2.4 Veriuhri

Heräsin horroksestani säpsähtäen. Jonathan oli edelleen samassa huoneessa kanssani. Tajusin kaksi asiaa: ensinnäkin, en ollut nukkunut kovin pitkään, ja toisekseen jokin oli pahasti pielessä. Yritin kohottautua ylemmäs ja ottaa selvää aavistuksestani, mutta en päässyt mihinkään.

Tajusin sen hämmästyttävän nopeasti. Sen, miksi olin kuullut kilinää ja loksahtelua, kun Jonathan oli kumartunut ylleni. Sen, miksi hän oli käyttänyt niin paljon aikaa ja vaivaa minun asettelemiseeni. Sen, miksi hän oli napsutellut sormiaan: kai hän oli tarkistanut, olinko vielä hereillä. Hän oli varmaan luullut, etten ollut, ja kaiken järjen mukaan minun kai olisi pitänyt osata pistää hanttiin silloin, kun se oli vielä mahdollista.
   Miksi Jonathan teki näin?



Sitä kysymystä oli mahdotonta kysyä ääneen. Maistoin liiman suussani ja haistoin halvan eristysteipin kumisen käryn. Ymmärrettäviä sanoja oli mahdotonta saada aikaiseksi, ja minusta alkoi tuntua vähän siltä, että puhumisen lisäksi olisin halunnut myös hengittää suuni kautta ja tasata äkkiä kiihtynyttä pulssia.



Jonathan nyyhkäisi. Muistin hänen pyydelleen anteeksi. Mistä tarkkaan ottaen? Mitkä ne tarkat sanat olivat olleet? En muistanut, enkä tiennyt, olisiko muistamisesta hyötyäkään.
   "Anteeksi", hän sanoi taas. "En halunnut, että se menee näin."
   Yritin äännähtää edes jotain, jotta voisimme keskustella asiasta jotenkin. En ymmärtänyt mitään. Jonathan käänsi minulle selkänsä.



Ensin luulin, että hän kääntyi poispäin vain siksi, ettei halunnut katsoa minuun, tai että hän halusi vain piilottaa kyyneleensä. Ehkä niinkin, mutta vähän ajan päästä hän kumartui ilmastointilaitteiden puoleen.
   "Sori, Darryll. En voi ottaa riskiä siitä, että Tess kuulee sinut."
   Hän potkaisi kytkintä laitteen sivussa. Korviahuumaava homekuivurin humina täytti tilan.



Jonathan sai itsevarmuutensa takaisin. Kaveri oli nykyään ailahteleva, eikä se tainnut olla minun etuni. Hän ei kuitenkaan kumartunut ihan tarpeeksi lähelle, ja minulla oli vaikeuksia kuulla häntä sen kuivurin yli.
   "Dragan", kuulin hänen sanovan aluksi. "Ei se siedä pelleilyä. Sanovat, että sillä on kavereita Yakuzassa." Jonathan veti vapisten henkeä. "Yritin vain saada tuottoa, tajuatko? Pyysin Trishin mukaan. En tajunnut, että se meni niin pahasti pieleen... että siitä tuli minun jalostuksessani myrkyllistä... mutta Draganille sillä ei ole mitään väliä, Dragan välittää vain siitä, että myin epäpuhdasta kamaa sinulle ja Trishille eteenpäin myytäväksi hänen nimissään... Se jätkä tappaa minut, jos saa tietää, että mokasin. Nimenomaan jos."
   Aloin tajuta, mitä Jonathan ajoi takaa jo ennen kuin hänen äänensä muuttui katkeran raivokkaaksi.



Jonathan vapisi kauttaaltaan, mutta yritti piilottaa tunteensa raivon alle.
   "Yritin olla kaverisi", hän sihahti. "Sinä olit se, joka kantoi kaunaa Tessistä. Älä väitä, ettei teillä ollut mitään. Et koskaan antanut minulle tai Tessille tilaisuutta selittää sitä kunnolla. Nyt tajuan, että sinun tuomisesi takaisin lähelle meitä oli muutenkin virhe, ja koska et halua olla kaverini, minulla ei ole mitään menetettävää."
   En suoraan sanottuna välittänyt paskaakaan siitä, mitä TV-draamaa Jonathan puheissaan maalaili. Enemmän minua kiinnosti se, miten peloissaan ja sekaisin hänen täytyi olla, jotta hän oli päätynyt näin hätiköityyn suunnitelmaan. Jos Jonathan olikin suunnitellut kaatavansa vastuun viallisesta kamasta minun niskaani, yksikään Yakuzaan yhteyttä pitävä huumeparoni ei ostaisi sitä selitystä. Ja vaikka ostaisikin, se ei silti pelastaisi Jonathanin nahkaa, jos ja kun tämä oli ostanut sen kaman kuitenkin itse. Ei, Jonathanin suunnitelman oli pakko olla älykkäämpi –
   "Jos olet kiltisti", Jonathan jatkoi, "jos teet, niin kuin sanon... jos pidät kiinni siitä, että sinä sössit ne Draganin raaka-aineet, en minä, niin hoidan sinut kyllä myöhemmin irti siitä jupakasta, okei? Ja jos et tee niin, jäät yksin. Tajuatko?"
   Mitä hän oletti minun vastaavan? Ilman eristysteippiä suun edessä olisin varmaan nauranut Jonathanin logiikalle. Tämä homma ei toimisi ikimaailmassa.



Jonathan ei jäänyt odottamaan, että vastaisin yhtään mitään. Hän lähti. En tiennyt, lukitsiko hän oven vai sulkiko hän sen vain: humina peitti kaiken alleen ja minusta alkoi tuntua siltä, että ne kuivurit joko lämpenivät virransyötön takia tai sitten niiden yksi ominaisuus oli se, että ne lämmittivät ullakon kosteaa ilmaa. Aavistin, että tilanteesta tulisi nopeasti epämukava monesta muustakin syystä kuin siitä, että minut oli raudoitettu sängynpäätyyn ja että Jonathan oli hommaamassa Japanin mafiaa kimppuuni.

Japanin mafiaa. Yakuzaa. Ei helvetti.
   Tilanteen vakavuus alkoi valjeta kunnolla vasta nyt. Yritin riuhtoa joko käsiäni tai koko helkkarin sängynpäätyä irti niskani takaa ja huutaa kaiken äänen imevää teippiä vasten, mutta ei se tietenkään auttanut. Yritin potkia sänkyä siinä toivossa, että se romahtaisi. Yritin ihan kaikkea mitä siinä tilanteessa voi yrittää.



Luovutin vasta, kun en enää oikeasti jaksanut tapella vastaan. Pitäisi miettiä jokin yliluonnollisen hyvä ratkaisu tähän tilanteeseen, ja mieluusti myös yliluonnollisen äkkiä.

***



Matkalaukun lukkojen loksahtelu sattui Jonathanin sydämeen. Hän ei halunnut katsoa taakseen, ei nähdä vaatteiden katoavan laukun sisuksiin eikä nähdä viimeisiä irvokkaita hymyjä. Toisaalta, hän ei halunnut katsoa uloskaan. Ei nähdä tietä, jolla kohta ajaisi Draganin musta mersu.
   "Tess, sinun ei tarvitsisi tehdä tätä."



Häntä ei kuunneltu. Siinä ei ollut mitään uutta.
   "Tess..."
   "Moneltako Dragan sanoi tulevansa?"
   Jonathan sulki silmänsä.
   "Puolen tunnin päästä."
   "Sittenhän minun kannattaa varmaan pikapuoliin lähteä."



Tess istuutui huokaisten keittiön pöydälle. Jonathan oli tuonut hänelle kokiksen, mutta siihen nainen ei koskenutkaan. Ehkä Tessin ei kannattaisikaan juoda sitä, Jonathan pohti. Muija oli jo sisältä ihan tarpeeksi jääkylmä, ei siihen enempää kylmyyttä tarvittu.
   "Sinä siis oikeasti aiot jättää minut", Jonathan sopersi tukahtuneella äänellä. "Tänne. Draganin armoille."
   "Joo. Kyllä minä ajattelin."
   "Kai sinä tajuat, että me ei välttämättä sitten enää nähdä?"
   "Kyllä minä tajuan senkin."
   "Vitun kylmä paskiainen."



Jonathan tiesi, ettei nimittely auttanut mitään. Hän osasi kuvitella hymyn Tessin kasvoille, sen saman leveän ja ilottoman virneen, jolla jokainen loukkaus oli kuitattu jo pitkän aikaa. Jossain vaiheessa loukkauksista oli tullut arkipäivää. Se H:lla alkava oli Jonathanin suosikkeja. Hän oli luullut olevansa tarpeeksi Tessille, mutta kai se oli ollut toivejattelua.
   "Kuuntele nyt itseäsi", Tess sanoi tyynesti. "Sinä sanoit hävittäväsi sen pieleen menneen erän."
   "Mitä se sinua kiinnostaa?"
   "No ei kiinnostakaan. Ja juuri siksi en aio olla kotona, kun se serbialainen lihasaivo tulee pieksemään sinut siitä hyvästä, että menit ja myit sen, vaikka tiesit, ettei se synteesi mennyt oikein."
   "Sinulle on siis ihan OK, että Dragan tappaa minut?"
   "En sanonut niin, mutta mitä kuvittelit minut voivan tehdä asialle?"



Jonathan ei vastannut enää mitään. Ei ollut mitään sanottavaa. Tess avasi viimein kokispullon ja otti siitä huikan.
   "Kyllähän minä tiesin, että olet epäluotettava kusipää", hän sanoi. "Että rikot kaikki lupaukset, kun niistä ei olekaan sinulle hyötyä. Se sopi minulle niin kauan kuin niiden lupausten seuraukset rajoittuivat pelkästään itseesi. Nyt olen valvonut yön hyvän ystäväni sängyn vierellä miettien, nouseeko se enää ollenkaan tai jäikö siitä myrkystä jotain pysyviä vammoja, ja sinä taas vaadit minua pitämään puoliasi, kun etsintäkuulutettu ja vaarallinen rikollinen tulee perimään sinulta velkoja. Molemmat olivat seurausta lupauksesta, jonka rikoit."
   "Darryll ei ollut mikään sinun hyvä ystäväsi. Panoseuraahan se oli."
   "Voit ajatella niin, jos se lohduttaa sinua. Käyn joka tapauksessa moikkaamassa häntä pian."



Jonathan kuunteli tarkkaan Tessin liikkeitä. Luojan kiitos tämä ei lähtenyt yläkertaa kohti, vaan laskeutui pöydältä tuolille. Jonathan voisi siis estää Tessin halut käydä enää yläkerrassa jollain rauhallisella tavalla, ei paniikinomaisella kiellolla, joka herättäisi epäilyksiä.
   "Darryll lähti jo."
   "Ai." Tessin äänestä kuultava pettymys sai Jonathanin puristamaan kätensä nyrkkiin. "Milloin?"
   "Kun nukuit. Siksi minä ne kuivuritkin käynnistin. Eihän se jätkä pystyisi olemaan siellä, jos ne olisivat päällä."
   "Voit käynnistää siellä vaikka sata kuivuria joka päivä eikä se homeen kasvu silti lakkaa ikinä", Tess mutisi. "Mutta jos Darryll kerran lähti... no, käyn moikkaamassa häntä hänen kotonaan."
   "Teepä se. Pidä vaatteet päällä ainakin ovelle asti."



He olivat hiljaa. Jonathan ei enää tiennyt, mitä ajatella tai tuntea. Hän rakasti ja vihasi Tessiä. Vihasi nöyryytystä ja rakasti lämpöä, jota heillä oli joskus ollut. Ei enää kuukausiin.
   Puhelin soi. Se ei ollut Jonathanin. Eipä se kuulostanut Tessinkään soittoääneltä.



Vilkaistessaan olkansa yli Jonathan huomasi Tessin katsovan häntä kysyvästi.
   "Etkö ihan tosissasi aio vastata? Jos se on Dragan, se varmaan tykkää siitä, ettet vastaa puhelimeen."
   "Ei se ole minun."
   "Sinun taskustasi se kuuluu."



Jonathan mietti, mitä vastata. Ehkä hän voisi olla rehellinen. Ei kai hänen taskuunsa unohtunut puhelin mitään paljastaisi.
   "Se on Darryllin."
   "Jaa, nytkö pöllit siltä puhelimenkin?"
   "No en. Mutta se pyysi soittamaan naiselleen, ja se unohtui minulle."
   "Anna tänne. Vien sen takaisin."
   Jonathanin teki mieli paiskata puhelin mieluummin ikkunasta ulos.



Jollain tahdonvoimalla Jonathan onnistui laskemaan puhelimen rauhallisesti pöydälle. Sen jälkeen hän lähti takaisin yläkertaan. Tess tuijotti puhelinta niin pitkään, että Lizin nimi lakkasi välkkymästä ruudulla ja alakerta vaikeni.



Ensimmäinen kyynel pyrki väkisin silmäkulmaan. Jonathanin vai Darryllin puolesta? Ei hän tiennyt. Hän kaipasi Darryllia jostain kauempaa menneisyydestä, ja hän kaipasi Jonathania siltä ajalta, kun hän oli luullut, ettei Jon yrittäisi vangita häntä kotiinsa. Jon oli kuvitellut, että hän muuttaisi koko elämänsä parisuhteen takia. Niin paljon kuin Tess oli oppinut vihaamaan miestä, niin ei hän silti olisi halunnut, että Jonathan tapetaan tänään ja luultavasti vielä jollain hyvin raa'alla tavalla.



Vielä ulkovaatteissaankin Tess epäröi. Hän olisi halunnut auttaa. Olisiko hänellä jokin keino auttaa Jonathan ulos tilanteesta? Oliko hänellä halua siihen? Olisi ollut, jos hän ei olisi joutunut riskeeraamaan omaa henkeään siinä samalla. Jonathan ei ollut koskaan rakastanut häntä millään sellaisella tavalla, josta kannattaisi maksaa ihmiselämän veroista hintaa.



Mitä enemmän Tess mietti asiaa, sitä enemmän hän ajatteli, ettei haluaisi miettiä sitä enää koskaan. Hän ei kaivannut täältä mitään. Ei matkalaukullista vaatteita, ei meikkejä, joita oli käyttänyt niillä harvoilla treffeillä, joilla he olivat käyneet. Jonathan ei määrittäisi hänen elämäänsä enää edes retrospektiossa.



Hän lähti ilman matkalaukkua. Vapaana. Ilman taakkaa oli helpompi hymyillä.



Yhden asian Tess oli kuitenkin ottanut mukaansa, mutta se ei kuulunut Jonathanille. Darryllin puhelin soi taas, ja hän ajatteli, että pitäisi varmaan vastata. Ehkä Darryll ja mahdollisesti myös Liz luulivat, että puhelin oli tippunut matkalle ja yrittivät nyt tavoittaa jonkun, joka löytäisi sen hangesta. Kuka ikinä se Liz sitten olikaan.



"Haloo?"
   Puhelimen toisesta päästä ei kuulunut mitään. Tess tervehti uudelleen.
   "Haloo, onko siellä joku?"
   "Joo."
   "Liz?"
   "Joo."
   "Oletko Darryllin kavereita?"
   Hetken hiljaisuus.
   "Tavallaan. Hänen tyttöystävänsä."
   Auts, Tess ajatteli ja tajusi kyllä itsekin, miltä se useimpien naisten korvaan kuulosti, että poikaystävän puhelimeen vastasi joku ihan toinen nainen.



Tess naurahti väkinäisesti.
   "Ei huolta", hän sanoi. "Darryll oli meillä yötä, ei sen kummempaa..." Tämä ei taida auttaa yhtään. "Tai siis, hän joi vähän liikaa. Nukkui meillä." Ei hemmetti. "Siis minun ja... ja poikaystäväni luona. Olen varattu. Tai siis... olin. Mutta se ei liity Darrylliin."
   "Aivan", Liz vastasi tyynesti. Tess jatkoi.
   "Hän puhui sinusta paljon hyvää."
   "Joo. Kiva."
   "No, oli miten oli", Tess sanoi, "minulla on hänen puhelimensa... se jäi Jonathanille. Tuon sen teille nyt, sopiiko? Darryll varmaan on jo etsinyt sitä."



"Hetkinen... miten niin hän ei ole vieläkään kotona?"

***



Epätoivo alkoi vähitellen murtaa ajattelukykyä. Yritin keksiä jonkin keinon päästä pois talosta, tai ensi alkuun sängystä. Kaikkien niiden yritysten aikana selvisi muun muassa se, ettei käsirautojen ketjua voinut käyttää viilana kovin menestyksekkäästi, sekä se, ettei itseään voinut kammeta tästä asennosta oikeastaan mihinkään toiseen asentoon murtamatta käsiään.



Minulla oli harvoin tapana ajatella, ettei toivoa ollut ja että hanskat voisi heittää saman tien tiskiin. Adrian teki sitä ihan tarpeeksi minunkin puolestani, ja jos jotain olin hänessä vihannut, niin juuri sitä piirrettä. Nyt alkoi minustakin näyttää siltä, että elämässä oli sittenkin tilanteita, joissa oikeasti kannatti luovuttaa. Olin väsynyt yrittämään mahdotonta. Samaan aikaan tiesin, että minun olisi pakko jatkaa yrittämistä. En jäisi tänne, en katsomaan, kuka oli Dragan ja miten uskottavana hän pitäisi Jonathanin kertomusta.



En edes huomannut, että ovi aukesi. Sen täytyi olla kuivureiden syytä: en kuullut mitään ääntä Jonathanin saapumisesta. Kun hän potkaisi kuivurin kytkintä, humina kaikui pitkään korvissani ja hiljaisuus tuntui kuvottavan painostavalta.
   "Tämäkö se on?"
   Voi vittu. Se ääni ei todellakaan kuulunut Jonathanille.



Jotain sen näköistä kaveria olin Jonathanin vähäisen kuvailun perusteella odottanutkin. Hänen äänestään kuulsi slaavilainen murre. Lihakset, joita oli kasvatettu jollain muullakin kuin kuntosalikortilla, pullistelivat liian pienen paidan hihoista, eikä katse todellakaan ollut maailman ystävällisin.
   Jonathan ynähti jotain vastaukseksi ja vaikutti äkkiä tajuavan, että Dragan odotti luultavasti kunnollisia vastauksia eikä epämääräistä ääntelyä.
   "Joo. Yritin ohjeistaa sitä, mutta se ei kuunnellut. Ja se sanoi, että se muka onnistui. Valehteli päin naamaa."
   Vitun paskiainen!



Draganin eleistä oli mahdotonta päätellä, miten hän suhtautui Jonathanin tarinaan. Hän istui viereeni ja kopeloi minut päästä varpaisiin: ensin taskut, sitten paidan alta, hihoista, lahkeista ja lopulta alushousujen sisältä. Takkini povitasku keveni nopeasti yhden pistoolin verran.
   Jonathan ei katsonut minuun. Dragan ei sanonut mitään. Tässä huoneessa täytyi olla kaksikin pelosta kankeaa ihmistä.



Dragan laski katseensa viimein minuun. Hän tarkasteli piirteitäni huolella ja vaikutti painavan jotain mieleensä. Kiitin onneani siitä, että minulla oli edelleen hanskat ja suhteellisen peittävä talvivaatetus. Tiesin, että minut oli ihan liian helppo tunnistaa tatuoinneista, ja etenkin sanatatuoinnit jäivät muistiin helposti.
   "Pidätkö minua tyhmänä, Jonathan?"
   "En", Jonathan sanoi kiireesti. Kaikessa siinä kauhussakin minun täytyy myöntää, että olin vähän vahingoniloinen: Dragan ei selvästikään ihan varauksetta uskonut Jonathanin älykkäitä väitteitä.
   "Hyvä", Dragan vastasi ja nousi seisomaan.



Hän kohotti pistoolini suorastaan laiskasti kohti Jonathania. Jonathan perääntyi ja melkein kompastui ilmastointilaitteeseen.
   "Ole kiltti –"
   "Turpa kiinni", Dragan komensi, "tai ompelen sen umpeen."
   Dragan piti hetken tauon. Minun teki mieli sulkea silmäni. Laukausta voisi odottaa hetkenä minä hyvänsä.
   Dragan jatkoi.
   "Koska et pidä minua tyhmänä, varmasti haluat, että varmistan asiat ennen kuin alan syytellä tästä ketään." Hän nuolaisi huuliaan. "Minua ei sinun kaveripiirisi edes kiinnosta, mutta toisaalta tästä voi tulla aika viihdyttävääkin. Me juttelemme alakerrassa, toveri. Sen jälkeen palaan yläkertaan ja katson, onko tarinoittenne yksityiskohdissa mitään yhteistä. Sopiihan se sinulle?"



Jonathan vapisi. Luulin, että hän pyörtyisi siihen paikkaan.
   "M-minä..."
   "Sopiihan se?"
   "Mutta... jos hän valehtelee... yksin..."
   Dragan rähähti nauruun.
   "Ei hän valehtele, ellei ole itsetuhoinen. Te molemmat varmasti tajuatte, mihin sellainen johtaisi. Viimeisen kerran: sopiihan se?"
   "So... sopii. Totta kai."
   Jonathanin nielaisu kuului minunkin korviini asti.



Ennen lähtöään Dragan kääntyi katsomaan minua vielä uudemman kerran. Hänen varoittavasta katseestaan päättelin, ettei mitään tarinoiden yksityiskohtia varmistavia äänimerkkejä kannattaisi edes yrittää antaa. Ihan niin kuin sellaisista olisi edes teoriassa voitu sopia.



Kahdet askeleet etääntyivät ja laskeutuivat alas portaita. Rutistin silmäni kiinni ja tunsin kylmän hien kihoavan otsalleni. Yritin keksiä jotain, mutta päässäni pyöri pelkkiä kirosanoja. Vitun vitun vitun vitun...



Mitä tässä tilanteessa voisi tehdä? Hakea ratkaisua boksin ulkopuolelta? Jos potkaisisin kovaa, kenkäni lentäisi jalasta, osuisin ehkä lamppuun ja se menisi rikki. Mitä se auttaisi?
    Voi vitun vitun vitun vitun



Pelästyin uusia askelia. Teippini takaa karkasi tukahdutettu huudahdus.



En yhtään ihmettele, että Tess koki tarpeelliseksi kertoa vielä erikseen eleillään, että nyt piti olla hiljaa. Ei hänkään halunnut ottaa mitään riskejä. Hänen täytyi tietää, että Dragan oli jo täällä, mutta sitä en tiennyt, miten hän oli päässyt yläkertaan.
   Tess kiipesi sängylle niin hiljaa kuin kykeni.



Hän tarkasteli käsirautoja sängyn päädyssä.
   "Nuo ovat minun", hän kuiskasi. "Feikit. Niissä on sellainen hakanen hätätapauksiin, kunhan löydän sen... voi vitun Jon..."
   Jotain märkää putosi leualleni. Tess pyyhki silmäkulmaansa.
   "En olisi edes tullut takaisin, jos tyttösi ei olisi sanonut..." Hän veti syvään henkeä. Säälin häntä, mutta enemmän kuin sääliä, ajattelin, että Tess voisi pitää vähän enemmän kiirettä sen hätäkytkimensä kanssa. "Voi vittu. Onneksi se serbi ei ole vielä täällä."
   Hetkinen. Tess ei siis tiennyt. Tajusiko hän, miten vähän meillä oli aikaa?



Yritin puhua hänelle. Sanoa jotain. Äännellä siihen suuntaan, että hän repisi teipin ensin irti ja että voisin varoittaa häntä siitä, ettemme todellakaan olleet täällä yksin tai edes ainoastaan Jonathania vastaan. Mutta ei, ei hän tajunnut sitä. Eikä hän tajunnut sitäkään, että alakerrasta kuului askelia, ja että mielestäni ne lähestyivät portaikkoa.
   Vittu, Tess, etkö sinä kuule tuota?!
   Heti kun kuulin naksahduksen, heti kun käteni liikkuivat, revin sen teipin irti itse.



Tess pelästyi liikkeitäni. Minä pelästyin ääntä, jonka sänky päästi Tessin liikkeestä.
   "Dragan", sanoin ja toivoin, että Tess ymmärsi. "Meidän pitää juosta."
   Siinä vaiheessa Tessin katseessa välähti säikähdys. Hän katsoi olkansa yli ja tajusi viimein, että portaikko kolisi.



Tess liikkui liian nopeasti. Samaan aikaan kun hän lähti juoksuun, se, joka oli portaissa, kiihdytti vauhtiaan. Nappasin häntä ranteesta.
   "Ei!"
   No niin, nyt meidät ainakin kuultiin.



Menin täysin lukkoon. Tess näki paniikin ja epätoivon katseestani.
   "Ikkunasta", hän sanoi ja nykäisi minut mukaansa ihan päinvastaiseen suuntaan. Seurasin häntä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Mielessäni väikkyi ikävästi pistooli, joka oli nyt Draganilla ja joka oli muistaakseni ladattu.



Kiskoin oven perässäni kiinni. Äänillä ei ollut enää väliä, Dragan oli jo kuullut ylimääräisiä askelia. Tess syöksyi sen vedettömän vessan ovesta sisään. Mietin, olisiko ilmastointilaitteet pitänyt kaataa jotenkin Draganin tielle, mutta siihen ei olisi ollut aikaa kuitenkaan.



Ovella tulin katsoneeksi taakseni. Se oli virhe. Kaikkein eniten Draganissa pelotti se tyyneys ja ne hitaat liikkeet, joilla äijä julisti itsensä jo valmiiksi voittajaksi. Se söi aika paljon taistelumotivaatiota.
   Paiskasin oven kiinni ja kirosin sitä, ettei siinä ollut lukkoa.



Tess räpelsi ikkunan kanssa takanani. Nojasin koko painollani oveen ja valmistauduin.
   "Ei mitään paniikkia", sain sanottua, "mutta tuo kaveri on sitten käynyt enemmän salilla kuin minä –"
   Lauseeni jäi kesken, kun Dragan tönäisi ovea ensimmäisen kerran. Tönäisyn voima heilautti tasapainoani ja hetkeksi ovi raottui huolestuttavan paljon.
   "Tess!"



Tess ei sanonut mitään. Hän keskittyi. Kuulin hänen nitkuttavan kahvaa ja päättelin, että ikkunan oli pakko olla jumissa. Sehän tästä vielä puuttuikin.
   "Riko se!" karjaisin hänelle ja valmistauduin Draganin seuraavaan yritykseen murtaa ovi.
   "Millä?!"
   "Ihan sama, kengällä vaikka!"



En kuullut lasin kilinää. Tajusiko Tess tilannetta ollenkaan?
   "Tess!"
   "Se aukesi!"
   Sehän kannattikin kuuluttaa myös Draganille. Kuulin pistoolin osien naksetta ja tajusin, että hän varmaan tarkisti parhaillaan ammustilannetta.
   "Darryll!"



Käännyin katsomaan. Tess oli kiivennyt jo ulos ikkunasta ja ojensi minulle kättään. Meinasiko se oikeasti kiskoa minut käsivoimin välikatolle kanssaan?
   "Lasken kolmeen –"
   "Et sinä jaksa", ehdin sanoa, mutta ensimmäinen laukaus oven läpi sai minut toisiin ajatuksiin.



Ei siinä paljon kolmeen laskettu. Otin vauhtia niin paljon kuin pienessä tilassa pystyi ja yritin antaa Tessille apua kiipeämällä pystysuoraa seinää ylös niin monella juoksuaskeleella kuin kykenin. Ovi rämähti auki takanamme. Dragan ampui ja lasi särkyi.



En vieläkään ihan tajua, miten me onnistuimme siinä. Laskeutumisemme välikatolle ei todellakaan ollut tyylikäs, pikemminkin kierimme toistemme yli raajat kummallisessa järjestyksessä, mutta ainakin nyt meillä oli pakotie.
   Meidän täytyisi jatkaa matkaa saman tien. Vaara ei ollut vielä ohi.
   "Tess?"



"Tess, oletko okei?"
   Olin rojahtanut koko painollani hänen päälleen ja varmaan iskenyt Tessiltä ilmat pihalle. Eikö ihmisen kuulunut sellaisessa tilanteessa vetää henkeä?
   "Tess?"
   Hanki värjäytyi punaiseksi hänen allaan.



En ajatellut enää Dragania. En sitä, että selkäni takana oli luultavasti äijä pistoolin kanssa, ja että hän saattaisi kiivetä perässämme välikatolle. Kaikki se oli toissijaista.
   "Tess!"
   Ravistelin häntä. Käteeni jäi verta hänen takkikankaastaan. Rinnan kohdalta. Sitä tuli ihan liikaa.
   "Ei jumalauta... Tess, nouse ylös..."



Ääneni särkyi. Lasinsirut helisivät kenkieni alla. En saanut henkeä.
   "Ole kiltti..." Pyyhin hänen kasvojaan ja odotin, että hän nauraisi. Se oli läppä. Huono vitsi. Pelästyitkö? "Älä tee tätä, Tess... Älä nyt... Älä minulle..."
   Minä vihaan sinua, Jonathan
   "Tess!" Ravistelu ei auttanut. "Tess.. Älä jätä minua..."
   En ikinä sanonut sitä
   En voinut sanoa
   Ja nyt sillä ei ollut enää väliä



"Minä rakastan sinua, Tess... älä jätä minua..."
   Jossain tukahduttavan shokin takana tajusin yhden, vain yhden, vain yhden satunnaisen ja täysin merkityksettömän asian: Dragan ei ampunut minua.

***

theron kommentteja:

Käynnistelen tässä samalla Simsiä, ja sanon vain yhden asian: mää vihaan coil whinea. Saan siitä päänsärkyä. :D #tunnelmanrikkoja

Tällä kertaa saatte lähes pelkkiä kysymyksiä osan kommentointia helpottamaan. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

1. Miksei Dragan ampunut Darryllia?
2. Missä Jonathan on?
3. Ajatuksia/kommentteja Darryllin lopputunnustuksesta?