkin parempi, jos antaisin sen olla ihan normaalisti sylissäni. Eihän tässä mitään hätää ollut, ainakaan olettaen, että Adrianilla ei ollut vesikauhua.
   "Ei se mitään. Vahinkoja sattuu."
   Oli pakko myöntää, että vahingon määritelmäksi tämä tapaus oli suhteellisen ontuva.



Adrian ei lakannut vapisemasta. Hänen äänensä kuulosti tukkoiselta.
   "Kuka se oli?"
   "Sheila. Etkö muista häntä?"
   "Muistan."
   Hän jätti jotain sanomatta, ja arvasin, mitä se oli.
   "Tiesitkö, että se on Sheila silloin kun hän oli täällä?"
   "En. Luulin häntä... joksikin toiseksi."
   "Lucyksi?"
   "Joo."
   No, ainakin hän oli rehellinen.



Kieltäydyin ajattelemasta, että olisin toiminut väärin vaientaessani Adrianin siksi, ettei hänen sekavuutensa mielestäni tarvinnut hoitoa. Olin edelleen sitä mieltä, ettei hullujenhuone ollut hänelle oikea paikka. Ei se ollut sitä kenellekään.
   "Kuinka usein näet hänet täällä?"
   "En tiedä."
   "Monta kertaa viikossa?"
   "Ei. Monta kertaa päivässä."
   "Ja sinä siis kuitenkin tajuat, ettei se ole Lucy?"
   Hän ei vastannut heti, ja pelkäsin, ettei hän vastaisi ollenkaan.
   "Joo", hän lopulta sanoi. "Joskus."
   Päätin tyytyä siihen vastaukseen tältä erää, mutta Adrian jatkoi vielä.
   "Minua pelottaa, Darryll."
   Mitä minun olisi siihen kuulunut sanoa? Olisi ollut väärin vastata, ettei ollut mitään pelättävää. Totta puhuen olin itsekin ihan helvetin peloissani, enkä sillä pelolla tarkoittanut mitään niistä tilanteista, jotka odottivat minua sairaalan ulkopuolella. Yritin vastata kuitenkin jotain.
   "Mitä sinä pelkäät?"



Hän oli vaiti. Luulin, että hän nukahti, ja olin jo aikeissa lähteä, kun hän vastasi.
   "Itseäni."
   Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti sillä, mutten osannut lohduttaa häntä millään tapaa.

***



En pitänyt kiirettä kotiinlähdön kanssa. Kiertelin sairaalan käytäviä päämäärättömästi ja join kahvia kanttiinissa. Välillä kävin autolla korvaamassa ateriat sillä tavallisella.
   Kävelin kotiin mahdollisimman hitaasti. Tavoitteeni oli lojua jossain muualla kuin kotona niin kauan, että minua väsyttäisi tarpeeksi ja voisin vain kaatua sänkyyn, kun palaisin tyhjään asuntoon.



Se oli hyvä ajatus. Se olisi toiminut täydellisesti, jos olisin saanut unta. Ne kolme pilleriä, jotka olin kiskaissut kitusiini autoon jemmatusta erästä, olivat toimineet masennuslääkkeinä hetken. Sen jälkeen ne lähinnä valvottivat ja vituttivat.

Sydämeni takoi. Rintaani sattui. Jokainen liike aiheutti humahduksen korvien välissä. Mikään esine ei pysynyt käsissäni. Ajatukset kuiskivat päässäni yhtä aikaa. Osa niistä huusi. Millekään ei ollut tilaa. En ymmärtänyt kelloa, koska kellonaikahan oli oikeastaan vain määrittelykysymys, ja jos meillä olisi ollut vielä aurinkokellot, en olisi tiennyt kellonajasta kuitenkaan mitään, koska aurinkokellot eivät toimineet yöllä ja voisikohan aurinkokellon rakentaa tähän keittiön pöydälle ja mitä hyötyä siitä oikeastaan olisi ja saisikohan sen jotenkin myytyä jossain bisneshenkisessä tosi-tv-ohjelmassa ja kuinkahan paljon siitä kehtaisi pyytää –



En kuullut oven käyvän, enkä kuullut edes hänen askeleitaan. Kuulin vasta hänen puheensa.
   "Et ole vieläkään korjauttanut tuota lukkoa."
   Melkein heitin häntä pöytäkynttilällä, mutta se lipesi käsistäni ennen heittoa ja kolahti takaisin pöytään.



Hänen täytyi kuulla se, miten sydämeni pyrki ulos rinnasta. Kaikkihan sen kuulivat.
   "Jumalauta, Trish..." sain sanottua, "älä säikyttele minua nyt."
   Trish kohautti olkiaan ja tuli lähemmäs.



Olisin halunnut kysyä häneltä, miksi hän oli tullut luokseni tähän aikaan yöstä. Mietin taas aurinkokelloa. Ostaisikohan Trish liikeideani? Tarvitsin rahaa Elizabethin lunnaita varten.
   "Juttelit ilmeisesti Jonathanin kanssa."
   "Miksi se sinua kiinnostaa?"
   "No ei mitenkään. Ajattelin vain avata keskustelun."
   "Mistä?"
   "Sinusta. Sinun silmistäsi. Sinun terveydestäsi."
   "Miksi se sinua kiinnostaa?"
   "Tajuatko edes, että kysyit sanatarkasti saman kysymyksen minulta kaksi kertaa puolen minuutin sisällä?"
   "Miksi se..." Nielaisin kysymykseni lopun.

Pyyhin hikeä kasvoiltani. Ehkä vähän kosteita silmäkulmia siinä samalla.
   "Minun on pakko."
   "Vetää spiidiä? Jep, kyllä minä sen näen."
   "Oikeasti, Trish. Jos tulit vittuilemaan, niin en jaksa kuunnella sitä nyt. Haluaisin nukkua, enkä saa unta, koska..."
   "Koska olet aineissa." Trish jatkoi ennen kuin ehdin suuttua. "Ja olet aineissa, koska Dragan kiristää sinua ja koska olet sekä peloissasi että kiireinen. Tiedän sen ihan hyvin."
   En kysynyt, mistä Trish oli saanut tietää. Jonathan oli varmasti kertonut hänelle.



Trish nojautui taaksepäin tuolilla. Pöytä vapisi allamme, ja äkkiä tajusin, että se johtui omasta vapinastani.
   "Oletko ottanut lääkkeesi?"
   "Mitkä lääkkeet?"
   "Ramipriilit."



Päätäni särki. Sormeni nykivät ilman, että tein sitä tarkoituksella.
   "Ne lopetettiin. Olen pärjännyt ihan hyvin ilman."
   "Saitko siihen ohjeet?"
   "Mikä helvetin terveysselvitys tämä nyt on?"
   "Saitko vai etkö?"
   "Totta kai sain!"
   "Ja olet tehnyt niiden mukaan? Käynyt kardiologilla vuosittain ja sydänfilmissä säännöllisesti?"
   "Minä en –"
   "Milloin viimeksi olet pitänyt Holteria?"
   Siinä vaiheessa sietokykyni petti.



Tuoli kaatui takanani. En tiennyt, itkinkö vai nauroinko. Ehkä molempia.
   "Holteria", toistin ja joko nauroin tai itkin. "Missä helvetin rinnakkaistodellisuudessa sinä elät? Joku serbialainen huumekeisari kidnappasi juuri tyttöystäväni ja vaatii lunnaita siitä, ettei vie häntä seksiorjaksi Aasiaan, ja sinä kuvittelet, että minulla on kiinnostusta tuhlata aikaa johonkin kardiologireissuihin tässä välissä... Paras ystäväni hourii pakkomielteisenä kuntoutusosastolla ja sinä kuvittelet, että minulla on varaa maksaa omia sairaalalaskujani siihen päälle... eikä siitäkään ole montaa kuukautta, kun yksi sairas psyko pakotti minut pitämään paidan alla johtoja, ja sinä luulet, että haluan kiinnittää itseeni sellaisia vielä vapaaehtoisesti... ei jumalauta, Trish, en minä pysty kaikkeen yksin!"
   Trish nousi ylös.



Tiesin, ettei Trishillä ollut tapana varoa sanojaan. Sillä kertaa olisin kuitenkin toivonut, että hän olisi puhunut edes vähän pehmeämmin.
   "Saatanan vatipää", hän ärähti. "Olet korvannut sydänlääkkeesi huumausaineella, joka aiheuttaa terveellekin ihmiselle rytmihäiriöitä ja verenpaineongelmia, et käy lääkärissä, ja perustelet sen sillä, että sinun pitää ehtiä leikkiä kavereidesi terapeuttia."
   "Trish –"
   "En tiedä, miksi kuvittelit minun olevan täällä, mutta en todellakaan tullut keskellä yötä luoksesi saarnaamaan sinulle asioista, jotka aikuisen ihmisen pitäisi tietää ihan hyvin. Kokoa itsesi, niin jutellaan."



Pyyhin kyyneleet kasvoiltani. Poskiani kuumotti. Häpesin sitä, miten olin purkanut kaiken Trishille täysin hallitsemattomasti ja jo valmiiksi toivottomana tapauksena. Trishiä munattomuuteni ei kuitenkaan vaikuttanut häiritsevän.
   "Hyvä", hän tokaisi. "Sanoit, ettet pärjää yksin, eikä sinun tarvitsekaan. Tulin tekemään sen, minkä voin."
   "Mik–"
   "Älä kysy, jos haluat pitää minut hyvällä tuulella. Autan sinut pahimman yli. Selviät tästä viikosta, ja jos Jonathan sössii vielä jotain, niin minulla on myös varasuunnitelma."
   "Mikä?"
   "Kerron siitä sitten, jos sille tulee käyttöä."



Trish mittaili minua katseellaan ja kääntyi kohti keittiötä.
   "Sinun täytyy nukkua", hän sanoi. "Sanoit niin itsekin."
   "En saa unta."
   "No et varmasti saakaan, jos yrität saada spiidistä unilääkettä. Toin sinulle jotain. Koska bentsojen vetäminen pirin aiheuttamaan unettomuuteen on ihan saatanan tyhmä idea, toin vain yhden, ja katson tarkkaan, ettet ikinä elämässäsi saa sitä mistään sen enempää. Pysy siis siinä, niin tuon sinulle vettä.



En väittänyt Trishille vastaan. En nähnyt siinä mitään järkeä. Missään muussakaan ei vaikuttanut olevan mitään järkeä. Kun Trish palasi vesilasin kanssa, nielin hänen tarjoamansa vaaleanpunaisen pillerin vastustelematta ja kiskoin veden kerralla kurkkuuni.



Trish saattoi minut sänkyyn. Tarkkaan ottaen se oli Adrianin sänky, se, joka oli ruokakomerossa, mutta juuri niin taisi olla ihan hyvä. En todellakaan halunnut nukkua Elizabethin huoneessa ilman Elizabethia, ja vanhassa huoneessani ei ollut enää sänkyä.
   Pilleri vaikutti nopeasti. Sanoja oli vaikea muodostaa ja kaikki oli hidasta.
   "Trish... kerro siitä suunnitelmasta."

Olin varma, ettei Trish suostuisi. Hän oli sanonut kertovansa vain, jos tarvitsi, mutta ehkä osasin edelleen katsoa häntä juuri niin anovasti, että hän suostui mihin vain. Hän silitti päätäni ja painoi ohimoni tyynylle.
   "Et sitten kuullut tätä minulta", hän sanoi hiljaa, "mutta Draganilla on teini-ikäinen tytär. Tiedät varmasti, että se on sitten ihan viimeinen keino, jos mikään muu ei auta."
   Sen sanottuaan hän nousi ja jätti minut yksin.



Joku sammutti valot päästäni. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamistani oli se, etten olisi ikinä uskonut juuri Trishin olevan se, joka vakuutti auttavansa minut pahimman yli. Miten pitkälle se pahin kestäisi, se jäisi nähtäväksi.