2.5 Koska Saatana sanoo niin

En tiedä, mihin se kaikki aika meni. Miten pääsin välikatolta alas. Missä vaiheessa tuli pimeää. Mihin jätin Tessin ruumiin ja miksei omani maannut sen vieressä.
   Miksei Dragan ollut ampunut minua? Siinä kysymyksessä oli sekä oikeaa ihmettelyä että retorista itsesyytöstä. Tess ei ollut meistä se, joka olisi ansainnut kuolla viallisen kaman takia.

Päähäni ei mahtunut montaakaan ajatusta. Yksi niistä oli se, miten olin aina inhonnut ihmisiä, jotka eivät saaneet asioita sanotuksi ajoissa ja sitten sössivät kaiken, koska olivat munattomia ja selkärangattomia nössöjä. Miten sekin ajatus tuntui juuri nyt absurdilta ja miten tunnistin itseni kaikkien niitten nössöjen joukosta.
   Toinen, ja jostain käsittämättömästä syystä täysin toissijainen ajatus oli se, että minulla oli luultavasti eräs slaavilainen huumeparoni perässäni.
   Ja Yakuza.
   Yakuza.



Yakuza. Ei helvetti.
   Dragan ei ollut ampunut minua. Jos se oli jättänyt hommat kavereilleen?
   Yakuza.
   Yhtäkkiä se ajatus ei ollutkaan enää erityisen toissijainen.



En tiennyt montaa asiaa Yakuzasta, mutta pari juttua osasin sanoa kohtuullisen varmaksi.
   Voisin juosta koko loppuelämäni, eivätkä ne tyypit luovuttaisi. Ja kun ne saisivat minut kiinni, ne eivät tuntisi sääliä. Niitä ei luultavasti kiinnostaisi vähääkään se, ettei minulla ollut oikeasti osaa eikä arpaa tässä sotkussa.
   Ei helvetti. Miten selittäisin tämän Elizabethille?



Voi vitun Jonathan.

***



Ehkä jotain siitä, miten sekaisin olin, kertoi se, etten löytänyt kotiin tai edes kaupungin keskustaan säällisessä ajassa. Jossain vaiheessa yötä luovutin ja matkustin pummilla metrossa, johon nukahdin.



Ainakin niistä torkuista ja metroaseman roskiksesta löytämistäni pähkinöistä sai energiaa juoksemiseen, ja ainakin nyt tiesin, missä päin kaupunkia olin ja mihin minun piti mennä. Kiire ei sinänsä enää ollut, koska Liz olisi huolesta sekaisin joka tapauksessa ja luultavasti myös kiukkuinen. En tiennyt, voisinko selittää poissaoloani yhtään mitenkään. Sääntö oli ollut se, että sain tehdä mitä halusin niin kauan kuin en kertonut Elizabethille mitään sellaista, minkä tietämisestä tai salassa pitämisestä hän saattaisi joutua ongelmiin. Viimeisen vuorokauden tapahtumissa tuskin oli mitään sellaista, mitä Elizabethille voisi kertoa niin, että sitä sääntöä kunnioitettaisiin, mutta enhän minä nyt voinut tätä kaikkea salatakaan.



Saavuin kotiovelle hikisenä ja huonovointisena. Lukko oli yhä rikki. En tiennyt, mitä sanoisin Lizille, enkä tiennyt, mitä meidän pitäisi tehdä. Minusta tuntui siltä, että minulla oli niin paljon sellaista selvitettävää, ettei koti ehkä olisi paras paikka jäädä odottamaan niitä japseja tai Dragania.
   Elizabeth näkisi, ettei kaikki ollut hyvin. Hän tietäisi, mitä tehdä, vaikka kertoisin hänelle vain suurpiirteisesti tilanteesta. Liz oli sillä tavalla fiksu, ja sillä hetkellä myös ainoa toivoni. Avasin oven.



Kuulin askelia käytävästä. Hiki otsallani muuttui kylmäksi.
   "Liz?"
   Ei vastausta. Askelia, muttei tervehdystä.
   "Liz... meidän täytyy puhua."
   "Niin vähän arvelinkin", kuului vastaus, mutta ääni ei kuulunut Lizille.



Lattia muuttui vellovaksi limaksi allani. Seinät vapisivat eikä niistä saanut tukea. Veitsi Draganin kädessä oli se sama, jota olin itse tavoitellut, kun Trish ja Jonathan olivat tulleet kylään.
   "Sinulla oli onnea", Dragan sanoi hiljaa. "Se luoti ei osunut sinuun. Toisaalta se oli myös minun onneni, koska sen myötä tajusin, etteivät kuolleet miehet maksele velkoja."
   Vedin vapisten henkeä. Ääneni tärisi.
   "Päästä Liz menemään", sain sanottua. "Ole kiltti. Hän ei ole tehnyt mitään."
   Dragan naurahti.
   "Enkä minä tee hänelle mitään, jos et anna minulle syytä siihen."



En uskaltanut liikkua. Elizabethin silmissä kiilsi paniikki, minun silmissäni sata eri tunnetta yhtä aikaa.
   "En koskenutkaan niihin", sanoin Draganille. "En edes nähnyt niitä. Vannon sen. Se oli Jonathan, joka –"
   "Minua ei kiinnosta, kumpi teistä oli syyllinen siihen. Minua kiinnostaa se, että olen menettänyt ison erän efedriiniä ja ainakin puolen vuoden markkinat."
   "Se ei ole minun syytäni –!"
   Olisin halunnut syöksyä Draganin kimppuun, mutta jo äänen korottaminen sai aikaan varoituksen.



Dragan kiristi otettaan Elizabethista ja vetäytyi taaemmas.
   "Pysy siellä!" hän ärähti. "Äläkä puhu enää, kun kerran mitään asiaakaan ei ole. En tullut tänne hukkaamaan aikaa, vaan perimään velkoja. Kuuntele siis tarkkaan, mitkä ovat ehtoni, koska voin vannoa, että saan rahani tavalla tai toisella. Jos en muuten, niin muijasi hommaa ne rahat, tajuatko?"
   En vastannut mitään. Ei hän sitä odottanutkaan.
   "Sen efedriinin arvo oli kuusinumeroinen, Jonathan tietää sen. Jompikumpi teistä korvaa sen, enkä minä välitä, kumpi. Olen kiltti, kun en vaadi vielä saamatta jääneitä tilejäkin teiltä, vai mitä?" Dragan naurahti vitsilleen. "Lähden ensi viikolla Singaporeen. Rahat ovat siihen mennessä minulla. Jos eivät, niin muija lähtee kanssani ja tienaa ne minulle nätillä kropallaan. Sitähän sinä et halua."



Tein muutaman nopean päässälaskun. Olin ehtinyt tienata jo ihan kivasti tällä bisneksellä, kiitos Adrianin hankkiman pesämunan, mutta ne varat eivät taitaisi riittää. Ei siinä olisi edes sataa tonnia.
   "Saat kolmekymmentä tonnia heti, jos päästät Lizin", lupasin, vaikken ollut ihan varma, oliko minulla se summa välittömästi saatavilla vai olinko sijoittanut siitä osan jo eteenpäin Trishin kautta. "Ole kiltti."



Hän harkitsi asiaa. Näin sen hänen silmistään. Hillitsin haluni jatkaa neuvottelua polvillani.
   "Mutta eihän siinä olisi järkeä", Dragan viimein totesi. "Jos suostuisin tuohon, niin kauppatavarahan lähtisi kävelemään. Ei, minä pidän tämän oikein mielelläni panttina."
   Elizabeth veti henkeä. Olisin halunnut kieltää häntä puhumasta, mutta en uskaltanut puuttua siihenkään.
   "Tietääkö Angie siitä, miten sinä –" hän aloitti, mutta vaikeni, kun Dragan tiukensi jälleen otettaan.
   "Hys, muru. Annahan miesten keskustella." Dragan korotti ääntään minulle. "Me lähdemme nyt. Jos ymmärrät oman ja tyttösi parhaan, et yritä estää meitä."



Mitä siinä tilanteessa olisi enää voinut tehdä?
   Se, mitä minä tein, ei ainakaan tehonnut. Yritin rukoilla häntä kaikin mahdollisin tavoin. Pitää kädet näkyvillä, jottei hän luulisi, että yritin uhkailla.
   Mitään siitä hän ei kuunnellut.



Kaikkein kamalimmalta tuntui katsoa toimettomana, kuinka Dragan vei Elizabethin mukanaan. Olisin toivonut, että hän olisi edes lyönyt minua, kaatanut lattialle tai teljennyt oven niin, etten olisi voinut estää heitä. Hän ei tehnyt niin, joten minun osakseni jäi seisoa tumput suorina ovella ja hyväksyä ajatus siitä, että olin juuri luovuttanut tyttöystäväni panttivangiksi velasta, jota en ollut tehnyt ja jota en pystyisi maksamaan.



Hissi kolisi mennessään. Alaovi kävi. Saatoin kuulla vaimean moottorin äänen. Ehkä se kuului Draganin autolle, ehkä ei.
   Aloin itkeä.



Siinä tilanteessa olisi todellakin pitänyt olla jotain muutakin tekemistä kuin parkua olohuoneen ikkunassa ja odottaa ihmettä. Se oli kuitenkin ainoa asia, mitä kykenin tekemään. Minulla ei ollut ratkaisuja. Elizabethilla oli aina ratkaisu kaikkeen, mutta minulla oli ikävä aavistus siitä, että Dragan tekisi kyllä hänen omaehtoisen pakenemisensa ihan tarpeeksi mahdottomaksi.



Ja sittenkään mikään ei sanonut, ettei Dragan ollut teurastanut Elizabethia jo tässä vaiheessa. Ehkä hän kyni vain rahaa siihen asti, kunnes ei enää saisi minulta enempää. Ehkä hän ei raahaisi turhia riippakiviä siinä hommassa mukana.
   Ei hemmetti, sen suuremmalla syyllä olisi kai parasta alkaa tehdä jotakin. Mutta mitä? Saisiko leivinjauheesta tarpeeksi uskottavaa kamaa myytäväksi tarpeeksi isoon hintaan? Mikä se tarkka summa edes oli? Miksen ollut kysynyt tarkennusta? Pitikö minun nyt kysyä sitä Jonathanilta? Mitä en tajunnut?



Hengitin syvään ja yritin ajatella loogisesti.
   Tarvitsin ainakin kolmea asiaa: jotain myytävää, lisää aikaa ja selkeitä ajatuksia. Myytäviä asioita saisi Trishiltä, oli aina saanut. Lisää aikaa... no, aina voisi tinkiä nukkumisesta ja syömisestä, sitä olin tehnyt jo pitkään. Selkeitä ajatuksia saisi samasta lähteestä kuin pienemmän unentarpeen ja puudutetun näläntunteen.



Takin taskussa oli se vanha puolikas. Auton välipohjassa olisi lisää: siellä oli edelleen se erä, jonka olin viimeksi haalinut mukaani. Ottaisin sieltä pari. Jos ne eivät tehoaisi, niin sitten vielä yhden.



En voi sanoa uhkuneeni itsevarmuutta sillä hetkellä, mutta ainakin pystyin jo tekemään jotain konkreettista ja suunnittelemaan asioita.
   Tästä selvittäisiin kyllä. Me molemmat selviäisimme. Jonathan ei ehkä niinkään...



... koska sitten, kun saisin sen jätkän kiinni, suolistaisin sen paljain käsin.

***



Trish nukkui nykyään pitkään, tiesin sen. Hän olisi siis luultavasti kotona vielä näin aikaisin.



Oli ihan järkevää jättää auto kauemmas ja hiippailla Trishin pihavarastolle naapurin pihapiirin kautta. En halunnut herättää Trishiä: en nimittäin kertoisi hänelle tästä mitään. Tästä keikasta en maksaisi provisiota kenellekään. Jos jäisin kiinni... no, Trishin sentään pystyi viettelemään, Dragania ei ehkä niinkään.



Keittiössä ei ollut valoja, mutta siitä oli hankala päätellä mitään näin valoisana aamuna. Trishin makuuhuoneen ovi oli suljettu. Hän varmasti nukkui vielä. Toivottavasti.



En muistanut, että pihavaja oli lukittu. Oliko se ollut aina niin? Ajatukset pyörivät päässä nopeammin kuin kykenin ymmärtämään niitä. Hapuilin lukkoa ja mietin, olinko koskaan nähnyt, missä Trish piti avainta siihen.



Katsoin ympärilleni ihan kuin olisin olettanut avaimen lojuvan jossain jäätyneellä pihanurmella valmiina poimittavaksi. Ehdin etsiä sitä aika pitkään, kunnes tajusin, etten ehkä tarvitsisi avainta. Kai tässä oli joskus ennenkin sorkkarautaa käytelty, miksi taktiikkaa pitäisi siis vaihtaa nyt? Sorkkarauta ei tosin ollut nyt mukana, mutta olin aika varma, että pihavajan seinustalla oli jotain muuta käyttökelpoista.



Lapion varsi oli puuta. Toivoin, että se kestäisi vääntöä. Jos ei, ottaisin rautalapion kärjen irti ja hakkaisin lukon palasiksi. Siitä tosin kuuluisi enemmän ääntä, joten yrittäisin ensin vain kammeta oven paikaltaan.



Sain käyttää aika paljon voimaa siinä hommassa, eikä sekään ollut ihan äänetöntä. Ovi rätisi ja metalli vinkui. Lukon haka napsahti poikki ja lapio kolahti routaiseen maahan. Tie oli auki, sen kuin astuisin sisälle ja ryöstäisin koko labran.



Trish siivosi aina jälkensä pihavajasta huolella. Ulkopuoliselle se ei saanut näyttää mitenkään erikoiselta. Nyt minusta tosin näytti siltä, että Trish oli unohtanut pari keskeneräistä kätköä pöydälle, eikä se vihreä yrttikimppukaan tainnut mitään oreganoa olla. Ottaisin nekin mukaani lähtiessäni, mutta tarvitsisin jotain arvokkaampaa ja jotain enemmän, jotta saisin edes murto-osan Draganin vaatimasta maksusta kasaan.



Autonrenkaissa oli aina kätköjä. Varmasti myös Trish teki niitä, ei kai siinä vajassa muuten olisi mitään renkaita ollutkaan. Tunnustelin renkaiden ulkopintaa ja etsin tikkauksia, viiltoja tai paikkoja, jotka kertoisivat minulle, kannattiko näitä lähteä kuljettamaan autolle.



Trishin kunniaksi oli sanottava, että se nainen osasi tehdä hemmetin hyviä kätköjä. Sormiini ei osunut mitään epätavallista, ja aloin pelätä, kuinka pitkään saisin pyöriä vajassa ennen kuin löytäisin mit–
   "Mitä helvettiä oikein kuvittelet tekeväsi?"
   Melkein kaadoin sen rengaspinon.



Vittu. Trish ei siis sittenkään nukkunut. Hän kurtisti kulmiaan minulle ja kohotti aseensa piipun rinnastani kattoon.
   "Darryll", hän sanoi ja katsoi minua silmiin. Hän rähähti nauruun, ja tajusin kyllä miksi. "Oikeasti, Darryll? Nytkö tulit hakemaan sitä itsellesi salaa?"
   "Tämä ei ole sitä, mitä kuvittelet sen olevan", sanoin, ja Trish nauroi taas.
   "Eipä tietenkään. Kuka sitä nyt amfetamiiniin koukkuun jäisi."
   "Anna minun selittää."
   "Totta kai, Darryll, totta kai."



Yritin olla välittämättä Trishin omahyväisestä virneestä.
   "Tarvitsen jotain myytävää."
   Trish ei vastannut mitään. Jatkoin.
   "Kaiken, mitä sinulla on. Maksan myöhemmin."
   Hän kohotti kulmiaan.
   "Myöhemmin?" hän toisti. "Et maksanut edellistäkään erää. Ja totta puhuen olen alkanut miettiä, ettei minun ehkä kannata antaa sinun myydä enää yhtään mitään."
   "Mitä tarkoitat?"
   "Älä väitä, ettet muista, mitä sanoin viimeksi niistä pupilleista."
   "Tässä ei ole kyse siitä!"
   "Niin niin."
Hermoni pettivät.



Sain purra huultani aika pitkään, mutta raivo ja pelko pysyivät sisällä. Trish ei vaikuttanut piittaavan mistään, mitä sanoin, mutta yritin silti.
   "Tarvitsen sitä vain hetkeksi enemmän."
   "Jaa", Trish totesi. "Sinullako on siis jotain uusia kontakteja, joista minä en ole tietoinen?"
   "Ei, mutta –"
   "Vedät sitä siis itse." Trish naksutteli kieltään paheksuvasti. "Darryll-rakas, minusta tuntuu, että meillä on ongelma ja sen ongelman nimi on Addiktio."
   "Voisitko antaa minun selittää?"
   "Selittää mitä? Että se on väliaikaista, niin kuin kaikki muukin mitä teet? Ei, en minä taida jaksaa kuunnella. Sitä paitsi varastoni ovat tyhjät. Pesin käteni hommasta sen jälkeen, kun Oasiksesta löytyi joku yliannostuksen vetänyt punkkari. Uutta ei ole tulossa."
   Se väite iski tajuntaan kuin kirves.
   "Teit mitä?!"



En ehtinyt muuta kuin kääntyä, kun Trish tähtäsi jo minua. Ei ihme, itsestänikin nimittäin tuntui siltä, että voisin alkaa purkaa seiniä ja heitellä ihmisiä ihan hetkenä minä hyvänsä.
   "Rauhoitu, Darryll", Trish sanoi painokkaasti. "Sinulla on ongelma, eikä se ratkea sillä, että alat huutaa minulle."
   "Minun ongelmani on se, että tarvitsen rahaa, tai tulee ruumiita!" karjaisin ja tajusin vasta sen jälkeen, että sekin kuulosti uhkaukselta. "Ole kiltti, Trish!"
   "Anelet väärältä ihmiseltä", hän sanoi. "Minulla ei ole täällä yhtään mitään muuta kuin hamppua, eikä sekään ole myynnissä."



Tunsin, kuinka ruumiini tyhjeni joka uloshengityksellä. Sormenpäissä ei ollut tuntoa. Halusin tappaa jonkun, enkä tiennyt vielä, kuka sopisi uhriksi.
   "Darryll." Trish ei ollut varmaan ikinä puhunut minulle niin lempeästi ja silti tiukasti. "En voi auttaa sinua. Tiedän kyllä, että Jonathan sössi sen kaman. Koska minua vituttaa bisnesten loppuminen sen piripään säheltämisiin yhtä paljon kuin sinuakin, voin kertoa sinulle tämän verran: myin kaiken Jonathanille tänä aamuna."
   "Jonathanille", toistin. "Miksi?"
   "Miksi? Se maksoi siitä hyvin, ja minun piti päästä siitä eroon."



Päässäni alkoi muodostua jotain. Ei suunnitelmaa. Ei, pikemminkin jotain hätiköityä ja tunnepitoista.
   "Mihin se vei sen?"
   "Se sanoi, että sillä on kätkö majakalla." Trish nauroi. "Idiootti. Jos olisin vähän ikävämpi ihminen, voisin tehdä tuolla tiedolla vaikka mitä muutakin kuin antaa sen sinulle."
   Hymähdin, mutta siinä hymähdyksessä ei ollut iloa mukana.
   "Ei se mitään. Minulle kertominen oli ihan hyvä valinta. Milloin se lähti?"
   "Ihan vähän aikaa sitten. Saat hänet vielä kiinni, jos lähdet heti."



Trish sanoi vielä jotain ennen lähtöäni. Käski kai olla tekemättä mitään tyhmää, jos oikeasti halusin osuuteni siitä kamasta.
   Mutta enhän minä koskaan mitään tyhmää tehnyt... en varsinkaan silloin, kun puhdas raivo sumensi ajattelukykyni ja spiidi väritti maailman punaiseksi.



Ajoin ihan runsasta ylinopeutta Maiden Gardensista Arborin keskustaan. Matkalla tulin ajatelleeksi, ettei minulla ollut mitään kättä pidempää mukana. Olisi pitänyt ottaa se Trishin lapio takakonttiin. No, toisaalta Jonathan oli hävinnyt minulle painissa joskus ennenkin.
   Tajusin hiljentää ajonopeutta vasta, kun ensimmäiset kerrostalot tulivat vastaan. Jos minut pysäytettäisiin nyt ylinopeuden takia, viettäisin loppupäivän testeissä, eikä se edistäisi bisneksiäni yhtään.



Majakkaa ei ollut vaikea löytää, eikä myöskään Jonathania. Tuuri oli sinä päivänä puolellani.



Se ei huomannut minua. Ei tajunnut kiristää vauhtia. Juoksisin joka tapauksessa häntä nopeammin.
   Ei siitä koskaan mitään juoksukisaa tullutkaan.



Hän suorastaan pysähtyi minua varten. Tervehtikin.
   "Olen yrittänyt soittaa –"
   Hän vaikeni, kun syöksyin hänen kimppuunsa.
 


Olisin halunnut tehdä sen heti. Repiä hänen rintansa kahtia. Kiskoa silmämunat kuopistaan. Kuohita sen jätkän... mutta minun piti malttaa vielä vähän aikaa.
   "Vitun mulkku", sihahdin hänelle. "Minulla on sinulle kaksi kysymystä, ja vastaat molempiin, onko selvä?"
   "Darryll –"
   "Ensinnäkin: mikä on se tarkka summa, jota Dragan vaatii? Toiseksi: missä se kätkö tarkalleen on?"
   "Darryll, anna minun –"
   En enää jaksanut hillitä itseäni.



Hänen nenänsä rusahti nyrkkini alla. Se jäi vähän vinoon, joten oikaisin sitä toiseenkin suuntaan.
   "Ensimmäinen oli Tessiltä. Toinen Liziltä." Vedin henkeä. "Saat kolmannenkin, jos niitä vastauksia ei kohta ala tippua."
   "Sinä et tajua –"
   "Voi vitun tolvana!"



Jonathanista ei ollut vastukseksi. Ehkä hän ei edes yrittänyt. Kun olin taittanut hänen kätensä taakse, hänellä ei ollut enää mahdollisuuksiakaan. Taivutin Jonathanin rannetta ja tykkäsin vähän turhan paljon siitä ulahduksesta, jonka hän päästi suustaan.
   "Voin vannoa, että murran sen, jos et vastaa."
   "Odota!"
   "Oletko nyt ihan varma vastauksestasi?"
   "Älä hukkaa mahdollisuuttasi!"
   Jäin aloilleni ja odotin hänen jatkavan.



Jonathan huohotti. Hänen äänensä vapisi, ja hän nieleskeli niin kuin aikoisi juuri oksentaa.
   "Se on ihan älytön summa, etkä saa sitä kokoon yksin", hän kuiskasi. "En saa minäkään. Tiedät ihan hyvin, mitä käy, jos sitä ei ole tarpeeksi."
   En vastannut mitään. Oletin, että Jonathan luulin Draganin uhanneen minuakin napilla otsaan tai jotain vastaavaa, enkä aikonut oikaista sitä käsitystä. Se olisi joka tapauksessa ollut miellyttävämpää kuin se, millä minua oli oikeasti uhattu.
   "Jos... jos vain suostut..." Jonathan veti henkeä. "Minulla on kerrottavaa, ja siitä on hyötyä meille molemmille. Yksin me emme tästä selviä."



Raivo sammui sisälläni. Sen tilalle astui pelko. Tiesin, että Jonathan oli oikeassa vihjatessaan, ettei toisillemme vihoittelu auttaisi kumpaakaan tässä tilanteessa. Toisaalta... olisihan se ollut tyydyttävää, Jonathanille kostaminen nimittäin. Raivo kuohahti uudelleen rinnassani.
   "Jos sinulla on jokin oikea suunnitelma, niin alahan selittää", komensin. "Saat viisitoista sekuntia."
Oli se silti parempi diili kuin Draganilla.

***

theron kommentteja:

Vain osakysymyksiä tällä kertaa. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata ja halutessaan niistä voi vastata vain osaan.

1. Mitä Jonathanilla on mielessään?
2. Missä kuosissa Elizabeth on?
3. Jäikö jotain osasta erityisesti hämärän peittoon? (Tämä ei ole johdattelua. Kuvittelet vain...)

Koska julkaisin tämän osan about 5 minuuttia joulukalenteriluukun jälkeen ja siinä luukussa oli "kuva seuraavasta osasta" (eli tästä osasta), päivitän luukun ihan just. :D