2.16 Hyvästi

"Ai, sinä heräsit jo."

"Älä koske siihen."
   Liz?
   "Jos oksettaa, koeta osua tähän."
   Tarkistitteko sen?
   "Yritä nukkua. On yö."
   Selvisikö Liz?



Vastauksia ei tippunut sen enempää kuin minulle puhuneen tyypin kasvojakaan. Mistään ei kuulunut askelia, joista olisi voinut päätellä jonkun poistuneen läheltäni ihan äskettäin. En ollut enää varma, olinko kuullut kenenkään puhuvan minulle juuri nyt vai oliko siitä aikaa jo useampi hetki.
   Se keskustelu oli silti yhä ajankohtainen.



Päähän sattui. Jonkin lääkeaineen kitkerä maku oli pinttynyt kitalakeeni. Sänky oli liian korkealla, ja se heilui niin, että pelkäsin oikeasti putoavani siitä. Voin pahoin, ja mietin, mihinköhän minun oli käsketty yrjöämään. Joku oli tainnut käpälöidä kylkeäni, tai ainakin jokainen liike kirveli, ja jokin paidan alla vaikutti kiristävän.
   "Hei! Älä mene mihinkään!"



Sillä miehellä oli ääni kuin jollain armeijan isommalla kiholla, mutta sillä oli ystävällinen katse ja tuttavallinen hymy.
   "Kiva nähdä, että pää nousee sängystä, mutta sinun ei silti pidä lähteä mihinkään yksinäsi."



Hän painoi minut takaisin sängylle ja oikoi letkuja vieressäni. Jostain kuului suhinaa ja liiankin tuttua piipitystä. Käsidesin haju kärvensi nenääni ja kaikki ne hirvittävän rauhoittavat sinisen sävyt kuvottivat minua. En voisi jäädä tähän, mutta ainoa syy ei ollut se, että kammosin sairaalasänkyjä.
   "Kai ne toivat Lizin pois sieltä?"
   Mies ei katsonut minuun. Ehkä hän luuli minun hourivan omiani. Olin varmasti lääketokkurassa, sen verran ymmärsin, vaikka muistissani olikin luultavasti tuntien mittainen musta aukko. En kuitenkaan ollut niin sekaisin, etten olisi osannut pelätä jotain jääneen pahasti kesken kämpillä.
   "Toivatko ne... sieltä..." Mietin jokaisen sanan huolella erikseen, mutta kuulostiko kysymykseni vieläkään järkevältä? "Ketään muuta kuin... yhtään naista?"
   "Mitä tarkoitat?"
   Ei hemmetti.
   "Minun täytyy jutella... kyttien kanssa. Oikeasti. Nyt."

Hoitaja sai tarkistuksensa tehtyä ja käänsi katseensa viimein minuun.
   "He haluavat kyllä jutella kanssasi, mutta lääkäri ei anna vielä kuulustelulupaa."
   "En tarkoita sitä –"
   "Ymmärrän kyllä huolesi. Samaan aikaan kanssasi tuli toinenkin potilas."
   "Elizabeth?"
   "Nainen. En voi sanoa nimiä, mutta hänellä oli mustat hiukset."
   "Onko hän..."
   "Hän on hyvissä käsissä, enempää en voi sanoa. Nuku nyt."

Se ei ollut riittävästi, mutta se taisi olla kaikki se tieto, jota minulla olisi oikeus saada. Luultavasti siinä oli pikkuisen enemmänkin.
   Ainakin olin tehnyt voitavani. Enää en voisi tehdä muuta kuin nukkua oman lääkepöhnäni pois.



Nora kävi mielessäni. Pitäisi soittaa hänelle ja ilmoittaa jotain. Hän huolestuisi, kun en aamulla saapuisikaan, ja kuvittelisi minun ajaneen ojaan.
   Sen verran ehdin ajatella ennen kuin nukahdin uudelleen.

Olin toivonut, että olisin edes herännyt pian uudelleen. Eihän se niin mennyt: iltapäivä taisi olla jo pitkällä siinä vaiheessa, kun sain silmäni auki.

Minusta tuntui siltä, että joku tarkkaili minua. Kuulin hänen vaihtavan asentoa ja huokaisevan syvään. Jokin laite piipitti taas jossakin. Joku kuorsasi kovaan ääneen. Joku huusi seinän toisella puolella.
   Säpsähdin hereille.



Katseemme kohtasivat. Jostain käsittämättömästä syystä Nora hymyili.
   "Huomenta."
   En vastannut mitään. Räpyttelin turvonneita silmiäni ja koetin vasta heränneen matelevalla ajatuksenjuoksulla keksiä jonkin tekosyyn sille, miksen ollut soittanut hänelle. Vähän virkeämmässä tilassa olisin varmaan tajunnut, ettei sellaisia tarvittu, mutta sen miettiminen antoi Noralle tilaisuuden puhua minun sijastani.
   "Olisi kiva, jos ilmoittaisit minut yhteyshenkilöksesi hätätapauksissa. Tai edes jonkun. Silloin minun ei olisi tarvinnut soittaa jokaiseen sairaalaan Angleportista Anne Arboriin kysyäkseni olinpaikkaasi. Tämä oli toiseksi viimeinen sairaala listallani, koska olin ajatellut, että olisit päässyt ylipäätään lähtemään Arborista."
   "Sori."
   "Ei se ollut syytös. Kiva, että olet kunnossa." Hän vaikeni hetkeksi ja puhui sitten hiljempaa. "Olisi ollut surullista, jos olisin saanut isoveljeni takaisin ja menettänyt hänet vielä saman vuorokauden aikana."
   En sanonut mitään, en pystynyt enkä osannut. Nora jatkoi yhä.
   "Ne sanoivat, että sinua ammuttiin."

En katsonut Noraan. Eilisillan – luultavasti eilisillan – tapahtumista oli terävä, mutta epätodellinen kuva päässäni. Adrian. Adrian oli ampunut minua... kerran, ja toisen kerran tähdännyt suoraan otsaan. Mitä helvettiä? Ja se oli satuttanut Elizabethia jotenkin, enkä edes tiennyt, miten. Olikohan Lizille jäänyt jotain vammoja? Pysyviä? Mitä oli tapahtunut? Minun pitäisi keskustella hänen kanssaan... ja Adrianin... vaikka se jätkä ei varmasti ollutkaan minkäänlaisen keskusteluyhteyden tavoitettavissa. Haroin yhä kylmänhikisiä hiuksiani ja mietin, mistä tämän solmun avaaminen pitäisi aloittaa.
   "Ei sinulla sattuisi olemaan kumilankaa mukana?"
   "Kumilankaa?"
   "Hiuksiin."

Nora oli vain hetken vaiti. Pian hän alkoi hihittää.
   "En olisi ikinä uskonut, että veljeni ensimmäinen huoli ampumavälikohtauksen jälkeen on se, onko tukka hyvin."
   "Ei ole."
   "Ei niin. Näytät idiootilta."
   "Tarkoitin sitä 'ensimmäistä huolta'--"
   "Tiedän, hölmö. Näytät silti tyhmältä."
   Silti hän taikoi jostain minulle hiuslenkin. Vaaleanpunaisen. Siitä jäi glitteriä käsiin, ja hän taisi nauraa vähän sillekin.
   "Hohtoa elämään", tokaisin ja käytin sisareni armolahjan hyväkseni.

"Mihin kuvittelet olevasi menossa?"
   Se kysymys ei ollut enää ystävällinen Norankaan suusta. Yritin etsiä jaloilleni järkevän laskeutumisalustan ja mietin, olinko oikeasti parin metrin korkeudella lattiasta vai kuvittelinko vain.
   "Hoitamaan asioita."
   "Ja meinaat, että se onnistuu tuossa kunnossa?"

En vastannut mitään. En kaivannut ylihuolehtivaisen siskon saarnoja tähän. Minun pitäisi etsiä Liz, ja mielellään myös selvittää, oliko Adrian vain pidätetty vai oliko hän myös pakkohoidossa, jonne hän viimeistään tässä vaiheessa kuuluisi jo minunkin mielestäni.
   "Darryll." Noran ääni oli painokas, mutten kuunnellut sitä. "Jos nouset ylös, tönäisen sinut takaisin alas ja sidon kaikki raajasi sängynlaitoihin."
   "Teepä se."
   "Et kai sinä oikeasti –"

Enhän minä, olisin halunnut sanoa. Enhän minä koskaan uhmannut ketään. Jos nousisin nopeasti ja juoksisin, niin Nora ei ehtisi tehdä asialle mitään. Joo, se oli hyvä ajatus... tekisin sen heti... nyt.

"... sattuiko sinuun?"
   Varvasta kivisti. Olin varmaan potkaissut sen sairaalasängyn pyörään romahtaessani lattialle.
   "Ei."



Olin aina vihannut sitä ilmettä sisareni kasvoilla. Se oli se kuuluisa 'mitä minä sanoin'-ilme. Kun nuorempi sisarus oli oikeassa jossain, se sattui egoon.
   "Sinun ei oikeasti pitäisi tehdä noin", Nora moitti. "Se haava voi revetä."
   No, ainakin Nora yleensä ansaitsi voittonsa minusta.



Nora kierteli ympärilläni hyvän tovin. Hän nosti paitaani ja ilmeisesti tarkisti ampumahaavan kyljessäni. Hän tarkisti, että neula oli edelleen kiinni kyynärtaipeessani, ja hän taisi vilkaista myös varpaideni suoruutta. Minua hävetti, mutten silti ollut sitä mieltä, että voisin vain jäädä tähän.
   "Nora, minun täytyy jutella hänen kanssaan."



Nora istuutui viereeni syvään huokaisten. Hän ei sanonut mitään, joten jatkoin.
   "Lizin. Ja Adrianin."
   "Kumpi heistä ampui sinua?"
   "Adrian."
   "Ja haluat jutella hänen kanssaan, koska...?"
   Hyvä kysymys. En osannut vastata. Nora silitti käsivarttani.
   "Mistä siinä oli kyse? Ilmeisesti ei ainakaan huumeveloista. Se olisi käynyt edes jotenkin järkeen."



En olisi halunnut vastata siihen kysymykseen, en ainakaan nyt. Olimme tunteneet Noran kanssa toisemme lapsesta asti, mutta välissä oli liian monta vuotta erillään, jotta olisin voinut yhtäkkiä hypätä kertomaan hänelle kaiken Adrianista ja Elizabethista ja Adrianin entisistä tyttöystävistä ja... joo. Se menisi monimutkaiseksi.
   "En voi puhua siitä. En nyt."
   "Ymmärrän", Nora sanoi, vaikkakin vastahakoisesti.
   "Haluaisin vain tietää, missä he ovat."
   "Adrian ja... eksäsi?"
   "Joo. Tai no... kunhan tietäisin Elizabethista... sekin riittäisi."

Nora ei puhunut mitään pitkään aikaan. Hän vain istui sänkyni laidalla, tuijotti seinää ja vaikutti mietteliäältä. Jossain vaiheessa hän avasi suunsa kuin puhuakseen, mutta ei hän sitten kuitenkaan ollut vielä valmis. Kun hän lopulta puhui, hän sanoi sen hiljaa.
   "Darryll... minulla olisi pääsy potilastietoihin."
   "Sinulla? Ethän sinä täällä työskentele."
   "En niin, mutta sairaanhoitajana tiedän, miten niitä pääsee katsomaan."
   "Sekö on sallittua?"
   "No ei tietenkään ole, mutta –"
   "Ei, Nora. Älä."
   Hän kohautti olkiaan.
   "Kunhan mietin."
   "Kiitos siitä, mutta en todellakaan halua pikkusiskoni sotkevan töitään tämän takia."



Joku yski. Meitä taisi olla samassa huoneessa useampia. Onneksi en ollut ottanut Noran tarjousta vastaan.
   "Minun pitäisi jättää sinut lepäämään", Nora mutisi. "Sanoivat, että poliisi haluaa jutella kanssasi tänään."
   "Onko minun ihan pakko?"
   Nora hymähti.
   "Ei kai nyt minun veljeni sentään poliisia pelkää?"
   Tönäisin häntä. Hän nauroi, mutta vakavoitui pian.
   "Tulen taas huomenna, Darryll."
   "Missä oikein nukut?"
   "Trishin luona. Tai no... Trish ei vielä tiedä sitä, mutta ajattelin maksaa hänelle siitä, niin ei tarvitsisi ajaa kotiin joka yöksi."
   "Onnea siihen hommaan."
   "Kiitos. Sitä tarvitaan."

Hän lähti. Olisin halunnut huutaa hänet takaisin, pyörtää päätökseni ja pyytää häntä katsomaan sittenkin niitä potilastietoja. Se ei olisi ollut reilua. Ihan viimeiseksi olisin halunnut tässä käyvän niin, että pikkusiskoni saisi osansa sotkusta, jonka seurauksena olin itse tainnut ottaa vähän tavallistakin reilummin turpaani.
   Toivoin, ettei Nora joutuisi enää koskaan näkemään minua sairaalasängyssä. Hän oli tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi elämänsä aikana.

***

Kaikki, mitä sairaalassa ollessa piti hoitaa, hoidettiin sekavina parin tunnin mittaisina riuhtaisuina muutaman päivän aikana. Ensimmäisinä tulivat kuulustelut, joissa minulta kyllä kysyttiin kaikki mahdolliset yksityiskohdat sen illan tapahtumista, mutta joissa kukaan ei vastannut minun kysymyksiini. Vasta sitten kuulin ensimmäiset arviot siitä, milloin pääsisin pois – ja sain turhautua siihen, ettei sitä oikeastaan kovin tarkkaan sanottu. Sain pelästyä sitä, miten virkapukuiset ihmiset puhuivat esitutkinnasta ja oikeudenkäynnistä ja todistamisesta ja siitä, miten se olisi pakollista, ja miten en jaksanut edes ajatella sitä, että tämä juttu pitäisi selvittää vielä oikeussalissakin... varsinkin, kun ne oikeussalipuheet jäivät suunnilleen ainoaksi saamakseni tiedoksi siitä, mitä Adrianille tästä sotkusta koituisi.
   Minua tutkittiin liikaa. Lääkäri sätti minua siitä, ettei Darryll Grayn potilastiedoista löytynyt merkintöjä kammioväliseinäaukosta enkä ollut koskaan sellaista Anne Arborissa hoidattanut, vaikka tiesin asiasta ihan hyvin. He pitivät minua ihan liian kauan vuodeosastolla luultavasti siksi, että pelkäsivät minun jättäneen kertomatta muutakin kuin sydänvian. Ei se olisi minua muuten haitannut, minulla oli ihan kelvollinen vakuutus, mutta jos jokin aiheutti minulle sydämentykytyksiä, niin sen teki juuri se sairaalassa olo ja jatkuva, turruttava kauhu.

Pois pääsemisen pystyi ennakoimaan siitä, miten punaiset litkut vaihtuivat pikkuhiljaa kirkkaisiin ja miten joku lääkäri alkoi puhua "tikkien poistamisesta". Lopulta tuli se tikkienpoisto, lopulta viimeinen päivä.
   Vaikka letkut olivat jo irti, kaikki byrokratia tapahtui liian hitaasti. Yritin nukkua senkin raastavan odotusajan pois. Sääli, ettei kellon ympäri nukkuminen ollut mahdollista.
   Sinä ainoana päivänä olin tyytyväinen siihen, etten saanut unta.

Ovi avautui eri tavalla kuin silloin, kun sisään tuli hoitajia tai lääkäreitä. Aremmin, epävarmemmin, hitaammin ja vähän vinkuen. En silti olisi välttämättä katsonut häneen, ellei hän olisi sanonut nimeäni.
   "Darryll?"

Sillä hetkellä olin samaan aikaan sekä enemmän tokkurassa että enemmän hereillä kuin kertaakaan sairaalassaoloni aikana. Tuijotin häntä, enkä uskonut, että hän oli siinä. En uskaltanut uskoa niin.
   "Liz?"

Hän hymähti ajatukselle, jota ei sanonut ääneen, mutta ei oikeastaan hymyillyt. Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle, väänteli sormiaan eikä selvästi ollut ihan varma, oliko tervetullut tänne vai ei.
   "Anteeksi", hän lopulta sanoi. "Se oli oikeastaan... tai siis... sen halusin sanoa."
   "Anteeksi mistä?"
   Hän sulki silmänsä hetkeksi.
   "Olisi pitänyt kuunnella sinua", hän sanoi niin särkyneellä äänellä, että toivoin, etten olisi sittenkään kysynyt.

Sinä aikana, jona mietin vastaustani, pelkäsin hänen lähtevän. Eikä hän mennyt mihinkään. Kai hän tunsi minut sen verran hyvin, että tiesi kyllä ne hetket, joina minulla oli jotain kunnollista sanottavaa.
   "Jos tässä aletaan nyt kilpaa syyttelemään ihmisiä, niin ehkä minun olisi pitänyt puhua sinulle tavalla, jota ihmiset yleensä haluavat kuunnella." Tuhahdin. "Mutta toivoisin, että voisimme puhua jostain vähän rakentavammasta kuin siitä, kumpi on enemmän syyllinen ja mihin."
   Kuulin hymyn hänen äänestään.
   "Vähän jotain sellaista arvelinkin sinun sanovan."
   "Onko sinulla kiire?"
   "Kuinka niin?"
   En vastannut siihen, mutta Liz ymmärsi minua silti.

Meidän olisi pitänyt puhua paljonkin, mutta ei meillä oikeastaan ollut mitään puhuttavaa. Tai no... oli puhuttavaa, mutta ei hyötyä, jota olisi saanut puhumisesta. Ei kai enää. Ja silti jollain raastavan kierolla tavalla halusimme pysyä hetken toistemme lähellä.

Olisin halunnut kysyä niin montaa asiaa, päällimmäisenä sitä, mitä yhteisessä asunnossamme oli tapahtunut ennen kuin olin tullut paikalle ja nähnyt Lizin makaavan elottomana sängyllä. Samalla tiesin, että Elizabeth olisi kyllä kertonut itse, jos olisi halunnut. Hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi halunnut avautua minulle millään tavalla. Se oli yhden aikakauden loppu, ja ainakin omalta osaltani halusin huolehtia siitä, ettei mikään jäisi roikkumaan ikävänä varjona välillemme.
   "Olen lähdössä Anne Arborista."

Olisipa hän edes kysynyt, minne aioin lähteä. Ei hän tehnyt niin, joten kerroin sen itse.
   "Angleportiin."
   "Mitä siellä on?" hän viimein kysyi, ja tavallaan siihen kysymykseen tiivistyi moni asia, joka oli tähän asti ollut niin merkityksetön, etteivät ne olleet koskaan tulleet hänen kanssaan kaupungin tarkkuudella puheeksi.
   "Vanhoja tuttuja."
   Liz hymyili.
   "Hyvää matkaa siis."

Ei muuta. Ei mitään muuta. Olisin voinut pyytää häntä mukaani, mutta ei hän olisi missään todellisuudessa suostunut siihen. Vaikka suostuisikin, en voisi asettaa häntä sellaiseen asemaan. Mielessäni kävi lyhyt välähdys, muistikuva Tessistä – ensin muisto siitä, miten Tess oli tunkenut kieltään suuhuni silloin, kun minä ja Elizabeth olimme vielä seurustelleet, ja miten en ollut estellyt häntä... lopulta muisto siitä, miten lumi hänen allaan oli sulanut ja värjäytynyt punaiseksi nuoskaksi, ja miten mistään siitä ei ollut voinut sanoa sanaakaan Elizabethille... ja miten mistään ei ollut ehtinyt sanoa mitään, koska Dragan oli siepannut Lizin kotoa. Siksi sanoin vain yhden sanan.
   "Kiitos."
   Hän kumartui lähemmäs minua.

Sairaaloiden lisäksi vihasin hyvästejä. Siksi minä olin yleensä se, joka jätti niitä, yleensä omasta aloitteestaan ja ilman mitään kummempaa syytä kuin "oli kivaa, mutta enhän minä nyt tosissani". Tällä kertaa asetelma oli toinen, ja olisin toivonut, etteivät ne hyvästit olisi loppuneet ikinä.

Kyllä ne loppuivat. Ei hemmetti.
   "Hyvästi, Darryll", hän kuiskasi korvaani, enkä sanonut siihen mitään, koska en tiennyt, miten ääntä käytettiin silloin kun nainen sai sinut itkemään.

Hän oli poissa nopeammin kuin ehdin tajutakaan. Tiesin, ettei hän tulisi enää takaisin, enkä tulisi minäkään. Tavallaan toivoin, että silti tapaisimme vielä joskus – tavallaan en.



Oli silti onni, että hän oli ehtinyt käydä ennen lähtöäni. Ainakin se oli nyt kunnolla ohi.
   Ovi avautui taas, ja pelästyin sitä, että hän aikoi sittenkin vielä tulla sanomaan jotakin.

Ei, ei se ollut Liz. Nora kallisti päätään ja katsoi minua tutkivasti samalla kun itse yritin vaivihkaa pyyhkiä silmäkulmiani hihaan. Yllättävä yskänpuuskani teki äänestäni toivottavasti vähän tasaisemman.
   "Ne kirjoittavat vielä jonkun paperin vakuutusyhtiöön", Nora sanoi, "mutta muuten on valmista. Oletko itse valmis? Kaikki hoidettu Arborissa?"

Painoin pääni. Outo kysymys, 'kaikki hoidettu'. Oliko ikinä mikään oikeasti valmista tai kunnollista?
   "Niin valmista kuin mahdollista", totesin. "Ennen oikeudenkäyntiä."
   "Voimme siis lähteä vielä tänään?"
   "Joo. Kyllä me varmaan voidaan."

Nora istuutui. Hän virnisti minulle sillä tietäväisen pikkusiskon virneellään.
   "Jokin kertoo minulle, että sinulla on jotain sanottavaa."
   "Miten niin?"
   "No en minä tiedä. Kerro sinä. Voinko tehdä jotain?"

Mietin sitä kysymystä ihan lyhyen hetken. Lopulta nyökkäsin.
   "Joo. Kyllä sinä voit. Hakisitko minulle jotain?"
   "Mitä tarvitset?"
   Virnistin.
   "Ihan hemmetin ison askin tupakkaa."
   Noralla olisi varmaan ollut joku sairaanhoitajan oma mielipide asiasta, mutta ainakin hän jätti sen sanomatta. Hyvä niin.

 

♫